Kiitoksia joita haluan lähettää ihmisille vuonna 2016

Olin syyskuussa viettämässä kesälomaani Torontossa, kun rakkaalta äitimuoriltani saapui viesti: "Mitä kuuluu?"

Vastasin viestiin jotenkin näin: "No hyvin menee, mutta ärsyttää kun kaikki metrotokenit loppu jo muutamassa päivässä ja pitäisi ostaa uusia."

Äidin vastaus oli ihan paras: "No älä nyt taas murhetu vaan osta uudet tokenit sitten!!" Eikä mitään muuta.

Äidin viesti sai mut nauramaan ääneen, siis melkein itkin kun mua nauratti niin paljon. "No älä nyt taas murhetu." Äiti kuuluu niihin ihmisiin, joka on jo usean vuoden ajan yrittänyt vasaralla hakata positiivista elämänasennetta mun päähän: älä aina korosta niitä huonoja puolia perkele, asiat eivät ole niin huonosti kuin luulet, ajattele positiivisemmin, usko nyt kerrankin itseesi, olet parempi kuin uskotkaan.

Aloin äidin viestin jälkeen ihmetellä, miksi mun oli pitänyt sille jostain hemmetin tokeneista ruveta märisemään. Olin ollut Torontossa siinä vaiheessa viikon, ja mulla oli ollut siellä ihan saakelin kivaa koko ajan. Tokenien loppuminen oli mitätön asia kaikkeen siihen hauskuuteen verrattuna, mitä olin saanut jo kesälomallani kokea. Siitä huolimatta se tokenien loppuminen oli pitänyt sitten kumminkin mainita. Jostain ihmeen syystä.

Nyt kun vuosi 2016 loppuu ja mietin mennyttä vuotta, en aio valittaa siitä sanallakaan. Olen oikeasti jumalattoman kiitollinen kaikista uusista hienoista kokemuksista, kaikista uusista ihanista ihmisistä, joihin olen tänä vuonna tutustunut, ja kaikista vanhoista, jotka ovat tulleet vielä tärkeämmiksi. En ole oikeasti sisimmässäni niin nyrpeä ihminen kuin mitä mun juttujen perusteella voisi joskus kuvitella. Niinpä haluan nyt valittamisen sijaan lausua kiitoksen muutamalle ihmiselle, jotka ovat tehneet hyvää hyvyyttään hyviä asioita mulle tänä vuonna ja jotka nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Monikaan heistä ei varmastikaan tätä nettipäiväkirjaani lue eikä edes ymmärrä tätä suomen kieltä, mutta haluan sanoa ne silti.


Kiitoksia Annalta muille:

Kiitos iskä, kun yritit auttaa mua Suomesta käsin mun Kanada-nettiongelman kanssa ja lähetit mulle miljoona screenshottia siitä, miltä asetusten pitäisi näyttää. Kiitos kun yritit, vaikka mulla meni neljän tunnin jälkeen lopullisesti hermot.

Kiitos äiti, kun hait mun gradun painosta ja veit sen humanistisen tiedekunnan kansliaan, ja muutenkin hoidit joku tuhat asiaa silloin kun en ollut Suomessa.

Kiitos kämppis, kun latasit mulle kaikki Temptation Island Suomen jaksot, joita ei pystynyt muuten Kanadassa katsomaan.

Kiitos toinen kämppis, kun tulostit mulle jääkiekkolippuja ja saatoit mut kesäkuussa lentokentälle.

Kiitos ihana Juku-kissa, kun hengailit mun kanssa iltaisin ja teit musta kissaihmisen. Kiitos kun olit aiheuttaa mulle monta kertaa sydänkohtauksen istumalla patterin päällä kylpyhuoneessa keskellä yötä. Kiitos kun tungit naamasi mun ruokaan, vaikka olit juuri saanut omaa ruokaa, ja olit muutenkin aina niin pälli ja ihana.

Kiitos äiti, Mikko ja Juuso, kun vierailitte mun luona ja veitte mun talvitakit ja kengät pois, koska olisin joutunut maksamaan kauheita lisämaksuja muuten.
 
Kiitos Salon Seudun Sanomien toimittaja, kun tykkäsit mun kirjoittamasta Toronto-matkajutusta ja annoit mun kirjoittaa matkajuttuja enemmänkin.
 
Kiitos sille tuntemattomalle tytölle Tigerissa, joka sanoi kassalla, että mulla on hieno paita päällä. Kannatti sanoa, koska muistelen sitä näköjään vieläkin.

Kiitos sulle Kanadan vuokraemäntä, kun autoit mua esimerkiksi netti-, metrokortti- ja pankkikorttiongelmien kanssa. Kiitos kun hait mut lentokentältä ja kiitos ylipäänsä siitä, että olin tervetullut tunkeutumaan teille heti tammikuussa, vaikka teillä oli huoneet täynnä. Kiitos kun tarjosit mulle jätskiä, kakkua, salaattia, nachoja ja valmistit kämppiksen läksiäispäivänä tulisen chili-illallisen, josta mulla meni maha ihan sekaisin. Kiitos kun et suuttunut, kun kaadoin maitokannun maahan ja kissa oksensi lattiat täyteen, kun joi sitä. Kiitos, kun sain lainata sun margariinipakettia kun pilasin omani pitämällä sitä liian kauan mikrossa. Kiitos kun veit mut karaokeen, kymmeneen ravintolaan, lättykahvilaan, kesämökille ja kavereiden luokse saunomaan. Kiitos kun sain majoittua teillä vielä syksylläkin eikä mun tarvinnut mennä hotelliin. Kiitos, sun ansiosta mulla on toinen koti nyt.

