Torontosta kotiin surullisena ja kiitollisena

Hello again Finland, our home and native land. Siitä alkaa olla viikko aikaa, kun lähdin Torontosta, ja olo on edelleen todella epätodellinen ja valitettavasti vähän ahdistunutkin. En ole koskaan elämässäni saapunut Suomen rajojen yli niin, että olisin ollut poissa yli kaksi viikkoa. Ja juuri siitä johtuen tämä tunne, jota nyt tunnen, on äärettömän hämäävä ja sellainenm jota en ole koskaan elämässäni tuntenut: tunne siitä, että on paikassa, jossa kaikki on vanhaa ja tuttua mutta siitä huolimatta ei ymmärrä missä oikein on?!?!? Olen siis elänyt aikamoisessa sumussa viimeiset päivät, ollut välillä todella masentunut ja välillä taas ihan iloinen. On tämä nyt jumankauta, että kun lähdin Suomesta tammikuussa niin itkin koko lentomatkan ja nyt olen taas parkunut ikävääni monta kertaa pisin viikkoa. Rankkaa on oikeasti. Tällä hetkellä kello on 4:22 aamuyöllä ja mua ei väsytä yhtään, ja tällainen aikaerorasitus ei ainakaan tuo helpotusta tähän älyttömyyteen. Pahinta on, ettei oikein mikään tunnu auttavan. Oikeastaan tämä blogin kirjoittaminen tuntuu parhaalta terapialta tällä hetkellä. 

Kun mä saavuin Helsinki-Vantaalle torstaiaamuna ja näin Finnairin koneet parkissa, sinikeltaiset opasteet ja kolmionmalliset lattialaatat, olin oikeastaan todella yllättynyt, miten tutulta se kaikki näyttikään. Ihan kuin olisin vasta paria viikkoa aiemmin lähtenyt sieltä Kanadaan. Siitä huolimatta tiesin, että olin saanut niiden ”parin viikon” aikana kokea upeita asioita enemmän kuin koskaan aiemmin. Mun Toronton-matka oli sanoinkuvaamaton: tutustuin vaikka kuinka moneen vaikka kuinka monesta kulttuurista tulevaan ihmiseen joilta opin elämästä vaikka mitä, vierailin New Yorkissa ja San Franciscossa, vietin kaikki keskiviikot weekly meetingissä, tulin kissanaiseksi, vuokraemäntä vei mut kesämökilleen, sain uuden lempiruoan (Ali Babasin shawarma- ja falafel-rullat) ja tavallaan myös toisen kotikaupungin. Kävin kahdessa NHL-pelissä ja yhdessä AHL-pelissä sekä baseball- ja korispeleissä. Kaksi kertaa Niagaran putouksilla. En edes tiedä, mitä kaikkea mainitsisin.

Mun ikävä Torontoon on sen verran supermassiivinen, että yritin pari päivää sitten jostain ihmeen syystä jopa etsiä reittiohjeita sinne Google Mapsilla :D

Varsinkin mun viimeiset viikot Torontossa olivat upeita ja ilma oli kaunis, mikä teki lähtemisestä kivuliaampaa kuin mitä se olisi ollut esimerkiksi alkukeväällä. Joitain kuvia ja tarinoita viimeisiltä viikoilta:

Vuokraemäntä vei mut ja kämppikseni tosiaan mökillensä pohjoiseen kahdeksi yöksi kesäkuun ekana viikonloppuna. Tehtiin mökillä hyvin perinteisiä juttuja, saunottiin ja uitiin ja soudettiin, ja mä luin He eivät tiedä mitä tekevät -kirjaa. Luonto näyttäytyi suomimuijalle varsin tutunnäköisenä, ainoa vaan että siellä oli maaoravia, ja rannalla on kuulemma joskus näkynyt kilpikonniakin.

Vuokraemäntä paistoi meille ensimmäisenä päivänä lounaaksi lättyjä, jotka olivat hävyttömän hyviä. Ensin söin muutaman lätyn voin, tomaatin, pekonin ja fetan kanssa, minkä jälkeen päällisiksi vaihtui banaani, mansikka, mustikka, kermavaahto ja nutella. Oikein ärsytti kun tuli täyteen, kun olisi vain halunnut syödä enemmän koko ajan.

