sunnuntai 16. elokuuta 2015

New York, osa kakkonen

Sain muutama päivä sitten pitkäaikaiselta kirjeystävältäni Rosalta kirjeen, jossa hän kertoi pitäneensä mun ensimmäisestä New Yorkin matkasepustuksesta ja toivoi jatkoa sille. Rosa sai mut ajattelemaan, että joku voi oikeasti olla kiinnostunutkin New Yorkista ja saattaa jopa jaksaa lukeakin näitä kirjoituksia täältä jopa tällä pläräämiskulttuurin ja huonontuneen keskittymiskyvyn aikakaudella. Aloin heti kirjoittaa toista New York -sepustusta, kiitokset Rosalle. <3

Kengänkiillotusta New Yorkissa


New Yorkin matkasta on kuukausi aikaa, ja ikävä sinne kasvaa koko ajan suuremmaksi. Eniten ikävöin sitä ihanan jännittynyttä ja valpasta olotilaa: sitä, kun missään vaiheessa viikkoa ei käy aika pitkäksi ja pelkkä käveleminen ja ihmisten katselu aiheuttaa kiksejä. Täällä blogissa voin kertoa New Yorkista kiinnostuneille meidän matkastamme, mutta tämä on myös itselleni pirun hyvä tapa muistella matkaa.

Arvatkaa muuten, mitä muuta olen ikävöinyt New Yorkista koko kuukauden ajan? No LÄMPÖÄ! Mutta nyt sitä saatiin Suomeenkin, jippijaujoujei, ÄNTLIGEN! Ostin kesäkuun alussa valkoisen hellemekon ja mustat puuvillashortsit, joita olen vihdoin päässyt käyttämään ensimmäistä kertaa New Yorkin jälkeen. New Yorkissa oli päivisin 28-30 astetta ja öisin 23, joten pitkähihaisella ei tehnyt mitään. Mä olin kuvitellut etukäteen, että New Yorkissa ei paistaisi aurinko maanpinnalle asti ollenkaan, koska pilvenpiirtäjät peittäisivät auringon, mutta olin väärässä. Varsinkin keskipäivällä aurinko porotti niin kuumasti, että tuntui kuin se olisi ollut kahden kilometrin päässä. Onnistuin myös polttamaan olkapääni, vaikka niin ei ole käynyt moneen vuoteen. Olisi pitänyt muistaa, että New York sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Madrid.

Vesisadekin tuli kerran mutta kylmä ei kertaakaan, jee jee ihanaa.


Viimeksi kerroin tiistaista ja keskiviikosta, tänään kerron torstaista ja perjantaista.


TORSTAI: Luonnonhistoriallinen museo, Central Park ja Broadway-musikaali

Mulla oli New Yorkissa (ja on edelleen) vaikeuksia päättää, käytänkö New Yorkin paikoista niiden suomen- vai englanninkielisiä nimityksiä. Nyt päädyin niinkin järkevään vaihtoehtoon, että päätin käyttää Luonnonhistoriallisesta museosta suomenkielistä nimitystä ja Central Parkista englanninkielistä. New Yorkin paikkojen suomenkieliset nimet ovat porautuneet päähäni melko syvälle, koska olen katsonut lapsena paljon New Yorkiin sijoittuvia piirrettyjä, joissa esimerkiksi juuri Museum of Natural Historysta on käytetty nimitystä Luonnonhistoriallinen museo. Oikeastaan mulle on helkutin sama, käytänkö nimeä Central Park vai Keskuspuisto, mutta totta kai tästäkin piti ongelma päässään synnyttää. Äitikin kysyi hotellilla Facebookia päivitellessään, että pitääkö hänen nyt kirjoittaa tähän päivitykseen että Central Park vai Keskuspuisto. Ja sitä sitten melkein vartti arvottiin, että kumpi hänen kannattaisi siihen kirjoittaa, ja lopulta hän taisi päätyä Keskuspuistoon.

