Metrossa taitavasti seisovat torontolaiset ja muita tarinoita

Hei kaikki pupuluput! <3 (Mun vuokraemäntä kutsuu toista kissaansa Jukua aina pupulupuksi.) Nyt seuraa kuulumisia Torontosta, jos jotakuta kiinnostaa mun Toronto-elämä. Mua ainakin kiinnostaa kovin kovasti teidän elämänne, ja jos Bloggerin sivulataushistoriassa näkyy, että teidän blogejanne on luettu Kanadasta, niin se olen todennäköisesti minä.

Kämppis käveli yhtenä päivänä olohuoneen ohi ja seisahtui nähdessään mut sohvalla mutustamassa Pringlessejä jalat pöydällä ja sipsinmuruset rinnuksilla. Kämppis nauroi ja sanoi, että näytän siltä että olen nyt kotiutunut tänne.

Oon kyllä kieltämättä kotiutunut hyvin ja viihtynytkin täällä. Oikeastaan ainoa asia, jota olen Suomesta kaivannut, ovat ihmiset, tosin niitä kaipaan kyllä hirveän paljon. Olin melkein varma, että tulisin haikailemaan täällä montaakin asiaa, esimerkiksi Fazerin suklaata, Figaro-kahvilaa, Vilppaan koripallo-otteluita, talvisaappaita, autoa, kiinalaisen ravintolan buffettia ja omaa sänkyä. En ole kuitenkaan kaivannut edes autoa, koska metrolla kulkeminen on mukavaa. Siellä pääsee pakoon rasittavaa räntäsadetta, eikä sen tuulilaseja tarvitse raapia aamulla. Yleensä mulla tulee ulkomaanmatkoilla jo muutaman päivän jälkeen koti-ikävä, mutta nyt olen ehkä asennoitunut eri tavalla, kun tiedän pysyväni täällä pitkään enkä tunne olevani täällä vierailulla vaan ehkäpä jopa asukas. Niin ja töitä tehdessä ei oikein ehdi haikailla mihinkään, kun työskenteleminen vangitsee kaikki ajatukset. Varmaan tuntisinkin koti-ikävää, jos olisin Kanadan sijasta työharjoittelussa jossain toisessa ulkomaassa, sanotaan vaikka Pohjois-Koreassa tai Syyriassa, mutta olen Toronto-kaupungissa ja täällä oleminen on tuntunut kivalta. Täällä on niin hitosti nähtävää ja koettavaa, etten edes tiedä mistä alottaisin. Ai niin, no rakasta pianoa on kyllä ollut ikävä... Ihmiset rakkaat ja piano rakas.

Mulla tuli perjantaina Torontossa täyteen kaksi viikkoa ja yksi päivä, mikä on pisin aika jonka oon koskaan viettänyt ulkomailla. Toistaiseksi pisin on ollut Thaimaan-matka, joka kesti kaksi viikkoa. Perjantaina myös kokeilin ensimmäistä kertaa kaasuhellan toimintaa enkä kohdannut minkäänlaisia ongelmia. Se piti vain vääntää päälle, siinä se. Luulin, että sen käyttöön olisi liittynyt kaikennäköisiä kommervenkkejä. Luultavasti olisinkin sekoillut sen kanssa, jos joku olisi ollut vieressä katsomassa, mutta koska olin yksin eikä kukaan nähnyt, kaikki sujui mallikkaasti.

Laitoin yhtenä päivänä oikein letin ja meikkasinkin, mutta otin kuvan ennen kuin olin meikannut... amatööri

