TV-ohjelman katsominen 13-vuotiaana ja 27-vuotiaana

Katsoin pari päivää sitten useamman vuosikauden jälkeen Salaisten kansioiden kahdeksannen kauden kymmenennen jakson nimeltään Badlaa (ensiesitys 2001). Muistan, kun katsoin kyseisen jakson ensimmäisen kerran 13-vuotiaana televisiosta omassa huoneessani, ja voi luoja, kuinka syvästi Badlaasta silloin 13-vuotiaana vaikutuinkaan.

Badlaa-jakso kertoo (AI NIIN, VAROKAA JUONIPALJASTUKSIA!!) intialaisesta ahdistavasta jalattomasta miehestä, joka tappaa intialaisella lentokentällä lihavan yhdysvaltalaisen liikemiehen ja salamatkustaa hänen vatsassaan Yhdysvaltoihin, jossa hän surmaa lisää yhdysvaltalaisia. Jalaton mies ei puhu mitään, ja hän on ahdistava, kuten jo sanoinkin. Uhreiksi valikoituu lihavan liikemiehen lisäksi koulupoikien vanhempia. Jalaton mies vainoaa myös koulupoikia, mutta ei onnistu tappamaan näitä. Jalaton mies surmaa uhrinsa tunkeutumalla näiden vartalon sisään alakautta. Hänen uhrejaan yhdistää se seikka, että kaikkien silmistä ovat verisuonet katkenneet. Scully aavistaa heti, mistä kuolemissa voisi olla kyse, mutta Doggett ei usko häntä. Lopulta Scully löytää jalattoman miehen ja ampuu hänet. Jakso loppuu kohtaukseen, jossa jalaton mies on jälleen elossa intialaisella lentokentällä ja etsii uusia yhdysvaltalaisia uhreja.

Tässä kuva jalattomasta miehestä:

Ajatuksiani, kun katsoin Badlaata 13-vuotiaana:

- Toi jalaton mies on aivan järkyttävän pelottava. En pysty nukkumaan tänä yönä.

- En ole koskaan nähnyt näin pelottavaa ja täydellistä Salaisten kansioiden jaksoa! Tämä on niin ihanan jännittävä ja tämä vain paranee loppua kohti.

- Vitsi miten jännittävää katsoa tällaista aikuisten sarjaa!

- Pakko kysyä heti aamulla koulussa Empulta ja muilta luokkatovereilta, katsoivatko he Salaiset kansiot eilisiltana.

- Sydän pamppailee ja mua ahdistaa hirveesti.

- Kuolen.

- Salaiset kansiot on ihana ohjelma ja tämä on paras jakso, jonka olen ikinä nähnyt!!!


Ajatuksiani, kun katsoin Badlaata 27-vuotiaana:

- Ööö.... Miksi jalaton mies haluaa surmata noita yhdysvaltalaisia? Onko hänellä kenties joku motiivi? Jakson nimi "Badlaa" tarkoittaa suomennettuna kostoa, ja myös Scully epäilee yhdessä vaiheessa, että kyseessä voisi olla kosto. Tätä teoriaa ei kuitenkaan vahvisteta missään vaiheessa.

- Mitähän helvettiä se jalaton mies siellä uhrinsa vatsassa tekee? Syökö jalaton mies uhriensa sisäelimiä, vai onko peräsuolesta sisään ryömiminen hänen mielestään vain lystikäs tapa surmata uhrit??

- Miksi toi jalaton mies valitsee uhrikseen juuri noi tyypit? Jakson alkupuolella käy ilmi, että jalaton mies valitsi lihavan miehen, koska lihavan miehen vatsassa oli riittävästi tilaa olla ja hän oli hyvä "accommodation". No jos näin on, niin minkä perhanan takia seuraaviksi kohteiksi valikoitui normaalipainoisia koulupoikien vanhempia ja jopa niitä pieniä koulupoikia? Ajatteliko jalaton mies tunkeutua myös näiden koulupoikien sisään?

- Miten jalaton mies voi olla jakson lopussa taas hengissä Intiassa, vaikka Scully tappoi hänet? En ymmärrä. Vai eikö vastausta kerrota, koska the truth is tunnetusti out there? Joku järki olisi silti kiva säilyttää, ettei koko homma tuntuisi aivan yhdentekevältä.

 - En ymmärrä jalattoman miehen mielenliikkeitä, en niin alkuunsakaan. Jos nyt oletetaan, että motiivi jalattoman miehen toimille olisi se kosto, niin silti kysymys kuuluu, että mitä ihmettä jalaton mies on oikein ajatellut... "Haluan kostaa amerikkalaisille ja tappaa heidät, joten minäpä ryömin sisään heidän perseistään ja menen vatsaan." MITÄ IHMETTÄ JALATON MIES?

- Miksi puolet koko jaksosta käytetään siihen, että Scully selittää teorioitaan Doggetille ja Doggett ei usko? Olisi niin paljon kaikkea muuta, mitä pitäisi tehdä, esimerkiksi jalattoman miehen mielenliikkeiden selvittäminen.

- Jalaton mies on edelleen aivan saatanan pelottava ja vie multa yöunet, mikä johtuu ainakin hänen ulkonäöstään ja siitä että hän vain tuijottaa silmiin eikä puhu mitään. Hän on todella, todella ahdistava. Mutta en pysty keskittymään hänen ahdistavuuteensa, koska tämä juoni on niin sekopäinen.

- Kyllä Breaking Bad on parempi!

- Tämä ei voi olla kaikkien aikojen paras Salaisten kansioiden jakso, koska tämä on kaikkien aikojen huonoin. Tai eiväthän kaikki Salaisten kansioiden jaksot tällaisia ole??



