LISTAUS: Kolme asiaa, joita kaipaan menneisyydestä. Ja kolme asiaa, joita en kaipaa.

KOLME ASIAA, JOITA KAIPAAN MENNEISYYDESTÄ:

1. Onnellisuus pienistä asioista. Lapsena oli helppoa olla onnellinen. Mä olin onnellinen melkein aina. Kaikista onnellisimmaksi tunsin itseni perjantai-iltaisin, kun mulla oli kädessä sirkusaakkospussi ja telkkarista tuli kivoja ohjelmia. Olin äärimmäisen innoissani, jos sunnuntaina oli serkun rippijuhlat tai jos näin lempinäyttelijäni telkkarissa. Nykyisin mä tarvitsen onnellisuuteen paljon enemmän. Ystävyyssuhteiden ja miesjuttujen täytyy olla kunnossa, töitä täytyy olla, rahaa täytyy olla, tavoitteita täytyy olla, mun paino ei saa olla liian korkea, ynnä muuta ynnä muuta. Ja mielellään pitää olla jotain odotettavaakin, ja siihen ei todellakaan riitä serkun rippijuhlat, vaan mieluiten matka tai isot synttäribileet. Mä en enää ilahtuisi sirkusaakkospussista ja televisiosta, vaan mä tarvitsen ihmisiä ja usein myös kaljaa.

2. Luovuus ja mielikuvitus. Mulla oli lapsena ja teininä saakelin hyvä mielikuvitus. Istuin melkein joka ilta sängyssä kirjoittamassa tarinoita. Kirjaakin kirjoitin kahden vuoden ajan. En muista miettineeni tarinoita ja niiden juonia ja henkilöhahmoja ikinä sen enempää, ne vain ilmestyivät päästä. Mun ensimmäinen tarina kertoi Dandeloora-nimisestä peikosta. Jotkut tarinat oli kieltämättä hiton noloja ja huonoja, mutta sillä ei ollut väliä, koska tarinointi oli niin mukavaa ja helppoa. Nykyisin en osaa kirjoittaa tarinoita enää ollenkaan. Viimeksi kirjoitin novellin luovan kirjoittamisen kurssilla 2010 ja jouduin senkin aihetta pohtimaan monta vuorokautta hittovie! Mä olin lapsena myös tosi hyvä piirtämään, mutta enää en osaa piirtää mitään.

3. Huolettomuus syömisen suhteen. Mä söin lapsena ihan mitä sattui. Koulun jälkeen söin välipalaksi hampurilaisia, hodareita ja Billy’s-pizzoja sekä vaniljajäätelöä, jossa oli kaakaojauhoa päällä. Iltaisin söin jätskiä vielä lisää. Jos mä alkaisin nyt syödä samalla tavalla, niin mä painaisin jo viikon päästä keskiviikkona ainakin kuusi kiloa enemmän kuin nyt. Nykyisin mulla on tarkat ruoka-ajat ja mä vietän sokerittomia päiviä ja lihattomia lokakuita. Mulla on karkkipäivä (=mässäilypäivä) sunnuntaisin, mutta senkin jätän joskus väliin, koska ”tällä viikolla on syöty jo tarpeeksi”. En mä tietenkään enää edes haluaisi syödä mikrohamppareita,

mutta mulla on ikävä sitä huolettomuutta. Lapsena sai syödä mitä vain ja silti kasvoi vain vertikaalisesti. Lapsena tuli myös liikuttua joka päivä huikeen paljon eikä asiaan kiinnittäny mitään huomiota. Nykyisin mä mietin päivittäin, että kuinka paljon mä oon tänään liikkunu, ja oon ylpeä itsestäni, jos oon liikkunu.


