tiistai 10. tammikuuta 2017

7eitsemän asiaa, jotka opin vuonna 2016

Vuosi 2016 oli mulle melko massiivinen... Kyseessä oli ensimmäinen vuosi, jona vietin ulkomailla pidemmän jakson kuin kaksi viikkoa, nimittäin asuin Kanadan Torontossa yhteensä lähes 7 kuukautta. Viimeisen vuoden aikana olen tuntenut massiivisia tunteita, massiivista iloa ja massiivista surua. Olen muuttunut ja samalla pysynyt ihan samana ihmisenä kuin ennen. Olen sulkenut vanhoja ovia ja avannut uusia, ja sulkenut uusia ovia ja avannut vanhoja. Olen löytänyt vähän kaikenlaista ja kadottanut vähän kaikenlaista. Olen ylipäänsä ajatellut asioita enemmän kuin koskaan ikinä, minä joka ajattelen muutenkin ihan vitusti liikaa.




Nyt mua siis haluttaa listata rakkaaseen nettipäiväkirjaani joitakin asioita, joita opin vuonna 2016. Koska monet varmasti pitävät näitä oppimiani asioita nyt jo itsestäänselvyyksinä, niin lisään vielä (etten vaikuttaisi ihan tyhmältä), että kaikkia asioita en tavallaan oppinut, mutta ulkomailla asuessani aloin ajatella niitä erityisen paljon ja ehkä eri tavalla kuin ennen. Opin viime vuonna moniakin asioita, muun muassa leipomaan runebergintorttuja ja pelaamaan Cards Against Humanity -peliä, mutta yritän nyt listata jotain vähän syvällisempää.



No niin, asioita joita olen oppinut / ajatellut / tajunnut / lähes Nobel-palkinnon arvoisesti keksinyt vuonna twenty-sixteen:


1. Stressaaminen ei auta. Yhtään. MITÄÄN.

Ennen Kanadaan lähtöä stressasin kuin mielenvikainen. Ja kun minä stressaan, niin silloin kaikki menee pieleen, kotiavaimet katoilevat ja juomalasit hajoilevat, koska en osaa enää keskittyä mihinkään.

Stressasin silloin ihan kaikesta: asunnosta, matkalaukun pakkaamisesta, koulusta... Mutta ehdottomasti eniten sydämen päälle kävi viisumin/työluvan hakeminen. Olin lähdössä Kanadaan tammikuun alussa ja kävin joulukuun ajan katsomassa sähköpostista useita kertoja päivässä (ja yössä), onko viisumi jo tullut. Kun se ei ollut tullut jouluun mennessä, pilasin jouluaattonikin miettien vain, mitä hittoa teen, jos viisumi ei ehdi saapua ennen lähtöpäivää.

Lopulta viisumi saapui uudenvuoden aattona. Silloin tuntui vähän turhauttavalta, että olin menettänyt sen takia melkein kaikki joulukuun yöunet. Ja olisiko se nyt tosiaan ollut kuolemanvakava asia jos se ei olisikaan saapunut? Juttelin syksyllä harjoittelijan kanssa, joka oli joutunut lähtemään Kanadaan ennen kuin viisumi oli ehditty myöntää. Siitä huolimatta kukaan ei ollut käännyttänyt häntä eikä edes teloittanut tai heittänyt vankilaan, vaan asia oli saatu korjattua paikan päällä.




2. En olekaan niin varma kaikesta kuin luulin

Mä olen suunnitellut, tai siis tiennyt, jo 90-luvulta lähtien, mitä tulisin elämässäni tekemään. Että menisin lukioon ja siitä Turkuun yliopistoon ja sitten palaisin Saloon, jossa menisin naimisiin ja saisin lapsia. Mun täytyy myöntää, että olen oikeastaan käsikirjoittanut elämäni jo kauan sitten ja tiennyt, että se myös menee niin.

Olen myös aina ajatellut tuntevani itseni todella hyvin. Ennen Torontoon lähtöä tiesin, että Toronto olisi mulle vain yksi väliaikainen hyppäys tuntemattomaan, josta palaisin pian takaisin jatkamaan tuttua elämää. Tiesin, että istuisin kesäkuun lopussa lentokoneessa onnellisena kaikesta kokemastani ja odottaisin riemulla taas Suomen näkemistä. TIESIN, että ensimmäinen asia, jonka matkan jälkeen tekisin, olisi että halaisin vanhempiani ja hyppäsin pitkästä aikaa autonrattiin ja lähtisin pilluralleilemaan ympäri Saloa.