Että se siitä maailman ihanimmasta ja täydellisimmästä Salaisten kansioiden jaksosta.

On olemassa kaksi henkilöä, henkilöt 1 ja 2.
Henkilö 1 katsoo läpi jokaikisen TV-ohjelman ja elokuvan, jonka hän ajatteli 13-vuotiaana olevan hyvä. Hän haluaa katsoa nämä kaikki paitsi silkasta uteliaisuudestaan myös kyetäkseen tulevaisuudessa keskustelemaan näistä elokuvista ja ohjelmista jotenkin järkevästi. Olisi perseestä, jos mainostaisi vieläkin kaikille, että Tappajahai nelonen on maailman paras elokuva.

Henkilö 2 ei katso enää yhtäkään TV-ohjelmaa tai elokuvaa, jonka hän ajatteli 13-vuotiaana olevan hyvä. Hän haluaa säilyttää muistojensa päällä kultakerroksen ja ajattelee, ettei ole väliä, ovatko nuo TV-ohjelmat ja elokuvat enää hyviä, koska pääasia on, että ne olivat silloin hyviä.

Nyt pohdin kuumeisesti, kumpi näistä henkilöistä olisin.

Entinen lempibloggaajani kuoli

Entisen lempibloggaajan kuolema pysäytti ja sai ajattelemaan. Olen seurannut häntä IRC-Galleria-ajoista asti ja yleensä monta kertaa viikossa, toisin sanoen kymmenen vuoden ajan joka viikko. Ensialkuun hän vaikutti piittaamattomalta ihmiseltä ja vähän vittumaiseltakin, koska hän kirjoitti joskus tahallaan naiiveja ja provosoivia kommentteja. Hänestä puhuttiin paljon paskaa Vauva.fi:n keskusteluissa ja usein myös suoraan hänen bloginsa kommenttikentissä. Mutta mitä enemmän hänen juttujaan luin ja videoita katselin, sitä enemmän löysin hänestä uusia syvällisiäkin puolia ja aloin pitää hänestä. Tykkäsin hänen suorapuheisuudestaan ja ihanasta hassuudestaan ja rempseydestään sekä siitä, että hän latasi Youtubeen aina uusia tanssivideoita, vaikka oli juuri saanut edelliseen videoon "Nolasit itsesi täysin tällä videolla" -kommentteja. Ihailin hänen taitoaan kirjoittaa blogia, joka sai mut ja tuhannet muut koukuttumaan täysin ja lukemaan välillä koko yön putkeen hänen piristäviä juttujaan. Kun mulla meni paskasti, hänen bloginsa lukeminen oli mulle täydellinen terapiamuoto. Kirjoitin hänelle joskus kommentteja, joissa kiittelin häntä bloginsa olemassaolosta. 

Viimeisten parin vuoden aikana blogi muuttui vain varjoksi entisestään, ja samalla mun kiinnostus blogia kohtaan vähän hiipui. Kirjoituksia ilmestyi paljon harvemmin, ja niistä suuri osa oli yhteistyöjuttuja. Niistä uupui se sama elämänmakuinen aitous, joka vanhoissa kirjoituksissa oli ollut. Vielä muutama vuosi sitten olin ollut kateellinen hänelle ja olisin tehnyt mitä vain voidakseni vaihtaa oman tylsän elämäni hänen elämäänsä, jossa ympäristönä oli ihana Helsinki miljoonine mahdollisuuksineen ja ihmisineen. Kadehdin helvetisti hänen vuosipalkkaansa, joka oli monta kertaa suurempi kuin mulla, vaikka hän ei ilmeisesti tehnyt paljoa muuta kuin bloggasi. Ällistelin hänen rohkeuttaan ottaa hetken mielijohteesta iso tatuointi tai ostaa yksin lentoliput toiselle puolelle maapalloa parin päivän päähän. Mutta pitkiin aikoihin en ole enää ollut kateellinen. Nyt viisaampana 27-vuotiaana voin todeta olevani aina vain tyytyväisempi tähän suhteellisen tasapainoiseen elämääni ja pääkoppaani.

Tuntuu oudolta tuntea pahaa oloa siitä, että henkilö, jota en ole koskaan edes tavannut, on kuollut. Hän ei edes ollut mikään idolijulkkis, vaan hän oli vain tavallinen tyttö, joka kertoi elämästään netissä. Mä en kuulunut hänen elämäänsä millään tavalla, mutta hän kuului mun elämään. Tiesin vaikka mitä hänen perheestään, kavereistaan, luonteenpiirteistään ja lukemistaan kirjoista. Tunsin hänet niin hyvin, että osasin odottaa hänen kuolemaansa viimeisen vuoden ajan. Kun se sitten tapahtui, ajattelin vain, että nyt se sitten tapahtui.

Mun entinen lempibloggaaja oli helvetin kiinnostava ja jännittävä persoona, ja hänestä olisi voinut olla vaikka mihin. Hänen videonsa ja juttunsa saivat mut usein nauramaan ja aina hymyilemään. Mulla oli erilaiset arvot kuin hänellä, mutta silti hänessä oli paljon sellaista, mistä ihmisissä pidän. Mulla olisi voinut olla hiton hauskaa, jos olisin joskus saanut tavata hänet. Tai sitten ei. En oikeastaan tiedä - enkä tule koskaan tietämäänkään. Hän pyysi joskus lukijoitaan mukaansa baariin ja piknikille, ja ajattelin, että menen ihan mielenkiinnosta mukaan sitten joskus. Koskaan ei pitäisi ajatella, että sitten joskus, koska sitten joskus se ei enää onnistu.