Kiitos Ali Baba's -ravintolan ihmiset, kun teitte helvetin hyviä shawarma- ja falafel-rullia.

Kiitos Marko ja Ishara, kun olitte niin ihania ja aktiivisia suomenopiskelijoita ja kävitte ihan joka kerta Finnish Clubissa ja halusitte tavata mut vielä syksylläkin monta kertaa.

Kiitos Andrew, uusi kanadalainen ystäväni, kun pyysit mut aina mukaan, kun olit menossa kavereidesi kanssa baariin tai pelaamaan pingistä.

Kiitos ylipäänsä kaikille Kanadassa JA Suomessa, jotka ovat kutsuneet mut seuraksi johonkin, tai lähteneet mukaan, kun mä oon kutsunut.

Ja suurimmat kiitokset kaikille, jotka ovat sanoneet mulle, että ovat lukeneet mielenkiinnolla mun blogia, joko vain Kanada-elämää seuraten tai ihan muutenkin. Kiitos, siitä on tullut ihan paras tunne!

Kesäloman viimeinen päivä pippelirannalla

(Kirjoitettu vähän yli viikko sitten) 


Helöy. Skriivailen tätä jossain Atlantin yläpuolella. Lähestymme Skandinaviaa. Lentokone on pilkkopimeä paria EXIT-kylttiä lukuun ottamatta. Täällä on myös paljon pilkkopimeitä ihmisiä. Moni oli nimittäin vääntänyt lentokentällä häppäilyvaihteen päälle lauantain kunniaksi. Vähän liiankin suuren vaihteen. Onneksi kaikki ovat jo sammuneet. Musta tuntuu, että kukaan ei ole täällä enää hereillä paitsi minä. Se olisi kyllä helkkarin ahdistava tilanne, tälleen lentokoneessa.

Mä oon kuolemanväsynyt, eikä mulla ole hajuakaan, mitä kello on. Voi olla että 22. Tai 01 tai ehkä 05.

Lentokone kyydittää mua koko ajan kauemmaksi mun toisesta kodista. Ihan kuin olisin juuri jättänyt parhaan ystäväni 6500 kilometrin taakse enkä tietäisi, näkisinkö häntä enää pitkään aikaan. Tänä kuluvana vuonna 2016 vietin pidemmän ajan Torontossa kuin Suomessa. Ei siis ihmekään, että se tuntuu nyt kodilta.

Sain äidiltä kirjeen Torontoon. Joskus toivon, että olisin itsekin kirje. Silloin voisin matkustaa Suomesta Kanadaan 1,30 eurolla.

Tässä tulee joitain satunnaisia puhelimella otettuja kuvia viime viikoilta!

Kesälomallani kävin muun muassa ostamassa Toronto-magneetin vanhastakaupungista

Ja luin kirjaa puistossa

Ja kävin katsomassa jääkiekon woorldkappia ja istuin ruotsalaisten keskellä

Tosin Kaj Kunnas istui lähellä

Ja kävin katsomassa beisboolia Toronto Blue Jays versus New York Yankees, samperin tylsä laji seurata tuo beisbooli ja juoma on kallista, mutta tunnelma on mahtava

Ja matkasin bussilla viisi ja puoli tuntia Montrealiin

Siellä oli yksi hienoimmista katedraaleista, jonka olen ikinä nähnyt! Notre Dame de Montreal

Ja aasialaisia pörräämässä katedraalin ympärillä

Siellä oli myös nätti homokylä

Sitten kävin Torontossa Aga Khan Museumissa, joka on islamilaisen taiteen ja kulttuuriperinnön museo

Ja metsästin lisää kulttuurielämyksiä AGOsta eli Art Gallery of Ontariosta

Ja tutustuin kahteen hiton kivaan suomalaiseen harjoittelijanaiseen, jotka asuivat samassa paikassa. Jälkeenpäin harmittaa, kun aika loppui kesken eikä ehditty tutustua tarpeeksi hyvin. Mielessä oli moniakin asioita joista olisin halunnut heidän kanssaan puhua. Sinne he jäivät, mutta onneksi voimme tavata myöhemmin

Taiteiden yössä

Ja hehhee, sitten se kesäloman viimeinen päivä, 7. lokakuuta. Perjantai. Vietin sen paikassa, jonne en oikeastaan tuntenut täysin kuuluvani - ja jonne päädyin ihan vahingossa.

Sinä päivänä oli 23 astetta lämmintä. Päätin suunnata nokkani kohti Toronto Islandin rantoja. Toronto Island on kaupungin edustalla levittäytyvä saarikeskittymä, jonne pääsee keskustasta lautalla. Saarilla vierailee paljon turisteja etenkin siksi, että sieltä avautuu riipaisevan nätti näkymä Torontoon.

