Joskus oli aika kun tykkäsin Facebookista

Joskus oli aika kun tykkäsin Facebookista.

Se oli silloin alkuvuosina, silloin kun käytin Facebookia tietokoneella.

Nykyisin selailen Kasvokirjaa lähinnä Honor 8 Litellä. Joka kerta avatessani Facebookin puhelimellani huomaan sen muuttuneen umpisurkeaksi.

Mun etusivu näet täyttyy päivittäin arvonnoista, kilpailuista ja muista mainoksista. Joukkoon iloiseen lukeutuvat myös meemikuvat, WAIT FOR IT -eläinvideot sekä ryhmien ja uutissivujen linkit.

Sitten on tämä kummallinen tägäysmania. Pelkkää tägäilyä koko etusivu pullollaan. Tag a friend who would eat this chocolate cake in 30 seconds. Tägää se frendi, joka on yhtä huono luistelemaan kuin tämä koira. Tag someone and say nothing.

Ja ne tykkäykset... Tykkää tästä, jos olet samaa mieltä! Like and share if you agree. Tykkää, jos toivot valkeaa joulua! Tykkää tästä, jos haluaisit jo päästä kopeloimaan pukin lahjasäkkejä ja olet nainen! Tykkää, jos sinäkin olet sitä mieltä, että on väärin varastaa lompakko kadulla kävelevältä mummolta.

Ja muuten: kaveri, jonka nimi alkaa R:llä, joutuu tarjoamaan sinulle pizzan!

En tiedä. Haluaisin nähdä enemmän jotain muuta.

Tänään mulle on mainostettu muun muassa vintage-leivänpaahdinta ja Hugo Bossin hajuvettä. Lisäksi tuossa on pyörinyt jo kolmen päivän ajan linkki Hesarin timanttiartikkeliin, jota en pääse lukemaan, kuin painostaen mua hankkimaan lukuoikeuden.


Muistan vielä hyvin sen päivän kun liityin Facebookiin. Oli vuosi 2008. Aloin samantien etsiä kavereideni profiileja ja häkellyin kaikista Facebookin suomista mahdollisuuksista. Etu- ja sukunimen perusteella pystyi hakemaan käsiinsä ketä tahansa tietämiään ihmisiä - toisin kuin vanhassa tutussa IRC-Galleriassa, jossa käyttäjät olivat piiloutuneet nimimerkkien taakse.

Yhtäkkiä vanhat koulu- ja työtoverit, joihin luulin kadottaneeni yhteyden loppuelämäkseni, olivat tietokoneen ruudun toisessa päässä vaihtelemassa kuulumisia mun kanssa.

Facebook ei ollut kiva vain uutuudenviehätyksen vuoksi: pidin myös siitä, mitä Facebookissa tapahtui. Kaverit kertoivat tilapäivityksissään miten heillä sujui. Jos he eivät suoranaisesti kertoneet kuulumisiaan, heiltä tuli muita hauskoja juttuja ja sutkautuksia, turhia ja vähemmän turhia. Tunnelma oli rennompi kuin nykyisin, ainakin mulla. Mun Facebook-kaverien määrä oli kolmannes nykyisestä, enkä kauheasti miettinyt mitä voisin siellä sanoa ja mitä en.

Silloin jaksoin ihan keskittyäkin. Selasin aina viimeisimmät tarinat niin pitkälle alas asti, että tulin siihen kohtaan, jonka olin jo nähnyt. Nykyisin vain selailen meemikuvia ja tägäyksiä pikavauhdilla. Aivokuolleena etusivua alas vierittelen, vain huomatakseni ettei siellä ole tälläkään kertaa tapahtunut mitään.

Kaveri, jonka nimi alkaa millä tahansa kirjaimella, saa kernaasti pyytää kaveria, jonka nimi alkaa kirjaimella A, vaikka juoksulenkille, kahville tai pelaamaan Scrabblea, Rappakaljaa, tai ihan mitä tahansa. :)

Mulle Suomi merkitsee...

