perjantai 13. maaliskuuta 2015

Minä(kin) vihasin koululiikuntaa



Mun ajatukset ja muistikuvat koululiikunnasta ei ole todellakaan pelkkiä kukkasia, perhosia ja yksisarvisia. Päinvastoin. Mikään muu kouluaine ei ole ikinä aiheuttanut mulle sellaisia traumoja kuin liikunta, vaikka mä tykkäsin liikkumisesta ja olin ihan keskiverto siinä. Mä en koskaan jäänyt juoksutesteissä viimeiseksi, eikä mua valittu joukkueeseen ainakaan ihan viimeisenä, joten en voi edes kuvitella, miten paljon sitten heitä on saattanut ahdistaa, jotka todella jäivät viimeisiksi. Oon listannut tähän muutaman kauhunhetken, joita olen koululiikunnassa saanut kohdata. 

1. Mut pakotettiin kolmannella luokalla kaikkien Salon alakoulujen välisiin uimakilpailuihin. Pakotettiin. Yritin sanoa opettajalle, etten halua mennä, koska en osaa uida nopeasti, mutta opettaja sanoi, että joku täytyy nyt sinne lähettää ja se olet sinä. Mua vitutti aivan vitusti. Olin 9-vuotias, olin oppinut uimaan vasta muutamaa vuotta aiemmin enkä vielä osannut uida yhtäkään maailman uintia oikealla tekniikalla. Osasin uida vain jonkinlaista sammakon ja koiran sekoitusta. Uimakilpailuissa Salon uimahallissa oli hiton paljon osanottajia. Koko katsomo oli täynnä. Muistan kun istuin katsomossa ja jännitin niin paljon, että meinasin kuolla. Mun erässä oli muistaakseni kuusi ihmistä, jokaisella radalla yksi. Muilla kilpailijoilla oli uimalakit ja uimalasit päässä. Mä en muista, oliko mulla, mutta olen kyllä ihan varma, että ei ollut. Meidän piti uida 50 metriä eli altaan toiseen päähän ja takaisin. Muut kilpailijat lähtivät matkaan korokkeelta hyppäämällä, mutta itse lähdin vedestä, koska en osannut hypätä vielä pää edellä. Varmaan helppo arvata, että jo alkumetreillä muilla kilpailijoilla oli monen metrin etumatka muhun. Tulin eräni viimeiseksi. 

2. Meillä oli lukion ekalla liikunnassa tyttöjen ja poikien yhteinen tanssitunti, jota jännitin enemmän kuin YHTÄKÄÄN oppituntia IKINÄ!!! Tunnin alussa tytöt seisoivat rivissä salin toisella puolella ja poikien tuli hakea itselleen pari. Poikia oli vähemmän kuin tyttöjä, joten tiesimme etukäteen, että joitakin tyttöjä ei tulla hakemaan ollenkaan. Suhteellisen kova paikka teinitytölle jäädä sinne viivalle yksin seisomaan, kun kaverit ympäriltä lähtevät kavaljeerinsa kanssa pois. Jotkut kaverini olivat sopineet pariutumisesta etukäteen kaveripoikiensa kanssa, mutta mä en tuntenut lukiolaispojista oikein ketään. Muistan vieläkin sen hetken, kun seisoimme tyttörivissä ja pojat salin toisella puolella poikarivissä. Ja kun he sitten lähtivät tulemaan sieltä yhtenä vyörynä, aloin haukkoa henkeä ja täristä kuin riivattu. Ihan kuin tappava tsunami olisi vyörynyt päälle. Kaverit siitä viereltä sitten haettiin, mutta jostain siihen sitten ilmestyikin lähes tuntematon poika, joka näytti seisovan MUN kohdalla! Olisin voinut rutistaa hänet ruttuun ja huutaa hänelle, miten paljon häntä rakastankaan juuri nyt. Niin kiitollinen olin! 

3. Erityisliikunnan laskettelureissulla Himoksella kaaduin kaverini kanssa ankkurihississä ennen kuin olimme edes päässeet kunnolla kyytiin. Jäimme maahan makaamaan selällemme ja nauramaan tekonaurua, koska emme keksineet muutakaan järkevää tekemistä, ja hissi pysäytettiin. Jonossa seisoi kymmeniä ihmisiä, jotka katsoivat meitä vihaisesti. Pahinta oli, että suurin osa heistä oli ilkeitä rinnakkaisluokan poikia, joita en tuntenut lähes ollenkaan. Yksi heistä huusi ”Nouskaa nyt jo vittu ylös sieltä!” tai jotain. Se otti itsetunnon päälle, vaikkei ehkä niin pahalta kuulostakaan.  

4. Kuudennen luokan telinevoimistelutunnilla opettaja tarvitsi vapaaehtoisen näyttämään joitain liikkeitä sellaisen puomin päällä. Ja minähän sitten ”sain” olla tämä ”vapaaehtoinen”. Opettaja sanoi valitsevansa mut, koska mulla oli kuulemma ollut sellainen tosi hauska ”älä pliis valitse mua” -ilme. Juu kiitosta vaan! Jouduin näyttämään kaikenlaisia temppuja, käännöksiä ja mitälie piruetteja sen puomin päällä kahden luokan tuijottaessa. Se oli kertakaikkisen perseestä, ja mä olin niin, niin huono! 

Sellaista nyt esimerkiksi. 

Mä pidin todella paljon liikkumisesta, ja esimerkiksi yläasteen lihaskuntotesteistä sain aina arvosanan 9. Siitä huolimatta mun numero oli todistuksessa 7, mikä johtui varmaan siitä, että mä olin huono esimerkiksi useissa joukkuepeleissä ja yleisurheilussa. Silti mua vitutti se todistuksen seiska aivan täysillä, koska mä yritin aina parhaani ja olin todella kiltti ja tunnollinen oppilas. Mä menin aina kiltisti uintitunneille enkä valehdellut, että mulla on kuukautiset. 1500 metrin juoksutestin jälkeen en koskaan valehdellut opettajalle aikaani. Jos opettaja sanoi uintitunnin alussa, että tänään jokainen voisi yrittää uida 1000 metriä, mutta ei ole pakko jos ei jaksa, niin minähän tunnollisesti uin sen 1000 metriä. Miksi liikunnasta piti edes antaa arvosana? 

Koululiikunta oli mun mielestä sellaista hyvien oppilaiden ylistysjuhlaa. Jos sai kympin kemian kokeesta, oli hikke, mutta jos teki sählypelissä 20 maalia, oli ihan huipputyyppi, jonka kaikki halusivat joukkueeseensa. Sitä paitsi, jos ihminen on huono kemiassa, hän saa olla huono ihan rauhassa ja ehkä jopa ihan salaa, mutta jos on huono liikunnassa, kaikki näkevät ja tietävät sen. Pahimmassa tapauksessa saa haukut, kun pilaa koko joukkueen yhteispelin omalla olemisellaan.  

Onneksi koululiikunta ei koskaan onnistunut synnyttämään mussa liikuntakammoa. Oikeastaan mä olen tykännyt liikkumisesta koululiikunnan loppumisen jälkeen hitosti enemmän kuin ennen. Liikkuminen on ihanaa, kun kukaan ei ole vieressä katsomassa, kuinka minä pärjään muihin verrattuna, eikä heittämässä mua puomien päälle temppuja tekemään. Eikä varsinkaan antamassa sitä perkeleen arvosanaa 7!

Menossa hukuttautumaan Dubaissa. Sama tunne oli 9-vuotiaana ennen uimakilpailua.