Toronton sähköiset laitteet ovat vittuilleet mulle päin naamaa. Ihan ensimmäisellä oppitunnillani meidän oli tarkoitus tehdä kielitaitotesti verkossa, mutta kyseisessä kielitaitotestissä oli juuri silloin käyttökatko. Testasin sitä pari tuntia oppitunnin jälkeen, ja silloin se taas toimi. Pah. Niin ja yhtenä iltana metrokorttini ei toiminut enkä päässyt porteista sisään, vaikka yritin kaikkia portteja. Muilla ihmisillä kortit toimivat normaalisti. Maksoin sitten kertamaksun, vaikka olin juuri pari päivää aiemmin ostanut kalliin kuukausikortin. Kuulin myöhemmin kämppikseltä, että yksi porteista olisi ollut auki ja olisin saanut mennä siitä, koska mulla oli se kuukausikortti olemassa. Seuraavana päivänä kortti taas toimi, joten siinäkin taisi olla käyttökatko. Pah pyh. Rasittavin kaikista ongelmista on kuitenkin se, että netti ei toimi läppärissä kotona. Se toimii kaikkialla muualla paitsi kotona. Iskä on yrittänyt auttaa Suomesta käsin ja kämppikset ovat täällä auttaneet, ja kävin ostamassa kalliin wifi-adapterinkin, mutta mikään ei auta. Pah pyh pöh.

Tuntuu oudolta, kun kaikki viikonloput on vapaat. En enää edes muistanut osapäivätyöläisenä, millaista se on. Työajatkin ovat jotakuinkin säännölliset, oppitunteja on viikossa aika vähän, mutta suunnitteluun ja englanninkielisten ohjeiden kirjoittamiseen m e n e e a i k a a. Revin oikeasti hiukset ja kulmakarvat päästäni sen akateemisen englannin kielen kanssa, ymmärtäminen ehkä 9+ mutta tuottaminen 5½. Olin perjantaina yliopistolla puoli seitsemään asti kirjoittamassa ohjeita, kun siellä ei ollut enää ketään, ja siivoojakin pöllähti jossain vaiheessa toimistoon sisään. Mutta eiköhän se siinä kehity. Mulla on sellainen tunne, että mun englannin kieleltä vaaditaan täällä tosi paljon, koska se on täällä äidinkieli ja oma normaali englantini kuulostaisi vasta puhumaan oppineen lapsen puheelta, mutta tällä tavalla ajattelemalla myös yritän ihan liikaa enkä pysty puhumaan rennosti.

Täällä on ollut kiva ilma. Välillä tulee lunta tai räntää, mutta hetken päästä lumi on jo sulanut ja aurinko paistaa. Toronton aurinko on paistanut joka päivä ainakin hetken ja se on jo tosi korkealla Suomen aurinkoon verrattuna.

Näkymät ikkunasta

Yliopistoalue

Asioita joita olen nähnyt:

Nathan Phillips Squaren luistelukenttä ja suomalaisen arkkitehdin Viljo Revellin suunnittelema kaupungintalo:

Yhtenä päivänä ihmettelin, että kylläpä on omituisen ja pörröisen näköinen kissa, joka kiipeää jonkun omakotitalon ränniä pitkin ylös. Sitten huomasin, ettei se olekaan kissa vaan a motherfuckin pesukarhu! Oli hauskaa nähdä sellainen ilmielävänä. Musta ne on söpöjä, mutta kuulin että ne ovat aikamoisia kiusanhenkiä, kaatavat roskiksia.

Siellä se nyt on!

 

 

Asioita joita olen tehnyt: Olen kävellyt täällä ympäriinsä aika paljon. Olen testannut erilaisia ruokapaikkoja, esimerkiksi thaimaalainen, kreikkalainen ja Wendy’s. Olen katsonut vuokraemännän (= toinen kanadansuomalaisista siskoista jotka asuvat täällä) kanssa Masterchef Kidsiä, Leijonanluolaa ja American Idolia. Sunnuntaina alkaa ilmeisesti Salaiset kansiot. Olen käynyt kämppiksen kanssa lähipubissa viime viikon lauantaina. Toistaiseksi oon ollut aika yksinäinen, joten kävin tällä viikolla CouchSurfingin weekly meetingissä, joka järjestetään keskiviikkoiltaisin. Siellä oli sellainen tutustutaan toisiimme -meininki, kaikki juttelivat kaikkien kanssa. Oli ihan hauskaa, vaikka sellainen ”Hi who are you where are you from what are you doing here” -keskustelu yhden illan aikana 15 ihmisen kanssa alkoi vähän väsyttää. Menen kyllä varmaan taas ensi viikolla, koska haluan löytää kaverin tai kavereita.