Lähtöpäivänä oli vähän erilainen ilma: 

Mulla oli synttärit niin ikään kesäkuun alussa, ja sain kotiväeltä lahjaksi rasian tummaa suklaata ja Toronto Raptorsin lippiksen. Ihanaa porukkaa.

  Mun pikkuveli Juuso vieraili kesäkuun puolivälissä, ja kyseinen viikko oli mieletön. Mä en yleensä ylpeile elämän hienoudella, mutta nyt on pakko, koska oli vaan niin sairaan helvetin kivaa. Vierailimme muun muassa baseball-ottelussa, Canada's Wonderland -huvipuistossa, Hockey Hall of Famessa, Little Italy -kaupunginosassa syömässä pizzaa, weekly meetingissa, Full Moon Partyissa rannalla ja Niagaran putouksilla.

Juuso ostaa kaljaa:

Mun läksiäisiltana grillattiin kotiväen kanssa ja pelattiin Mölkkyä takapihalla

Juuso lähti pari päivää mua ennen, ja mä kulutin ne pari viimeistä päivää asioiden hoitamiseen, paikasta toiseen juoksemiseen, pakkaamiseen, siivoamiseen ja parkumiseen.

Huone lähtöaamuna

 
Itkin oikeastaan koko viimeisen yön ja jatkoin sitä aamulla, kun piti lähteä. Myös mun vuokraemäntä Paula itki, kun halattiin viimeisen kerran, ja yritin kiittää häntä kaikesta, mutta en pystynyt sanomaan mitään kun ääni murtui koko ajan. En voinut olla miettimättä, miten paljon se asuinpaikka oli vaikuttanut mun koko matkaan ja miten täysin erilainen se puolivuotinen olisi ollut, jos olisin asunut jossain muualla. Mökkireissu, grillailut, kolme karaokeiltaa, ravintolaillat, saunailta, kissat ja hengailut Paulan kanssa iltaisin sohvalla typeriä tosi-tv-ohjelmia katsoen ja jätskiä syöden, niin hyviä muistoja. Paula lähti töihin ja mun kämppis Adrian tuli saattamaan mua kentälle metrolla ja bussilla. Adrian sanoi, ettei tule lentokentän sisälle ollenkaan, koska sitten hänen pitäisi poistua bussista ja ostaa uusi bussilippu paluuta varten, mutta mä keksin antaa Adrianille mun kesäkuun kuukausikortin, koska en tehnyt sillä enää mitään. Niinpä Adrian tuli kentälle asti ja sai katsella mun punaista naamaa ja kuunnella mun ”oh my god it feels so strange” -huokailuja vielä vähän pidempään.

That's it

Kuuntelin melkein koko yölennon ajan Torontosta muistuttavia lauluja Icelandairin henkilökohtaisesta viihdekeskuksesta ja tuijotin ulos, ja siinä parkuessani tunsin surun lisäksi äärettömän syvää kiitollisuutta kaikkea sitä kohtaan, mitä olen saanut elämässäni jo kokea. Tässä helvetin pahassa maailmassa herää välillä arvostamaan sitäkin tosiasiaa, että on ylipäänsä selvinnyt hengissä tähän asti. Jossain vaiheessa taisinkin parkua ihan vain sillekin ajatukselle, että olen ylipäänsä elossa. Haha ei hitsi, en tiedä ovatko muut ihmiset tällaisia vai vain minä.

Kaikista eniten tässä satuttaa ajatus siitä, että se kaikki on oikeasti loppu. Se aika, joka monen kuukauden ajan oli täyttä todellisuutta, elämää tässä ja nyt, olikin loppujen lopuksi vain lyhyt väliaikainen toinen elämä, johon ei ole enää ikinä paluuta. Sinne se vitun elämä jäi, kauas tuhansien kilometrien ja Atlantin taakse. Voin tietysti mennä aina mahdollisuuden tullen käymään Torontossa, mutta sellaiset turistimatkat tuntuvat lähinnä epätoivoisilta yrityksiltä saada vanhaa elämää takaisin. Olen jo vähän miettinyt uutta matkaa Torontoon, mutta samalla pohdin, onko sinne mitään järkeä lähteä repimään taas haavoja auki silloin kun ne ovat jo ehkä vähän ehtineet parantua.