KOLME ASIAA, JOITA EN KAIPAA MENNEISYYDESTÄ:

1. Koulunkäynti. Mä en ikävöi lainkaan kouluaikoja. Mä en oikein tykänny koulunkäynnistä, ja kouluun lähteminen tuntui mun mielestä aina tylsältä, joskus jopa ihan paskalta, vaikka ei mulla sosiaalisia ongelmia ollukaan. Mä oon ollu paljon tyytyväisempi elämääni peruskoulun ja lukion jälkeen. Mun elämä on tuntunu paljon merkityksellisemmältä ja mä oon tuntenu itseni yksilöksi, kun taas koulussa hävisin valtavaan massaan. Mä oon nykyisin paljon varmempi. Peruskoulussa ja lukiossa mulle olisi ollu mahdottomuus käydä esimerkiksi yksin syömässä, mutta nykyisin käyn yliopistossa melkein aina yksin syömässä ja haahuilen välitunnit yksinäni, eikä se haittaa ollenkaan. Lukiossa mä jännitin esitelmien pitämistä ja ääneenlukemista ihan saatanan hirveästi, mutta enää yliopistossa nekään ei ole suuremmin hetkauttaneet.

2. Tietämättömyys. Mä en tienny 8-vuotiaana, mikä Metallica on. Mun kaverin isosiskolla oli huoneessaan juliste, jossa luki Metallica, ja mä luulin Metallican vain olevan sen julisteen merkki tai jotain. Vaikeinta oli se, ettei tietoa voinu hakea ja tarkistaa netistä. Tein kerran itsestäni naurunalaisen, kun kysyin kavereilta, mitä hippi tarkoittaa, enkä sen jälkeen kehdannu kysyä keneltäkään enää mitään.

3. Teini-iän vaatteet ja meikit. Mä meikkasin teini-iässä ihan perkeleesti. Kouluun ei voinu lähteä ennen kuin naamassa oli kolmea luomiväriä, puolen sentin paksuiset rajaukset ja hämähäkkiripset. Meikkasin aina samalla tavalla, vaikka aamun ensimmäinen tunti olisi ollut liikuntatunti. Meikkaaminen kesti joka aamu ehkä 45 minuuttia ja koulukuvausta ennen yli tunnin. Meikkaaminen ärsytti mua, mutta silti piti meikata. Myös teini-iässä käytetyt vaatteet oli hölmöjä, koska ne oli niin helvetin epäkäytännöllisiä! Farkut oli niin matalia, että koulun ruokalassa näkyi pyllyjä päivittäin. Myös talvitakit oli varsin lyhykäisiä, ja pakkasella munuaiset meinasi jäätyä. Äiti valitti mulle asiasta monesti ja mä suutuin hänelle joka kerta.

Voi vitura!

Kuuba, osa 3: Havanna

Hola chicos y chicas! Tää on mun viimeinen Kuubaa käsittelevä kirjoitus, ja ehkä parempi niin, koska matkasta on aikaa melkein kuukausi. Tai mitäpä väliä sillä on? Musta ois oikeestaan kivaa kirjoittaa tänne blogiin esimerkiksi Pariisin-matkasta, jonka mä tein heinäkuussa 2002, joten kuukausi sitten tehty Kuuba-reissu ei voi olla hirrrveen häpeällisen wanha juttu. Mutta jepulis. Mä kerroin viimeksi Varaderosta, joten tänään kerron la Habanasta. Laitan messiin muutaman kuvan ja myös videon olisin laittanu, mutta se ei suostu toimimaan täällä. Voihan video! =(

Me matkattiin Varaderosta Havannaan ja takaisin linja-autolla. Matka turistirysästä pääkaupunkiin kesti muistaakseni noin kolme tuntia. Menomatkalla säätila oli pirun masentava, nimittäin vettä tippui taivaalta siihen malliin kuin olisi hurrikaani ollu tuloillaan. Havannassa sää onneksi vähitellen aurinkoistui. Mä en tällä hetkellä tätä kirjoittaessani oikein ymmärrä, että mä olen oikeasti käynyt Havannassa, enkä oikeastaan tajunnut olevani siellä edes silloin kun siellä olin. Jotenkin se meni ihan ohi. Mä olin kuvitellu, että Havanna olisi persoonallinen ja aivan omanlaisensa kaupunki, mutta kaupungin katuja talsiessani huomasin Havannan muistuttavan paljonkin muita kaupunkeja. Mulle tuli Havannasta ihan ekana mieleen Pietari, mikä oli mulle suuri yllätys! Mä kävin Pietarissa kesällä 2012 ja luulin nyt olevani siellä uudelleen. Monet Havannan rakennukset oli samantapaisia kuin Pietarissa, ja myös Havannan Ladat muistutti Pietarista, nimittäin molempien kaupunkien teillä kulki hitosti vanhoja Ladoja.