Ja sitten vielä loppuun yksi havainto, jonka olen terävänä tehnyt: torontolaiset osaavat seistä metrossa tosi taitavasti. Monet ihmiset vain seisovat keskellä metron käytävää pitämättä kaiteista kiinni ja siirtävät painoa jalalta toiselle kun metro kaartelee tai pysähtyy. Itse joudun ottamaan aikamoisia tuki(juoksu)askeleita ja olen jo kerran ehtinyt pyytää anteeksikin yhdeltä kanssamatkustajalta, jota päin lensin kun metro jarrutti. Olkoon siis yhtenä tavoitteenani olla kesäkuussa yhtä taitava metroseisoja kuin torontolaiset.

Sitten vielä loppuunloppuun kuva pistorasioista, jotka näyttävät ilkimyksiltä.

Alone in Toronto

Iltaa tai huomenta tai hyvää päivää ihanat ihmiset, missä aikavyöhykkeessä nyt sitten olettekaan. Öö, en tiedä mistä alottaisin. Olen siis nyt Torontossa, istun sängyllä läppäri sylissä mun omassa sänkynurkkauksessani. Olen ollut täällä nyt kolme päivää ja täällä oleminen on tuntunut kivalta ja oudolta. Oon saanut nukuttua tosi hyvin aikaeron ansiosta, mikä on kyllä ollut yksi tärkeimmistä asioista... Itse asiassa lähteminen tuntui paljon stressavammalta, koska hoidettavia asioita oli niin helkkaristi ja pakkaaminen oli kamalaa. Mulla oli helvetillinen pino Kanadaan vaadittavia dokumentteja ja niistä kaikista oli vielä kopiot erillisessä muovitaskussa.

Helsinki-Vantaan lentokentällä huomasin, että jono Icelandairin lähtöselvitykseen ulottui melkein kentän toiseen päähän. Mulla oli vaihtolento Helsingistä Reykjavikiin (3 h 10 min) ja sieltä Torontoon (5 h). Arvatkaas, ketkä muut olivat valinneet tämän saman lentokombon? Noh, muutama sata kanadalaista MM-lätkäturistia :-) Jono oli siis yllättävän järkyttävä! Panin muuten merkille (enkä olisi voinut olla panematta), että melkein kaikilla kanadalaisilla luki paidoissaan, repuissaan tai matkalaukuissa CANADA jossakin ja pienet vaahteraliputkin vilisivät silmissäni minne vain katsoinkin. Suomessa ei oikein osaisi nykypäivänä kuvitella monenkaan kaverin käyttävän vaatteita, joissa lukisi SUOMI tai olisi lippu.

Viiihdoin tiskille päästyäni lähtöselvitysnainen kysyi uhkaavasti, onko mulla paluulippua Kanadasta lainkaan. Voin laittaa meidän dialogin tähän:

- Onko sulla paluulippua tuolta Kanadasta?

- Ei oo vielä. Mä menen työharjoitteluun, tuun kesäkuun loppupuolella takaisin.

- OKEEEEEIIII…. Mutta sulla on kuitenkin viisumi, onko se täällä passissa?

- Öö, siis ei ole vielä, mutta mulla on dokumentti, jolla saan viisumin siellä rajalla.

- OKEEEEEIII… No saanko mä nähdä sen dokumentin?

- Öö joo.

- *lukee, pitkä hiljaisuus ja sitten:* OKEEEEEIII… No mutta lähtöportti on 29!

Täytyy sanoa, että tämän vuoropuhelun jälkeen ei ollut kamalan luottavainen tai millään tavalla hyvä olo ja olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että päätyisin vielä televisioon johonkin Kanadan rajalla -ohjelmaan hiillostettavaksi.

Koin lähtemisen raskaaksi ja stressaavaksi myös ihmissuhteiden takia, ja melkein koko aika lentokentällä ja lentokoneessa meni itkemiseksi. Lennot sujuivat kuitenkin hyvin. Mulla oli sairaan kuuma, koska Islannissa ja Kanadassa oli ainakin 25 astetta lämpimämpi kuin Suomessa. Tuntui epäluonnolliselta, kun Islannista lähtiessämme oli pilkkopimeää, mutta yhtäkkiä aurinko näkyikin taas horisontissa, ihan kuin olisi tullut aamu vaikka kyseessä oli auringonlasku. Torontoon laskeutuessamme katsoin suu auki ikkunasta ulos ja mietin, että thank god vuokraemäntä on tulossa hakemaan mua! Kaupungin valot nimittäin jatkuivat aivan totaalisen silmänkantamattomiin, voi jessus minkä kokoinen paikka, olisin varmasti kadonnut sinne jonnekin ikuisiksi ajoiksi, jos olisin yksin lähtenyt vaeltamaan siinä vireystilassa.

