Vastaukset 11 kysymykseen

Nina eli Itusilmu eli itusilmu.wordpress.com haastoi mut haasteeseen, jossa tarkoituksena on saada näkyvyyttä pienemmille blogeille ja haastaa mukaan alle tuhannen lukijan blogeja tekemällä bloggaajille kysymyksiä. Mulle ei kuitenkaan tule ketään mieleen, jonka tähän haastaisin, koska mun seuraamat blogit oli jo haastettu, joten vastaan vain Ninan mulle tekemiin kysymyksiin. Olen maailman itsekkäin Leoko-Eleiko!

1. Vastaako nykyinen blogisi alkuperäistä ideaasi?

Tavallaan. Mä perustin blogini viime vuoden tammikuussa ja silloin kirjoitin, että blogissani tulen käsittelemään ihan kaikkea paitsi painonnostoa ja ruuanlaittoa. Ainakaan muistaakseni en ole kertaakaan puhunut painonnostosta ja ruuanlaitosta täällä, joten tavoite on ilmeisesti täyttynyt. Toisaalta en ole käsitellyt blogissani ”ihan kaikkea”, siis IHAN KAIKKEA, mikä ei liity ruuanlaittoon ja painonnostoon. En ole esimerkiksi koskaan käsitellyt blogissani sinivalaita, suoristusrautoja, kaakeliuuneja tai Timo Soinin ulkonäköä. Ehe ehe. Mutta vakavasti ottaen: mä ajattelin heti alussa, etten tule nettipäiväkirjassani liiemmin puhumaan vaatteista, säärikarvoista ja kynsistä vaan enemmän päässä olevista ongelmista ja ajatuksista, ja samalla linjalla raidailen yhä. Niin ja olen alusta lähtien pyrkinyt kirjoittamaan blogiin sellaisia kirjoituksia, joissa ei käsiteltäisi montaa asiaa samaan aikaan vaan joista jokaisella olisi joku oma aihe.

2. Minkälaiset blogit sinua kiinnostavat?

Aika vaikea kysymys. Blogissa täytyy olla jokin sellainen voima, joka imaisee mukaansa ja saa aina odottamaan uusia kirjoituksia. Joistakin blogeista ei tarvitse lukea kuin pari kappaletta, kun jo huomaa, ettei jaksa lukea ja kiinnostua yhtään enempää. Sisältö ei ole tärkeintä – mä olen ollut koukussa niin matka-, muoti- kuin huuhaa-blogeihinkin. Sujuvaa ja virheetöntä tekstiä jaksaa lukea tuhat kertaa kauemmin kuin virheikästä. Parasta on, jos blogin lukeminen saa mut unohtamaan itseni ja oppimaan uutta toisesta ihmisestä ja hänen kertomistaan asioista. Viime päivinä mä olen lukenut aivan pirusti ”Pikavuoro maailman ympäri” -blogia ja tarkemmin ottaen Afrikka-aiheisia kirjoituksia, koska en ole vielä ehtinyt Eurooppaan, jossa Pikavuoro nyt matkaa. Se on ollut ihanaa, koska oon voinut kuvitella matkaavani itse Pikavuoron kyydissä Afrikassa.

3. Herkullisin ruokareseptisi tällä hetkellä?

Mulla ei ole omia reseptejä, koska en osaa yhtään säveltää ruuanlaitossa. Jos alan säveltää, niin ruoka menee 700 prosentin varmuudella piloille, kuten on jo 700 kertaa mennytkin. Onneksi mulla on seiskaluokan köksänkirja ja internet, josta löytyy Kotikokki.net-sivusto. Viimeksi tein suklaisia kuppikakkuja, ja ainakin niistä tuli sairaalloisen hyviä ja läskistäviä. Sanotaan siis, että mun paras ruokaresepti on Kotikokki.net-sivuilta tulostettu kuppikakkuresepti. Parasta kunnon ruokaa on mun mielestä salaatti, jossa on kurkkua, sipulia, fetaa, tonnikalaa ja makaronia, sekä patonki valkosipulituorejuustolla. Se on paras ruoka, ja olen niin iloinen, että se on niin helppo tehdä. Pee äs: nyt mä olen puhunut täällä blogissa ruuanlaitosta!