- sinistä ja valkoista
  
- sitä, että kun on 25 astetta lämmintä, lähes koko kansa pakkautuu uimarannalle nauttimaan olostaan, ja loput ovat jossain muualla puhisemassa, että on niin kuuma että ei pysty olemaan

- kieltä, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni niin monipuolisesti kuin haluan ja olemaan tasan se henkilö joka olen, toisin kuin vaikka englannin kielellä

- maailman parhaita kirosanoja

- kauniita, melankolisia joululauluja, ei yli-iloisia rinkutuksia joista tulee mieleen yhdysvaltalainen jouluruuhkainen kauppakompleksi

- talvista, taivaallisen kaunista lappimaisemaa lumisine tuntureineen, samoin kuin harmaassa loskapaskassa lilluvia katuja ja sitä kun räntää sataa vaakasuorassa kasvoihin

- järviä, metsää, peuroja, hirviä, kurkiauroja, metsoja
 
- pimeää talvea, jolloin aurinko hädin tuskin nousee, ja valoisaa kesää, jolloin se hädin tuskin laskee

- sitä, että paljon ajatellaan, mitähän muut minusta/meistä ajattelevat, vaikka luultavasti eivät ajattele viidesosaakaan siitä määrästä kuin minä/me ajattelemme niiden ajattelevan ja kuin minä/me ajattelemme itsestämme itse

- sitä, että vappuna voi yhtä hyvin olla t-paitakeli kuin sataa luntakin
 
- ihmisiä, jotka valittavat kun eteen sattuu tietyömaa, ja ihmisiä, jotka valittavat kun tiet ovat huonossa kunnossa eikä niitä korjata

- muumeja

- järjestystä ja sitä, että asiat useimmiten toimivat hyvin

- rehellisiä ja perusystävällisiä ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan kauheasti puhua pälpätä tuntemattomien kanssa ja ärähtävät kommenttipalstalla ja kovaa, kun Pohjois-Amerikkaan muuttanut toimittaja kirjoittaa Hesariin smalltalkia ylistävän kolumnin

- karvat pystyyn nostavaa tunnetta, kun kuuntelee Sibeliuksen Finlandiaa tai kun Suomi voittaa olympiakultaa

- toisaalta harmitusta siitä, etten tule koskaan pääsemään sisään sellaiseen yltiöpäiseen jalkapallohuumaan, koska Suomi ei pärjää jalkapallossa (vaikka pari vuotta sitten vähän koinkin sitä Islannin kautta)

- puhtautta

- sitä, että pimeänä arki-iltana kaduilla ei tule vastaan melkein ketään, mutta kesällä kaikki rynnivät luolistaan ulos eikä Ruisrockiin meinaa saada lippua edes sunnuntaina
  

- tylsää kansallislaulua, joka ei aiheuta mitään tunteita, ja toivoa siitä, että se voitaisiin joskus vaihtaa Finlandiaan

- paikkaa, joka oli lapsena maailman keskipiste ja jonka lähellä oli vain Ruotsi ja muut maat jossain muualla

- nykyisin Euroopan nurkassa sijaitsevaa syrjäistä valtiota, josta näkyy keskieurooppalaisten tv-kanavien säätiedotuskartoissa vain alareuna, vaikka säätiedotuksessa puhuttaisiin koko Euroopan tai maailman säästä

- maailman rakkainta paikkaa

- isovanhempien lapsuudentarinoita, kuten se kun mummo kertoi hänen Amerikassa asuneen tätinsä postittaneen hänelle pula-aikana uusia kenkiä

- SAUNAA

- elämäni tärkeimpiä ihmisiä

- Pikku Kakkosta, liikuntatunteja, lumisotaa, ala-asteen pesäpalloturnauksia, jotka meidän luokka aina hävisi, ja loppujen lopuksi vähän kaikkia lapsuusmuistoja

- oikeastaan vähän kaikkea

Tykkää, ei tykkää

ANNA EI TYKKÄÄ
 
- Vaahtokarkeista

- Euromaista, joissa hintoja ei pyöristetä viiden sentin tarkkuudella

- Salamyhkäisistä Facebook-päivityksistä, jotka saavat lukijan kysymään mielessään miljoona kysymystä. Kuten esim. "tänään on kivuuksia tiedossa" tai "muutoksen tuulia ilmassa".

- Mitä mä just luin- ja miten meni noin niinkun omasta mielestä -sanonnoista

- Ihmisistä, jotka kävelevät tai ajavat persauksissa kiinni mutta eivät mene ohi

- Whatsapin ja Messengerin ääniviesteistä. Ovat käteäviä lähettäjälle, mutta vastaanottaja ei pysty kuuntelemaan niitä joka paikassa. Joskus ne on vieläpä kuunneltava moneen kertaan läpi, jos niissä esimerkiksi luetellaan jotain.