Mun sanoilla ei tosin ole suurta arvoa, koska oon ollu Pietarissa vain kerran ja silloinkin päiväristeilyllä, MUTTA äiti oli samaa mieltä kuin minä, ja äiti on sentään käynyt monta kertaa Venäjällä 80-luvulla! Äiti sanoi, että Kuuballa ja Venäjällä oli monia yhdistäviä piirteitä. Ensinnäkin Kuubassa oli jokaisella retkellä mukana paikallisopas. Esimerkiksi meidän lentokenttäkuljetuksessa oli sekä tulo- että lähtöpäivänä suomalaisen oppaan lisäksi paikallisopas mukana, enkä oikein ymmärtäny, että oliko hänellä muuta tehtävää kuin vain olla, koska suomalainen opas hoiti puhumisen. Äiti kertoi, että myös Venäjällä oli 80-luvulla ollu aina paikallisopas mukana. Ja sitten ne vessanaiset! Kuubassa oli melkein jokaisessa vessassa vessanainen, joka seisoi vessan ovella, huolehti vessan siisteydestä ja antoi palan vessapaperia, ja tälle vessanaiselle piti sitten heittää jokunen killinki. Hotellihuoneen vessassa niitä ei sentään ollu. (Vittu jos olisi sielläkin ollu!! :D) Mutta niin, äiti kertoi nähneensä vessanaisia pirusti jo Venäjällä aikoinaan.

Mä olin etukäteen kuvitellu pölhössä päässäni, että Havannassa tapahtuisi varmaan kaikkea ihan supersiistiä meidän siellä ollessa, siis jotain sellaista että Manu Chao vetäisi juuri silloin Havannassa ilmaisen ulkoilmakonsertin tai jotain. Mutta loppujen lopuksi me vaan käveltiin ympäriinsä ja käytiin joitain nähtävyyksiä kuvaamassa. Mulle tuli yhdessä vaiheessa Havannan katuja talsiessa ihan helvetin huono olo, ja oli pakko pysähtyä juomaan vettä, röyhtäilemään ja haukkomaan henkeä. Ajattelin, että nytkö se ruokamyrkytys sitten iski keskellä Havannan vanhaa kaupunkia, voi perkele kuinka hienoa, mutta huono olo taisikin lopulta johtua vain vedenpuutteesta ja siitä, että oltiin kävelty niin pitkään. Ravintoloissa ja baareissa käytiin myös tietysti, esimerkiksi jonkun hienon hotellin kattoterassilla kuudennessa (tai seitsemännessä?) kerroksessa, jonne me käveltiin portaita pitkin, koska mä en suostunu astumaan kamalaan kalterihissiin. 

Mä join Havannassa elämäni ensimmäistä kertaa Daiquiri-drinkkiä, joka oli ihan pirunmoisen hyvää! Tosin mä luulen, ettei sama Daiquiri maistuisi yhtään niin mainiolta S-ketjun baarissa Salossa kuin kattoterassilla Havannassa. Daiquiri, Cuba libre ja Mojito on kaikki kuuluisia kuubalaisia drinkkejä, joita mä join matkan aikana vuoronperään. Mojitosta en tosin Kuubassa tykänny, koska ainakin hotellissa niillä oli tapana tunkea kokonainen oksanpätkä drinkin sekaan, joten koko drinkki oli ihan täynnä roskaa, vaikka sen oksan olisi heti kaivanu pois sieltä.

Mutta niin. Pietarin lisäksi Havanna muistutti aika ajoin eteläeurooppalaisia kaupunkeja. Vanhat autot, Che Guevaran naamakuvat ja joka kulmassa musisoivat kuubalaisorkesterit kuitenkin muistutti siitä, ettei nyt missään Etelä-Euroopassa olla. Mä näin muutaman sikaria polttavan katusoittajan ja siistin näköisen rastapään, mutta olisin toivonu näkeväni enemmänkin. Ehkä kaikista hienoin näky oli, kun kaksi kuubalaismiestä pelasi shakkia ränsistyneen talon portailla. Siitä välittyi juuri oikeanlainen Havanna-tunnelma, siis sellainen mielikuva joka mulla on aina Havannasta ollu. Havannan vanhassa kaupungissa oli kiehtova menneen ajan tuntu, ja vaikutti siltä, että kaupunki oli ollu huikeen loistokas kauan aikaa sitten, mutta nyt se oli kuitenkin ihan ränsistyny. Jotkut talot oli vaan puolikkaita ja yhdestä kasvoi puu. Toisaalta monet talot oli sisältä varsin hienoja ja laitettuja, vaikka näyttivätkin ulkoapäin yhtä surkeilta kuin meta-amfetamiinia 20 vuotta käyttäneen ihmisen naama. (Keksin ton vertauksen juuri äsken. En tiedä oliko nyt kovin hyvä.) Havanna oli mun mielestä huikeen mielenkiintonen kaupunki, joskin todella sokkeloinen ja sekava. Olisin eksyny sinne heti yksin, mutta onneksi maailman paras karttasuunnistaja eli äiti oli mukana.