Rajalla kaikki sujui ihan hyvin enkä joutunut televisio-ohjelmaan. ”What are you doing here?” -kysymys tuntui vähän pelottavalta, mutta olin onneksi valmistautunut kaikkeen etukäteen. Kysyivät myös paluulennon ajankohtaa, mutta riitti kun sanoin lähteväni kesäkuun loppuun mennessä. Vuokraemäntä oli myös ajallaan vastassa. Eli hyvin meni.

Täällä siis nyt ollaan niin. Asun neljäkerroksisessa omakotitalossa kahden siskoksen sekä kolmen vuokralaisen ja parin kissan kanssa. Siskokset ovat kanadansuomalaisia (puhuvat enkkua), kämppiksistä kaksi on suomalaisia ja yksi kanadalainen. En ole vielä edes nähnyt kaikkia kämppiksiä. Kaikilla on omat menonsa. Nukun siis väliaikaisesti olohuoneen ”takana” alkovissa ja täällä on ollut ihan leppoisaa. Kukaan ei nuku samassa kerroksessa, vaan nukkuvat joko ullakolla tai kellarissa kai. ”Mun” kerroksessa on kylpyhuone, keittiö ja olohuone, mutta talo on niin iso ja pitkä, etten ole kertaakaan herännyt, vaikka keittiössä olisi ollut ihmisiä. Myös kellarissa on telkkaritila. Ensimmäinen kämppis lähtee viimeistään helmikuun 10. päivä ja silloin saan oman huoneen. Ja äiti tulee jo helmikuun alussa vierailulle, jolloin saan nukkua viikon hotellissa, joten alkovissa ei tarvitse enää viettää kuin kolmisen viikkoa. Myös toinen kämppis lähtee helmikuussa. Saan valita, otanko kellarihuoneen vai kalliimman ullakkohuoneen.  Taidan valita ullakkohuoneen, koska ikkunanäkymät ja valo ovat mulle niin tärkeitä.

Mun nukkumisnurkka

Näkymät mun "huoneen" ikkunasta

Kissoista stressasin (niin ikään) etukäteen, koska olen allerginen kissoille, ja mulla on täällä mukana melkoinen reseptilääkearsenaali. Mitään oireita ei kuitenkaan ole ilmaantunut eivätkä katit ole muutenkaan kiusanneet. En ole itse asiassa edes nähnyt yhtään kissaa tänään. Kai ne tuolla jossain on. Toinen kissa on tosi ihana ja rauhallinen, mutta toinen on rasittava ja tuijottaa mua koko ajan pirullisella ilmeellään. Välillä se vaan istuu majesteettisesti keskellä käytävää ja näyttää siltä, ettei sen ohi voi mennä joutumatta tapetuksi.

Kiva kissa

Ei kiva kissa yhtään

Täällä on kaasuhella. Vuokraemäntä ei halunnut esitellä mulle sen toimintaa torstai-illalla kun saavuin, koska näytin kävelevältä ruumiilta, mutta lupasi esitellä tässä piakkoin. Tämä talo sijaitsee Danforth Avenuen lähellä, jossa näyttää olevan hirveästi ruokapaikkoja ja kahviloita mutta ei baareja kovastikaan. Täältä on matkaa yliopistolle ja keskustaan pari-kolme metropysäkkiä ja siitä vielä kävellen yliopistolle muutama sata metriä. Ei kyllä paha matka ollenkaan. Ostin perjantaina metroon kuukausikortin. Keväällä saan kuulemma käyttää siskosten polkupyöriäkin. 