- Suolakurkuista

- Suihkuista ulkomailla! Kanadassa mulla kesti suihkussa ikuisuus, kun piti samaan aikaan laskea kylmää ja kuumaa vettä hanoista, ja kun vesi lopulta joskus vartin päästä oli sopivan lämpöistä, sitä tuli joko niin hirveällä paineella tai niin heikosti, että hanoja piti säätää uudestaan.

- Olla kampaamossa siinä hiustenpesupaikassa, kun se sattuu niskaan

- Baareista, joissa musiikki soi niin kovalla ettei pysty puhumaan

- Siitä, jos netti ei toimi

- No Doubtin Dont speak -biisistä ja siitä että se soi aina kaikkialla. Ylipäätään siitä, että bändeiltä soitetaan aina samaa kappaletta. Niinkun että Spice Girlseiltä tulee Wannabe, vaikka niillä olisi vaikka mitä muita ihanuuksia.

- Tehdä asioita niin, että joku katsoo vieressä, tai näyttää keskeneräisiä töitä kellekään

- Siitä, kun ihmiset ottavat jokaiseen ostokseen uuden muovikassin

- Myös varpaan kolauttaminen pöydänjalkaan on ikävää.

ANNA TYKKÄÄ

- Shawarma- ja falafel-rullista ja döner-kebabista. Meen ulkomailla yleensä ensimmäiseksi syömään döneriä jogurttikastikkeella. Torontossa oli Ali Baba's -niminen ketju, josta sai tiistaisin kaksi falafel-rullaa yhden hinnalla, joten meitsi löytyi sieltä jokaisena tiistaina.

- La la land -elokuvasta ja varsinkin siitä "Here's to the fools who dream" -kappaleesta

- Siitä, että mun kämppiksellä on koira

- Laulaa karaokea, vaikka en uskalla laulaa yksin. Yksi parhaista karaokemuistoistani on, kun lauloin kaverin kanssa Bon Jovin Wanted dead or alive -biisin Toronton Couchsurfing weekly meetingissä.

- Korkeavyötäröisistä housuista ja hameista

- The Joulukalenterista ja niistä hahmoista, varsinkin Kertusta, Ollista ja Pentistä

- Metrosta ja metrotunneleista. Meen joskus Itikseen kiertämään kauppoja vain siksi, että huvittaa mennä metrolla johonkin.

- Opiskelemisesta ja pänttäämisestä

- P.O.D.:n Youth of the Nation -biisistä

- Katsoa roska-tv-ohjelmia kuten Temptation Island Suomi ja Ensitreffit alttarilla, ja vieläkin enemmän lukea vauvapalstan syvällisiä keskusteluja niistä

- Suomalaisesta järvimaisemasta ja muutenkin luonnossa vähän kaikesta paitsi synkistä metsistä

- Arvoituksista ja vaikeista matemaattisista tehtävistä, joiden ratkaisemiseen menee kauan

- Lukea artikkeleita historiallisista tapahtumista ja katastrofeista kuten Titanicista

- Kirjoittaa blogiin tällaisia tyhjänpäiväisyyksiä

- Pelaamisesta, varsinkin jos kyseessä ovat Rappakalja, Trivial Pursuit, Supermario, Crash Bandicoot 3, Mölkky, sulkapallo, keilailu, Alias tai kroketti

- Ajaa autoa yksin moottoritiellä, kuunnella musiikkia ja laulaa mukana

- Siitä kun naiset pitävät oman sukunimensä naimisiin mennessään

- Pianon soittamisesta ja matkustamisesta. Rakastan molempia aivan järkyttävästi, kerta kaikkiaan. Niin kaupunkilomista kuin junteista rantalomistakin. Mä oon jo 15 vuoden ajan halunnut Kanarialle enkä ole vieläkään päässyt sinne.

- Avantouinnista!! Ylipäänsä saunomisesta ja uimisesta.

- Lehmistä

Volkkarille

Mä istun Vainion Liikenteen bussissa matkalla Helsingistä Saloon. Teen sitä nykyisin lähes päivittäin - en Saloon matkustamista, vaan bussissa istumista. Myös keskustaan ja töihin tulee näet aina kuljettua HSL:n linskurilla. Bussi on kulkuväline, joka käynyt mulle kovin tutuksi tämän syksyn aikana. Vasta nyt.