Väittelin tästä asiasta myös Mikon kanssa yhtenä päivänä. Mikko sanoi, ettei Central Parkista tai mistään muustakaan New Yorkin paikasta kuulu käyttää suomenkielistä nimitystä, koska Yhdysvalloissa puhutaan englantia ja Central Park tunnetaan universaalisti Central Parkina, joka on puiston alkuperäinen nimi. Kysyin, että eikö hän täten käyttäisi edes Vapaudenpatsaasta suomenkielistä nimeä, ja hän väitti, että ei käyttäisi ainakaan New Yorkissa ollessaan. Siinä vaiheessa aloin jo kettuuntua ja sanoin, että seuraavan kerran Pariisiin matkustaessaan hänen ei siis kuulu puhua Eiffel-tornista ja Riemukaaresta, vaan La Tour Eiffelistä ja l'Arc de Triomphesta, ja Kiinassakaan ei saa sanoa olevansa Kiinan muurilla, ettei vain olisi suomijuntti... Ultimaattinen servaus! Haha, no ei - kuten sanoin, niin mun pointtina ei ollut se, että olisi hemmetin merkittävää, mitä nimitystä niistä paikoista käyttää, vaan se, ettei voi kieltää etteikö joitain paikkoja tunnettaisi (myös) suomenkielisillä nimillä.

Olimme torstaiaamuna reippaita reissumiehiä ja päätimme kävellä ihan omine jalkoinemme kahden mailin pituisen matkan hotellilta Luonnonhistorialliseen museoon, joka sijaitsee Central Parkin reunalla puiston puolivälin paikkeilla. Manhattanilla oli yleisesti ottaen kettumaista kävellä, koska autoteitä oli 50 metrin välein ja jokaiseen risteykseen piti pysähtyä vartoilemaan valojen vaihtumista, mutta torstainen kävelyreitti kulki Central Parkin reunaa pitkin, joten risteyksiä ei ollut. Kävelyyn 45th streetiltä 77th streetille kului meiltä noin tunti - joku oikea kunnon kävelijä olisi varmasti selvinnyt koitoksesta nopeamminkin.



Luonnonhistorialliseen museoon mentiin sisään pyöröovista (New Yorkissa oli muuten melkein joka talossa pyöröovet) ja sitten tultiin aulaan, jossa oli muutama dinosauruksen luu ja ihmisiä jonottamassa lipunmyyntiin. Pääsylipuilla ei ollut vakiohintaa, vaan niillä oli suositushinta, jota sai itse pyöristellä suuntaan tai toiseen lompakon paksuuden ja omantunnon mukaan. Museossa oli neljä kerrosta ja jokaisessa kerroksessa useita eri osastoja, joista esimerkkeinä mainittakoon forests, indians, american mammals, pacific peoples ja ocean life. Koko museon perusteelliseen kiertämiseen olisi mennyt useampi tunti tai jopa useampi päivä, joten poukkoilimme äidin kanssa vähän joka puolelta toiselle.


 
Sinivalas luonnollisessa koossaan. Siis toi taustalla oleva.
 Sinivalas on mun mielestä yksi pelottavimmista eläimistä, mitä on olemassa. Se muistuttaa valtamerien suunnattomasta koosta ja syvyydestä.


Tarkennus Rexiin!



 Luonnonhistoriallinen museo oli ihana paikka, mutta olin ollut juuri vuotta aiemmin Lontoon samaisessa museossa, joka oli myös ihana, eikä tämä newyorkkilainen tarjonnut meille ainakaan mitään hirveän paljon suurempaa. Tai sitten en vain löytänyt sieltä sitä, mikä olisi ollut suurempaa. Ihana paikka joka tapauksessa! Kuulin muuten museossa ensimmäistä kertaa suomen kieltä matkan aikana, kun vastaan käveli suomalaisperhe.