Todellisuudessa asiat eivät menneetkään ihan niin. Kesäkuun lopussa huomasin istuvani tärisevänä, murtuneena, pihalla olevana ja sydän haljenneena lentokoneessa, ihmetellen minne hittoon olen menossa. En todellakaan lähtenyt mitään pilluralleilemaan vaan menin sänkyyn itkemään ja nukkumaan. Siitä on aikaa jo puoli vuotta, mutta en ole vieläkään löytänyt tielle takaisin. Enkä edes tiedä, mikä tie mun pitäisi löytää.



3. Samat on murheet muuallakin

Torontossa tulee helposti kadehtineeksi torontolaisia. Heillä on baseball-pelejä, joissa on 50 000 katsojaa ja joissa saa juoda kaljaa katsomossa. Mulla on Kiekkohaiden pelit, joissa on 80 katsojaa ja tarjolla makkaraa ja limsaa. Heillä on Chinatown, Koreatown, Little Italy ja Little Portugal. Mulla on Pahkavuori, Lukkarinmäki, Ollikkala ja Rappula. He voivat kulkea kadulla vaikka lampunvarjostin päässä pelkäämättä että kukaan ihmistungoksessa kiinnittäisi heihin sen suurempaa huomiota tai ainakaan tunnistaisi heitä, mutta jos minä kulkisin kadulla lampunvarjostin päässä, niin jo viiden minuutin kuluttua Salon Seudun Puskaradiossa kyseltäisiin, että kuka vittu kulki äsken kadulla lampunvarjostin päässä.

Mutta elämä ei ole koskaan täydellistä. Believe it or not, aina, AINA, kun kerroin torontolaisille rakastavani heidän kaupunkiaan ja kehuin sitä satumaiseksi, he vastasivat näin: "What, why??" Monet sanoivat asuneensa kaupungissa vauvasta asti, ja jos he nyt eivät olleet jo totaalisen kyllästyneitä Torontoon niin ainakaan he eivät nähneet siellä asumisessa mitään ihmeellistä.

Monet kyllä rakastivat Torontoa niin kuin kotikaupunkia kuuluukin, mutta vaikka nämä ihmiset elivät mielikuvissani täydellistä elämää, heillä oli ihan samanlaisia ongelmia kuin mulla: rakkauspulmia, terveysongelmia, kiirettä, yksinäisyyttä, tunne siitä että on nähnyt maailmaa liian vähän tai että tietää liian vähän, sipsihimoa, ongelmia töissä ja koulussa. Tunne siitä että jotain puuttuu.





4. Elämä on sitä, millaisten ihmisten kanssa elät sitä

Tutustuin vuonna 2016 kymmeniin ihmisiin. Oli ihmisiä, jotka veivät musta voimia, ja ihmisiä, jotka toivat niitä. Oli niitä ihmisiä, jotka pyysivät mut seuraksi tai lähtivät seuraksi kun mä pyysin, ja niitä, jotka eivät edes vastanneet viesteihin. Oli niitä, jotka innostuivat kertomistani asioista, ja sitten oli niitä, jotka kyseenalaistivat jokaisen perkeleen sanomani asian sen sijaan että olisivat välillä yrittäneet ymmärtääkin.

Joihinkin ihmisiin tykästyin niin kovin, että tulin ihan harmitelleeksi, miten upeaa elämä olisi voinut olla, jos olisin saanut tavata heidät jo kauan aikaa sitten. Jotenkin tulin vasta viime vuonna sisäistäneeksi sen asian, että elämää kannattaa ehdottomasti pyrkiä elelemään niiden voimia tuovien yksilöiden kanssa. Nimittäin sillä, minkälaisten ihmisten kanssa tätä elämää viettää, on aika jumalattoman suuri vaikutus sen laatuun....



