tiistai 25. helmikuuta 2014

Kuuba Kuuba oo äm geeee!




Mä lähden aamulla Kuubaan, siis jumaliste KUUBAAN, ja olo on juuri sen mukainen eli todella epätodellinen ja hullu. En oo koskaan ollu Amerikoissa päinkään! Mä luulen koko ajan, että oon menossa Espanjaan, koska oon katsellu kuvia Kuubasta ja kaikkialla näkyy espanjankielisiä kylttejä. Mä haluaisin skipata sen pirullisen pitkän lentomatkan (meno 11 h 40 min hyi helvetti, paluu 10 h) ja olla jo perillä. Vihaan lentokoneessa istumista, ja mun mielestä jo kolme tuntia lentokoneessa tuntuu kokonaiselta päivältä. Me lähdetään aamuyöllä lentokentälle ja ollaan Kuubassa illalla. Tosin siellä on vasta aamupäivä. Kuubassa kello on 7 tuntia vähemmän kuin täällä, joten saa nähdä kuinka persiilleen toi päivärytmikin menee. Meidän äiti herää normaalisti aamukuudelta, joten nyt hän pelkää heräävänsä Kuubassa joka aamu kello 23, ahaha! Aikaerot on aika kettumaisia. Thaimassa en tottunu kahden viikon aikana aikaeroon millään ja valvoin kaikki yöt katsellen telkkarista SmackDownia ja Australian Treffit pimeässä -ohjelmaa. Suomeen palatessa mulla ei ollu minkäänlaista ongelmaa saada normaalista päivärytmistä kiinni, vaan tuntui kuin kello olisi aina ollut sen verran kuin se Suomessa oli.

Me ollaan matkassa vain viikko, mutta oon hiton iloinen siitä, että saatiin äitin kanssa molemmat toi yksi ja sama viikko järkättyä. Luulin, ettei se onnistuisi. Ja mistäs tietää, vaikka olisin jo muutaman päivän jälkeen ihan kypsä paska-Kuubaan ja valmis tulemaan kotiin. Thaimaassa mulle tuli ensimmäisen viikon jälkeen koti-ikävä, koska mun vatsa oli menny ihan sekaisin ja kaiken lisäksi aloin saada aivan järkyttäviä hyttysenpuremapaukamia ympäri kehoa, ja ne kutisi niin turkasen kovin että en pystyny elämään. Kädessä ollut paukama paisui melkein koko kämmenen kokoiseksi ja näytti syöpäkasvaimelta. Ne oli kamalia kaikki. Mutta näistäkin on nyt hienosti otettu opiksi: oon alottanu maitohappobakteerikuurin jo pari päivää sitten ja hyttysmyrkky on messissä myös. Mutta siihen mä oon kyllä vähän pettyny, että en oo jaksanu paneutua espanjan opiskeluun. Keskustelut kuubalaisten kanssa taitaa mennä aika elekielisiksi. Ne osaa huonosti englantia ja mä huonosti espanjaa. Ymmärrän kyllä espanjaa jotenkin kutenkin, mutta en osaa sanoa oikein muuta kuin ”una cerveza, por favor”, jolla tosin pääsee jo aika pitkälle.

Kuubaan on luvattu päiviksi 25–26 astetta. Mun puolesta saisi olla enemmänkin, mutta suurista suurin plussa tulee siitä, että lämpötila ei laske iltaisin melkein yhtään. Mä en oikein pidä suomalaisista kesäilloista, kun aina hytisyttää ja aina tarvitsee villapaitaa, vaikka päivällä olisi ollut kuuma. Oon miettiny jo viimeiset pari viikkoa, mitkä kesämekot raahaan mukaani. Mä käytän ulkomailla ollessani hemmetisti rennompia vaatteita kuin Suomessa, esimerkiksi ihan sekopäisiä hattuja, kokovartalopukuja, kukkahousuja ja shortseja joiden lahkeet on alle millimetrin pituiset. Suomessa laitan samat vaatteet päälle korkeintaan festareilla, ja sielläkin niistä tulee sanomista. Ulkomailla mieli on muutenkin rennompi ja ihmisten kanssa on helpompi jutella. Jos viereiseen aurinkotuoliin istuu joku suomalainen, niin hänen kanssa tulee juteltua jo ihan vaan siksi että ollaan molemmat Suomesta.
Ja loppuun vielä muutama kuva Kuubasta. En oo itse ottanu niitä.