Museosta kävelimme kohteeseen nimeltä Central Park, jota olin odottanut kaikista New Yorkin kohteista eniten. Toisaalta mulla oli pieni pelko perseessä, koska olin kerran kuullut, että Central Park on vaarallinen paikka, jossa turistit ryöstetään ja jonka synkkiin metsiin ihmiset eksyvät ikuisiksi ajoiksi, joten musta tuntui siltä kuin olisin tehnyt elämäni suurimman virheen ja astunut johonkin hirveään Blair Witch -noitametsään, josta ei tulisi koskaan olemaan ulospääsyä. Noh, Central Park on todellisuudessa paljon turvallisempi nykypäivänä kuin ennen, mutta pysyttelimme kuitenkin varmuuden vuoksi vilkkailla teillä emmekä lähteneet pienille metsäpoluille harhailemaan, koska olimme äidin kanssa kahdestaan liikenteessä eikä mukana ollut yhtäkään vahvaa miestä, joka olisi voinut vetää ryöstäjiä turpaan.

Central Parkin puut olivat täydellisiä.





Central Parkissa oli ihan erilainen tunnelma kuin Manhattanilla muuten, puut vaan huojuivat ja linnut lentelivät ja ihmisiä meni rullaluistimilla ympäriinsä. Siitä tuli lopulta yksi mun lempipaikoista koko New Yorkissa.

Central Parkissa oli muutama järvi, joista kävelimme yhdelle, jonka rannassa oli soutuvenevuokraamo. Mulla on ollut jo ainakin 15 vuoden ajan suuri unelma: luistella Central Parkissa, ja koska nyt oli heinäkuu eikä luistelu onnistunut, päätin, että nyt mennään sitten ja soudetaan Central Parkissa! Tunnin venevuokra maksoi 15 dollaria.




 Veneily oli muuten ihanaa ja hienoa, mutta osuimme paikalle juuri silloin kun paikalla oli noin satapäinen usalainen teiniryhmä, joista yksikään ei osannut soutaa ja koko järvi oli täynnä kiljuvia teinejä ja veneitä, jotka lipuivat täysin hallitsemattomasti pitkin järveä. Noniin jee. Heti venevuokraamon vieressä oli kapea kohta, josta läpi päästäkseen piti jollain tyylillä ohittaa noin 30 veneen keskittymä. Yksi teinien vene törmäsi meihin ja työnsi meidät pusikkoon. Menin ihan paniikkiin, koska en ollut itsekään soutanut kymmeneen vuoteen. Lopulta sain meidät pusikosta pois äidin soutuohjeiden avulla, ja tämän jälkeen kolaroimme vielä ainakin viiden veneen kanssa. Teinit olivat kyllä todella kohteliaita ja huusivat jatkuvasti "Oh, I'm so sorry!!", ja pyysin myös itse kaikilta anteeksi. Kapean kohdan jälkeen saavuimme isolle alueelle, jossa oli ihanan rauhallista.







Järven rannassa muuten liikkui pienehköjä epämääräisiä elukoita, jotka uiskentelivat niin, että ainoastaan niiden pää oli veden pinnalla. Pää oli suurin piirtein peukaloni kokoinen. Vesi oli niin sameaa, etten meinannut millään nähdä, mitä lajia ne edustivat, vaikka elukoita oli kymmenittäin. Lopulta äiti huusi sen ääneen, mitä olin itsekin vähän ajatellut, siis että voihan perse, ne ovat k ä ä r m e i t ä. Mulla ei ole käärmekammoa, mutta muakin ahdisti kuitenkin melkoisesti ajatus soutamisesta käärmejärven keskellä! Ehdimme kuitenkin elää siinä harhaluulossa, että ne olisivat käärmeitä, vain muutaman minuutin, kun huomasin, etteivät ne olekaan käärmeitä vaan vesikilpikonnia. Ne kelpasivat järviseuraksi paremmin!

Kenelläkään ei ollut järvellä pelastusliivejä, eikä sellaisia ikinä edes tarjottu meille. Se oli aikas kummallista, koska Yhdysvalloissa varoiteltiin sekä kirjallisesti että suullisesti joka paikassa joka asiasta, esimerkiksi kahvin kuumuudesta ja kynnysten korkeudesta, mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan, kun teinit riehuivat veneissään ilman pelastusliivejä ja nousivat jatkuvasti seisomaankin.

