Tiedonjanoinen tytteli

Mä olen nykyisin hervottoman tiedonjanoinen tytsykkä. Mä haluaisin tietää ja ymmärtää kaiken maantiedosta, uskonnoista, kulttuureista, aatteista, aikakausista, biologiasta ja jopa ehkä fysiikastakin. Mä oon hiton kateellinen ihmisille, jotka osaa puhua suomen, ruotsin ja englannin lisäksi jotain kieltä sujuvasti. Mä haluaisin jaksaa lukea kaikki maailman arvostetuimmat romaanit etukannesta takakanteen ja muistaa kaiken lukemani. Saan suuren ärsyyntymiskohtauksen silloin, kun musta tuntuu että mun pitäisi tietää jostain asiasta jotain ja huomaan, etten tiedä asiasta yhtään mitään. Jos mä vaikka törmään netissä nimeen Aatos Erkko, enkä tiedä tai muista kuka Aatos Erkko -niminen henkilö oli, mun on pakko sännätä googleen äkkiä ennen kuin kettuunnun kuoliaaksi tietämättömyydestäni. Mä en halua tietää asioita siksi, että voisin päteä tiedollani. Tosin en kyllä kiellä, etteikö olisi huikeeta pestä älykkökaverit sata-nolla Trivial Pursuitissa tai osata taidokkaasti osallistua historiallisia tapahtumia koskeviin väittelyihin tai voittaa miljoona euroa Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa, jota ei kylläkään enää ole. Ehkä mä haluan tietää siksi, että mä tiedän että tiedolla pääsee eteenpäin. Monista tiedoista ja taidoista on hurjasti hyötyä, esimerkiksi venäjän kielen taitoa arvostettaisiin joka paikassa nykyisin.  

Mutta kaikista eniten mä haluan tietää siksi, että mulle vaan on viime vuosien aikana tullu sellainen tunne, että haluan tietää. Haluan tietää tästä maailmasta jossa olen ja että miksi asiat on niin kuin ne on tässä maailmassa jossa olen. Mä haluaisin juuri nyt hemmetisti takaisin peruskoulun ja lukion tunneille istumaan, voisin jopa aloittaa koulunkäynnin alusta, että pääsisin oppimaan oppitunneille, ettei tarvitsisi tehdä sitä nyt siellä helvetin googlessa yksinään vain lamppu seurana. Voi hittolainen miten mua risookaan se, että peruskoulun oppitunneilla mä vaan piirtelin kukka-asetelmia ja muumeja vihkoihini ja unelmoin ensisuudelmista, kun silloin ei olisi muuta tarvinnu tehdä kuin istua ja kuunnella. Nyt mun täytyy päntätä. Mä luen joskus iltaisin vanhoja koulukirjojani ja -vihkojani opiskellakseni koulussa opetettuja asioita, jotka jo kerran opiskelin. Oon huomannu, että jopa ala-asteen kirjoissa on rutosti asioita, joita mä en enää osaa enkä ole varmaan koskaan osannutkaan. Jotkut asiat on jääny paremmin päähän kuin toiset. Mä oon aina osannu luetella planeetat järjestyksessä auringosta poispäin, mutta mä en osaisi sijoittaa kuin ehkä viisi Afrikan maata kartalle.  

Mä olin kyllä tosi hyvä koulussa, varsinkin yläasteella, mutta se oli pinnallista. En mä kaikkea todellakaan oppinu, mutta kokeisiin mä luin helvetin hyvin. Peruskoulun kokeissa kyseltiin todella pikkutarkkoja kysymyksiä. Välillä oli sellainen olo, ettei ollu väliä että ymmärsikö kokonaisuudet, kunhan muisti yksityiskohdat. Yhdessä ala-asteen historiankokeessa piti muistaa, kuinka monta villasukkaparia jonkun luostarin nunnat kutoi vuodessa. Voi hertsileijaa sentään, sanon minä. Seiskaluokan historiankokeessa mä olin kirjoittanu yhteen vastaukseen, että ”taistelussa menehtyi todella suuri määrä englantilaisia”, mutta opettaja oli kirjoittanu päälle punakynällä: ”EI! Vaan jopa kymmeniätuhansia”. Olin vähän ihmeissäni silloin ja olen vieläkin. Kokeiden jälkeen kyseltiin aina innoissaan toisilta, että mitä numeroita oli tullu, ja mainostettiin omaa numeroa. Kerran meidän Juhani-sijaisope paljasti heti aamulla, että tänään palautettaisiin äikänkokeet ja kuulemma yksi henkilö oli saanut kympin. Sitä sitten koko päivä arvuuteltiin, että kuka sen kympin on saanu. Kuka on ollu PARAS. Ei sellaisessa ympäristössä varmaan asioita opikaan, kun tärkein tavoite ei ole oppiminen vaan hyvän numeron saaminen. Mutta joo, ei kai ne asiat silloin kovin aidosti olisi kiinnostaneetkaan. 

