Mulla on ehkä fobia. Mä en ole varma, koska mä en tiedä,
missä fobian raja menee. Joka tapauksessa mun pelko on perhanan vahvaa ja
nykyisin myös täysin hallitsematonta. Mä oon aina pelänny hämähäkkejä, mutta
mulla ei ole aina ollut fobiaa. Esimerkiksi seiskaluokan bilsantunnilla pidin
esitelmän vesihämähäkeistä, mutta nykyisin en enää siihen pystyisi.
Se fobia vaan alkoi yhtenä päivänä. Noin kuudentoista
vanhana mä istuin koneella ja luin hämähäkkejä käsittelevää nettikeskustelua,
jossa joku tyttö kertoi säikähtäneensä nähtyään googlessa kymmeniä hämähäkin
kuvia. Hän oli kirjoittanut googlen kuvahakuun jostain syystä hakusanaksi
”blondi”, ja näyttöön olikin aivan yllättäen ilmestynyt kuvia karvaisesta
hämyhäkkyrästä. Mä tietysti uteliaana kimulina pinkaisin googleen tarkistamaan
asian. Kirjoitin hakusanaksi blondi, jolloin ruutuun mätkähti kuin mätkähtikin
blondien tyttöjen lisäksi hurjia hämähäkkejä. Tämä johtui siitä, että erään
hämähäkkilajin latinankielisessä nimessä esiintyy sana blondi. Selailin kuvia
rauhassa jonkin aikaa, kunnes jostain syystä jähmetyin toljottamaan yhtä kuvaa.
Se oli ylhäältäpäin otettu lähikuva, jossa hämähäkki tuijotti suoraan kameraan
mustilla silmillään. Tuijotin kuvaa hetken aikaa, kunnes täysin yllättäen mut
valtasi pakokauhun omainen tunne. Hyppäsin ylös tuolilta niin että tuoli kaatui
ja juoksin kiljuen toiselle puolelle taloa ja ravistin itseäni, koska olin jostain
saanu päähäni, että se kuvan hämähäkki oli mussa kiinni. Musta tuntui, etten
ollu koskaan elämässäni nähny mitään niin kammottavaa, enkä kyllä varmaan
ollukaan. Juuso katsoi mua kuin mielisairasta ja kävi sulkemassa nettiselaimen
mun puolesta.
Että sellainen päivä. Siitä päivästä lähtien mä oon nähny
painajaisia tuijottavista hämähäkeistä vähintään kerran parissa kuukaudessa ja
pelästyny pahanpäiväisesti oikeiden hämähäkkien lisäksi jokaikistä hämähäkin
kuvaa. Hämähäkin näkeminen tuntuu siltä kuin joku kuristaisi kaulasta ja
rintakehästä samaan aikaan. Jos mä näen hämiksen kuvan lehdessä, niin mä saatan
säikähdyksissäni viskata lehden maahan ja lopettaa lukemisen siihen.
Mä en vihaa hämähäkkejä. Se ei ole niiden vika, että mä
pelkään niitä. Mä en myöskään vihaa ihmisiä, jotka lisäilee hämähäkin kuvia
esimerkiksi Facebook-seinälleen, koska eihän kenenkään kuulu olla lisäämättä
kuvia ainoastaan mun ongelman takia. Mutta silti, yksi paskimmista
asioista tämän fobian kanssa on aina ollut ihmisten vähättelevä ja kettuileva
suhtautuminen siihen. Mua on kiusattu monta kertaa. Ala-asteella jahdattiin
välitunnilla ja yritettiin heittää elävää hämähäkkiä mun niskaan. Mulle on
linkkailtu hämähäkin kuvia ja tungettu yhtäkkiä eläviä hämähäkkejä naaman eteen
ja naurettu pirullisesti. Jos mun kaveri pelkäisi jotain, ihan mitä tahansa,
vaikka säilykepäärynöitä, niin mä kunnioittaisin kaverini tunteita enkä tunkisi
säilykepäärynöitä hänen naamaansa. Fobia paranee siedätyksellä mutta ei
peläyttelyllä ja härnäämisellä. Päinvastoin mä tunnen oloni ihan surkeaksi ja säälittäväksi
silloin kun joudun juoksemaan kiljuen karkuun.
Kaikista pahin vihollinen olen kuitenkin minä, koska mä oon
antanu pelolle vallan. Mä en oo kirjoittanu googleen hakusanaa ”spider” koskaan
elämässäni enkä suostuisi tekemään niin nytkään. En koskaan edes yritä katsoa hämähäkeistä kertovia dokumentteja.
Lisäksi mulla on asenneongelma. Mun päässäni hämähäkit on meinaan
pirullisimpia, pahimpia ja ilkeimpiä eläimiä, joita maa päällänsä kantaa, ja
siitä mä en pääse mihinkään. Miten
joku elukka voikin olla niin pirullinen, että se kutoo ensin ansan ja voi
odottaa paikoillaan monta viikkoa, että joku parka jää siihen kiinni? Sitten se
imee saaliinsa tyhjiin niin kuin Kreivi Dracula verenhimoissaan. Mustaleski voi
seksisessioiden jälkeen syödä
miehensä. Aivan sairasta mun mielestä! Lisäksi hämähäkit näyttää kamalilta, ja
niiden katse on hirveä.
Multa on kysytty joskus, että miksi mä en mene terapiaan.
Vastaus: ei vaan ole ollut motivaatiota, koska mä tapaan hämähäkkejä sen
verran harvoin, ettei fobia häiritse normaalia elämää. Mä pelkään myös
lentämistä, mutta en menisi senkään takia hakemaan apua, koska mä lennän aika
harvoin ja silloinkin vapaaehtoisesti. Mutta pakko tässä on jotain tehdä. Mä en
halua, että mun lapset joutuu katsomaan, kun mutsi juoksee sekopäisenä ympäri
taloa yhden pikkuelukan takia. Mä päätin pari kuukautta sitten, että mä alan
nyt vähitellen kohdata pelkoani. Katsoin jo yhden lautasenkokoisesta
hämähäkistä kertovan dokumentin alusta loppuun, mistä olin tosin ylpeä, vaikka pidinkin
puolet ajasta tyynyä silmien edessä.
Mutta se siitäkin arachnophobiasta. Mulla on ollut tänään
kiva päivä. Ajoin ensimmäistä kertaa iskän avomersua, vaikka hänellä on ollut
se jo yli kaksi vuotta. Fiilis oli melkein sama kuin elämäni ensimmäisellä
ajotunnilla. Istuin penkillä selkä kankeana, ja mun takana oli pitkä jono,
koska vauhti oli varmaan 10 km/h.
Illalla kävin katsomassa Moision koulun steel pan -orkesterin
levynjulkaisukeikkaa. Mä oon ite soittanu kyseisiä vekottimia yläasteella,
joten tuli ihan sairaan hyvä mieli, kun niitä kuuli pitkästä aikaa.
Ja loppuun vielä yksi kuva, jonka löysin kuvatiedostoistani ja joka ei liity yhtään mihinkään. Se vaan on niin saatanan hauska!