Toisin kuin tosta haavajutusta voisi olettaa, mä en tullut Torontossa kovinkaan läheiseksi kenenkään kanssa. Rakastuin vain itse Torontoon ihan täysin, esimerkiksi sen lukuisiin erilaisiin kaupunginosiin (Chinatown, Little Italy, Kensington Market, Greektown, College Streetin baarit, Toronto Island), kodin alla kulkevan metron jylinään, siihen että tapahtumia oli viikonloppuisin niin paljon ettei tiennyt minkä valitsisi, kotikadun vaahterapuihin, lähes ainaiseen auringonpaisteeseen ja lämpimiin iltoihin, ihmisvilinään, pesukarhuihin ja maaoraviin, ystävälliseen ilmapiiriin sekä siihen että oikeasti ainakin viidesosa ihmisistä kulki kadulla Toronto Raptorsin tai Blue Jaysin lippis päässä. Rakastuin myös vuokraemännän 15-vuotiaaseen höntin näköiseen Juku-kissaan niin kovin, että olen omistanut muutaman itkukohtauksen pelkästään hänelle.

</3

Suomeen tultuani olen ollut todella onnellinen siitä, että niin monet ihmiset ovat ottaneet yhteyttä ja pyytäneet hengaamaan. Se on ilahduttanut ja piristänyt enemmän kuin mikään. <3 Myös äiti ja iskä ovat olleet ihania ja pyytäneet terassille ja tapahtumiin, ja mulla on huono omatunto kun olen jetlägin ja ahdistuksen takia ollut välillä hiljainen ja poissaoleva. Se mikä mua auttaa tässä kamaluudessa, on ajatus siitä, että loppupeleissä ympärillä olevat ihmiset rakentavat mun maailman ja merkitsevät paljon enemmän kuin joku kaupunki.

Päivä Alcatrazissa (ja monta päivää sen jälkeen)

Alcatraz-saarelle perustettiin liittovaltion vankila 1930-luvulla. Kauniille, karulle ja sekopäiselle, pakovarmalle vankilasaarelle päätyivät pahimmista pahimmat vangit, he joille muut vankilat olivat liian helppoja, esimerkiksi Al Capone. Vuonna 1963 Alcatrazin vankila suljettiin kustannus- ja ympäristösyistä sekä huonosta maineestaan johtuen.

Toukokuun 27. päivänä vuonna 2016, noin 53 vuotta myöhemmin, minä vierailen tässä vankilassa ja menen vaikuttumaan siitä niin syvästi, että olen sen jälkeen kokenut tarpeelliseksi katsoa Pako Alcatrazista -elokuvan kaksi kertaa, lukea useita vankilasta kertovia artikkeleita sekä katsoa Myytinmurtajien jakson, jossa Adam ja Jamie yrittävät paeta Alcatrazista. Mä olen miettinyt, onko mikään turistikohde vaikuttanut mun mieleen ikinä näin vahvasti kuin Alcatraz. No ehkä Disneyland Paris 14-vuotiaana, mutta silloin ei päässä vielä pyörinytkään paljon muuta kuin huvipuistot ja jätkät (ei sillä etteivätkö ne vieläkin pyörisi), mutta totta puhun kun sanon, ettei mikään turistinähtävyys ei ole tällä tavalla päätä pyörälle aikoihin pistänyt.

Mä matkustan Alcatraz-saarelle lautalla Pier 33 -laivalaiturilta, jonne olen kävellyt keskustasta kukkulaisia katuja pitkin. Olen yllättävän pirteällä tuulella siihen nähden, että olen herännyt aamuyöllä ja lentänyt juuri viisi tuntia Torontosta San Franciscoon. Ajatus Alcatrazista saa olon valppaaksi. Päätähuimaamattoman hintainen (33 USD) Alcatraz Cruisesin lippu sisältää lauttamatkan saarelle ja takaisin sekä audiokierroksen. Lippu on jokaisen US-dollarin arvoinen. Retkeä ei voi missään nimessä jättää väliin, jos on käymässä San Franciscossa!