Plaza Hotel, New York's most exciting hotel experience. Rakastan Yksin kotona 2 -elokuvaa <3


Yksi lempipaikoistani New Yorkissa tuo Keskuspuisto.

Central Parkin jälkeen kävimme syömässä Wendy's-hampurilaispaikassa. Ehdotin äidille ihan varta vasten tätä paikkaa, koska olen nähnyt ainakin kolme elokuvaa, joissa ollaan Wendy'ssissä, joten olihan sinne nyt perhanan coolia mennä. Kyseessä oli erittäin tavanomainen hampurilaisravintola. Söimme New Yorkissa niin epäterveellisesti, että viimeisinä päivinä oli pakko saada pelkkää salaattia ja hedelmiä.



Vielä Wendy'sin hampurilaistakin epäterveellisempiä olivat snack-paikkojen quesadillat ja tortillat, hyi vitura. Annokset näyttivät ruokalistojen kuvissa hyviltä, mutta kun ruuat ojennettiin käteen, oli kyseessä lähes poikkeuksetta helkkarin ällöttävä juustomössössä ajelehtiva pulla. Äiti sanoi, että iskä olisi kuollut jos hän olisi lähtenyt meidän mukaan, koska hän on maailman suurin roskaruokavihaaja. Ja roskasta puheen ollen: ruuista tuli arvatenkin myös ihan jumalattomasti roskaa. Ruuat pakattiin paperikääröön, paperikäärö laitettiin muovilaatikkoon ja muovilaatikko paperipussiin. Kertakäyttöhaarukat perään. Taisimme käydä viikon aikana tasan yhden kerran paikassa, jossa juomat tarjoiltiin laseista eikä kertakäyttömukeista. Tämä nyt ei tietenkään ole kokonaiskuva tuhansien ravintoloiden kaupungista, mutta sen sanon, etten ole yhdelläkään matkalla yhtä ällöttävää ruokaa syönyt. Harmitus on kova, kun menee nälissään deliin syömään aamupalaa eikä saatavilla ole kuin pannaria, ranskalaisia tai rasvassa lilluvaa juusto-paahtoleipää, jonka koko on puolet pienempi kuin oma nyrkki mutta rasvamäärä suurempi kuin vuorokauden suositus.

Illaksi meillä oli Broadway-musikaaliin liput, jotka olimme ostaneet etukäteen netistä. Liput maksoivat 59 euroa / henkilö, ja kyseessä oli kallein New Yorkin aktiviteettimme. Mä olisin halunnut ehdottomasti Maija Poppaseen, mutta sen esittäminen oli lopetettu, ja tilalle oli tullut Aladdin. Myös Aladdin olisi kelvannut paremmin kuin perkeleen hyvin, mutta liput olivat kalliit kuin perkele, runsaasti yli 100 euroa kappaleelta ja alakatsomo yli 200. Muita vaihtoehtoja oli kuitenkin vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Mamma Mia ja Leijonakuningas, mutta päädyimme lopulta Oopperan kummitukseen, koska sen hinnat olivat halvimmat ja se on klassikko, pisimpään Broadwaylla esitetty musikaali.



Mun täytyy myöntää, että Oopperan kummitus oli mulle hyvin vieras musikaali, josta en tiennyt etukäteen oikein mitään, jos ei lasketa sitä biisiä, josta Nightwishkin on oman versionsa tehnyt.

Esitys alkoi kello 20 Majestic-teatterissa, joka oli tunnelmallinen ja vanha. Ennen esitystä (ja väliajalla) katsomossa kierteli myyjiä, joilla oli tarjolla muun muassa vettä ja viiniä. Yhdellä myyjistä oli koko ajan naamallaan samanlainen virne kuin Jack Nicholsonin Jokerilla. Suomessa sellaista myyjää olisi pidetty psykopaattina, mutta tuonne hän kyllä sopi jollain tavalla!