Keskustasta lähtee lauttoja saaren kolmeen eri osaan. Mä olin käynyt juuri paria viikkoa aikaisemmin Centre Islandilla, kohteista keskeisimmällä, ja ajattelin mennä sinne nytkin. Pahuksellisesti Centre Islandin lautta kuitenkin lähti juuri silloin kun olin ostamassa lippua, ja myöhästyin siitä sellaiset perkeleelliset 45 sekuntia. Lipunmyyjä sanoi, että seuraava lautta lähtisi jo 15 minuutin kuluttua, mutta se menee eri osaan, Hanlan's Pointiin. Ei auttanut kuin lähteä Hanlan's Pointiin.

Hanlan's Pointissa päädyin epämääräisen vaelluksen päätteeksi hiekkarannalle, jossa näkyi kylttien mukaan olevan sekä clothing mandatory että clothing optional beachit. Ensimmäisellä ei ollut yhtään ketään, joten päätin kääntyä optional beachille. En ole koskaan elämässäni käynyt nudistirannalla, vaan hurjimmat rantakokemukseni ovat peräisin jostain Rodokselta ja Nizzasta, jossa olen nähnyt lähinnä joitakin satunnaisia naisia yläosattomissa. Ja jotenkin typerästi ja ajattelemattomasti oletin tälläkin kertaa törmääväni korkeintaan muutamaan paljaaseen tissiin.

Joo ei. Kun saavuin rannalle, tuntui kuin olisin eksynyt keskelle satojen nuorten ja vanhojen alastomien miesten salaista kokoontumista. Niitä tissejä ei ollutkaan melkein yhtään eikä naisia ylipäätään, mutta heiluvia falloksia, niitä oli niin jumalattomasti etten ole koskaan nähnyt lähellekään niin montaa sukupuolielintä samaan aikaan... Yritin olla katsomatta, koska ei mua nyt oikeasti niin paljon kiinnostanut, mutta siitä huolimatta ne hyppelehtivät silmiin. Kun olin ehtinyt kävellä noin minuutin, joku vaatteeton mies juoksi eteeni ja alkoi huutaa "Heey, helloooo!" ja mä meinasin ruveta nauramaan, koska tilanne oli niin absurdi, ja jo alle sekunnin päästä tunsin itseni helvetin lapselliseksi ja typeräksi, koska olin meinannut ruveta nauramaan. Tunsin itseni myös tunkeutujaksi ja huonosti käyttäytyväksi häiriköksi, vaikka en ollut tehnyt yhtään mitään.

 

Kävelin rantaa eteenpäin yrittäen näyttää itsevarmalta ja kokeneelta nudistirantakävelijältä, mutta musta varmasti huomasi etten todellisuudessa tiennyt lainkaan mihin olin menossa. Istuin jonkun hippiperheen läheisyyteen ja luin kirjaa sellaiset pari tuntia, käyden pari kertaa uimassa joissain väleissä. Kuuluin niihin viiteen prosenttiin, jolla oli uimapuku päällä. Olin oikeastaan vähän pettynyt itseeni, kun en viitsinyt olla niin kuin muut.

Mutta kun päivän lopulla koitti aika vaihtaa uimapuku pois, päätin että nyt antaa palaa. Nyt repäisen oikein ja riisun uikkarin ja puen vaatteet päälle keskellä rantaa kaikkien silmien edessä. Että rupean ihan riehumaan suorastaan. Ja niin myös tein, vuhuu! Yleensä mä lähden uimarannalle mekossa, koska sen avulla on helppo vaihtaa uimapuku pois, mutta tällä kertaa mulla oli t-paita ja shortsit...

Sitten kävi niin, että meinasin saada sydärin. Nimittäin juuri sillä samalla saakutin sekunnilla, kun olin vetämässä uikkareita pois jalasta, se sama "hey hellooooo" -kikkelimies oli tullut seisomaan mun viereen - en todellakaan tiedä, oliko hän jo pitkään tuijotellut jossain etäällä, milloin minäkin vapauttaisin itseni, vai oliko hän vain sattumalta kävelemässä ohi juuri silloin. "Leaving already? Why, why are you going? Look at the sun, it's the best time?" Apua, pitikö sen kysellä juuri silloin kun mulla ei ollut oikeasti MITÄÄN housuja jalassa?? No niin se vain kyseli. Tällä kertaa en enää osannut edes yrittää näyttää itsevarmalta.

Jälkeenpäin ajatellen tulen kumminkin muistamaan lämmöllä tuon perjantain, jona juttelin pienen hetken yleisellä paikalla ilman housuja miehen kanssa, josta en tiennyt yhtään mitään, ja jona myöhästyin ja eksyin mutta jona huomasin, että eksyminen voi oikeastaan olla ihan mukavaa. En ole nyt kumminkaan miksikään naturistiksi ryhtymässä, koska A) mulla on niin kivoja vaatteita ja 2) jäätyisin aina.

Näihin kauniisiin sanoihin ja tunnelmiin on hyvä päättää tämä Toronto-kirjoitus. Toronto halkaisi tänä vuonna mun sydämestä valtavan lohkareen itselleen, minkä voi huomata myös tästä blogista, koska en ole tänne tänä vuonna paljon muusta kirjoitellut.

Loppuun haluan vielä kirjoittaa kissoista, kun mulla on näköjään ollut tapana aina kertoa niistäkin tänne jotain. Musta tuli yllättäen Torontossa parantumaton kissanainen, tosin rakastuin vain yhteen kissaan.