Mä olen aina ihmetellyt, mikseivät Alcatrazin kovakuntoiset miesvangit ole muka pystyneet uimaan saarelta mantereelle, koska välimatka on vain pari kilometriä ja ihmiset ovat uineet pidempiäkin matkoja. Alcatrazistahan on yrittänyt paeta yli 30 vankia, mutta lähes kaikki on saatu kiinni ja jotkut ovat hukkuneet. Lauttamatkan aikana totuus kuitenkin valkenee. Matka tuntuu loppujen lopuksi pitkältä ja aallot ovat helvetilliset. Lautta keinuu täysillä, tuuli saa hiukset irtoamaan päästä ja koko lautalla oleva ihmismassa kohahtaa, kun mun vieressä seisovalta naiselta lentää hattu mereen. Vesi on kuulemma myös niin kylmää, että hypotermia iskisi nopeammin kuin ihminen ehtisi uimaan mantereelle.

 

Alcatraz yllättää ja suorastaan mykistää mut jyrkkyydellään: saari nousee merestä joiltakin osin kohtisuorasti, ja päärakennus sijaitsee ihan varmasti korkeammalla kuin valokuvissa. Kävelen päärakennukseen, jossa jokainen saa korviinsa kuulokkeet. Miehen kysymykseen ”What language?” tekisi mieli vastata ”Finnish of course”, mutta se olisi turhaa, joten valitsen englannin. Suhtaudun yleensä vähän nihkeästi tällaisiin opastuksiin, mutta tämä hienosti toteutettu, palkintojakin voittanut audiokierros onnistuu kaappaamaan nopeasti mukaansa. Korvissa kaikuu sellien ovien pamauksia, aseenlaukauksia ja huutoa, ihan kuin kuuntelisi jotain laadukasta dokumenttia. Kertojina on Alcatrazin entisiä vankeja ja vartijoita.

 

 

 
Ääninauhan avulla vankilarakennus selleineen, kirjastoineen ja ruokasaleineen tulee kierrettyä ympäri kuin itsestään, koska ääninauha kehottaa siirtymään paikasta toiseen tietyssä järjestyksessä. Audiokierros ei kuitenkaan rajoita vankilaan tutustumista, koska nauhan voi stopata milloin tahansa vaikka valokuvaamista varten ja jatkaa kun ehtii. Mulla meni audiokierrokseen pysäytyksineen ehkä tunti ja vartti.

 

En tiedä kuinka paljon Alcatrazia on kunnostettu ja "sörkitty" viimeisten vuosikymmenten aikana, mutta ainakin mulle vankila näyttäytyy hyvin karun ja autenttisen oloisena. Ihanaa, ettei vankilaa ole turmeltu turhilla remonteilla ja sisustuselementeillä. Sellit ovat paikoillaan, ja suurimmassa osassa on tallella lavuaari, työpöytä ja sänky. Vessanpönttö on säilynyt enemmän tai vähemmän alkuperäisessä kunnossaan sellistä riippuen, joissakin on jäljellä enää pieniä kaakelinjämiä tai vain reikä seinässä. Yksikään selli ei sijaitse ulkoseinällä, mutta pidetyimmät sellit ovat sijainneet ikkunallista seinää vastapäätä D-blockissa, jossa vangit ovat päässeet nauttimaan sisään puskevasta auringonvalosta.

Eristysselli:

Ennen vanhaan vankilat olivat kunnon vankiloita. Kuri piti olla. Niissä oli pilkkopimeitä, matalia ja kylmiä eristyssellejä, jonne niskoittelevat vangit heitettiin parhaimmillaan pitkiksi ajoiksi. Näin olivat asiat ainakin Alcatrazissa. Jos Alcatraz ei heti ensimmäisillä minuuteilla onnistu nostamaan käsikarvoja pystyyn, niin viimeistään eristysselliosasto auttaa asiaan. Tulee väkisin miettineeksi, mitä itse tekisi, jos joutuisi viettämään monta viikkoa pilkkopimeän eristyssellin kylmällä lattialla. Siinä olisi aikaa vaikka mihin, voisi esimerkiksi keskittyä laskemaan, kuinka monta kertaa sydän lyö jokaisella ulos- ja sisäänhengityksellä. Montakohan päivää jaksaisi ennen kuin menettäisi lopullisesti järkensä?