Kotikatu eilen

Perjantain ja lauantain olen käyttänyt lähinnä kävelemiseen, netin kanssa tappelemiseen ja töiden tekemiseen. Eilen istuin Starbucksissa netissä neljä tuntia, koska en saanut nettiä kotona toimimaan. Nyt huomasin sen toimivan piuhan avulla, mutta langaton ei toimi. Yhdellä kämppiksellä on sama juttu, eli ei ole koskaan saanut nettiä täällä toimimaan, mutta toisella kämppiksellä on aina toiminut. Nämä on niitä kriittisiä hetkiä, joina en tule elämässäni yksin toimeen. Yritin saada iskän kanssa konetta toimimaan monen tunnin ajan Whatsappin välityksellä ja lähetin hänelle "muutaman" kuvan koneen ruudusta ja hän lähetti myös omastaan. Laskin äsken, että kuvia oli yhteensä 43...

Englannin kielen kanssa on sujunut vähän silleen sun tälleen. Saan tehdä välillä korvillani ja aivoillani kunnolla töitä ymmärtääkseni kaikki vuokraemännän jutut, mutta siinähän se kehittyy. Olen myös jo huomannut ajattelevani joitakin asioita englanniksi. Esimerkiksi eilen kun tappelin netin kanssa, kuulin koko ajan kun ääni päässäni hoki että this is pissing me off. Ai niin haha, ja sitten kysyin pari päivää sitten vuokraemännältä, että mikä täällä on hyvä ruokakauppa. Olen varma, että vuokraemäntä vastasi että ”Blaa Blaas”. Lähdin sitten etsimään sennimistä kauppaa, mutta en löytänyt. Lopulta huomasin ruokakaupan nimeltänsä Loblaws ja tajusin vuokraemännän tarkoittaneen sitä. Voi voi Anna...

Ensimmäiset asiat, jotka huomasin täällä, olivat suoraan talon alta rymistelevän metron jylinä ja muutenkin kaikenlaiset ambulanssien ja ties minkä hälytysajoneuvojen jatkuvat äänet. Kämppikset sanoivat, etteivät huomaa sellaisia asioita enää ollenkaan. Olen pääasiassa vain maannut sängyssä ja ihmetellyt sitä maailmaa, joka tuolla ulkona on. Olen käynyt täällä jotenkin tosi hitaalla… Perjantaina sain ruokakaupassa kulumaan varmaan kaksi tuntia, kun en tiennyt mitä voisin syödä. 

Huomenna alkaa työt sitten kunnolla. Jännittää aika kovasti! 

Pakkaamisongelmia

Mun mielestä matkalaukun pakkaaminen on ollut aina äärettömän rasittavaa ja hankalaa työtä. Jos kyyti lentokentälle lähtee neljältä aamuyöllä, mä aloitan pakkaamisen yleensä keskiyön aikoihin. Nyt kun olen lähdössä pitkän viikonlopun sijasta kuuden kuukauden matkalle, olen ihan oikein skarpannut ja aloittanut pakkaamisen jo kuukausi sitten - tosin vain henkisesti. Mä olen nimittäin listannut ylös tarpeellisia asioita sitä mukaa kun niitä on tullut mieleen. Ja niitä on tullut mieleen vähän siellä sun täällä, siksi listoja on olemassa aika monta. Yksi on kotona sängyn vieressä, toinen laukussa, kolmas työpaikan essun taskussa. Voisi ehkä luulla, että tällainen listaaminen rauhoittaisi, mutta juu ei, kun se päinvastoin ahdistaa päivä päivältä enemmän. Nimittäin jokaisessa yksittäisessä listassa on tällä hetkellä noin 30 tavaraa, ja vaikka lähtöön on tällä hetkellä aikaa käytännössä yksi päivä, niin yhä edelleen mieleen tupsahtelee asioita, joita en ole kertaakaan kuukauden aikana tullut ajatelleeksi ja jota ilman en tulisi Torontossa toimeen. Tänään tajusin ensimmäisen kerran, että voisin ottaa edellisestä harjoittelusta tulleita materiaaleja mukaan. Listat pitenevät niin kovaa vauhtia, etten voi kuin kauhistellen miettiä, kuinka pitkä tulee viikon päästä olemaan niiden asioiden lista, jotka unohdin Suomeen ja jotka äiti saa valmistautua tuomaan mukanaan helmikuussa.