Oon tuumiskellu täällä suuressa päässäni, että tää taitaa olla normaali ilmiö, siis tämä, että asiat ei vielä kouluiässä kiinnosta niin aidosti, mutta näin aikuisiässä maailmanmeisingit alkaa pyöriä mielissä. Sen huomaa jo siitä, että ryypiskelyiltamissa puheenaiheet alkaa mennä politiikkaan ja uskontoihin yhä enenevissä määrin, oli paikalla sitten naisia tai miehiä tai kaikkia. Oon tosin huomannu myös sen, että joitain tietoja arvostetaan paljon enemmän kuin toisia – varsinkin historian osaamista ihannoidaan. Monet pitäisi mua sivistymättömänä, jos mä en tietäisi, että kuka oli Abraham Lincoln, mutta sillä ei ehkä olisikaan niin paljon väliä, että tunnistaisinko Suomen yleisimmät lintulajit tai osaisinko sijoittaa niitä Afrikan maita kartalle. Ja sitten on tietty niitäkin ihmisiä, joiden mielestä tyhmyys on muodikasta. Jotkut haluaa pitää kovaa mekkalaa siitä, ettei niillä ole mitään käryä, että itsenäistyikö Suomi 1200- vai 1900-luvulla eikä oikeastaan kiinnostakaan vittujakaan. Sellaisia ihmisiä on aika työlästä yrittää arvostaa. Mutta joo, tuskin mäkään tosissani enää yläasteelle takaisin haluaisin. Lukeminen on paljon mukavampaa, kun kukaan ei pakota lukemaan.

 

Mutta taitanee olla parempi, että lopetan tämän hölötyksen tähän paikkaan. Mä lähden huomenna piknik-risteiylle, hihih. Amorellalla Maarianhaminaan ja Gracellä takaisin. Oon ollu viimeksi piknik-risteilyllä 90-luvulla. Ei tässä taida mitään järkeä olla, mutta pitää vain tehdä jotain, kun on vapaa viikonloppu. Ja laivan buffetissa on ihanaa olla!

Halpismatkaaja

Mä rakastan matkustelua yhtä paljon kuin krapulainen ihminen rakastaa roskaruokaa, ellen enemmänkin. Suomessa ollessa mä huomaan lähes aina muistelevani tai odottavani jotain, mutta ulkomailla tunnen eläväni tässä juuri nyt, mistä kertoo jo se, että mä saan usein ulkomailla ollessani eräänlaisia fiilistelykohtauksia aivoissani. ”Ei vittu vittu, mä olen oikeasti täällä! Mä olen täällä JUST NYT, mä tuun muistamaan TÄMÄN HETKEN aina! MIETI ANNA!” Kaikista eniten mä tykkään matkakohteista, joissa on kaupunki ja ranta yhdessä. Barcelona ja Nizza on hiton mahtavia. Mä en halua ajautua matkoillani ongelmallisiin tilanteisiin vaan mä haluan lomailla ja ottaa rennosti. Mä oon monien mielestä varmasti todella epäviilee matkailija, koska haluan matkailla paikoissa, joissa on vesipuistoja ja asfalttiteitä ja englantia puhuvia ihmisiä. Mä en halua vaellella painavan repun kanssa yksin Brasilian sademetsissä, jossa hatun kokonen hämähäkki voi hyökätä kimppuun tai jonkun heimolaisen myrkkynuoli osua niskaan. Monien mielestä juuri kyseenomaisenlainen matkailu olisi hiton siistiä ja ekstriimiä, mutta mun mielestä se vain olisi ihan perseestä.  