Ennen Helsinkiin muuttoa mä opiskelin monen vuoden ajan Turussa ja kävin töissä Salossa. Asustin ylioppilaskylän yksiössä ja vanhempien yläkerrassa miten sattui. Suhasin moottoritietä edes takas takas edestakas niin paljon, että tulen koko elämäni muistamaan kaikkien sen liittymien, kylttien ja puiden sijainnit. Yleensä mulla oli aikaa siirtyä koulupäivän jälkeen töihin korkeintaan tunti. Oma auto oli siis välttämätön.

Tuollainenhan tekisi hulluksi, voisi joku ajatella, mutta mua se ei tehnyt. Viihdyin molemmissa kaupungeissa ja kavereita oli kummassakin. En ikinä yrittänyt etsiä Turusta töitä. Nautin myös aivan perkeleesti paikasta toiseen siirtymisestä, ajamisesta.

Mä yritän kovasti olla maailmanparantaja. Vastustan turkistarhausta, syön paljon kasvisruokaa ja vihaan sitä, kun ihmiset ottavat jokaiseen ostokseen uuden muovikassin. Toisaalta en halua edes ajatella sitä kilometrimäärää, jonka oon elämäni aikana lentänyt tai ajanut. Oon tekopyhä paskiainen, aikamoinen.

Mun elämän yksi parhaista päivistä oli 16. kesäkuuta sinä vuonna kun siirryin lukion toiselta kolmannelle. Olin juuri päättänyt Nokialla kahden viikon kesätyöpestin, kahdeksan viikon kesäloma oli edessä ja olin ollut samana päivänä inssissä ja saanut ajokortin. Hyppäsin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin autoon ja ajelin monta tuntia pitkin kesäistä, silloin vielä vilkasta Saloa, kuuntelin musiikkia ja meinasin pakahtua onnellisuuteen. En voinut uskoa, että sain ajaa itse ihan minne ikinä halusin.

Nykyinen autoni, jota en ole koskaan vienyt Helsinkiin, on ollut mulla pian kymmenen vuotta. Se on Volkkari ja tummansininen. Kaksi viikkoa sitten iskältä tuli Whatsapissa huonoja uutisia: auto oli hyytynyt kesken ajon. Sen moottori oli hajonnut niin pahasti, ettei sitä ollut ehkä enää järkeä korjata.

Osa musta tuntui kuolevan ton uutisen kuullessani. Se on aika kornia mutta toisaalta kai ymmärrettävää, koska oon viettänyt Volkkarin kanssa niin tiiviisti melkein koko aikuisikäni. Sillä on kuskattu porukkaa bileisiin, ystävää ostamaan raskaustestiä ja myöhemmin kyyditetty ystävän lapsia. Monet asiat ovat kymmenen vuoden aikana muuttuneet, mutta Volkkari on pysynyt samana.

Mahtaako olla yhtäkään ihmistä, jonka kanssa olisin viettänyt yhtä paljon aikaa ja ollut yhtä monessa paikassa. Jonka kuullen laulanut yhtä paljon musiikin mukana kurkku suorana, jolle olisin jutellut itsekseni, jota olisin vihaisena aikuisiällä lyönyt tai jonka kuullen itkenyt niin vitun lujaa. Tai joka olisi tavannut niin paljon mun elämään kuuluneita ihmisiä.

Vielä viime kesänä aina tuntiessani oloni surulliseksi lähdin yksin ajelemaan kauas, kuuntelin musiikkia ja olin poissa pitkään. Rakastan pitkiä automatkoja, ja ne ovat pianon soittamisen ohella mulle parasta terapiaa.

Unohdan luultavasti hypätä oikealla pysäkillä pois, kun oon niin keskittynyt kirjottamaan. Volkkari on edelleen korjaamolla eikä välttämättä tule takaisin. Tuntuu jotenkin oudolta ja tyhjältä mennä Saloon, kun kotiovella ei ole vastassa vanhaa hyvää ystävää. Ehkä Volkkarilla oli sama fiilis mun muuton jälkeen ja päätti pistää pelin poikki. Mutta niin se menee, tämä menneisyydessään usein piehtaroiva liika-ajattelija saa jälleen kerran hämmästyksekseen todeta, että ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Hiusvärihistoria ja sen kolme pääpaskiaista

Terveiset Salosta! Tulin kotikonnuille hakemaan lisää tavaroita pääkaupunkiin. Samalla reissulla olen syönyt äidin leipomia suklaaruutuja (söin jo kaikki enkä pysty lopettamaan, pengoin jo pakastimen lokerot jos olisi ollut lisää) ja soittanut parasta ystävääni pianoa - ja mikä kivointa, istunut pöytäkoneella ja katsellut vanhoja valokuvia!