torstai 20. helmikuuta 2014

Mieluummin matka kuin merkkilaukku


Mä en koskaan haluaisi maksaa tuhatta euroa merkkilaukusta. En, vaikka öljymiljonääriksi tulisin. En haluaisi myöskään saada sellaista lahjaksi. Mä en vihaa merkkilaukkuja tai merkkivaatteita, mutta ne ei mun mielestä vaan ole yhtään kiinnostavia. Kirpparit on paljon kivempia paikkoja kuin Silja Serenade -laivan Burberry-kauppa. Mulla ei olisi minkäänlaista motivaatiota sijoittaa hirveitä rahanivaskoja Louis Vuittonin laukkuun, kun en kyseisestä ihmisestä edes mitään tiedä. Sen enempää en tunne vetoa myöskään kalliita autoja kohtaan. Musta on tuskallista kuunnella, kun miehet kehuskelee kilpaa, kuinka hieno ja upea ja paras auto heillä on. Mulle olisi aika yhdentekevää, että tulisiko mies hakemaan mut kotoa uudella bemarilla vai vanhalla pösöllä. Kunhan auto ei hajoile koko ajan tai saastuta liikaa ja lämmitys toimii kunnolla, niin se on varmasti kiva auto. Upouudessa bemarissa olisi tosin se huono puoli, että sen kyydissä istuskellessa saisi jatkuvasti pelätä, että putoaako mun subway-patongin välistä kastiketta upouudelle matolle tai tuleeko mun menkat läpi upouudelle nahkapenkille tai jotain. Samantapaista stressiä koin silloinkin, kun kokeilin ajaa upouutta Mersua puoli kilometriä: mun oli varmuuden vuoksi väisteltävä jokaikistä kärpästä ja kuralätäkköä, ettei autolle vain olisi käynyt mitään! Samanlaista se olisi varmaan sen tuhannen euron laukun kanssa.

Kalliiden tavaroiden sijaan mä tuhlaan rahojani kokemuksiin. Mä ostelen mielelläni matkoja, risteilyjä, ravintolaruokaa, liikuntakortteja, leffa-, festari- ja konserttilippuja ja olutta. Mä haluan haalia kokemuksia, muistoja, valokuvia ja sen tunteen, että tässä elämä on (niin kuin PMMP sanoisi). Rakastan sitä tunnetta, kun voin joskus istua aloilleni ja juoda rahojani suoraan kurkusta alas, enkä saa koskaan morkkista siitä. Tää saattaa kuulostaa typerältä, mutta jos mun sulhaseni kysyisi, että haluanko mä mieluummin kalliin vihkisormuksen vai sen hinnalla toisen häämatkan, niin ottaisin häämatkan ihan varppina! Ensimmäinen voisi mun puolesta suuntautua ulkomaille ja toinen vaikka Suomen Lappiin, joka on romanttisin paikka jonka tiedän. Sormukset voisi ostaa sitten halvalla jostain. Kyllä ainakin mä osaisin arvostaa halvempaa sormusta yhtä paljon kuin tonnikaupalla maksanutta. Mä toki ymmärrän, että kallis vihkisormus on tärkeä symboli jolla on paljon tunnearvoa, mutta silti mä haluaisin, että mut yhdistäisi toiseen ihmiseen joku ihan muu kuin muutama timantti. Diamonds are a girl's best friend, paitsi mun.