Tengo la camisa negra!

Havannalainen katedraali oli aika tylsä ja persoonaton

 

Kuuba, osa 2: Varadero ja saariretki

VARADERO

Meidän lomalento Suomesta Kuubamaahan lähti aikaisin keskiviikkoaamuna pari viikkoa sitten. Mä en tehny 11 tunnin lennon aikana yhtään mitään. Olin ostanu lentokentältä Seiskan, mutta sain luettua vain kaksi juorua, koska en pysty koskaan keskittymään lentokoneessa mihinkään. Vihaan lentämistä ja istuisin mieluummin 11 tuntia alasti perunakellarin lattialla kuin vaatteet päällä lentokoneessa. Lento kulki aika yllättävää reittiä Islannin ja Grönlannin kautta Kanadaan ja siitä USA:n rannikkoa pitkin alas. Mä olin luullu, että mentäisiin kylmästi vaan merten halki suoraan Kuubaan. Kun astuin lentokentän ovista ulos, mut valtasi heti järjettömän ihana ja lämmin olo, koska lentokentän edessä oli vanhoja amerikanrautoja parkissa ja aurinko paistoi keskellä taivasta ja perhoset lenteli kukkasesta kukkaseen. Kesä on vaan niin huikea vuodenaika, että melkeen itkettää. Sitten me lähdettiin Varaderoon, joka on siis kuubalainen lomakohde noin 150 kilometrin päässä Havannasta.

Meidän hotelli Sol Sirenas Coral oli aika kolossaalisen kokoinen ja käsitti kolme uima-allasaluetta, kuusi ravintolaa ja yksitoista baaria, oman rannan, tenniskenttiä ja yhteensä varmaan 30 rakennusta, jos kaikki kuntosalirakennukset ja pyyhevuokraamot lasketaan mukaan. Mua vähän ahdisti mennä kyseiseen paikkaan, koska monet nettikommentoijat kertoi saaneensa ruokamyrkytyksen hotellin buffetista. Myös mun ensikuva hotellista oli huono, koska vastaanotossa työskentelevä nainen oli tyly ja todella kyllästyneen oloinen. Yleinen vessakin oli pirun pelottava. Me ei saatu heti huonetta, joten me mentiin yleiseen vessaan vaihtamaan vaatteet. Menin ensimmäiseen vessakoppiin, mutta en saanu sen ovea kiinni. En tarkoita, että ovi ei mennyt lukkoon, vaan se ei mennyt kiinni. Menin toiseen vessakoppiin, joka puolestaan oli ääriään myöten veressä! Yhä edelleen ihmettelen, että miten se niin veressä olikin. Kyllä saa menkat aika rytinällä valua, kun vessanpönttö ja lattia on molemmat veren peitossa. Menin kolmanteen ja viimeiseen vessakoppiin, joka vaikutti hyvältä, mutta sitä ei sitten pystyny vetämään. Pieniä ongelmia ne kuitenkin oli, ja loppuviikon aikana aloin tykätä hotellista ihan hullusti. En mä voi olla tykkäämättä hotellista, jonka pihalla kasvaa sadoittain kookospalmuja ja lattaribiisit raikaa.