Mä oon monien mielestä epäviilee matkailija varmasti myös siksi, että käyn paljon pakettimatkoilla. Mutta mä tykkään pakettimatkoista, koska ne on usein paljon halvempia kuin omatoimimatkat ja niiden hintaan sisältyy lentokenttäkuljetukset ja toisinaan ruuatkin. En oo tuntenu itteäni koskaan suomijuntiksi pakettimatkalla. Pari vuotta sitten Finnmatkojen matkalla en nähny opasta koko loman aikana kertaakaan, paitsi lentokentällä. Pakettimatkoilla voi päästä halvallakin kolmen tai neljän tähden hotelliin, varsinkin jos ottaa äkkilähdön. Mä matkailen aika paljon, vaikka mä en ole mikään öljypohatta. Oon matkannu lähes aina äkkilähdöllä tai sitten tilannu halpalentoyhtiöltä liput aikaisessa vaiheessa ja yöpyny hostelleissa. Mä en koskaan odota ulkomailla hotelleilta paljon enkä oikein miltään muultakaan. Hienoon hotlaan voi mennä sitten häämatkalla. Hotellin aamupalalla rohmuan lärvini täyteen ruokaa ja seuraavan aterian ostan kaupasta tai jostain katukojusta. Sitä paitsi ulkomailla on ihanaa käydä ruokakaupoissa! Mä rakastan kierrellä isoissa marketeissa ja pikkukaupoissa ja katsella, mitä samoja tuotteita siellä on kuin Suomessa ja mitä ei ja mitä mikäkin maksaa. Musta on hurjan siistiä ostaa kolmenkymmenen sentin kaljapullo tai jääteetölkki, jossa lukee espanjaksi että jäätee.  

Mun mielestä ulkomailla on myös ihanaa katsoa televisiota. Dubaissa katsoin koko ensimmäisen illan ajan Reikä seinässä -ohjelmaa, jossa puhuttiin arabiaa. Mulle on ihan sama, että millaiseen hotelliin mä menen, kunhan siellä on televisio. Muuten ne onkin usein ollu halvan hintansa väärtejä. Oon ollu Barcelonassa kaksi kertaa samassa hostellissa. Ekalla kerralla meidän huone oli toisessa kerroksessa ja huoneen ikkunat oli aulaan päin. Ikkunoissa ei ollu minkäänmoista äänieristystä ja KAIKKI aulan äänet kuului meidän huoneeseen. Hostellin omistaja katsoi kavereidensa kanssa futista jokaisena iltana ja yönä. Heräsin aina kun tuli maali, vaikka käytin korvatulppia. Toisella kerralla meidän huone oli viidennessä kerroksessa eikä talossa ollu hissiä, ja ne portaat oli yhtä jyrkät kuin Turun linnassa. Nizzassa mun, Juuson ja äitin huone oli niin pieni, että lisävuoteen sai tungettua vain suoraan ulko-oven eteen, minkä jälkeen ovea ei saanu enää auki. Se oli oikeestaan helvetin hauskaa. 

Mä lähden kuukauden päästä Kuubaan ja oon maailman onnellisin nainen. Viva la revolución!! Ostettiin matka Apollomatkoilta. Suorat Finnairin lennot + kolmen tähden hotelli + all inclusive yhteensä 1100 euroa. Tammikuussa olisi päässy vielä paljon halvemmalla. Me mennään äitin kanssa Varaderoon, mutta aiotaan varata vielä netin kautta Havannasta joku 25 euron hotelli ja karata sinne pariksi päiväksi. Oon lukenu meidän Varaderon hotellista kommentteja etukäteen ja suuri osa on ollu negatiivista. Hotelli on kuulemma perseestä, koska pyyhkeitä ei vaihdeta puhtaisiin joka päivä ja uima-allasalueen vessassa on usein paperi loppu. Mulla ei kävisi mielessäkään valittaa tollaisista asioista. Mä kannan ulkomailla aina paperia ja kosteuspyyhkeitä mukana, koska hygieniameiningit ei ole samaa tasoa kuin meidän Suomenmaassamme. Ja musta on outoa, että suomalaiset käy kyykkypissalla pusikoissa kun pussikaljoitellaan, mutta ulkomailla menee herneenpalko sieraimeen, kun pitäisi käydä vessassa jossa on reikä lattiassa. Kuuntelin kerran Portugalissa, kun hotellin aulassa Burberryn kuteisiin pukeutunu akka valitti oppaalle, kun hotellihuoneen tyynyt oli liian kovia ja vessapaperi oli liian ohutta ja aamupalalla pöytää ei ollu pyyhitty ja sitä tekstiä tuli kuin pyssyn suusta niin penteleesti. Silloin mua vähän hävetti olla pakettimatkalla.