Mun mielestä on siis järkevämpää tuhlata tuhat euroa matkaan kuin merkkilaukkuun. En tiedä, onko siihen olemassa mitään järkevää ja jykevästi perusteltua syytä. Tällainen mä vain olen. Sen mä kuitenkin sanon, että tuhannen euron merkkilaukku on siinä mielessä pöhelö ostos, että puolta halvemmallakin saisi jo varmasti mahtavan yläluokan laukun, mutta ulkomaanmatkat sen sijaan tuppaa olemaan aina kalliita. Musta on ihanaa, jos joku ihminen rakastaa merkkilaukkuja ja hän palkitsee joskus itsensä hankkimalla sellaisen ja hänelle jää sen jälkeen rahaa muuhunkin. Onhan merkkilaukussa hyvät puolensa: sen voi esimerkiksi myydä eteenpäin, mutta käytettyjä konserttilippuja ei konsertin jälkeen enää niin helpolla myydäkään. Ja joo, matkustelulle ja konserteille ei ole läheskään aina aikaa, mutta tavaroille on. Mutta mä en vaan ole kiinnostunu kalliista esineistä enkä unelmoi super-yybermäisen rikkaasta ja yläluokkaisesta elämästä. Vielä vähemmän mua kiinnostaisi näyttää sitä yläluokkaisuutta maailmalle. Mä oon varmasti paljon tyytyväisempi ja onnellisempi normaalipalkkaisessa, tasapainoisessa työssä kuin sellaisessa, jossa tavoitteena on jatkuvasti edetä kohti huippua ja miljoonia.

Mä luin kerran Demin keskustelupalstalla viestiketjua, jonka oli aloittanu joku teini-ikäinen tyttö, joka oli tuhlannu rahansa tuhannen euron ökylaukkuun. Neitokainen oli saanu rahat perintönä, ja nyt hän oli siis laittanu tuon koko perintönsä haisemaan YHTEEN AINOAAN KÄSI-VITUN-LAUKKUUN. Tytön tylleröisen ongelma oli siinä, että hänen äitinsä oli suuttunut tästä oikein kunnolla, ja tyttö kyseli Demissä hiiltyneessä tilassa, että mikä oikeus äidillä oli puuttua hänen ostopäätöksiinsä. Mun sympatiat meni kyllä aika totaalisesti äidin puolelle.









lauantai 15. helmikuuta 2014

Suomi vs. Ruotsi


Katsoin tänään aamupäivällä naisten hiihtoviestiä. Suomi johti kisaa viimeiset kilometrit, mutta sitten ruotsalainen Kalla tuli viimeisillä metreillä ohi helvetinmoisesta takaa-ajoasemasta ja vei kultamitalin. Mä ajattelin, ettei kukaan muu voisi ottaa noin paljon kiinni kuin ruotsalainen. Ne on vaan niin ahdistavan hyviä! Menin Aftonbladetin sivuille lukemaan ruotsalaisten kommentteja uutisesta. Ruotsalaiset oli todella ylpeitä Kallasta ja koko joukkueesta, ja kaikki kommentit oli ”Ni är FANTASTISKA!!!!!” -tyyppisiä. Luin kommentteja läpi yhteensä noin 70, ja YHDESSÄKÄÄN kommentissa ei mainittu sanaa Finland kertaakaan. Pariin kertaan siellä ihmeteltiin, mihin Norja oli mahtanu jäädä. Mä oon täysin varma, että jos suomalainen olisi tullu takaa-ajoasemasta Ruotsin ohi, niin suomalaisten iltapäivälehtien kommenteissa olisi keskitytty enemmän sveduhomojen mollaamiseen kuin suomalaisten onnittelemiseen. Joku olisi varmaan käynyt tuikkaamassa Ruotsin lipun tuleen jossain merenrannassa. Samoin kävi silloinkin, kun Suomi voitti Ruotsin jääkiekossa vuonna 2011: suomalaiset vittuili ruotsalaisille, kun taas ruotsalaiset onnitteli Suomea.