Hotelliin tullessa meidän ranteisiin lätkäistiin all inclusive -rannekkeet, ja niiden kanssa sai sitten hakea rantabaareista ja grilleistä niin paljon ruokaa ja juomia kuin halusi. Mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni all inclusive -hotellissa, ja all inclusive on kyllä paras keksintö varmaan ikinä, kun ei tarvinnu edes vesipulloja käydä kaupasta ostamassa. Ruoka oli kieltämättä välillä pahaa, mutta aamupala oli ihana ja paras missään! Ei tultu kipeiksikään ikinä, vaikka sitä koko ajan pelkäsin. Me otettiin Varaderossa hyvin rennosti ja lorvailtiin vaan. Juotiin äitin kanssa koko hotellin drinkkilista läpi, oltiin rannalla ja uima-altailla, pelattiin Yatzya hotellin aulabaarissa, käytiin katamaraaniretkellä ja ajettiin muutaman kerran busseilla ja mopotakseilla Varaderon keskustaan, jossa oli paljon kahviloita, telttamarkkinoita, matkatoimistoja, hienoja autoja ja hevoskärryjä. Meidän piti käydä myös yhdessä luolassa, mutta unohdettiin perkele! Varadero oli ihan kiva paikka ja ranta todella kaunis. Keskusta oli kuitenkin tosi hiljainen ja siten vähän tylsä. Ihmiset taisi hengata vain täysihoitohotelleissaan. Mutta kivaa oli ja menisin uudestaan koska vaan.

Jotkut varmaan miettii, että mikä idea on lähteä rantalomalle Kuubaan, kun lyhyemmällä lennolla ja vähemmällä rahanmenolla pääsee Teneriffalle. No ensinnäkin, mä en olisi menny Varaderoon ollenkaan, jos me ei oltaisi samalla menty Havannaan. Kuubassa voi siis tehdä aivan erilaisia retkiä kuin Kanarialla. Ja olihan Varaderossa muutenkin ihan erilaista. Samalla tavalla joku Krabin-loma on yleensä vain rantaloma, mutta kulttuuri ja luonto erottaa Krabin Kanariasta. Ja mä nyt vaan tykkään tosi paljon rantalomista! Me oltais yhtä hyvin voitu ottaa hotelli Havannasta koko viikoksi, mutta ei otettu. Mä ilahdun ulkomailla ollessani aika pienistä asioista. Mun mielestä esimerkiksi jo se, että puolikuu on väärinpäin, on ihan keevelin siisti juttu! Kuubassa puolikuu sojotti suoraan alaspäin, niin että siinä päällä olisi voinu loikoilla joku satuhahmo. Kuubassa oli joka päivä ihana tähtitaivas, ja sitä olikin riemullista katsella, kun kaikki tähtikuviot oli niin erilaisissa asennoissa kuin Suomessa. Otavakin oli ihan mielipuolisen näkönen. Myös se oli siistiä, että Oscar-gaala ei tullu telkkarista aamuyöllä vaan illalla.

SAARIRETKI

Me tehtiin sunnuntaina ihana päiväretki Cayo Blancon saarelle. Se on kaunis paratiisisaari vähän matkan päässä Varaderosta. Me matkattiin sinne katamaraanilla, jonka verkon päällä lojusin koko matkan saarelle ja takaisin myös. Olin ottanu mukaani neuletakin, kun ajattelin että varmaan tuulee, mutta siinä olikin ihan hemmetin kuuma. Myös katamaraanista sai hakea niin paljon juotavaa kuin halusi, mutta mun ei tehny mieli silloin. Menomatkalla pysähdyttiin snorklaamaan, mutta mä en snorklannu, koska oon kerran ennen snorklannu ja siitä ei tullu silloin mitään. En osaa hengittää enkä uida snorkkelin kanssa, ja oikeastaan mä myös pelkään joitain merielukoita. Äiti kyllä meni. Äiti on ihan supersnorklaaja, ja hän snorklasi vielä silloinkin, kun kaikki muut oli jo tulleet takaisin laivaan, ja mun piti käydä huutamassa, että nyt pois sieltä. Perillä saarella me otettiin aurinkoa ja valokuvia ja uitiin ja syötiin, tosin uiminen ei oikein onnistunu, kun vesi ulottui polviin asti ja olisi ilmeisesti pitäny kävellä ainakin sadan metrin päähän, että se olisi siitä syventyny. En nähny kenenkään kävelevän syvälle asti. Saarella oli kuubalainen orkesteri soittamassa ja tunnelma oli tosi tunnelmallinen ja kiva.