Yritin tutustua kesälomallani vihaiseen Fazeriin paremmin, koska olen hengannut aina vain lempeän ja höntin Juku-kissan kanssa. Tutustumisyritys päättyi noin minuutin kuluttua alkamisestaan, kun Fazer puri mua ranteeseen. Se puri myös mun veljeä kesällä. Kadotukseen joutaa tuo karvakasa vielä.

Sen sijaan Jukua ikävöin jo nyt. Se on jo 15-vuotias, enkä tule ehkä enää koskaan näkemään sitä. Laitan tähän sydämen: <3, noin, ja lähetän sen Kanadaan rakkaalle Jukulle.

Vihaan Torontoa yli kaiken

Mä saavuin Torontoon edellispäivänä kolmeksi ja puoleksi viikoksi lomalle. Kuvasin itse asiassa ensimmäisenä päivänä pädilläni sellaisen kuulumisvideon, mutta päätin olla julkaisematta sitä. En ole koskaan aiemmin kuvannut sellaista enkä ollut yhtään luonteva. Vihaan mun laiskaa ja narisevaa ääntä, vihaan mun epätasaisia hampaita ja vihaan mun harhailevia silmiä. Ja vihaan myös sitä, että oon aina näin helvetin epävarma ja kriittinen itseäni kohtaan... Joten teen kuulumisvideon kirjallisesti sitten.

Päätin jo täältä kesäkuussa lähtiessäni, että yritän palata kesälomalla takaisin. Ja täällä ollaan, ja voi luoja miten ihanaa täällä on olla. Meinasin ruveta itkemään, kun lentokone laskeutui. Kaupunki sykkii kuin sydän ja aurinko porottaa ihanan lämpimänä taivaalla, ensimmäisenä päivänä oli 28 astetta. Olin niin väsynyt, että nukuin ensimmäisenä yönä melkein 14 tuntia. Heräsin kello 12.15 eli Suomen aikaa 19.15. Sanoinkin Paulalle, että sain heti aikaerosta kiinni ja menin näköjään vähän sen ylikin, melkein länsirannikon aikaan asti. Majotun samassa paikassa kuin keväällä, kahden kanadansuomalaisen siskoksen kotitalossa jota oon kuullut joskus muumitaloksikin kutsuttavan lämpöisen ilmapiirinsä vuoksi.

Mulla on ollut koko kesän ajan melko vaikea ja haikea fiilis. Oon sopeutunut takaisin kotiin ihan hyvin kahden työni ansiosta, ja myös ystävien tapaaminen on auttanut ahdistukseen. Samalla oon kuitenkin tuntenut oloni melko yksinäiseksi, koska elän niin erilaista elämänvaihetta kuin monet kaverini. Haluaisin vain tavata ihmisiä, tehdä töitä, käydä tapahtumissa, opiskella ja matkustaa, mutta lapsia haluaisin vasta muutaman vuoden päästä. Kun menen Salossa lauantai-iltana Rikalaan, tunnen itseni superpuumaksi, mutta kun menen täällä keskiviikon weekly meetingiin, niin tuntuu ettei iälläni ole mitään merkitystä. Helsinkiin muuttaminen on alkanut yhtäkkiä tuntua hyvältä idealta mutta ei sitten niin hyvältä kuitenkaan.

Tiedän että matkustamalla tänne takaisin repäisen haavat uudestaan auki ja koen kotiinpaluushokin toisen kerran. Oon ollut aina tosi huono päästämään irti menneestä ja haikailen aina vanhojen aikojen perään. Yritän kyllä parhaani mukaan toteuttaa sitä Facebookissa joskus vastaantullutta elämänohjetta (kheh), että väkisin kiinni pitäminen tekee loppujen lopuksi enemmän vahinkoa kuin irti päästäminen, mutta sitten taas toinen ääni mun päässä hokee, että tee niitä asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi. Ja Toronto tekee. Niin nyt yritän jollain ihmeen tyylillä tasapainotella näiden kahden elämänohjeen välillä. (Joskus ihmettelen miten oonkin saanut tehtyä kaikesta näin sekopäisen vaikeeta.)

Mulla ei ole suurempia suunnitelmia tuleville viikoille. Tai on jotain! Aion käydä katsomassa kaksi Suomen world cup -peliä, nähdä kavereita ja käydä ehkä Montrealissa. Paulan kanssa puhuttiin, että voitaisiin kokeilla escape roomia joku ilta. Muuten vain lomailen ja nautin näistä kunnon kesäkeleistä. Kaikki suosittelivat Montrealia jo keväällä, koska se on kuulemma oikein hieno, kivempi kuin esimerkiksi Ottawa.

Tosin Ottawasta tuli mieleen, että mulla kesti todella pitkään hoksata, mikä on se Adua-niminen paikka josta kaikki täällä puhuivat. Adua. Kuvittelin sen olevan joku kylä Toronton läheisyydessä tai jotain, kunnes jossain vaiheessa kevättä mulle valkeni, että se on Ottawa. Kiesus!

Eilen kävin Toronton vanhassakaupungissa ja kauppahallissa. Joku nainen pysäytti mut kadulla ja kysyi, onko mulla heittää 50 senttiä, koska hänen pitäisi soittaa kolikkopuhelimella. Kiire oli kauhea. Sanoin että mulla on vain dollarin kolikko. Nainen vastasi, että sekin käy ja sanoi antavansa mulle vaihtorahaa. Niinpä annoin naiselle mun dollarin kolikon, ja hän kaivoi mulle taskustaan vaihtorahaksi dollarin kolikon ja lähti pois. Kummallista :D Täytyy lähteä tästä taas ulos uuteen päivään selvittämään, mitä ihmeellisyyksiä kaupungilla on mulle tänään tarjottavanaan. Oon niin sekaisin Toronton takia ja niin rakastunut siihen, että vihaan sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään.