Läpällä heitetty laudahdus ”Tärkeintä ei ole voitto vaan se, että Ruotsi häviää” tuntuu pitävän aika usein paikkansa. Mäkin olin tänään juuri samanlainen tyypillinen suomalainen. Kirjoitin ruotsalaiselle ystävälleni Facebookissa ”you suckers! :D” -tyylisen viestin, jossa manailin sitä, kuinka te ruotsalaiset olitte tänään voittaneet Suomen naiset jääkiekossa ja voittaneet kullan hiihdossa ja kaiken lisäksi eilen vieneet pronssin 0,2 sekunnin erolla. Tämä ruotsityttö ei kuitenkaan lähettänyt sellaista ”Ahahhaa, mitäs olette niin huonoja” -viestiä, vaan hän sanoi rakastavansa Kallaa ja hiihtoa harrastavana ihmisenä myös ihailevansa tätä todella kovin. Lisäksi ruotsityttö toivotti Suomelle onnea loppukisoihin.

Tää kirjoitus ei perustu mihinkään tieteellisiin lähteisiin vaan ainoostaan kokemuksiini ja mielipiteisiini ja ruotsalaisen kaverin kanssa käytyihin keskusteluihin, joten toista mieltä saa toki olla. Musta vaan tuntuu siltä, että suomalaiset usein keskittyy enemmän vertailuun ja omaan imagoonsa kuin oikeaan sisältöön. Mä kysyin kerran Ruotsissa ollessani kaveriltani, että minkälainen kuva hänellä on Suomesta. Kaveri vastasi, ettei mikään ihmeellinen. Hän tiesi Nightwishin, The Rasmuksen, Marimekon, Nokian ja Finnairin. Lisäksi hän tiesi, että suomalaiset rakastaa jääkiekkoa, mutta oikein muuta hän ei sitten tiennytkään. Positiivisia asioita siis mutta ei kovin paljon. Tytöllä oli kotona monia Marimekon tavaroita, koska hänen äitinsä rakastaa niitä. Suomalalaiset ei sen sijaan ole nykypäivänä ylpeitä edes Marimekosta, vaan oli uskomattoman noloa, kun Marimekko jäi kiinni kopioinnista. Mä en jaksa uskoa, että kaikkien muiden maiden kansalaiset haluaisi samalla tavalla potkia omia ylpeydenaiheitaan, kun joku kämmi käy, vaan monissa maissa pyrittäisiin kaikesta huolimatta kannustamaan. Suomalaisilla on huono itsetunto ja vilkas mielikuvitus.

Mutta siis, musta on hiton hienoa, että Suomella on sellainen arkkivihollinen kuin Ruotsi, koska se tuo jännitystä urheiluun ja kaikkeen muuhunkin. Ei jääkiekon olympiakulta tuntuisi yhtään niin mahtavalta, jos loppuottelussa olisi vastassa Ruotsin sijaan vaikka Norja, vaan se olisi oikeastaan aika typerää. Ja ylpeä omasta maastaan todellakin pitää olla, ja kyllä suomalaisille tällainen vittuileva ajatusmaailma kieltämättä sopiikin. Mutta joskus se kettuilu vaan tahtoo mennä yli äyräiden, esimerkiksi lipun polttaminen on mun mielestä nolompaakin noloa. Ja musta olisi hyvä, että suomalaiset sen kaiken vittuilun sijaan onnittelisi Ruotsia ja ottaisi joskus vaikka opiksikin. Suomalaisten mielestä ruotsalaiset on homoja, mutta jos multa kysytään, niin homothan on paljon parempi asia kuin idiootit. Ruotsi nyt vaan on paljon parempi kuin Suomi, ja Suomella on vielä aika pitkä matka samaan pisteeseen.