Mä oon aina pitänyt itseäni sellaisena melko tasaisena ihmisenä. Harvemmin vaihdan mieltymyksiäni tai mielipiteitäni oikein mistään, en kyllästy lähes mihinkään enkä ole sillä tavalla ailahtelevainen tai kokeilevainen luonne. Mutta, maailmaani kuuluu yksi osa-alue, jonka saralla oon ollut pitkään täysin mahdoton: oon testaillut, venkslaillut, innostunut, kyllästynyt, oon liioitellut, sekoillut, dramatisoinut ja traumatisoitunut. Osa-alue, josta puhun, on hiukset.

Luonnollinen hiustenvärini on tummanruskea. Sen lisäksi päässä on käynyt mustaa, punaista, värinpoisto-oranssia, harmaata, keltaista, valkoista, violettia, turkoosiakin. Ensimmäisen kerran värjäsin tukan viidennellä luokalla, silloin punertavaksi hennalla. 19-vuotiaana tuli testattua vaikka mitä tyylejä, kun lahjakas kaverini oli valmistumassa kampaajaksi ja taiteili oppilaskampaamossa halvoin hinnoin.

Paras on ehdottomasti luonnollinen värini, joka mulla olikin päässä juuri parin vuoden ajan. Värjäsin sen kuitenkin kesällä vaaleaksi, koska olen ensinnäkin mahdoton ja toisekseen mulla oli jo paljon yksittäisiä harmaita, jotka paistoivat tumman tukan seasta kilometrin päähän ja joita nypin aamuisin peilin edessä ahdistuneena. Mun suvussa monet ovat alkaneet harmaantua aikaisin, jopa parikymppisinä. Mummollani oli vitivalkoiset hiukset. Äidilläkin jo pitkälti olisi, jos ei värjäisi niitä. Mies, kiinnostuitko? Täältä olisi meinaan verrattomat geenit luvassa mun kanssa lisääntyvälle. ;D

Tänä vuonna hiuksia värjäillessä oon miettinyt paljon, mikä hiustenväri kullekin ihmiselle parhaiten sopii ja mikä sen loppupeleissä määrittää. En ole päässyt mihinkään lopputulokseen. Toki luonnon määräämä on yleensä sopivin, mutta esimerkiksi entisen työkaverini, luonnostaan vaalean Minnan hiuksissa pikimusta näytti hemaisevalta. En ymmärrä, miten. Toisaalta olen myös usein mieltänyt sopivimmaksi sen värin, joka henkilöllä on ollut päässä silloin kun olen häneen tutustunut. Torontossa muhun kesällä tutustuneet mielsivät mut blondiksi, kun taas vanhat kaverini sanoivat hiusteni näyttävän siltä kuin kesäaurinko olisi kärventänyt ne vaaleiksi.

Kaksi viikkoa sitten värjäsin hiukset punaisiksi. Ne ovat IHANAT, ja vihaan niitä yli kaiken. Mun hiusvärihistoriaan kuuluu kolme ns. pääpaskiaista, joihin olen kerta kerran jälkeen päättänyt olla palaamatta koskaan takaisin, ja aina palannut. Nyt kirjoitan tänne blogiin muistutukseksi, kuinka hirveitä ne ovat. Voin sitten käydä täältä lukemassa, kun seuraavan kerran harkitsen paluuta.


1. MUSTA

Ensimmäinen pääpaskiainen on musta. Se on petollinen ja kamala väri. Mitä useammin tukkaansa sitä levittelee, sitä voimakkaammin se sinne syöpyy eikä lähde ikinä pois.

Feikkimusta näyttää harvoin hyvältä. Paitsi Minnalla ja ehkä yhden ylä- ja alaluomensa eyelinerilla rajanneen angstilukiolaisen korvien välissä, tosin hänkin sai usein kuulla näyttävänsä gootilta tai saatananpalvojalta, vaikka ei olisi halunnut näyttää.

Älä enää ikinä värjää hiuksia mustiksi!