Mun kaksitoista leikkisää lempivaatetta

Päätinpä lisätä tänään blogiini kuvia mun lempparivaatteista. En ole varma, ovatko pian nähtävät vaatteet mun ehdottomat kaksitoista lempparia, koska joitakin vaatteita on pesussa enkä muista mitä siellä on. Lisäksi keskityin nyt enemmänkin kesäkuteisiin, joten talvella lista voisi koostua tyystin eri vaatteista. Joka tapauksessa nämä vaatteet ovat niitä rakkaimpia ja hyödyllisimpiä, niitä jotka eivät valu vaatekaapin syvyyksiin vaan roikkuvat korituolin selkänojalla valmiina lähtöön.

Jos mun pitäisi luonnehtia vaatetyyliäni kolmella sanalla, olisivat sanat ehkä leikkisä, vaihteleva ja halpa.... En kuitenkaan osaa kuvailla omaa tyyliäni kunnolla, joten kysyin myös äidiltä, mitkä kolme sanaa hänelle tulevat mieleen. Äidin sanat olivat rento, leikkisä ja mukava. Leikkisä oli yhteinen! Mun lempivaatekauppoja ovat kirpputorien lisäksi H&M, New Yorker, Bershka, Forever 21 ja viimeisimpänä Toronton tuttavuus Urban Planet, eli juuri sellaiset perushalvat ryysykaupat, joissa myydään huonolaatuisia mutta aina niin istuvia, valloittavia ja täydellisiä vaatteita. Toisaalta olen myös Marimekon suuri fani. Tykkään raidoista, palloista, kuvioista ja kuvista. Joskus pukeudun huppariin ja toisena päivänä korkokenkiin ja hameeseen. Tällä hetkellä mulla on päällä mustat pillihousut ja valkoinen t-paita jossa on lentäviä kummituksia. Yritän olla omalaatuinen ja välttää kuumimpien muotivirtausten mukana roikkumista, mutta yleensä epäonnistun ja ostan juuri sellaisen takin, joka kaikilla muillakin on samaan aikaan.

Vaikka mä tykkään vaatteista ja vaatekaupoista, en ole koskaan ollut vaatteista ja muodista kovinkaan kiinnostunut. Oikeastaan musta on jopa aika tylsää, että varsinkin nuoret ihmiset kulkevat kaduilla aina niin kovin samannäköisinä kuin ystävänsä - ihan kuin kaikki olisivat noutaneet vaatteensa jostain jättimäisestä vaatekopiokoneesta. Toisaalta muoti ilmiönä ja varsinkin muodin muuttuminen ajan mukana kiinnostavat mua paljonkin. Olen aina miettinyt, miten voi olla edes mahdollista, että jokin tietty vaate näyttää jonain tiettynä ajankohtana mielestäni rumemmalta kuin pahkasian pylly mutta muutamaa vuotta myöhemmin lähdenkin sen kanssa ulos enkä edes läpällä. Esimerkiksi tämä kuva nyt tässä alla. Olen siinä ysiluokalla. En suostuisi lähtemään noiden aurinkolasien kanssa elokuussa 2016 edes postilaatikolle, mutta keväällä 2004 olin varma, etten tulisi ikinä elämässäni käyttämään minkäänmuunlaisia aurinkolaseja. Ja nyt tiedän, että jonain päivänä tulee taas aika, jolloin näenkin nämä lasit taas hienoina. Miten voi tällä tavalla muuten niin tasapainoisen ihmisen mieltä horjuttaa? :D

Mä en lisännyt tuota kuvaa vain havainnollistaakseni tätä vauhtilasiesimerkkiä, vaan lisäsin sen tähän alkuun myös siksi, että seuraavat kuvat näyttäisivät paremmilta, hahaha. Tuosta ei meinaan voi paljon pahemmaksi panna. Miksi mulla on liian pieni paita päällä? Skarppaisit nyt jumankauta Anna 15 vee :D

Pyydän muuten heti anteeksi, että olen ottanut vaatteista kuvat itseni päällä peilin kautta. Mä olen vähän kyllästynyt peili-selfieiden katseluun tällä selfieiden kultakaudella ja pidän paljon enemmän sellaisista kuvista, joita ihminen ei ole itse ottanut itsestään. Ja tämän kirjoitettuani en enää tiedä, kumpi on ärsyttävämpää, nämä kuvat vaiko tekopyhä Anna, joka tässä urputtaa että selfiet ovat tylsiä ja silti on itse ottanut niitä. Mutta joo, josko vihdoin alottaisin. (Yksi kaveri sanoi että mun blogia voisi lukea jos mun kirjoitukset olisi vähän lyhyempiä. Ymmärrän hyvin!)