tiistai 11. helmikuuta 2014

Lisko joka katosi autoon




Mulla on lemmikkieläin. Hänen nimensä on Eeka ja hän on 4-vuotias. Hän on leopardigekko eli lisko, jolla on täplikäs turkki, tai siis nahka. Eekan eliniänodote on 15–20 vuotta ja voi joskus olla enemmänkin. Eeka syö jauhomatoja ja muita ötököitä – tosin ihan kaikkia lajeja mä en uskalla hänelle ostaa tai pyydystää. Me kasvatettiin yhteen aikaan kotona ruusukuoriaisia, jotka synnytti julmetun isoja matoja, ja ne madot oli varmasti tosi maukkaita ja hyviä. Mutta ne itse ruusukuoriaiset oli ihan saatanan pelottavia otuksia ja ne karkailivat koko ajan purkeistaan ja lentelivät ympäri taloa ja pörisivät kovempaa kuin kaikki muut maailman pörriäiset yhteensä, siis vittu sentään sitä pörinää, joten meidän oli lopulta pakko lopettaa niiden kasvatus. Eeka on tosi sosiaalinen lisko, koska jos mä vaikka laitan käteni terraarioon, niin Eeka saapuu heti tutkimaan sitä eikä mene kannon alle piiloon. Mulla on ollu gekkoja melkein koko elämäni. Ensimmäiset oli Fisu ja Fisuliina, jotka sain 90-luvun puolivälissä. Leopardigekot on kivoja eläimiä, kun ne on niin hyvätapaisia ja helppohoitoisia. 

Eekan kotiin asti saaminen oli kyllä niin sekopäinen ja raskas prosessi että huhheijaa! Mä päätin keväällä 2010 pari kuukautta Fisuliinan kuoleman jälkeen, että tarvitsen uuden liskon. Menin intternettiin katsomaan ilmoituksia ja otin yhteyttä nurmijärveläiseen tyttöön, jolla oli muutaman kuukauden ikäinen gekkopoika myytävänä. Lähdin muistaakseni heti seuraavana päivänä liskonhakumatkaan ja otin mukaani pikkuveljeni Juuson sekä eväsrasiasta askarrellun liskonkantolaatikon. Nurmijärvellä me ihastuttiin uuteen liskooni saman tien, hän oli niin hurjan suloinen ja käyttäytyi todella rauhallisesti. Maksoin liskosta viisikymppiä ja lähdettiin ajamaan takaisin. No niin, kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes mulle ja Juusolle tuli nälkä ja me päätettiin pysähtyä Lohjan ABC-aseman Hesburgeriin syömään. Jätettiin lisko autoon laatikkoon ja käveltiin sisälle.

Roskaruuan himoille antautuminen kostautui ja vieläpä erittäin nopeasti. Kun me tultiin takaisin autolle, meidät kohtasi varsin ahdistava näky. Pienen pieni leopardigekkoni oli jollain käsittämättömällä voimalla siirtänyt laatikon kannen sijoiltaan ja kadonnut jäljettömiin. Voi helvetti soikoon perkele! Ajattelin ensin, ettei hän ole voinut vielä ehtiä sen pidemmälle ja kurkistin penkkien alle, mutta väärässä olin. Me etsittiin liskoa lopulta yli tunnin ajan Lohjan ABC-aseman pihalla tuloksetta, käytiin jopa ABC-marketissa ostamassa ruuvimeisseleitä ja jakoavaimia ja avattiin suurin piirtein koko auto siihen parkkipaikalle, mutta vitun liskoa ei näkynyt missään lävessä. Olin ihan haavoilla siitä kaikesta tonkimisesta ja henkisesti mä vasta haavoilla olinkin. Ajoin auton Lohjalta Saloon ja itkin koko matkan ajan. Vitutti ajatella, että mä olin ajanu Nurmijärvelle ja takaisin ja tuhlannu 50 euroa ja vielä toisen samanlaisen bensoihin ja että kaikki, mitä olin saanu aikaiseksi, oli hengen riistäminen viattomalta liskolta.