2. BLONDI

Blondi on toinen paskiainen, mustaakin pahempi lähettiläs suoraan syvimmästä manalasta! Kovin kenkku se on ainakin tummapiirteiselle henkilölle, jolla puskee juurikasvu päästä kaksi päivää värjäämisen jälkeen. Tuttavien kommentteja siitä, miten näytin tummahiuksisena luonnollisemmalta, sekä arvostaa että harmittelee samaan aikaan.

Lisäksi hiukset taittavat väkisin kusenkeltaiseen. Taittavat, vaikka kuinka läträisi kalliilla hopeashampoolla, joka maalaa kädet ja niskan violetiksi ja jonka täytyy antaa vaikuttaa hiuksissa niin tuskallisen pitkään, että uni meinaa tulla kesken kaiken. Lopulta tukka on aivan hajalla ja sen omistaja myös.

Älä enää ikinä mene blondiksi!

3. PUNAINEN

Kolmas paskiainen on ihana punainen, mun lemppari, joka vasta järkyttävä onkin!

Punaista väriä on tukassa aina joko liikaa tai liian vähän. Kampaajalta lähtiessä tuntuu kuin päässä olisi edelleen paksu värikypärä, josta olisi huuhdeltu vain puolet pois. Sitten se kaikki purkautuu seuraavalla kerralla hiuksia pestessä ja haalistuu. Hiuksia ei siis huvita pestä enää ollenkaan.

Tukkaa on uudelleenvärjättävä tehokkailla suoraväreillä, joita ei löydä mistään, koska niitä myyvät Suomessa ainoastaan kolme hypermarkettia, muutama kampaamo ja yksi goottiliike Siilinjärvellä.

En unohda ikinä sitä kertaa, kun kävin yleisessä suihkussa punatukkaisena ja hiusväri valui vartaloani pitkin kuin veri kauhuelokuvissa. Voitte arvata, että kaikki tuijottivat, ja mun olisi tehnyt mieli painua potemaan häpeääni punaisen värin mukana lattiakaivoon. Ei siis enää ikimaailmassa yleisiä suihkuja punapäänä.

Eikä enää ikimaailmassa punaisia hiuksiakaan!

Helsingissä kimppakämpässä

Mä muutin runsaat kolme viikkoa sitten Helsinkiin. Täällä asuminen on tuntunut oikeastaan oikein piristävältä. Salossa (Turussakin) jo pitkään kokemani tylsyys ja vittuuntuneisuus on tiessään, ja tilalle on tullut hauska, innostunut, juureton, vinksahtanut ja sekava olo. Oon vielä vähän ulapalla kaikesta, etenkin joukkoliikenteestä. Oon odottanut bussia väärällä pysäkillä, mennyt väärään ratikkaan (enkä todellakaan aio sanoa spora) ja jäänyt kaksi kertaa väärällä pysäkillä pois. Helsingin kaupunginosiakaan en tunnista vielä ollenkaan. Kun kuulen jonkun puhuvan jostain kaupunginosasta, vaikka Malminkartanosta, en osaa luultavasti edes kertoa, sijaitseeko se Helsingissä, Espoossa vai Vantaalla. Mutta tiedän, että kämpän läheltä sijaitsevalta bussipysäkiltä menee jokainen bussi numerosta riippumatta Kamppiin, ja sen tietäminen auttaa jo paljon.

En osaisi vielä kutsua itseäni helsinkiläiseksi tai paikalliseksi, se tuntuisi oudolta. Toistaiseksi oon käyttäytynyt hyvin turistimaisesti, kierrellyt ja ihmetellyt uusia kauppoja ja ravintoloita, joita kulmien takaa paljastuu. Aina kun näen metron saapuvan asemalle, mun päässä alkaa soida Freestyler.

Kamppiin menevistä busseista kertoivat mulle mun kämppikset. Heitä on kaksi. Tyty ja poju. Around my age. Eivät ole pariskunta. Tytyllä on myös koira. Meillä on kaikilla omat huoneet, minkä lisäksi täällä on yhteinen olohuone, keittiö ja vessa. Tämä sijaitsee kahden kilometrin päässä Kampista.