Rannalla paistatteli päiväänsä myös pelikaani, ja mä lähdin sitä ihmettelemään puoleksi tunniksi. Ensin se seisoi puupölkyn päällä ja hyppäsi sitten jossain vaiheessa veteen. Ihmisistä se ei ollu moksiskaan. Näin Kuubassa useammankin pelikaanin, mutta vain tämän heebon näin ihan läheltä. Olipa vallan hauska lintu! Takastulomatkalla katamaraanilla järjestettiin ohjelmaa, esimerkiksi kaljanjuontikilpailu. Olisin menny mukaan, mutta jostain ihmeen syystä siihen sai osallistua vain miehet. Loppujen lopuksi olin tyytyväinen, että en menny, koska kaljanjuontiosion jälkeen juontaja ilmoitti, että kilpailu jatkuu vielä ja seuraavana vuorossa on tankotanssiosio. Vittu oli miesten ilmeet kankeita siinä vaiheessa, hahaa! Voittaja sai rommipullon palkinnoksi. Jep jep, oli kyllä upea ja ikimuistoinen päivä.

Olin niin keskittyny kuvaamiseen, että en yhtään huomannu kuinka lähelle pelikaani oli tullu. Tässä vaiheessa kirkaisin ja hyppäsin taaksepäin :D

Kuuba, osa 1

RAUHAISA KUUBA

Mä tulin viikko sitten Kuubasta, ja oli ihan pirunmoisen kiva matka. Matka kesti vain viikon, joten oli kyllä kyynel silmässä kun piti lähteä, mutta toisaalta kaksi viikkoa on mulle usein jo liikaa. Esimerkiksi Thaimaasta olisin halunnu lähteä aiemmin kotiin, koska hyttyset ja huono ruoka oli saanu vartaloparkani ihan sekaisin. Ehkäpä siis 10 päivää olisi hyvä kompromaissi. Kuuba oli tosi kaunis maa ja jänskä yhdistelmä kaupunkia, kulttuuria, historiaa ja oivoi niin ihanaista rantaelämää. Hintakin oli lopulta aika siedettävä: 1100 euroa Finskin suorista lennoista, kolmen tähden hotlasta ja all inclusivesta. Mulla meni viikon aikana alle sata euroa rahaa, ja viimeisten päivien aikana sekä mulle että äitille tuli jopa sellainen ongelma, että mihin hittoon me käytetään ne kaikki pesot, jotka oltiin ehditty vaihtaa. Mä tykkäsin Kuubasta varsinkin siksi, kun siellä oli niin rauhallista. Pari vuotta sitten Phuketissa mulla meni hermot kamalaan meteliin, likaisuuteen ja röyhkeisiin venäläisiin, joita koko saari oikein pursuili, sekä niihin helvetin rasittaviin kaupustelijoihin, jotka oli tunkemassa vilkkuvia vesipyssyjä ja jotain valohyrriä naamaani alle puolen minuutin välein, mutta Havannassa ja Varaderossa kaikki tällainen oli aika olematonta. Havannan suurimmilla nähtävyyksillä törmäsin kyllä ärsyttäviin sikarintyrkyttäjiin ja pussailija-akkoihin (kerron tuonnempana), mutta muuten sain olla ihan rauhassa.

Mä luulin, ettei Kuubassa olisi kauppasaarron vuoksi mitään jenkkiläistä. Mä en uskaltanu pakata matkalle mukaani edes paitaa, jossa oli kuva Simpsoneista, koska pelkäsin sen herättävän liikaa huomiota. Juupati juu, on ihan totta ettei Kuuban tienvarsilla näkyny mitään Mäkkäreitä ja Burger Kingejä vaan päinvastoin ihan tuntemattomia kauppoja ja ravintoloita, joista osalla ei edes ollu nimeä. Esimerkiksi huoltoaseman kyljessä saattoi lukea vain ”Servicio 24 h”. Mutta kyllä siellä lopulta tuli monia jenkkijuttujakin vastaan. Esimerkiksi Pringlessejä myytiin joka kaupassa ja telkkarista näkyi yhdysvaltalaisia kanavia. Coca cola -tölkkejäkin näin parilla kanadalaisella, tosin en tiedä oliko ne torvelot raahannu ne Kanadasta mukanaan. Joidenkin autojen ikkunoissa mainostettiin Applea. Viime aikoina on näyttäny siltä, että kauppasaarto todennäköisesti purkautuu joidenkin vuosien kuluttua. Silloin Kuubasta tulee varmasti vauraampi ja ”eheämpi” kuin nykyisin, mutta sitten se ei vaan enää ole entisensä. Kuubaan kannattaakin matkustaa nyt, kun kauppasaarto on vielä voimassa. Tai ainakin mua kiehtovat Kuubassa juurikin se rappioromanttisuus ja rauhallisuus ja se sulkeutuneisuus ja ylipäänsä kuubalaisuus (ja suus ja suus).