4. Minkä toiveen esittäisit tulevalle vuodelle elämääsi ajatellen?

En tiedä yhtään. Tavallaan toivon, että asiat muuttuisi aikuismaisempaan suuntaan. Joskus mua ahdistaa ajatella omaa elämääni, kun kavereilla on jo omat talot, aviomiehet, kaksi koiraa ja lapsia ja mä en ole edes koskaan liimannut tapetteja seinään. Ja sitten toisaalta mä tykkään tosi paljon tästä elämästä, kun käyn koulussa ja töissä ja menen minne huvittaa ja matkustelen äidin ja kavereiden kanssa. Mä olen vasta 26-vuotias, joten aikaa on vaikka kuinka paljon tuhlattavaksi, mutta toivon, että tulevaisuus vähän selkenisi, koska se on ollut koko elämäni ajan ihan hämäristä hämärin. En oikein tiedä, mitä toivon ensi vuodelta. Siksi esitän sellaisen toiveen, ettei mun tissit roikkuisi ensi vuonna puolimahassa... Lisäksi toivon, että oppisin puhumaan ruotsia paremmin, koska olen huomannut kassalla, että mun ruotsintaidot on helvetin huonot.

5. Kuunteleminen vai katseleminen?

Molempia tarvitsen, mutta jos toinen pitää valita, on se katseleminen. Jos mun pitäisi luopua joko näköaististani tai kuuloaististani, niin kyllä ehdottomasti kuulosta luopuisin, koska näköaisti on niin julmetun tärkeä. Toisaalta musiikin kuunteleminen aiheuttaa mussa yleensä paljon suurempia väristyksiä kuin minkään asian katseleminen, ja elokuvatkaan ei olisi mitään ilman musiikkeja. Ja ihmistä ei ole kiva katsella, jos hänen juttunsa ovat perseestä, vaikka hän olisikin kaunis.

 Kuunteleminen on kivaa.

 Ja niin on katseleminenkin.

6. Mikä väri erottuu kodistasi eniten?

Pinkki, ainakin tarkoitus olisi. Mun kämppä on olevinaan musta-valko-pinkki, mutta se ei aivan toteudu, koska sohva on vihreä ja ovi on oranssi. 

 

7. Lempikaupunkisi Suomessa?

No. Kyllä Salo on ehdottomasti tärkein, koska suku on täältä ja mun juuret on täällä ehkä kahdeksan kilometrin syvyydessä. Kaikki Salon talot, puut, järvet ja tiekyltit merkitsee mulle jotain. Täällä oleminen tuntuu yksinkertaisesti kivalta ja oikealta. Toisaalta Salon Seudun Sanomien lukeminen masentaa päivä päivältä enemmän, koska raha-asiat on viturallaan ja kaikki lopetetaan ja ihmiset tappelee ja tulevaisuus on yksi synkkä musta kuilu. Muista Suomen kaupungeista tykkään Tampereesta ja Helsingistä. Niin ja rakastan Savonlinnaa kesäisin, koska siellä on tori, Olavinlinna, Saimaa ja julkkiksia. Olin viime kesänä Vaasassa, ja myös se vaikutti ihan mukiinmenevältä. (Piti vielä kirjoittaa, että eniten tykkään kaupungeista, jotka sijaitsevat järven, joen tai meren äärellä, mutta sitten tajusin, että kaikki kaupungit sijaitsevat. Paitsi Somero ei kai sijaitse.)

8. Jos sinun tulisi suositella yhtä elokuvaa, mikä se olisi?

Suoraan vuodelta 1960: Komisario Palmun erehdys. Helvetin hieno, omaperäinen ja tunnelmallinen elokuva, jossa kaikki yksinkertaisesti toimii käsikirjoitusta, huumoria ja näyttelijöitä myöten. Osaan elokuvan ulkoa alusta loppuun. ”Palmu, sinähän tiedät Bruno Rygseckin? Aivan niin, sama mies, joka vappuna ohjaili Aleksilla liikennettä lehmänsarvet päässä. No niin, Brunoa ei ole enää. Hän on saanut arvoisensa lopun: liukastui saippuaansa, kolautti päänsä ja hukkui kylpyammeeseen tänä aamuna puoli tuntia sitten.” Paras suomalainen elokuva in the world.