Audiokierroksella saa kuulla vankilan merkityksellisistä tapahtumista, esimerkiksi vuoden 1946 väkivaltaisesta pakoyrityksestä, jossa kuusi vankia pääsi käsiksi vankilan aseisiin ja piti vartijoita panttivankeinaan. Kukaan ei kuitenkaan onnistunut pakenemaan, vaan yritys sujui niinkin surkeasti, että pakoa yrittäneistä miehistä kolme menetti välikohtauksessa henkensä ja kaksi tuomittiin kuolemaan.

Mulle kaikkien aikojen kiehtovin pako(yritys?) on ollut aina vuoden 1962 tapaus, jossa kolmen vangin onnistui paeta selleistään vankilan katolle ja lopulta rannalle, josta he jatkoivat matkaansa sadetakeista tehdyn uimapatjan avulla, eikä heistä sittemmin ikinä kuultu. Kun vartijat tulivat aamulla herättämään miehiä, heidän sängyissään nukkuivatkin vain nukenpäät, jotka miehet olivat askarrelleet vessapaperista ja saippuasta ja joihin he olivat liimanneet aitoja vankilan parturista kähveltämiään hiuksia. Muistan kun katsoin Pako Alcatrazista -elokuvan ehkä 10-vuotiaana ja mietin äidin kanssa sen jälkeen koko illan, oliko mieskolmikko pysynyt elossa vai ei.

Siellä on ilmanvaihtotila jota kautta miehet kiipesivät katolle

Henkilökunnan tiloja:

Tollainen vierailijaikkuna

Ruokasali ja keittiö:

Alcatrazin keittiöstä ja ruokasalista, jotka ovat vuorossa kierroksen loppupuolella, mieleeni nauliintuu ahdistava ja häiritsevä veitsitaulu. Alcatrazin keittiöveitsiä säilytettiin taulussa, jossa oli varjokuvat veitsistä. Kaikki veitset olivat erimallisia ja jokaisella oli oma paikkansa, joten taulua katsomalla näki heti, jos jokin veitsi puuttui omalta paikaltaan. Alcatrazin ruokasalia pidettiin muutenkin koko vankilan vaarallisimpana paikkana. Vangit ja henkilökunta kerääntyivät saliin syömään yhtä aikaa, mikä tarkoitti parhaimmillaan yli 250 henkilön väkijoukkoa.

Alcatraz-saarella on todella hyytävä ilma, vaikka ainakin mulle sana Kalifornia on aina tuonut mieleen auringonpaahteen ja kuumuuden. Myös itse San Francisco tuntuu paikoitellen viileältä, vaikka aurinko paistaa vaarallisen tehokkaana keskellä taivasta. Vietän melkein koko retken vankilan sisällä, koska neuletakkikaan ei auta kylmyyteen ollenkaan ja tuuli repii hiukset päästä (edelleen). Voi hitsin hitsi, olisi ollut kivaa tutustua saaren luontoon ja ulkoilmaelämään paremmin.

Kirjoitan tätä tekstiä flunssassa, josta olen kärsinyt yli viikon. En tiedä sainko tämän nenätaudin juuri Alcatrazin kylmyydessä, luultavasti sain, mutta sain tai en niin joka tapauksessa tiedän, että tämä retki oli kaiken flunssan arvoinen. Vitsi miten kovin haluaisin jo Alcatraziin uudestaan kiertämään ja kuuntelemaan audiokierrosta toista kertaa nyt kun osaisi kiinnittää paremmin huomiota kaikkiin yksityiskohtiin. Mutta seuraava paikka, johon matkustan, on Suomi, ja se sijaitsee niin kaukana Alcatrazin saarelta, ettei sinne ole aikoihin menemistä. Kouraisit syvältä ja teit lähtemättömän vaikutuksen muhun Alcatraz, KIITOS siitä.