SOCIALISMO O MUERTE

Havannassa ja Varaderossa ja niiden välissä näkyi aika tiuhaan Che Guevaran kuvia ja erilaisia iskulauseita, joista ehkä parhaiten mun mieleen jäi suhteellisen traaginen Socialismo o muerte (suomeksi Sosialismi tai kuolema), joka oli maalattu ihmislapsen kokoisilla kirjaimilla urheilukentän katsomon kattoon. Mä hain silmilläni niitä kuvia ja iskulausetauluja ihan innoissani, koska ne on jollakin tapaa ihan helvetin kiehtovia. Sitä paitsi Che Guevara on ollu aika hyvännäkönen, hihii! Mä oon arvoiltani hyvin paljon vasemmalle kallistuva ihminen ja mun mielestä ajatus ihmisten yhdenvertaisuudesta on aika ihana, mutta Kuubassa sain taas huomata, ettei asiat nyt ihan parhain päin ole. Sen näki muun muassa kuubalaisten asuinalueista, jotka oli aika järkyttävän näköisiä ja muistutti neuvostoliittolaisia esikaupunkialueita. Myös kuubalaisten palkat on ihan onnettomia, esimerkiksi eläke taisi olla huikean huisit kahdeksan euroa kuussa. Siivoojille, tarjoilijoille ja kuskeille oli tärkeetä jättää paljon tippiä, koska se muodostaa niin suuren osan tuloista. Todella monet kuubatyypit tekeekin jotain lisätyötä päivätyönsä ohella, esimerkiksi ajeluttavat ihmisiä autoillaan tai myyvät turistikrääsää markkinoilla. Havannassa oli sellaisia pussaajanaisia, jotka tuli miesten luokse ja antoivat pusun, ja siitä pususta piti sitten maksaa. Bisnes kai sekin.

Socialismo-Kuubassa oli myös se paska puoli, että asiakaspalvelu oli välillä ihan ala-arvoista. Vaatekaupassa tuntui välillä siltä, ettei myyjää kiinnostanu hittojakaan, että ostanko mä vaatteen vai en. Kassalle tullessani myyjä luki jotain kirjaa ja nosti jossain vaiheessa katseensa ylös ”no mitä nyt, onko pakko häiritä” -tyylillä. Yhdessä toisessa kaupassa odotin seitsemän minuuttia kassalla sen jälkeen kun myyjä oli sanonu, että odota hetki. Siis ihan oikeasti odotin seitsemän minuuttia. Toisaalta, koska useimmat kaupat kuuluu valtiolle, niin tavarat oli eri kaupoissa samanhintaisia, joten eipä tarvinnu taapertaa kaupasta toiseen ja etsiä halvinta hintaa. Ja onhan Socialismo-Kuubassa paljon hyviäkin puolia (tietysti ;-) ), esimerkiksi hyvin säilyny luonto, hyvä koulutus ja terveydenhuolto ja alhainen työttömyys. Kuuba on myös turvallinen maa matkustaa, koska rangaistukset rikoksista on niin suuria. Ja ilmeisesti ihmiset on ihan tyytyväisiä elämäänsä ja stressittömiä. Tai en mä kyllä tiedä. En kysyny keneltäkään, että oletko tyytyväinen elämääsi. Olisi varmaan pitäny kysyä.

Joopa joo, mun piti kirjoittaa tässä samassa meidän Havannan-matkasta, mutta en kyllä nyt varmastikaan enää kirjoita, kun tää juttu on jo valmiiksi melkein puolimaratonin pituinen. Huomiseen siis tai ylihuomiseen tai perjantaiseen! Eikun perjantai onkin ylihuomenna.