1. HARMAA VILLATAKKI (gina tricot) JA 2. RHCP-PAITA (torontolainen musiikkikauppa)

Käytin tuota villatakkia talvella lähes joka päivä ja nyt olen käyttänyt sitä kesälläkin joka päivä. Joistakin vaatteista vain tulee sellaisia, että niitä huvittaa käyttää päivästä toiseen. RHCP-paidan ostin Torontosta pari päivää ennen kuin lähdin Suomeen. Se on mun ainut bändipaita.


3. TAKKI JOSSA ON KULTAISET NAPIT (kiinalainen verkkokauppa)

Tilasin takin Kiinasta muutama vuosi sitten. Takki näytti kuvassa tuolta, mutta kun se saapui mulle postissa, olikin kultaisten nappien tilalla vain muutama valkoinen perusnappi. Perkeleen kiinalaiset. Ärähdin ja lähdin nappikauppaan ostamaan kultaisia nappeja ja ompelin ne itse valkoisten nappien tilalle. Siitä lähtien se on ollut hiton hieno takki.


4. VAAHTERANLEHTIPAITA

Sain tämän paidan pikkuveljeltä läksiäislahjaksi ennen Kanadaan lähtöä. Se on mulle yksi tärkeimmistä Toronto-elämästä muistuttavista esineistä. <3

5. RAITAMEKKO (toronton h&m)

Olin äidin kanssa helmikuussa H&M:ssä, kun äiti oli Torontossa vierailulla. Äiti löysi itselleen tollaisen paksuhkon raitamekon. Muhun iski kateus, mutta en ollut varma halusinko sellaista itse kuitenkaan. Ostin sen sitten kuitenkin varmuuden vuoksi. Tämä on muistaakseni ensimmäinen kerta, kun ostin äidin kanssa samanlaisen vaatteen. Sen jälkeen käytinkin sitä lähes päivittäin ja melkein jokainen vastaantulija kehui sitä ja kämppiskin kävi ostamassa itselleen samanlaisen. Myös äiti on käyttänyt omaansa tooodella paljon. Hyvä ostos kummaltakin!


6. CALIFORNIA-KUKKATOPPI

Tämän toppi oli tuliainen itseltäni itselleni San Franciscon matkalta. Mä luin juuri jostain, että matkamuistot, joissa lukee matkakohteen nimi, ovat nykypäivänä out ja noloja. Ei mahda mitään, mä olen ollut aina vähän nolo. Huomasin muuten vasta nyt, että yhdistän melkein kaikki nämä vaatteet ulkomaanmatkaan tai ylipäänsä johonkin muistoon. Nähtävästi vaatteeseen liittyvät tunteet ja muistot voivat tehdä siitä mun pään sisässä paljon hienomman vaatteen kuin mitä se olisi pelkän ulkomuotonsa perusteella. Että tuskin tämäkään toppi olisi mulle normaalia kukkatoppia kummoisempi, jos en olisi ostanut sitä San Franciscosta.


7. PUNA-VALKORAIDALLINEN MEKKO (forever 21)

  

Tällä mekolla on muuten toinenkin nimi, ja se on Vatsa sisään -mekko. Tämä mekko on näet vaate, joka näyttää hyvältä ainoastaan aikaisin aamulla, mutta jos on aikeissa syödä tai juoda päivän aikana jotain, niin sen kanssa oleminen käy tukalaksi. Karkkipäivänä sitä ei voi laittaa päälle missään tapauksessa eikä varsinkaan viikonloppuna jos lähtee baariin, jollei halua näyttää raskaana olevalta kaljaa juovalta naiselta. Nyt aloin ihmetellä, miksi se edes on mun lempivaatelistauksessa.

8. PONCHO (joku halpiskauppa)

Tämä on ihana, vaikka välillä musta tuntuukin että kävelisin kadulla olohuoneen matto harteilla.

  9. UIKKARIT (Nelly) JA 10. UIKKARIT (Walmart)

Rakastan uimapukuja ja uimista.

11. RATIAN YÖPAITA

AAaaah miten rakastankaan tätä vaatetta. Sain tämän äidiltä lahjaksi viime jouluna.<3


12. NINAN TEKEMÄ MUOTINÄYTÖSPAITA

Ja loppuun uniikein ja taiteellisin vaate, jonka omistan. Sen teki ystäväni Nina pari vuotta sitten eräässä opiskeluprojektissaan, jossa sain kunnian toimia mallina. Suuret kiitokset sulle vielä kaikesta Nina, jos luet tätä, se oli upea kokemus! Ja sain vielä pitää vaatteet itselläni! Opiskeluprojektin teemana oli muistaakseni sademetsä. Nina teki mustia vaatteita, koska ne muistuttivat erään eteläisen Amerikan asukin, tukaanin, väreistä. Lisäksi musta väri symbolisoi sademetsien synkkää nykytilaa ja tuhoutumista. Korjaa Nina, jos selitin asiat huonosti!

Ja todetaan tähän loppuun, että oikeastaan mikään näistä mun listaamista vaatekappaleista ei voittanut tässä lempparivaatelistauksessa noita mustia leggingsejä, jotka mulla oli jalassa joissain kuvissa. Ihan sama ovatko ne rumat pitkät kalsarit tai housut ollenkaan tai rumannäköiset tällaisella leveäreidellä, niin olen ollut niihin koukussa yli kymmenen vuotta. Ne ovat niin käytännölliset ja mukavat, ne sopivat kouluun ja töihin, kotiin ja kävelylle, bileisiin ja kaupungille, kesään ja talveen ja vaikka vallan mihin.

