Mun ajatukset ja muistikuvat koululiikunnasta ei ole
todellakaan pelkkiä kukkasia, perhosia ja yksisarvisia. Päinvastoin. Mikään muu
kouluaine ei ole ikinä aiheuttanut mulle sellaisia traumoja kuin liikunta,
vaikka mä tykkäsin liikkumisesta ja olin ihan keskiverto siinä. Mä en koskaan
jäänyt juoksutesteissä viimeiseksi, eikä mua valittu joukkueeseen ainakaan ihan
viimeisenä, joten en voi edes kuvitella, miten paljon sitten heitä on saattanut
ahdistaa, jotka todella jäivät viimeisiksi. Oon listannut tähän muutaman
kauhunhetken, joita olen koululiikunnassa saanut kohdata.
1. Mut pakotettiin kolmannella luokalla kaikkien Salon alakoulujen välisiin
uimakilpailuihin. Pakotettiin. Yritin sanoa opettajalle, etten halua mennä,
koska en osaa uida nopeasti, mutta opettaja sanoi, että joku täytyy nyt sinne
lähettää ja se olet sinä. Mua vitutti aivan vitusti. Olin 9-vuotias, olin
oppinut uimaan vasta muutamaa vuotta aiemmin enkä vielä osannut uida yhtäkään
maailman uintia oikealla tekniikalla. Osasin uida vain jonkinlaista sammakon ja
koiran sekoitusta. Uimakilpailuissa Salon uimahallissa oli hiton paljon
osanottajia. Koko katsomo oli täynnä. Muistan kun istuin katsomossa ja jännitin
niin paljon, että meinasin kuolla. Mun erässä oli muistaakseni kuusi ihmistä,
jokaisella radalla yksi. Muilla kilpailijoilla oli uimalakit ja uimalasit
päässä. Mä en muista, oliko mulla, mutta olen kyllä ihan varma, että ei ollut.
Meidän piti uida 50 metriä eli altaan toiseen päähän ja takaisin. Muut
kilpailijat lähtivät matkaan korokkeelta hyppäämällä, mutta itse lähdin
vedestä, koska en osannut hypätä vielä pää edellä. Varmaan helppo arvata, että
jo alkumetreillä muilla kilpailijoilla oli monen metrin etumatka muhun. Tulin
eräni viimeiseksi.
2. Meillä oli lukion ekalla liikunnassa tyttöjen ja poikien yhteinen
tanssitunti, jota jännitin enemmän kuin YHTÄKÄÄN oppituntia IKINÄ!!! Tunnin alussa tytöt
seisoivat rivissä salin toisella puolella ja poikien tuli hakea itselleen pari.
Poikia oli vähemmän kuin tyttöjä, joten tiesimme etukäteen, että joitakin tyttöjä
ei tulla hakemaan ollenkaan. Suhteellisen kova paikka teinitytölle jäädä sinne
viivalle yksin seisomaan, kun kaverit ympäriltä lähtevät kavaljeerinsa kanssa
pois. Jotkut kaverini olivat sopineet pariutumisesta etukäteen kaveripoikiensa
kanssa, mutta mä en tuntenut lukiolaispojista oikein ketään. Muistan vieläkin
sen hetken, kun seisoimme tyttörivissä ja pojat salin toisella puolella poikarivissä.
Ja kun he sitten lähtivät tulemaan sieltä yhtenä vyörynä, aloin haukkoa henkeä
ja täristä kuin riivattu. Ihan kuin tappava tsunami olisi vyörynyt päälle. Kaverit
siitä viereltä sitten haettiin, mutta jostain siihen sitten ilmestyikin lähes
tuntematon poika, joka näytti seisovan MUN kohdalla! Olisin voinut rutistaa hänet
ruttuun ja huutaa hänelle, miten paljon häntä rakastankaan juuri nyt. Niin
kiitollinen olin!
3. Erityisliikunnan laskettelureissulla Himoksella kaaduin kaverini kanssa
ankkurihississä ennen kuin olimme edes päässeet kunnolla kyytiin. Jäimme maahan
makaamaan selällemme ja nauramaan tekonaurua, koska emme keksineet muutakaan
järkevää tekemistä, ja hissi pysäytettiin. Jonossa seisoi kymmeniä ihmisiä,
jotka katsoivat meitä vihaisesti. Pahinta oli, että suurin osa heistä oli ilkeitä
rinnakkaisluokan poikia, joita en tuntenut lähes ollenkaan. Yksi heistä huusi ”Nouskaa
nyt jo vittu ylös sieltä!” tai jotain. Se otti itsetunnon päälle, vaikkei ehkä
niin pahalta kuulostakaan.
4. Kuudennen luokan telinevoimistelutunnilla opettaja tarvitsi vapaaehtoisen näyttämään
joitain liikkeitä sellaisen puomin päällä. Ja minähän sitten ”sain” olla tämä ”vapaaehtoinen”.
Opettaja sanoi valitsevansa mut, koska mulla oli kuulemma ollut sellainen tosi
hauska ”älä pliis valitse mua” -ilme. Juu kiitosta vaan! Jouduin näyttämään kaikenlaisia
temppuja, käännöksiä ja mitälie piruetteja sen puomin päällä kahden luokan
tuijottaessa. Se oli kertakaikkisen perseestä, ja mä olin niin, niin huono!
Sellaista nyt esimerkiksi.
Mä pidin todella paljon liikkumisesta, ja esimerkiksi yläasteen lihaskuntotesteistä
sain aina arvosanan 9. Siitä huolimatta mun numero oli todistuksessa 7, mikä
johtui varmaan siitä, että mä olin huono esimerkiksi useissa joukkuepeleissä ja
yleisurheilussa. Silti mua vitutti se todistuksen seiska aivan täysillä, koska
mä yritin aina parhaani ja olin todella kiltti ja tunnollinen oppilas. Mä menin
aina kiltisti uintitunneille enkä valehdellut, että mulla on kuukautiset. 1500
metrin juoksutestin jälkeen en koskaan valehdellut opettajalle aikaani. Jos
opettaja sanoi uintitunnin alussa, että tänään jokainen voisi yrittää uida 1000
metriä, mutta ei ole pakko jos ei jaksa, niin minähän tunnollisesti uin sen
1000 metriä. Miksi liikunnasta piti edes antaa arvosana?
Koululiikunta oli mun mielestä sellaista hyvien oppilaiden ylistysjuhlaa. Jos sai
kympin kemian kokeesta, oli hikke, mutta jos teki sählypelissä 20 maalia, oli
ihan huipputyyppi, jonka kaikki halusivat joukkueeseensa. Sitä paitsi, jos
ihminen on huono kemiassa, hän saa olla huono ihan rauhassa ja ehkä jopa ihan
salaa, mutta jos on huono liikunnassa, kaikki näkevät ja tietävät sen.
Pahimmassa tapauksessa saa haukut, kun pilaa koko joukkueen yhteispelin omalla
olemisellaan.
Onneksi koululiikunta ei koskaan onnistunut synnyttämään mussa liikuntakammoa. Oikeastaan
mä olen tykännyt liikkumisesta koululiikunnan loppumisen jälkeen hitosti
enemmän kuin ennen. Liikkuminen on ihanaa, kun kukaan ei ole vieressä katsomassa,
kuinka minä pärjään muihin verrattuna, eikä heittämässä mua puomien päälle
temppuja tekemään. Eikä varsinkaan antamassa sitä perkeleen arvosanaa 7!
Menossa hukuttautumaan Dubaissa. Sama tunne oli 9-vuotiaana ennen uimakilpailua. |