9. Mitä tekisit ensimmäiseksi saatuasi Loton päävoiton käsiisi?

Ensin saattaisin lähteä lomalle Honoluluun ja sitten palaisin takaisin pohtimaan, mitä kannattaisi tehdä. Mä olen aika tarkka raha-asioissani enkä haluaisi seota täysin vaan pyrkisin säilyttämään jonkinlaisen järjestyksen elämässäni miljoonista huolimatta. En ole ikinä ajatellut tätä asiaa tarkemmin, koska en ole ikinä saanut kolmea enempää oikein enkä ole koskaan ajatellut oikeasti voittavani lotossa.

10. Luontopolku vai kauppakatu?

Molempia tarvitsen. Välillä täytyy päästä luontoon käveleskelemään, mutta pää sekoaisi, jos siellä täytyisi koko elämä viettää. Valoisat luontopolut on mukavia, mutta tiheistä ja synkistä metsäpoluista en pidä ollenkaan, koska pelkään elikoita (varsinkin karhuja ja hirvikärpäsiä) ja eksymistä. Meinasin eksyä viime kesänä Vuohensaareen, joten en tajua, miten selviäisin jossain oikeassa metsässä. Rannoista tykkään enemmän kuin metsistä. Rannalla voin istua koko päivän putkeen ja tuijottaa järveä. Mutta myös kauppakadun terassilla on ihana istua ja juoda siideriä ja tuijottaa ohikulkevia ihmisiä.

11. Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?

Se, että pedagogiset opinnot loppuvat viikon päästä ja mä olen pärjännyt yllättävän hyvin. Se, että huomenna on vappu, vaikka mä olenkin iltavuorossa. Se, että juoksin tänään Gina Tricotiin kaatosateessa saadakseni yhden neuletakin, jonka näin siellä yhtenä päivänä, ja sitten siellä oli tasan yksi jäljellä ja se oli mun kokoa. Se, että näen mun pikkuveljen alle kuukauden päästä kun menen Hollantiin. Se, että olen oppinut tykkäämään teestä eikä mun tarvitse enää kahvilassa/kahvilla ollessani juoda pillimehuja. Se, että kesä tulee ja mulla on kuukauden kesäloma.

Eroon kateudesta -projekti

Katsoin muutama kuukausi sitten Youtubesta videota, jossa joku amerikkalainen mies soitti pianolla Amélie-elokuvasta tuttua biisiä. Olin hemmetin kateellinen miehelle, koska hän soitti niin upeasti ja biisi kuulosti ihanalta. Olisin halunnut osata soittaa samalla tavalla. Kävin monta kertaa naama vihreänä katsomassa videon, kunnes päätin itse ruveta harjoittelemaan samaa biisiä. Ei mennyt kuin muutama viikko, kun jo osasin soittaa biisin yhtä hyvin kuin videon mies. Silti en tuntenut biisiä soittaessani itseäni mitenkään ihmeelliseksi, upeaksi ja kadehdittavaksi ihmiseksi. Tuntui oikeastaan aika hölmöltä ajatella, että joku saattaisi nyt olla mulle kateellinen samalla tavalla kuin itse olin ollut kateellinen Youtuben miehelle. Mun oma kateuteni Youtube-miestä kohtaan oli tuntunut paljon voimakkaammalta kuin ajatus siitä kateudesta, jota joku voisi tuntea mua kohtaan. Samalla tulin ajatelleeksi, että oli ollut vähän turhaa kadehtia tuota yhtä pianonsoittajaa, koska maailmassa on AINA toinen toistaan parempia pianonsoittajia. Samalla kun mä olin kadehtinut Youtube-miestä, oli joku toinen saattanut kadehtia mua ja Youtube-mies puolestaan jotain toista pianonsoittajaa.