San Francisco -muistelmia

Nyt kun olen taas Suomessa ja langaton netti toimii läppärissä puolen vuoden tauon jälkeen, on kivaa muistella San Francisco -viikonloppua blogitekstin muodossa. Mä tein siis kolmen yön mittaisen matkan San Franciscoon yksin toukokuun viimeisenä viikonloppuna. Lähdin kaupunkiin aikaisin perjantaiaamuna 27.5. ja olin takaisin Torontossa maanantaiaamulla.

Muistan kun katsoin lapsena jotain Hitchcockin elokuvaa, joka oli kuvattu San Franciscossa, ja ajattelin jo silloin että olisipa hienoa päästä joskus San Franciscoon. Siitä lähtien olen tuntenut vahvaa viehätystä kaupunkia kohtaan, ehkä siksikin että se on ollut aina niin kaukana ja saavuttamattomissa. Jossain vaiheessa tätä kevättä päässäni syttyi lamppu, joka ilmoitti että mulla olisi kerrankin hyvä mahdollisuus päästä San Franciscoon, ja oikeastaan jo sillä hetkellä, sillä lampunsyttymishetkellä, olin jo tehnyt päätöksen että sinne kyllä myös menen. Lopulta sain asiat järjestettyä ja kävin kirjastossa lento-ostoksilla. (Air Canada, 350 euroa edestakas, jos kiinnostaa. En tiedä, oliko toi paljon vai vähän, kun en ole pahemmin tolla mantereella matkustanut. Yksi kanadalainen sanoi että on paljon ja toinen sanoi että vähän. Omasta mielestäni hinta oli juuri siinä kipurajoilla, paljon enempää en olisi maksanut, mutta nyt hinta tuntui vielä suht siedettävältä etenkin siihen nähden että matkaan oli siinä vaiheessa vain kolme viikkoa aikaa.) Lentoaika oli noin 5 tuntia, takaisin tullessa vähän lyhyempi.

Ennen matkaa päätin laittaa koko meiningin aivan sekopäiseksi ja kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni couchsurfingia San Franciscossa! Mähän kävin Torontossa lähes joka keskiviikko couchsurfingin weekly meetingissä, vaikka en ole koskaan elämässäni sohvasurffannut, ja innostuin kun meetingissä niin monet ihmiset suosittelivat kokeilemaan. Siinähän tutustuisi paikallisiin, pääsisi käsiksi siihen aitoon San Francisco -elämään ja kokisi matkan todennäköisesti paljon rikastuttavampana kuin hotellissa majoittuessa. Noh, lähetin couchsurfingin nettisivuilla ilmoituksen neljälle sanfranciscolaiselle, jotka olivat saaneet hyvät arviot, mutta harmillisesti kolmelle ei sopinut mun ajankohta ja yksi jätti kokonaan vastaamatta. Sitten yksi kaveri kertoi, että hän oli kerran lähtenyt couchsurfingilla juuri San Franciscoon, mutta henkilö, jonka luona hän oli sopinut yöpyvänsä, ei ollut ikinä avannut ovea eikä vastannut puheluihin. 

Lopulta vähän tästä kaikesta ahdistuneena päätin säilyttää couchsurfing-neitsyyteni ja varasin itselleni sänkypaikan keskustassa sijaitsevasta hostellista nimeltä Amsterdam. Nukuin siis yläsängyssä kuuden hengen huoneessa, jossa oli mun lisäksi viisi muuta tyttöä. En tutustunut tyttöihin kovinkaan hyvin, koska kaikki olivat paikalla vain öisin, mutta tiedän että tytöt olivat kotoisin ainakin Brasiliasta, Espanjasta ja Italiasta. Meidän huoneessa oli yksi vessa, joka oli arvatenkin koko ajan varattu.

Mulla ei sinänsä ole San Franciscosta mitään mielenkiintoista kerrottavaa, koska en ollut paljonkaan lukenut kaupungista ennen matkaa ja käytin kaiken aikani lähinnä kävelemiseen ja haahuiluun. Perjantain vietin Alcatrazissa ja lauantaina kävelin hostellilta Golden Gatelle ja takaisin. Kävelyyn meni koko päivä, koska matka oli useita kilometrejä yhteen suuntaan ja pysähdyin koko ajan valokuvailemaan ja harhailemaan. Päivän jälkeen mun jalat olivat totaalisen tuusannuuskana, ei vain kävelymatkan pituuden takia vaan myös siksi, että San Francisco on TODELLA mäkinen!! Välillä sai tehdä ihan kunnolla töitä päästäkseen kukkulan huipulle, ja sitten kun saavutti huipun niin mentiinkin taas alas. Mua vähän nauratti jälkikäteen, kun kartasta nopeasti katsottuna kävelymatkat vaikuttivat melko yksinkertaisilta, mutta todellisuus lävähtikin päin naamaa, kun sitä kävelymatkaa lähti käytännön tasolla toteuttamaan.