Kotiin päästyäni kirjoitin googlen hakukenttään ”Lisko karkasi”. Löysin viestiketjun, jossa liskoihmiset kertoivat tarinoitaan karanneista eläimistään. Niitä lukiessa mun toivoton olo muuttui toiveikkaaksi, koska melkein jokaisella tarinalla oli onnellinen loppu. Leopardigekot on aavikkoeläimiä, joten ei niitä pienet vaellusretket ja vedenpuute hetkauta. Mä myös tiesin, ettei gekoilla yleensä ole tapana karata ulos, vaan enemmänkin niitä kiinnostaa kaikenlaisiin reikiin ja onkaloihin tunkeutuminen, joten olin melkein varma, että siellä autossa hän vielä olisi. Seuraavat yöt pengoin autoa taskulampun kanssa, mikä oli hiton perseestä ja aavemaista, ja kävin välillä ajelemassa, koska öisin oli vain pari astetta lämmintä ja halusin lämmittää liskoani. Mä myös vein autoon sellaisen laatikon, johon lisko pääsisi mutta josta ei pääsisi helpolla pois, ja laatikkoon laitoin tietysti jauhomatoja. Yhtenä päivänä sitten, juuri ennen syntymäpäivääni, mä kävin autossa noin viidettäsadatta kertaa tonkimassa, ja siellä laatikossa se gekko sitten herranen aika soikoon olikin syömässä matoja ihan tyytyväisenä! Mä aloin kirkua onnesta. Kaikki pessimistit oli sanoneet, ettei se lisko siellä enää hengissä voisi olla, ja sitten mä sanoin että in your faces, siitäs saitte!

Mä en muista tarkkaan, kuinka kauan Eeka ehti autossa hengailla, mutta kyllä siinä viikko taisi mennä. Mä ehdin sinä aikana ajaa esimerkiksi Salosta Turkuun yhdeksi yöksi ja takaisin Eeka kyydissäni ja käydä jumpissa. Kavereita en kamalasti suostunu kuskailemaan, ettei kukaan olisi sattunu tallaamaan tai istumaan liskoparan päälle. Sen voin kyllä kertoa, että kaikki noi päivät oli helvetin stressaavia ja aika vaan laahusti. En nukkunu melkein ollenkaan enkä syönytkään yhtään mitään, paitsi kynsinauhoja söin koko ajan. En osaa kuvitella, miltä tuntuisi kadottaa läheinen ihminen, kun jo liskon kadottaminen tuntui niin kamalalta. Onneksi kyseessä oli sinnikäs aavikon eläin, joka luultavasti vaan nautiskeli vapaista päivistään auton kivoissa käytävissä ja onneksi tämä tapahtuma tapahtui toukokuussa eikä esimerkiksi tammikuussa, koska silloin lisko olisi aika nopeasti jäätynyt. Way to go, Eeka! Olet hieno eläin.






torstai 6. helmikuuta 2014

Teinipoustingi

Ja tähän väliin tuloo tällainen And that's who I am -pousting. Oon samalla sopivasti muokannu plokini ulkoasua virallisen valkoisesta tällaiseksi söpön punaiseksi. Nyt plokini on varmasti lähes kaikkien mielestä todella ruma, mutta ei haittaa. Tää on vaan mun ploki, ei sen suurempaa, enkä ole koskaan aikeissa osallistua mihinkään The prettiest blogs in the universe -messutapahtumaan tai mihinkään muuhunkaan.



Ei voi muuta sanoa. Mun kämppä on pinkki-valkoinen. Tyynyt, matto, lakanat, saippuapullot, tiskiharjat ja pyyhkeet on pinkkejä. Katot ja lattia ja seinät on valkoiset. Kaiken tämän harmooniuden turmelee ulko-ovi, joka on kirkkaan oranssi, dämit vie.


Vietän kaikki yöt netissä enkä malta ikinä mennä nukkumaan, vaikka en puuhaile koskaan mitään järkevää. Varsinkin kesäisin hengaan melkein koko yön koneella, mutta talvisin täytyy nukkua paljon enemmän.


Jep! Pingviinit on ihania, kun ne on niin kömpelöjä ja hassunkurisia. Voisin katsoa koko illan Youtubesta pelkkiä pingviinivideoita.

En ihan heti keksi yhtä sympaattista eläintä kuin siili! Meidän pihassa asui siiliäiti poikasineen, kun mä olin pieni. Rakennettiin äitin kanssa pihaan pieni siilitalo, johon yksi siili muutti asumaan ja asui siellä monta vuotta. Se myös kävi usein iltaisin syömässä meidän ovella. Ihana siili.

Joo'o. Rakastan pingviinien ja siilien lisäksi myös pöllöjä. Oikeastaan rakastan melkein kaikkia eläimiä. En voisi ikinä seurustella miehen kanssa, joka ei tykkää eläimistä.