Mulla oli välillä pieniä vaikeuksia seurata musikaalia, koska se oli mulle entuudestaan vieras ja lähes kaikki repliikit lausuttiin laulamalla ja vieläpä ilman suomenkielisiä tekstityksiä, haha. Yritin kuitenkin keskittyä niin hyvin kuin kynenin ja opin jopa englantia esityksen ansiosta: en ole ennen tiennyt, että kattokruunu on englanniksi chandelier! (Hemmetin kaunis sana muuten, oon lausunut sen nyt viisi kertaa ääneen sen jälkeen kun kirjoitin sen tohon.) Välillä huomioni kiinnittyi väkisinkin vieressäni istuvaan tummaihoiseen naiseen, joka eläytyi musikaaliin aivan 150-prosenttisesti. Hän nauroi ja itki ääneen vuorotellen, lauloi biisien mukana ja puhui vuorosanojen mukana sekä päästi jatkuvasti pieniä kiljahduksia ja huokauksia suustaan sanoen samalla muun muassa ooohhh, oh my god, wooow ja aaawww. Moneskohan kerta mahtoi hänelle olla, kun katsoi Oopperan kummitusta? Ihan paras katsoja ikinä! Hän jätti muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Kun musikaali loppui, kaikki ihmiset nousivat seisomaan sekä hurraamaan ja kiljumaan täysillä. En ole koskaan nähnyt samanlaista hurrausta, ja se oli niin vaikuttavaa, että mulla tuli kyynel silmään.



PERJANTAI: Coney Island ja Top of the Rock

"Ei ole olemassa kaupunkilomaa ilman rantalomaa."
- Leoko-Eleiko, maankuulu bloggaaja

Tiia oli suositellut mulle töissä Coney Islandia etukäteen. Kyseessä on Brooklynin kaupunginosan eteläkärki ja metrolinjan päätepysäkki, jonne on keski-Manhattanilta matkaa metrolla noin 45 minuuttia. Coney Island oli newyorkilaisten vanha lomaparatiisi, joka hiljeni ja ränsistyi joskus toisen maailmansodan jälkeen, mutta sitä on sittemmin elvytelty. Coney Islandilla on muun muassa pitkä uimaranta, ravintoloita ja huvipuisto. Päätimme lähteä sinne, koska meillä ei ollut perjantaiksi sen kummempaa ohjelmaa. Metrolippukin maksoi alle 3 bucksia, ja olimme jo tulleet aika taitaviksi metron kanssa! Tai niin ainakin oletimme. Itsevarmoina astelimme oikeaan metroon, mutta siinä metrossa sitten istuessani ja metrokarttaa katsellessani huomasin, ettei tämä vitun linja minnekään Coney Islandille mene. Äkkiä pois seuraavalla pysäkillä siis, ja lopulta oikea linja löytyi. Ainahan ne sitten joskus löytyy.

Metromatka Coney Islandille oli tavallista mukavampi, koska juna kulki loppumatkan maan päällä. Vihaan metrossa istumista, koska mulla on tapana istua junassa aina ikkunan vieressä ja katsoa ulos. Tämä tapa on niin pinttynyt, että istun metrossakin aina ikkunan vieressä ja katson ulos, vaikka näen vain mustaa seinää.

Taiteellisia metron ikkunasta otettuja maisemakuvia Brooklynista:






Kannatti lähteä. Coney Islandilla oli pitkä korkea laituri niinkuin elokuvista ja rantapromenaadi niinkuin elokuvista. New Yorkissa ylipäänsä melkein kaikki on niinkuin elokuvista, ja sehän mulle kelpaa, koska rakastan elokuvia. Meillä ei ollut pyyhkeitä mukana New Yorkissa ollenkaan emmekä viitsineet ottaa hotellin valkoisia pyyhkeitä mukaan, mutta ei sellaisia olisi tarvinnutkaan, koska istuimme kivien päällä ja vaatteetkin vaihtuivat uikkareihin äidin hameen avulla.