Mä sain tietää tämän asunnon olemassaolosta elokuussa Toronto-lomallani. Olin kirjoittanut kämpänhakuilmoituksen Helsingin vuokra-asunnot -ryhmään. Olin jo saanut joitakin yhteydenottoja, mutta mikään ei ollut johtanut sen pidemmälle. Eräänä aamuna sain viestiä tulevalta kämppikseltäni, joka kutsui mut katsomaan asuntoa muiden kandidaattien kanssa. En päässyt paikalle, mutta järjestimme videotreffit seuraavaan aamuun. Aloin olla epätoivoinen, koska elokuu oli vilkkautensa takia maailman surkein kämpänhakukuukausi ja mä vielä koko kuukauden kätevästi 6000 kilometrin päässä asiaa hoitamassa. Kun seuraavana päivänä tuli viestiä, jossa kämppikset kertoivat pitäneensä MINUA sopivimpana kämpänjakajana, jouduin lukemaan viestin uudestaan kymmenen kertaa ja sain hädin tuskin sormien tärinältä vastattua siihen. Se oli ihana päivä.

Mulle kimppakämpässä asuminen ei ole vain keino säästää rahaa. Kun mä hain Torontosta asuntoa pari vuotta sitten, halusin ehdottomasti asua jonkun kanssa, jotta en olisi niin yksin uudessa kaupungissa. Kimppakämpässä asuessa tilaakin on enemmän kuin yksiössä, mutta vuokra on halvempi. Asuin Turussa kahdeksan vuotta yksiössä, jossa en pystynyt viettämään pitkiä aikoja. Jo tunnin hengailun jälkeen oli päästävä ulos ennen kuin kuristun seinien väliin.

Nyt mulla on oma huone, mutta mulla on myös keittiö, jossa on tiskikone, mulla on pesukone, huonekaluja, kirjoja, lautapelejä, dvd-leffoja ja parveke. Mulla on olohuone, jossa on huonekasveja, valoketjuja ja televisio, jonka äänen kämppis on virittänyt tulemaan stereoista, ja ihmisiä joiden kanssa katsoa siitä paskoja ohjelmia. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on KOIRA, joka tulee ovelle vastaan, kun saavun kotiin! Tai kämppiksenhän se on, mutta musta on tullut sen kanssa jo hyvä ystävä.

Toki kimppakämpässä asumisessa on huonot puolensa. Yhtä herramaisesti ja vapaasti ei voi elellä kuin yksiössä, ja monista asioista on hyvä ilmoittaa kämppiksille etukäteen. Jotkut kaverit ovat sanoneet, etteivät ehkä pystyisi tähän, koska eivät voisi röhnöttää alasti sohvalla maha pystyssä tai uskaltaisi käydä vessassa. No mun mielestä asiat on pitkälti kiinni kämppiksistä ja siitä, kuinka rennosti heidän kanssaan pystyy olemaan ja asioista puhumaan. Torontossa mulla meni kerran vatsa totaalisen sekaisin vuokraemännän valmistaman chili-illallisen vuoksi, mutta se ei ollut kiusallista ollenkaan vaan oikeastaan vain helvetin hauska juttu, kun siitä sellaisen kämppisten kanssa teki. Mä oon kuullut paljon kauhutarinoita omituisista kämppiksistä, esimerkiksi tytöstä, joka vietti pitkiä aikoja vessassa rukoilemassa. Oon myös tavannut kämppää etsiessäni tiukkapipoja, joille esimerkiksi kylävieraat eivät olisi ok, ja sehän nyt olisi ihan perseestä.

Että kyllä mä täällä oikein hyvin viihdyn!

Päivä Annan matkassa

Keskiviikko 9. elokuuta 2017

11.30: Herätyskello herättää, ja metro jylistää sängyn alla. Oon saapunut Torontoon eilen väsyneenä, mennyt yhdeksältä nukkumaan ja nyt huomaan nukkuneeni 14 ja puoli tuntia.

Majotun jo kolmannen kerran kahden kanadansuomalaisen siskon luona. Kesä on hiljaista aikaa täällä. Ekat vuokralaiset saapuvat syyskuussa harjoittelujen alkaessa.

11.50: Meen yläkertaan aamupalalle. Paula on jättänyt mulle banaaneja, leipää, jogurttia ja banaani-suklaaleipää. Tämä nainen jaksaa yllättää ja ilostuttaa! Kirjoitan hänelle whatsappissa että thank you so much.

12.34: Selvitän metrolippujen hintoja. Illalla on couchsurfingin weekly meeting, jossa oon käynyt aina keskiviikkosin. Sitä ennen aion mennä keskustassa sijaitsevaan puistoon lukemaan.

12.35: Paulalta tulee viestiä: 28 degrees today! Päätän mennä sittenkin läheiseen maauimalaan, se on kaupungin omistama ja ilmainen.