En oo ikinä ollu perinteisillä kahvila- tai ravintolatreffeillä. En sietäisi sitä, kun pitäisi keskustella koko ajan, kun tärkein tavoite olisi toisen osapuolen potentiaalisuuden arvioiminen. Paljon kivempaa on tavata vaikka jossain tapahtumassa tai vaikka koripalloharjoituksissa, harmi vaan etten harrasta koripalloa.

Aladdinissa on tunnelmallinen tunnelma ja loistavaa musiikkia. Muistan aina, kun sain Prismassa 5- tai 6-vuotiaana hervottoman raivokohtauksen, kun äiti ei suostunut ostamaan mulle Aladdin-videota.

Ajattelin 15-vuotiaana, että olisin tällä hetkellä naimisissa ja kokopäivätyössä ammatissa, jonka olisin jo opiskellut itselleni. Lisäksi olin varma, että jaksaisin käyttää bodypumpissa kaksi tai kolme kertaa painavampia painoja kuin 15-vuotiaana ja että jaksaisin juosta 1500 metriä alle viiteen minuuttiin. Todellisuudessa jumppailen edelleen aika samoilla painoilla kuin teininä enkä ole mitannut 1500 metrin aikaa sen jälkeen kun yläasteelta pääsin, mutta luulen, että se ei viiden minuutin alle menisi.

Raitaneuleet miesten päällä on helvetin kuumia. Harmillista, että niitä näkee yleensä vain junnujen päällä.

Kukapa ei?

Oon suomalainen ja ylpeä siitä. Mitä enemmän mä matkustelen, sitä enemmän rakastan Suomea. Tosin on tässä maassa surkeatkin puolensa, sitä en todellakaan kiistä!

Kuvittelen joskus, aika useinkin, mielessäni kaikkia niin järkyttäviä ja ahdistavia juttuja, että saatan purskahtaa itkuun pariksi tunniksi.

Kesän 2012 ehdoton kohokohta oli, kun ajettiin äityliinin kanssa Pohjanmaalle. Rakastan istua autossa ja kuunnella vanhoja seedeitä ja pysähtyä välillä johonkin maalaiskahvilaan, jossa puhutaan eri murretta kuin täällä. Matkaan toiselle puolelle Suomea silti tosi harvoin, ehkä kerran viidessä vuodessa, mutta nään aika usein unta erilaisista automatkoista. Viime unessa ajoin Porvooseen ja Lappeenrantaan.

Hihihi, voisin kerätä kaikki maailman rumimmat villapaidat vaatekaappiini! Rumat villapaidat on mielestäni kaikessa rumuudessaan hemmetin hienoja! Jos mua vastaan tulee kirpparilla jussipaita, niin ostan sen kyllä heti.

En oo koskaan niin onnellinen kuin silloin, kun ajelen kuumana kesäpäivänä uimarannalle ja kuuntelen chili pepperssejä täysillä.

En osaa kuvitella aikaa, jolloin mä olisin huvipuistossa vain vahtiakseni jotain toista enkä haluaisi enää itse käydä vuoristoradoissa. Tai sitä, etten haluaisi enää pelata Crash Bandicootia tai värittää värityskirjoja.

Voin istua monta tuntia rannalla ja tuijottaa merta. Rannat on paljon kivempia paikkoja kuin metsät. Rannalla ei voi eksyä. (Tai on asiat aika huonosti jos eksyy.)

En halua pahoittaa ihmisten mieltä, vaikka ne olisi juuri pahoittaneet mun mielen. Mua ei ole koskaan lyöty turpiin, mutta oon aika varma, että jos niin kävisi, niin en löisi takaisin vaan lähtisin menemään. Lopetan usein kiukuttelun vain siksi, etten jaksa kiukutella enää.

Jeps, maailma on huikee!
 
Mä ihan oikeasti sylkäisen olkani yli, kun musta kissa kävelee tien yli. Ei voi mitään.

http://andthatswhoiam.tumblr.com/