Voi parkaa :/

Tuolla oli hurja nousuvesi. Kaksi tuntia kuvan ottamisen jälkeen kyseinen kivi oli jo jäänyt aaltojen alle.

 



Hengasimme rannalla muutaman tunnin. Huvipuistoon mun ei tarvinnut tällä kertaa päästä, vaikka siellä olisikin ollut yksi helvatun kiinnostava laite: sellainen "pallo", jossa on penkit ja joka laukaistaan narujen varassa ylös ja joka menee sitten hetken ylösalas ja edestakas takas edestakas. Olen nähnyt muutamia kertoja Riemurasiassa videoita, kun ihmiset pyörtyilevät siinä laitteessa tai saavat orgasmeja tai ties mitä hurjaa. En nyt kuitenkaan mennyt siihen, vaan tällä kertaa kahvihetki promenaadin rantakahvilassa riitti mainiosti meidän levolliselle äiti-tytär-matkaseurueellemme.




Söin rantakahvilassa kasvis-quesadillaa, joka oli niin rasvaista ja limaista, etten tiennyt miten sitä olisi kuulunut syödä. Yritin ensin syödä käsin, mutta siitä ei tullut mitään, joten hain kertakäyttöhaarukan, mutta siitäkään ei tullut mitään. Äiti vaan räkätti vieressä. Kahvilassa soi Red Hot Chili Peppers, joka loi täydellisen kesäfiiliksen, joten muuten kahvilassa oli hitsin ihanaa.

Satuinpa näkemään kahvilassa suomalaisiakin toista kertaa matkan aikana luonnonhistoriallisen museon jälkeen, joku nuori pariskunta. Tämän jälkeen vastaan ei kävellyt muistaakseni yhtäkään suomea puhuvaa ihmistä koko loppumatkan aikana! Lähinnä englantia ja espanjaa jutteloitsivat nuo New Yorkissa käpyttelevät ihmiset.

Coney Islandin jälkeen meidän oli tarkoitus mennä MoMA:an eli Museum of Modern Artiin, koska sinne oli vapaa pääsy perjantaisin neljän jälkeen. No ei mentykään, kun jono museoon kaartoi koko rakennuksen ympäri. Sitten äiti otti puheeksi aiheen, jota olin pelännyt ja vältellyt viimeiseen asti New Yorkiin saapumisesta lähtien. Kyseessä oli Rockefeller Centerin näköalatasanne Top of the Rock, joka sijaitsi MoMA:n lähellä. Mulla on ollut aina tuhottoman kova hissikammo, ja vuoteen 2010 asti olin ihaillut esimerkiksi Tamperetta vain Pyynikin näkötornista, koska Näsinneulaan ei ollut mitään menemistä, kunnes lopulta astelin Näsinneulan hissiin kesällä 2010 "mennään vittu sitten äkkiä perkele" -asenteella pamppailevin askelin. Olin siitä jälkikäteen todella ylpeä. Olin päättänyt etukäteen, että New Yorkissa on näköalatasanteelle mentävä, kun kerran New Yorkissa asti ollaan, mutta kun tajusin, että nyt olisi sen aika, koska emme mahtuneet museoon, menin aivan kohmeiseksi kauhusta. Oikein rentouttava kaupunkiloma kyseessä siis, hahah.


Pönötän


New Yorkissa on turistinäköalatasanteet ainakin Empire State Buildingissa, uudessa WTC-tornissa ja sitten Rockefeller Centerissä. Olin lukenut etukäteen kaikkialta, että näistä kannattaa ehdottomasti valita Rockefeller Center, koska se ei ole niin tunnettu ja ruuhkainen kuin Empire State Building. Jonotusaika on pienempi, samoin hinta, ja Rockefeller Centeristä on yhtä hienot näkymät, oikeastaan jopa hienommat, koska sieltä avautuu suora näkymä Central Parkiin ja toisella puolella näkyy Empire State Building, kun taas Empire State Buildingin näköalatasanteelta ei pysty näkemään Empire State Buildingia, sattuneesta syystä.