5. Mulla on mun pää, vaikka minne menisin

Mä oon kuullut, että monet ihmiset lähtevät ulkomaille tavallaan etsimään sisimpäänsä ja pakoon vanhaa elämäänsä. Kanadaan lähtiessäni ajattelin myös itse jotenkin naiivisti, että pääsisin siellä valtavan meren takana pakoon kaikkia niitä häiritseviä ajatuksia, jotka valvottivat mua Suomessa yöllä. Luulin, että siellä Kanadassa vanhat turhanpäiväiset ongelmat kaikkoaisivat, ajatukset kirkastuisivat ja elämä muuttuisi mukavan köykäiseksi.

No Kanadassa sain huomata melko pian, etten saanut unta sielläkään - en vaikka se niin perhanan kaukana Suomesta olikin. Jostain kumman syystä olin edelleen sama ihminen kuin Suomessa ja mulla oli sama pää kuin Suomessa. Näin jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä, millä ihmeen tyylillä kuvittelin pääseväni ITSEÄNI pakoon Kanadaan. Kun matkustin Kanadaan lentokoneella, myös mun pää matkasi mukana. Omaa päätään ja omia päänsisäisiä ongelmiaan ei helposti pääsekään pakenemaan.




6. Mulla on liikaa vaatteita

Mulla on ollut aina todella paljon vaatteita - jopa niin paljon, että olen joskus meinannut vahingossa ostaa samanlaisen vaatteen, kun en ole muistanut että mulla on sellainen jo.

Tää alkaa olla jo paljon puitu aihe kaikkialla, mutta sanotaan silti, että kylläpä teki hyvää, kun joutui pakkaamaan puolen vuoden elämänsä matkalaukkuun. Silloin sai tosissaan miettiä, mitkä tavarat ovat niitä välttämättömiä ja mitkä vaatteet rakkaimpia.

Kun tulin takaisin Suomeen, olin melkein varma, että syöksyisin raketin lailla vaatekaappiini pussailemaan vanhoja vaatteitani ja viettäisin niiden kanssa suunnilleen koko yön. Mutta todellisuudessa asiat menivätkin niin, että avasin myrtsi ilme naamallani vaatekaapin oven ja ihmettelin, mitä helkkarin ärsyttäviä lumppuja koko kaappi oli kukkurallaan. Kaikki vaatteet haisivat ummehtuneilta ja näyttivät turhilta. En käyttänyt vanhoista vaatteistani mitään moneen päivään ja monista hankkiuduin kesän aikana eroon.




7. Ja viimeisenä: Suomi-ylpeys

Kanada on ihana maa, siellä poliisit huutelevat autoistaan "Go Leafs Go!", kun Toronto Maple Leafs on voittanut päivän ottelun, ja kaikki pyytelevät kadulla anteeksi pienintäkin kyynerpään hipaisua.

Mutta myös Kanadassa on asioita, jotka vois olla paremmin, esimerkiksi nyt se, että koulutuksesta saa maksaa ahdistavia summia, ja se, että yliopiston ruokalassa tarjolla on lähinnä pizzaa ja pastaa ja jotain muoviinkäärittyjä rullia.

Siksi mä olen oppinut arvostamaan aina vain enemmän ja enemmän Suomessa olevia asioita, esimerkiksi ilmaista koulutusta ja kouluruokaa... Torontossa huomasin jopa tuntevani suurta ylpeyttä suomalaisuuttani ja suomalaisia asioita kohtaan. Olin keväällä harjoittelijana Finnish Culture -kurssilla, jossa käsiteltiin esimerkiksi suomalaista designia, kirjallisuutta ja kuvataidetta. Mä olen jo aika pitkään tiennyt, mitä ovat esimerkiksi sellaiset asiat kuin Kalevala, Marimekko ja Akseli Gallen-Kallela, mutta kun puhuin ja kuuntelin puheita näistä asioista yli 6000 kilometrin päässä Suomesta, niin ne alkoivat yhtäkkiä aiheuttaa mussa vilunväristyksiä ja kouria jostain äärettömän syvältä.

Mulle ovat siis keväästä 2016 alkaen olleet suorastaan jumalaisia asioita muun muassa Raatajat rahanalaiset -maalaus, suomalainen mytologia, Väinämöinen, Louhi Pohjolan emäntä, Sammon puolustus -taideteos ja Marimekko.

<3 <3