Mä oon tässä siis yrittänyt kaikilla voimillani aprikoida, mitä ihminen tarvitsee puolen vuoden aikana elämässään (paitsi ruokaa ja vettä, joita saa onneksi paikan päältä). Mitä mä tarvitsin viime vuonna aikavälillä tammikuun alku viiva kesäkuun loppu? No tuota noinnaa, tarvitsin silloin esimerkiksi talvisaappaita, varvassandaaleita, sisäpelikenkiä, ulkopelikenkiä, sateenvarjoa, kastelukannua, Pokka pitää- ja Komisario Palmu -DVD-bokseja, epilaattoria, värityskirjaa, uimapukua, pommikaiutinta, oppikirjoja, suoristusrautaa, kiharrusrautaa, Alias-peliä, tikkataulua, luistimia, polkupyörää…. Niitä nyt esimerkiksi. Pitääkö mun viedä Kanadaan oma suomalainen naamanpesuneste, jota olen käyttänyt kuudennesta luokasta lähtien, vai pitääkö mun luottaa siihen, että Kanadasta löytyy yhtä hyvä kanadalainen naamanpesuneste. Viime keväänä mulla oli myös kuuden kilon käsipainot tosi kovassa käytössä, voisinkohan ottaa ne mukaan? Haluaisin myös ottaa pianon mukaan...

Yksikään näistä edellä mainituista ongelmista ei ole kuitenkaan niin suuri kuin suurista suurin ongelmani, joka vaivaa mun päätäni päivästä toiseen ja viikosta kuukauteen. Nimittäin TALVITAKKI. Minkä helkkarin takin mä nyt otan noista mukaani? Kuka saa kunnian olla se takki, jota tulen katsomaan seuraavien kuukausien aikana jokaikinen päivä, ja ketkä saavat olla niitä, joita rutistan ja pussailen onnenkyynel silmässäni kun palaan takaisin? Kuka on tarpeeksi neutraalin värinen sopiakseen kaikkien vaatteiden ja värien kanssa mutta toisaalta tarpeeksi kirkas ja värikäs ollakseen kiinnostava ja ilostuttava? Kuka sopii nätisti hameen, sukkiksien, leggingsien ja farkkujen kanssa? Kuka sopii parhaiten arkipäiviin mutta on toisaalta tarpeeksi juhlallinen ja toisaalta myös paras silloin kun lähtee uimahalliin? Kuka on tarpeeksi lämmin 30 asteen pakkasilla mutta tarpeeksi viileä maaliskuun auringonpaisteissa? Kuka on joko niin rakas, että hänen puolestaan on valmis maksamaan, jos matkalaukun kilorajoitukset ylittyvät kesällä, tai niin turha, että hänet voi heittää roskikseen? Voi lempo soikoon oikeesti, KUKA? Edes pinkki matkalaukkuni ei näytä yhtä kummastelevaiselta kuin minä nyt.

Toronto calling

Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, niin olen lähdössä alle viikon päästä puoleksi vuodeksi Torontoon. En meinaa v i e l ä k ä ä n ymmärtää tätä yhtään, siis mitä ihmettä? Menen Toronton yliopistoon opettamaan suomen kieltä ja kulttuuria, ohjaamaan Finnish Clubia, järjestämään erilaisia tapahtumia ja varmasti tekemään kaikkea muutakin, mistä en vielä tiedä.

Vuosi sitten syyskuussa sain yliopiston sähköpostiin mailia, jossa ilmoitettiin haussa olevista kansainvälisistä harjoittelupaikoista. Niiden joukossa oli Toronto, joka vaikutti helkkarin mielenkiintoiselta. Olin silloin opettajan pedagogisissa opinnoissa enkä pystynyt hakemaan, mutta päätin että hakisin seuraavana vuonna, jos se olisi uudestaan haussa. NO SE OLI. Mietin parin päivän ajan, olenko oikeasti valmis lähtemään kuudeksi kuukaudeksi Kanadaan, ja tulin siihen tulokseen, että olen. En halunnut vain testata, miten kävisi jos tästä vain laittaisin hakemuksen menemään, vaan halusin hakea joko täysillä tai en ollenkaan. Onnistun melkein aina vain sellaisissa asioissa, joihin panostan kaikilla voimillani.