Aikaansa edellä

Holla!

Hahaah! Ryhdyin muodin edelläkävijäksi ja perustin oman blogin. Mun on pitäny tehdä tämä jo ainakin kaksi vuotta, mutta eilen krapula-aamuna sain vihdoin aikaiseksi luoda oman tilin. Mun nimimerkki ja samalla blogin nimi on Leoko-Eleiko, mikä oli älytön krapulapäähänpisto. Nimi tulee itse asiassa painonnostolevyistä. Mun iskällä on oma painonnostohuone, jossa hänellä siis on Leoko- ja Eleiko-merkkisiä painoja, ja mun mielestä ne kuulostaa niin hienoilta, että päätin yhdistää nuo kaksi blogini nimeksi. Mulla on lisäksi ollu Leoko-niminen lisko, ja oon joskus kirjoitellu nettipalstoilla Eleiko-nimimerkillä.

Mä perustin blogin, koska tykkään kirjoittamisesta ihan hitosti. Saatan joskus kirjoittaa monta paperillista tekstiä ilman syytä. Ja mä rakastan blogien lukemista, joten aattelin tarjota tämän ratkiriemukkaan riemun nyt myös itse muille. Tää blogi ei käsittele nimestään huolimatta painonnostoa eikä voimannostoa, ainakin näin uskoisin. Mä en muuten tiedä, mitä eroa voimannostolla ja painonnostolla on. Oiskohan toinen sitä, jossa painot nostetaan korkeemmalle, pään yläpuolelle asti? Entä kumpaakohan se penkillä makaamalla tehtävä nostaminen on? Mun varmaan kuuluisi tietää, koska iskäni on aina ollu hulluna voiman- ja painonnostoon (meinasin ensin kirjoittaa vaimon- ja poinannostoon), ja mua on raahattu mukelona erilaisiin voimailukisoihin Järvenpäähän ja Mäntsälään ja kaikkialle. Mutta niin. Niin ja ruokaakaan tämä blogi ei käsittele sen enempää. En osaa tehdä mitään hienoja ruokia.

Eli tämä blogi ei käsittele ruokaa eikä painonnostoa, mutta kaikkea muuta se sitten käsittelee. Ehkä suurin syy tän nettipäiväkirjan perustamiseen on se, että mulla on aikaa. Käyn koulussa ja töissä, mutta silti mulla on vapaa-aikaa melkein aina. Työpäivä kestää kahdeksan tuntia, mutta sen lisäksi on vielä toiset kahdeksan käytettävänä ennen nukkumista. Huomaan joskus istuvani sohvalla viisi tuntia putkeen, koska ei ole muutakaan mitä tekisin. Voin hengata Youtubessa koko illan tai lukea viisi vanhaa Suosikkia putkeen. Aloin kerran itkeä, kun kaverit ei päässeetkään pelaamaan Mölkkyä illalla. Yliopistossa on kiirettä noin kaksi kertaa vuodessa juuri ennen tenttiä tai esseen palautuspäivää, mutta muuten sekin on aika vaivatonta. Kesälomakin kestää typerän pitkään, usein vapusta syksyn alkuun. Mulla on tosin kestäny yliopisto-opiskelut aika kauan, mutta oon toisaalta suorittanu paljon ylimääräistä, esim. luovan kirjoittamisen perusopinnot ja ranskan ja espanjan kursseja. Tähtitieteen peruskurssinkin kävin kerran, haha.

Istun nyt pöytäkoneen ääressä ja vedän pistaasipähkinöitä ja suklaata ja lakua keuhkoihin jo kolmatta tuntia. Illaksi oon varannu jumppatunnin Hanhivaarasta jo viime viikolla, voihan elämän talvi. Saa nähdä, miten käy. Ei pitäisi syödä näin paljon. Hanhivaaran nimi on muuten Hanhivaara siksi, että sen vieressä olevaa rakennusta kutsutaan, tai on ainakin ennen kutsuttu, Ankkalinnaksi. Sain tietää tämän eilen. Jeps, moikka.