Jono ei tosiaan ollut pitkä, mikä saattoi johtua siitä, että kaikki olivat museossa. Lisäksi kello oli vasta viisi, ja aika monet varmaan haluavat mennä äimistelemään maisemia vasta illalla. Lyhyt jono oli hyvä asia, koska mulla oli vain vähän aikaa panikoitua. Jonotusalueella esitettiin videota Rockefeller Centerin rakentamisesta. Huipulle mentiin kahdella hissillä, ensin hissillä, joka vain siirsi jonotusalueelta toiselle ja sitten lopulta "pitkänmatkan hissillä", joka ängettiin ihan täyteen. Työntekijä painoi hissin nappia ja sanoi virnistäen: "Next stop: Top of the Rock!" Siinä vaiheessa mua jännitti ihan saatanan kovin. Sitten hissistä sammui valot. Olisin mennyt siinä vaiheessa hysteeriseksi, mutta olin onneksi lukenut etukäteen, että hississä esitetään matkan aikana valo-show! Hissimatka meni valo-shown ansiosta nopeasti, tosin se olisi mennyt nopeasti muutenkin, koska hissi porhalsi suoraa päätä ylös niin kovaa, että mun korvat menivät lukkoon. (Alaspäin tullessa vielä monta kertaa pahemmin.)

Ylhäällä muhun iski ensin tunne, että haluan takaisin alas. Mun hissikammo on jostain syystä saanut viime vuosien aikana seurakseen jonkinasteisen korkean paikan kammon. Tuntui, että jalat lähtevät alta. Oli sellainen tunne kuin Nipsulla Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvassa: "yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat". Tosin mun kohdalla myös yläpää tunsi pelkoa... Sain kuitenkin pidettyä itseni kasassa, koska huipulla oli kahvila ja kauppoja ja ihmiset vaan istuskelivat siellä ihan rennosti, eikä rakennus edes vaappunut vaan se tuntui oikeastaan ihan normaalilta talolta. Ai niin, näköalatasanne oli muistaakseni 70. kerroksessa. Henkilöautot olivat söpön näköisiä.








Rockefeller Centeriin kuuluu monia rakennuksia, mutta tämä oli ilmeisesti kaikista rakennuksista korkein. Kyseessä on muuten sama rakennus, jonka rakennustöissä on otettu 30-luvulla se kuuluisia "Lounas pilvenpiirtäjän huipulla" -valokuva, joka on ollut Salossa melkein kaikkien baarien seinässä, eli ainakin kahden.



Siellä oli Top of the Rock -vettäkin myynnissä. Ja arvatkaa, oliko sitä sitten pakko ostaa, kun oli niin hieno etiketti pullossa? Tämä vesipullo oli yksi harvoista (ja parhaista) matkamuistoista, jonka toimme New Yorkista mukanamme, ja nyt äiti on laittanut sen tyhjän pullon keittiöön liesituulettimen päälle juhlapaikalle mun ja Juuson ala-asteella nikkaroimien purjelaivojen viereen.

Alaspäin tullessa hissiin piti jälleen jonottaa, mikä heikotti, mutta onneksi selvisimme koko koettelemuksesta. Jee! Tulen olemaan äärettömän iloinen ja ylpeä tästä koko loppuelämäni ajan!

Ja sitten päätimme vielä käydä vilkaisemassa, pääseekö sinne MoMA-museoon eli New Yorkin Kiasmaan tällä kertaa sisälle. Kyllä pääsi. Jono oli kadonnut kokonaan, mutta sisällä oli edelleen ihmisiä niin paljon, että hyvä että eteenpäin pääsi kulkemaan. Jalat olivat siinä vaiheessa jo niin loppu, että kävimme katsomassa lähinnä vain Andy Warholin ja Yoko Onon teoksia. Sitten oli pakko lähteä syömään ja juomaan olutta rankan päivän päätteeksi.