En tiedä tarkkaan, kuinka moni haki paikkaa. Neljä tai viisi parasta hakemusta lähetettiin Torontoon ja niiden joukosta tehtiin Toronton yliopistossa valinta. Voi olla, ettei hakemuksia ollutkaan enempää kuin ne. Mutta mut valittiin, siis ihan oikeasti MUT VALITTIIN! Mä en ole koskaan tärissyt niin kovin kuin silloin kun sain mailin, jonka otsikkona oli että Tervetuloa Torontoon. Rojahdin sängylle makaamaan naama kiinni lakanassa ja huusin vaan... Jessus mikä tilaisuus, tällaisia ei montaa elämässä eteen tule.

Vuonna 2015 samassa kaupungissa harjoittelijana ollut yliopistotuttavani Paavo vinkkasi mulle hyvästä asunnosta. Paavo oli asunut kahden suomensukuisen sisaruksen luona omakotitalossa parin muun vuokralaisen ja kissan kanssa. Lähetin mailia siskoista toiselle, joka vastasi, että huone vapautuu helmikuussa mutta saan nukkua ensimmäiset viikot vierassängyssä, jos se sopii mulle. Muutaman päivän miettimisen jälkeen päätin, että se sopii. Ehdin kyllä katsella myös muita asuntoja ensimmäisiksi viikoiksi esimerkiksi Craigslistin ja EasyRoommaten kautta, mutta koin sen aika kettumaiseksi. Melkein jokainen vuokranantaja vaati takuuvuokran maksua jo ennen saapumista. Mistä sitä sitten tietää, keneen voi tosissaan luottaa ja mitä sillä rahalla saa vai saako yhtään mitään. Juttelin Skypessäkin yhden kanadalaisen 40-vuotiaan miehen kanssa, joka haki kahta kämppistä itselleen. Mies vaikutti ihan mukavalta, mutta jostain helkkarin syystä hän halusi kämppiksikseen ainoastaan 20-30-vuotiaita naisia, mikä tuntui oudolta. Lopulta päätin valita sen vieraspedin ja olen tyytyväinen valintaani, tuntuu vähän turvallisemmalta lähteä vieraaseen maahan nyt. Vuokraemäntä on luvannut tulla hakemaan mut lentokentältäkin, ihanaa.

Viimeiset kaksi kuukautta on muutenkin olleet kiireisimmät koko elämässäni. Sen jälkeen, kun sain kuulla valinnasta, olen kämpän etsimisen lisäksi muun muassa irtisanonut kuntosalijäsenyyteni, yrittänyt metsästää työlupahakemukseen tarvittavia liitteitä milloin mistäkin ja lopulta hakenut työlupaa ja odottanut luvan saamista kuukauden, käynyt lääkärillä haalimassa reseptilääkkeitä, kirjoittanut gradua 55 sivua ja tyhjentänyt nykyisen kämppäni. Siinä jossain välissä olen käynyt Islannissa lomailemassa ja töissä, jossa on ollut vuoden pahin sesonki eli joulu.

Olisin päässyt varmasti helpommalla, jos olisin päättänyt hakea Kanadan sijasta johonkin EU-maahan. Oon kuitenkin hemmetin tyytyväinen etten hakenut, koska musta tuntuu täydellisen oikealta lähteä juuri Torontoon. Kanada on mulle toistaiseksi kaukainen ja vieras, mutta tuttu luonto ja ihmisten rakkaus jääkiekkoon muistuttavat suomalaisuudesta. Kanadassa haluan tutustua MONIIN ihmisiin, kanadalaisiin ja suomalaisiin ja kanadansuomalaisiin, oppia kaikesta niin hitosti kaikkea, mennä NHL-otteluun, mennä ulkojäälle luistelemaan ja kesäiseen ulkoilmakonserttiin hyppimään SEKÄ oppia puhumaan englantia täydellisesti.

Sain pikkuveljeltä hienon lahjan Kanadaa varten :-)