Minä, painnonnostovälinefirmojen kaima Leoko-Eleiko, tunnustan olevani kateellinen ihminen. Olen lähes aina tuntenut kateutta jotakin kohtaan jostakin syystä. Kateus on mulle normaali tunne siinä missä rakkaus ja pelkokin. Iloisena voin kuitenkin todeta, etten ole enää viimeisten vuosien aikana kadehtinut ihmisiä yhtä paljon kuin ennen enkä varsinkaan samoista syistä. En tiedä, johtuuko se elämänkokemuksesta vai mistä. Vielä muutama vuosi sitten tunsin kateutta lähes joka kerta Facebookiin kirjauduttuani. Muiden elämät vaikuttivat täydellisiltä. Facebook-kavereista joku oli aina saanut unelmiensa työpaikan, mennyt kihloihin, varannut matkan Brasiliaan, saanut vedettyä elämänsä ensimmäisen leuan tai nähnyt lapsensa ottavan ensimmäiset askeleensa. Kaverit näyttivät maanantaiaamuna upeilta uusissa profiilikuvissaan, ja itse näytin samaan aikaan lehmänperseeltä katsoessani vieressä olevaan peiliin. Oma elämä tuntui vitun yksitoikkoiselta ja harmaalta. 

Nykyisin en tunne kateutta Facebookissa, koska tiedän ihmisten päivitysten olevan hyvin satunnaisia ja valikoituja kuvauksia elämästään. Kavereillakin on varmasti joskus huonoja päiviä, joten on kivaa, että heidän elämässään on tänään jotain sellaista kivaa, josta he haluavat kertoa. Kauniita kuvia en kadehdi enää ollenkaan. Varsinkaan selfiet eivät aiheuta mussa oikein minkäänlaisia tuntemuksia. Voisin itsekin meikata itseni vaikka nyt heti nätiksi, laittaa puhelimen etukameran päälle, ottaa itsestäni kuvan oikeasta yläkulmasta ja muokata sen täydelliseksi parhaalla filtterillä, vaikka tällä hetkellä peilistä tuijottaakin suihkunraikas, rasvainen ja punainen, luotaantyöntävä ilmestys.

Nykyisin mä kadehdin kauniiden ihmisten sijasta aitoja ja itsevarmoja ihmisiä. Olen kateellinen sille, joka on aina tiennyt, mitä hän haluaa elämältään. Olen kateellinen sille, joka tekee asioita sen sijaan että puhuisi aina vain siitä, mitä muut tekevät. Olen kateellinen sille, joka hymyilee joka päivä kauniisti ja säteilee positiivista energiaa ympärilleen. Olen kateellinen sille, joka osaa arvostaa kaikkea omistamaansa sen sijaan että miettisi aina sitä, mitä hän ei omista. Olen kateellinen sille, joka ei ole kateellinen. 

Kateus tuntuu naurettavalta. Siksi minä painonnostovälinevalmistajien kaima haluan tänään haastaa itseni, en tekemään punnerruksia kuukauden ajaksi, vaan olemaan kiitollinen hyvistä asioista koko loppuelämäni ajaksi. Haastan itseni unohtamaan kateuden ja itseni vertailun muihin ja keskittymään kaikkeen siihen, mitä mulla on. Mulla ei ole täydellisiä pakaroita, siskoa, loma-asuntoa Marbellassa, kaunista hymyä, hyviä puhelahjoja eikä yhtä parasta ystävää, jonka kanssa jakaisin kaikki salaisuudet, mutta mulla ON opiskelupaikka, hyvät tissit, ihana perhe, vuodesta 1989 säilynyt unilelu, ystäviä, ikuinen lempielokuva, joka tekee mut aina onnelliseksi, ja äiti, joka tykkää matkustella mun kanssa. Mua motivoi ajatus siitä, että kateus on perseestä ja kateelliset ihmiset todella rumia. Mulla oli monta vuotta sitten työtoveri, jonka tiesin olevan kateellinen mulle. Hän kohteli mua tylysti ja halveksivasti sekä haukkui ulkonäköäni selkäni takana ja kerran myös päin naamaa. Hän ehkä arveli olevansa tällä tavalla ihanampi ja hottiksempi muiden silmissä. Ei hän ollut. Mä en halua olla ikinä samanlainen kuin hän.