13.03: Meen olohuoneeseen moikkaamaan Jukua. En pääse lähtemään, koska whatsapp piippaa koko ajan eikä se toimi enää sitten kun astun ovesta ulos. (Mitä toisaalta rakastan täällä yli kaiken, koska Suomessa puhelin on naaman edessä koko päivän, ja yön.)

13.40: Pääsen viimein lähtemään. Oon onnellinen, kun voin käyttää kesämekkoa koko päivän. Täällä on niin lämmin öisinkin! Ja se loppumaton, sisuskalut rikki repivä tuuli, sitä ei täällä ole.

13.40 - 14.20: Kävelen. Oon päättänyt käydä läheisellä farmilla ennen maauimalaa.

Kello n. 14: Joku helvetin ärsyttävä poika tulee pörräämään pyörällään mun ympäri. Mieleen tulee Breaking Badin jakso, jossa pikkupoika kiertää väärälle reviirille eksynyttä huumediileriä ja lopulta ampuu tämän. Mä selviän kuitenkin tilanteesta haavoittumatta, kun poika poistuu. En olisi tosin ollutkaan väärälle alueelle eksynyt huumediileri.

Oon siis kyllä huumediileri, mutta oikealla alueella. Ahahahihiahiö!

14.20: Oon farmilla.

14.45: Joku farmin työntekijä lähestyy mua. Täällä Kanadassa sitä tehdään paljon, lähestytään tolleen vaan tuntemattomia ihmisiä. Viime vuonna totuin siihen nopeasti, mutta nyt huomaan taantuneeni Suomessa vietetyn vuoden jälkeen. What the hell does she want?

Nainen kysyy, sattuisinko tietämään mitä kello on. Katson rannekelloa, joka näyttää varttia vaille kolmea. Sillä hetkellä en tietenkään muista, miten vitussa se sanotaan englanniksi. Aion ensin sanoa "two hours and 45 minutes", mutta samalla sekunnilla päätän olla sanomatta niin ja päädyn vain näyttämään kelloani hänelle. "Ok quarter to three, thank you!" nainen toteaa ja poistuu.

15.20: Oon maauimalassa.

17.33: Saavun kotiin tukka märkänä ja rumana,joten törmään toki pihalla Paulaan, joka toki juttelee söpön naapurinsa (ja söpön naapurin söpön koiran) kanssa.

17.45: Menen nettiin ja tarkistan, miten kellonajat sanotaan englanniksi. Ihmettelen, miten oon päässyt englannin kirjoituksista läpi.

18.12: Lähden ruokakauppaan nimeltä Loblaws. Muistan vieläkin, kun elämäni ensimmäisenä Toronto-päivänäni Paula kertoi, että lähellä sijaitsee ruokakauppa Blaa Blaas, jota lähdin reippain askelin etsimään. Lopulta tajusin hänen puhuneen Loblawsista.

18.50: Meen keittiöön tekemään ruokaa. Tästä ei päivällinen ravitsevammaksi muutu:

Tosin Paula tekee samaan aikaan pulled porkia, josta saan osan. Muuttuu sittenkin:

19.55 iskee väsymysromahdus. Edes 14,5 tunnin yöunet eivät auta siihen faktaan, että kello on Suomessa pian 3. Taistellen kampean naamani peilin eteen ja ryhdyn meikkaamaan.

20.49: Lähden CS weekly meetingiin. Ostan kolikkoja metroasemalta.

21.10: En tajua, mistä pubiin mennään sisälle, ja kävelen ensin jonkun hotellin respaan. Lopulta selviää, että pubi sijaitsee pienen kujan päässä.

Meetingissä on noin 30 ihmistä, joista tunnen entuudestaan neljä. Suurin osa on tosi mukavia, mutta on joitain rasittaviakin, joista yksi piirittää mua ja kyselee, haluanko tulla lauantaina hänen kanssa luxury nightclubiin. Yksi henkilö sanoo, että olen värjännyt hiukseni blondiksi, jotta kaikki tietäisivät mun olevan kotoisin Suomesta. Näin on.

Puhun illan aikana ihmisten kanssa mm. punkeista, Kiinan facebook-kiellosta ja Helsingistä, kunnes mut valtaa totaalinen aikaerorasitusväsymysromahdus osa 2 ja lähden metrolla kotiin nukkumaan.

00.37: Kotona. <3