Mä saavuin Torontoon edellispäivänä kolmeksi ja puoleksi viikoksi lomalle. Kuvasin itse asiassa ensimmäisenä päivänä pädilläni sellaisen kuulumisvideon, mutta päätin olla julkaisematta sitä. En ole koskaan aiemmin kuvannut sellaista enkä ollut yhtään luonteva. Vihaan mun laiskaa ja narisevaa ääntä, vihaan mun epätasaisia hampaita ja vihaan mun harhailevia silmiä. Ja vihaan myös sitä, että oon aina näin helvetin epävarma ja kriittinen itseäni kohtaan... Joten teen kuulumisvideon kirjallisesti sitten.
Päätin jo täältä kesäkuussa lähtiessäni, että yritän palata kesälomalla takaisin. Ja täällä ollaan, ja voi luoja miten ihanaa täällä on olla. Meinasin ruveta itkemään, kun lentokone laskeutui. Kaupunki sykkii kuin sydän ja aurinko porottaa ihanan lämpimänä taivaalla, ensimmäisenä päivänä oli 28 astetta. Olin niin väsynyt, että nukuin ensimmäisenä yönä melkein 14 tuntia. Heräsin kello 12.15 eli Suomen aikaa 19.15. Sanoinkin Paulalle, että sain heti aikaerosta kiinni ja menin näköjään vähän sen ylikin, melkein länsirannikon aikaan asti. Majotun samassa paikassa kuin keväällä, kahden kanadansuomalaisen siskoksen kotitalossa jota oon kuullut joskus muumitaloksikin kutsuttavan lämpöisen ilmapiirinsä vuoksi.
Mulla on ollut koko kesän ajan melko vaikea ja haikea fiilis. Oon sopeutunut takaisin kotiin ihan hyvin kahden työni ansiosta, ja myös ystävien tapaaminen on auttanut ahdistukseen. Samalla oon kuitenkin tuntenut oloni melko yksinäiseksi, koska elän niin erilaista elämänvaihetta kuin monet kaverini. Haluaisin vain tavata ihmisiä, tehdä töitä, käydä tapahtumissa, opiskella ja matkustaa, mutta lapsia haluaisin vasta muutaman vuoden päästä. Kun menen Salossa lauantai-iltana Rikalaan, tunnen itseni superpuumaksi, mutta kun menen täällä keskiviikon weekly meetingiin, niin tuntuu ettei iälläni ole mitään merkitystä. Helsinkiin muuttaminen on alkanut yhtäkkiä tuntua hyvältä idealta mutta ei sitten niin hyvältä kuitenkaan.
Tiedän että matkustamalla tänne takaisin repäisen haavat uudestaan auki ja koen kotiinpaluushokin toisen kerran. Oon ollut aina tosi huono päästämään irti menneestä ja haikailen aina vanhojen aikojen perään. Yritän kyllä parhaani mukaan toteuttaa sitä Facebookissa joskus vastaantullutta elämänohjetta (kheh), että väkisin kiinni pitäminen tekee loppujen lopuksi enemmän vahinkoa kuin irti päästäminen, mutta sitten taas toinen ääni mun päässä hokee, että tee niitä asioita jotka tekevät sinut onnelliseksi. Ja Toronto tekee. Niin nyt yritän jollain ihmeen tyylillä tasapainotella näiden kahden elämänohjeen välillä. (Joskus ihmettelen miten oonkin saanut tehtyä kaikesta näin sekopäisen vaikeeta.)
Mulla ei ole suurempia suunnitelmia tuleville viikoille. Tai on jotain! Aion käydä katsomassa kaksi Suomen world cup -peliä, nähdä kavereita ja käydä ehkä Montrealissa. Paulan kanssa puhuttiin, että voitaisiin kokeilla escape roomia joku ilta. Muuten vain lomailen ja nautin näistä kunnon kesäkeleistä. Kaikki suosittelivat Montrealia jo keväällä, koska se on kuulemma oikein hieno, kivempi kuin esimerkiksi Ottawa.
Tosin Ottawasta tuli mieleen, että mulla kesti todella pitkään hoksata, mikä on se Adua-niminen paikka josta kaikki täällä puhuivat. Adua. Kuvittelin sen olevan joku kylä Toronton läheisyydessä tai jotain, kunnes jossain vaiheessa kevättä mulle valkeni, että se on Ottawa. Kiesus!
Eilen kävin Toronton vanhassakaupungissa ja kauppahallissa. Joku nainen pysäytti mut kadulla ja kysyi, onko mulla heittää 50 senttiä, koska hänen pitäisi soittaa kolikkopuhelimella. Kiire oli kauhea. Sanoin että mulla on vain dollarin kolikko. Nainen vastasi, että sekin käy ja sanoi antavansa mulle vaihtorahaa. Niinpä annoin naiselle mun dollarin kolikon, ja hän kaivoi mulle taskustaan vaihtorahaksi dollarin kolikon ja lähti pois. Kummallista :D Täytyy lähteä tästä taas ulos uuteen päivään selvittämään, mitä ihmeellisyyksiä kaupungilla on mulle tänään tarjottavanaan. Oon niin sekaisin Toronton takia ja niin rakastunut siihen, että vihaan sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään.