Ei oo pitkä matka enää, siellä se silta näkyy jo... :D

Apple-kauppa:

Alcatraz siellä takana

Verikello jalassa lauantain kävelyjen jälkeen:

Se, mitä en matkalta kaipaa, on jatkuva pieni ahdistuksenvire siitä että on ihan yksin tuntemattomassa suurkaupungissa saatanan kaukana kotoa, pelko siitä että jään raitiovaunun alle ja joudun usalaiseen sairaalaan, tai että joku vie rahat tai passin jos hetkenkin unohdan pitää laukkua silmällä. En ole varmaan nähnyt missään kaupungissa niin paljon kodittomia kuin San Franciscossa, ja tunsin kaupungin joissakin osissa oloni turvattomaksi myös keskellä päivää. Pidin laukkua aina edessä ja tarkistin sen sisällön 5-10 minuutin välein, en liikkunut hiljaisilla sivukujilla edes päiväsaikaan ja öisin en liikkunut missään. Torontossa en oikeastaan tuntenut ikinä samanlaista ahdistusta, koska kaupunki tuli mulle niin nopeasti tutuksi ja mulla oli siellä niin paljon tuttuja ja siellä oli kotikin.

Kun kävelin lauantaina Golden Gatelle päin, kiinnitin huomioni parikymppiseen poikaan, joka seisoi nurmikolla ja tutkaili ihmisiä. Kun poika huomasi mut, hän alkoi kävellä mua kohti... Poika tuli mun luokse ja kysyi, tiesinkö missä sijaitsee Union Square. Mä olin varma, että poika tiesi missä Union Square oli, koska jopa minä tiesin ja huomasin, ettei poikaa oikeastaan kiinnostanut kuunnella, kun yritin neuvoa hänelle tietä sinne. Poika kiitti tiedosta ja mä jatkoin kävelyä. Sitten poika otti mut taas kiinni ja sanoi, että hän ajatteli että olisiko mua kiinnostanut hengailla hänen kanssaan loppupäivä. Tavallaan olisin ihan mielellänikin hengaillut jonkun paikallisen kanssa vaikka koko loman ajan, mutta jokin siinä tilanteessa teki olon epämukavaksi ja epävarmaksi, joten vastasin nou thänks, jolloin poika lähti pois. En oikein luota ihmisiin :/

Hääkuvaukset:

San Francisco on mielettömän nätti kaupunki pastellitaloineen ja palmuineen. Ihan hiton ihana. Viikonloppu kului loistavasti vain kävellessä ja maisemia toljotellessa, enkä ehtinyt oikein missään vaiheessa harmitella sitä, että olin yksin matkassa. Tai totta puhuen vähän harmittelin Golden Gatella, koska olisin totta kai halunnut enemmän yhteiskuvia musta ja sillasta. Nyt pyysin äkkiä vain jotain ohikulkevaa turistia napsaisemaan pari kuvaa.

Lentojen ja hostellin lisäksi mulla ei mennyt rahaa oikeastaan ollenkaan. Mihin sitä nyt menisi, kun ei tee muuta kun kävelee? Ostin kyllä San Francisco -kukkatopin 14 dollarilla, mutta ruuat ostin lähinnä kioskeista ja pikaruokaloista. Olin vaihtanut Torontossa vähän päälle satasen käteistä, ja kun lähdin takaisin Torontoon, mulla oli lompakossa edelleen lähes satanen. Matkan viimeisenä aamuna päätin juhlistaa rahan vähäistä menoa ja kävin aamiaisella lättykahvilassa nimeltä Crepe House. Tilasin Mediterranean-nimisen lätyn, jonka välissä oli tomaattia, basilikaa, fetaa ja herkkusieniä. Lisäksi annokseen kuului lohkoperunoita ja salaattia. Se oli hyvää! Lähetin aamiaisestani kuvan meidän perheen Whatsapp-keskusteluun, ja iskältä tuli heti jämäkkä vastaus "En söisi".

Kattoterassibileet lauantai-iltana, mäkin oisin halunnu =(

Tässä on Union Square (sille pojallekin tiedoksi) :

Lopuksi todettakoon, että matka oli tosi mainio ja kylläpä on hieno olo nyt, kun on käynyt San Franciscossa! Silmät olivat iloisia kaikesta näkemästään ja etureidet kaikesta vahvistumisestaan. Mun päässä soi RHCP:n Californication koko loman ajan ja myös pitkään sen jälkeen. Mä olen aina tykännyt Californication-biisistä, mutta aloin matkan jälkeen tuumia, etten ole koskaan kiinnittänyt sen lyriikoihin tarpeeksi huomiota. Olen kyllä aina tiennyt, että laulussa jollain tavalla kritisoidaan Kalifornian pinnallista elämäntyyliä, mutta en ole kuunnellut sanoja kovin tarkkaan. Niinpä päätin yhtenä aamuna Torontossa ruveta kääntämään Californicationin sanoja suomeksi, koska halusin ymmärtää sanat täysin. Voin laittaa koko höskän tänne blogiin, kun se on valmis, mutta laitan nyt lyhyen näytteen tähän, ahahah. Mä en ole kovinkaan hyvä englannissa, joten virheitä varmaan on.


Psyykkiset vakoojat Kiinasta yrittävät viedä mielesi riemun
Pienet tytöt Ruotsista unelmoivat valkokankaan lainauksista
Ja jos haluat tämänkaltaisia unelmia, se on kalifornialaistumista

Se on maailman ja kaiken läntisen sivilisaation reuna
Aurinko voi nousta idästä mutta ainakin se laskee lopulliseen päämäärään
jne
jne jne
jne jne jne

Hauskaa. Olisko mulla sittenkin kääntäjän ura edessä?