Joku tuntematon mies tuli sanomaan äitille, että hän näyttää ihan Andy Warholin soppapurkeilta. Ei hän täysin väärässäkään ollut.



sunnuntai 2. elokuuta 2015

Viesti PowerParkille





Etelä-Pohjanmaan Sanomat, Lukijoiden kynästä -palsta 2.8.2015


PowerParkin huvipuistolaitteen istuimet käytännöllisemmiksi!

Vierailin tällä viikolla PowerPark-monitoimipuistossa. Olin erittäin tyytyväinen eläväiseen ja Suomen parhaat laitteet sisältävään huvipuistoon, jonka sijaintipaikkana toimii Middle of Nowhere (anteeksi kaikille alahärmäläisille!), ja rakastin varsinkin uutta Junker-vuoristorataa. Mutta yksi asia tökki pahemman kerran ja aiheutti minulle suurta pelkoa ja ahdistusta. 

Booster-laitteen istuimet olivat lastauspaikalla niin korkealla, että minulla, lyhyellä ja iän myötä entistäkin kankeutuneemmalla 27-vuotiaalla naisella, oli suuria vaikeuksia päästä laitteen kyytiin. Kun huomasin jonotusvaiheessa istuinten olevan niin kovin korkealla, sydämeni alkoi hakata 250 lyönnin minuuttivauhtia, koska tiesin, että pian kaikki jonossa olevat vetreät ihmiset saisivat huvittuneina todistaa koko päivän hauskinta ohjelmanumeroansa, kun kankea ja onneton nainen yrittäisi kaikilla voimillaan päästä laitteen kyytiin. Vanhat traumat hiipivät esiin, sillä olin juuri aiemmin kesällä päässyt Gröna Lundin Insane-laitteen istuimeen vasta viidennellä ponkaisulla ja minulla on ollut aiemmin vaikeuksia nousta myös Linnanmäen Kirnuun. Ei auttanut, että pikkuveljeni lupasi auttaa minua laitteeseen pääsyssä ja jopa nostaa siihen - ja nousta itse laitteeseen vasta, kun minä olisin turvallisesti kyydissä. Olin niin paniikissa, että olin vähällä poistua jonosta.

Booster-laitteen vieressä on kyltti, jossa kerrotaan, ettei laitetta suositella sydänvaivaisille, raskaana oleville ja heikkovatsaisille. Olisiko syytä lisätä, ettei laitetta suositella myöskään lyhyille ja kankeille 27-vuotiaille naisille, vaikka vatsa olisikin kunnossa, koska he eivät pysty nousemaan laitteen kyytiin?

Kun oli meidän vuoromme, sydämeni löi vähintään 350 kertaa minuutissa, ja olin täysin unohtanut jännittää sitä sivuseikkaa, että olin menossa yhteen Suomen hurjimmista huvipuistolaitteista. Yritin ensin nostaa itseni laitteen kyytiin käsilläni takapuoli edellä ja tämän jälkeen hypätä, mutta en pystynyt hyppäämään niin korkealle ja olin lentää naamalleni. Kuka maksaa korvaukset, kun joudun nenäleikkauskierteeseen, kun olen murtanut nenäni PowerParkin huvipuistolaitteessa? Tai siis ennen kuin olen edes päässyt koko laitteeseen? Lopulta keksin keinon ja löysin itseni laitteen penkistä väärinpäin, sillä olin saanut nostettua toisen polveni istuimelle. Nousin seisomaan istuimen päällä ja käänsin itseni toisinpäin.

Vaadin teollisuusneuvos Jorma Lillbackaa ja muuta monitoimipuiston johtokuntaa ryhtymään välittömästi toimenpiteisiin Boosterin istuinten sopivoittamiseksi lyhyille, kankeille ja isoperseisille 27-vuotiaille naisille.

PowerParkin (lähes) tyytyväinen kävijä