keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Elämää fobian kanssa



Mulla on ehkä fobia. Mä en ole varma, koska mä en tiedä, missä fobian raja menee. Joka tapauksessa mun pelko on perhanan vahvaa ja nykyisin myös täysin hallitsematonta. Mä oon aina pelänny hämähäkkejä, mutta mulla ei ole aina ollut fobiaa. Esimerkiksi seiskaluokan bilsantunnilla pidin esitelmän vesihämähäkeistä, mutta nykyisin en enää siihen pystyisi.

Se fobia vaan alkoi yhtenä päivänä. Noin kuudentoista vanhana mä istuin koneella ja luin hämähäkkejä käsittelevää nettikeskustelua, jossa joku tyttö kertoi säikähtäneensä nähtyään googlessa kymmeniä hämähäkin kuvia. Hän oli kirjoittanut googlen kuvahakuun jostain syystä hakusanaksi ”blondi”, ja näyttöön olikin aivan yllättäen ilmestynyt kuvia karvaisesta hämyhäkkyrästä. Mä tietysti uteliaana kimulina pinkaisin googleen tarkistamaan asian. Kirjoitin hakusanaksi blondi, jolloin ruutuun mätkähti kuin mätkähtikin blondien tyttöjen lisäksi hurjia hämähäkkejä. Tämä johtui siitä, että erään hämähäkkilajin latinankielisessä nimessä esiintyy sana blondi. Selailin kuvia rauhassa jonkin aikaa, kunnes jostain syystä jähmetyin toljottamaan yhtä kuvaa. Se oli ylhäältäpäin otettu lähikuva, jossa hämähäkki tuijotti suoraan kameraan mustilla silmillään. Tuijotin kuvaa hetken aikaa, kunnes täysin yllättäen mut valtasi pakokauhun omainen tunne. Hyppäsin ylös tuolilta niin että tuoli kaatui ja juoksin kiljuen toiselle puolelle taloa ja ravistin itseäni, koska olin jostain saanu päähäni, että se kuvan hämähäkki oli mussa kiinni. Musta tuntui, etten ollu koskaan elämässäni nähny mitään niin kammottavaa, enkä kyllä varmaan ollukaan. Juuso katsoi mua kuin mielisairasta ja kävi sulkemassa nettiselaimen mun puolesta.

Että sellainen päivä. Siitä päivästä lähtien mä oon nähny painajaisia tuijottavista hämähäkeistä vähintään kerran parissa kuukaudessa ja pelästyny pahanpäiväisesti oikeiden hämähäkkien lisäksi jokaikistä hämähäkin kuvaa. Hämähäkin näkeminen tuntuu siltä kuin joku kuristaisi kaulasta ja rintakehästä samaan aikaan. Jos mä näen hämiksen kuvan lehdessä, niin mä saatan säikähdyksissäni viskata lehden maahan ja lopettaa lukemisen siihen.

Mä en vihaa hämähäkkejä. Se ei ole niiden vika, että mä pelkään niitä. Mä en myöskään vihaa ihmisiä, jotka lisäilee hämähäkin kuvia esimerkiksi Facebook-seinälleen, koska eihän kenenkään kuulu olla lisäämättä kuvia ainoastaan mun ongelman takia. Mutta silti, yksi paskimmista asioista tämän fobian kanssa on aina ollut ihmisten vähättelevä ja kettuileva suhtautuminen siihen. Mua on kiusattu monta kertaa. Ala-asteella jahdattiin välitunnilla ja yritettiin heittää elävää hämähäkkiä mun niskaan. Mulle on linkkailtu hämähäkin kuvia ja tungettu yhtäkkiä eläviä hämähäkkejä naaman eteen ja naurettu pirullisesti. Jos mun kaveri pelkäisi jotain, ihan mitä tahansa, vaikka säilykepäärynöitä, niin mä kunnioittaisin kaverini tunteita enkä tunkisi säilykepäärynöitä hänen naamaansa. Fobia paranee siedätyksellä mutta ei peläyttelyllä ja härnäämisellä. Päinvastoin mä tunnen oloni ihan surkeaksi ja säälittäväksi silloin kun joudun juoksemaan kiljuen karkuun.

Kaikista pahin vihollinen olen kuitenkin minä, koska mä oon antanu pelolle vallan. Mä en oo kirjoittanu googleen hakusanaa ”spider” koskaan elämässäni enkä suostuisi tekemään niin nytkään. En koskaan edes yritä katsoa hämähäkeistä kertovia dokumentteja.

Lisäksi mulla on asenneongelma. Mun päässäni hämähäkit on meinaan pirullisimpia, pahimpia ja ilkeimpiä eläimiä, joita maa päällänsä kantaa, ja siitä mä en pääse mihinkään. Miten joku elukka voikin olla niin pirullinen, että se kutoo ensin ansan ja voi odottaa paikoillaan monta viikkoa, että joku parka jää siihen kiinni? Sitten se imee saaliinsa tyhjiin niin kuin Kreivi Dracula verenhimoissaan. Mustaleski voi seksisessioiden jälkeen syödä miehensä. Aivan sairasta mun mielestä! Lisäksi hämähäkit näyttää kamalilta, ja niiden katse on hirveä.

Multa on kysytty joskus, että miksi mä en mene terapiaan. Vastaus: ei vaan ole ollut motivaatiota, koska mä tapaan hämähäkkejä sen verran harvoin, ettei fobia häiritse normaalia elämää. Mä pelkään myös lentämistä, mutta en menisi senkään takia hakemaan apua, koska mä lennän aika harvoin ja silloinkin vapaaehtoisesti. Mutta pakko tässä on jotain tehdä. Mä en halua, että mun lapset joutuu katsomaan, kun mutsi juoksee sekopäisenä ympäri taloa yhden pikkuelukan takia. Mä päätin pari kuukautta sitten, että mä alan nyt vähitellen kohdata pelkoani. Katsoin jo yhden lautasenkokoisesta hämähäkistä kertovan dokumentin alusta loppuun, mistä olin tosin ylpeä, vaikka pidinkin puolet ajasta tyynyä silmien edessä. 




Mutta se siitäkin arachnophobiasta. Mulla on ollut tänään kiva päivä. Ajoin ensimmäistä kertaa iskän avomersua, vaikka hänellä on ollut se jo yli kaksi vuotta. Fiilis oli melkein sama kuin elämäni ensimmäisellä ajotunnilla. Istuin penkillä selkä kankeana, ja mun takana oli pitkä jono, koska vauhti oli varmaan 10 km/h. Illalla kävin katsomassa Moision koulun steel pan -orkesterin levynjulkaisukeikkaa. Mä oon ite soittanu kyseisiä vekottimia yläasteella, joten tuli ihan sairaan hyvä mieli, kun niitä kuuli pitkästä aikaa.


Ja loppuun vielä yksi kuva, jonka löysin kuvatiedostoistani ja joka ei liity yhtään mihinkään. Se vaan on niin saatanan hauska!