Los Angeles, (särkyneiden) unelmien kaupunki

Mä olin helmi-maaliskuun vaihteessa lomalla Los Angelesissa äidin kanssa. Lentomatka sinne oli pidempi kuin mitä olen koskaan elämässäni lentänyt, ensin Lontooseen kolmisen tuntia ja siitä Los Angelesiin noin 11.

Pakko kumminkin sanoa, että mulla on ollut elämässäni paljon tuskallisempiakin lentoja ja tämä oli oikeastaan melkein helpoin! Lentokone oli todella iso, ja American Airlines tarjoili koko lennon ajan juotavia, sipsejä, jätskiä, kaksi ateriaa ja milloin mitäkin. Mulla ja äidillä oli neljän hengen penkkirivi ja nukuimme siinä vuorotellen. Silloin kun en nukkunut, join vettä ja olutta, katsoin La la land -elokuvaa ja kuuntelin musaa. Takastulomatkan Los Angelesista Lontooseen lensimme maailman suurimmalla matkustajakoneella, Airbus A380:lla, joka oli kaksikerroksinen koko pituudeltaan. Esimerkiksi viiden tunnin lentomatka sillipurkissa Portugaliin on tuntunut monta kertaa tuskallisemmalta kuin nämä lennot. Ihan oikeasti.

Tässä on joitain kuvia lomaltamme:

Vietettiin loman ensimmäinen päivä Universal Studios Hollywoodissa. Meillä ei ollut teemapuistoa kohtaan MITÄÄN odotuksia, ja äitikin tuli sinne vain mun mieliksi. Päivän päätteeksi olimme kuitenkin molemmat sanattomia ja suorastaan poissa tolaltamme. Päivä oli yksi ikimuistoisimpia koko elämässäni!

Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään Särkänniemi vaan aitojen Hollywoodin elokuvastudioiden vieressä sijaitseva puisto, jossa hyödynnetään jumalattoman taidokkaasti elokuvatekniikkaa. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa päivää istuimme pimeässä studiohallissa avonaisessa vaunussa 3D-lasit silmillä. Yhtäkkiä vaunun toiselle puolelle saapui jättimäinen King Kong ja toiselle puolelle tyrannosaurus Rex. Sitten nämä hirviöt alkoivat kolistella vaunua, hypellä vaunun toiselta puolelta toiselle ja taistella keskenään. Ihmiset kiljuivat ja mullakin meinasi lentää sydän rinnasta irti, koska se kaikki näytti niin aidolta ja tuntui kuin olisimme olleet elokuvassa sisällä. Lopulta King Kong väänsi Rexin leuat auki.

Harry Potter and the forbidden journey -nimisessä laitteessa syöksyttiin Harry Potterin luudan perässä Tylypahkan halki. En vieläkään tiedä, miten se laite oli toteutettu ja milloin oikeasti liikuimme eteenpäin vaunun kyydissä ja milloin edessämme oli vain valkokangas. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin itkeä huvipuistolaitteen takia, koska siinä matkustettiin myös hämähäkkimetsään ja koko laite oli niin vitun intensiivinen.

Näimme päivän aikana myös muun muassa Tappajahai-elokuvissa käytetyn nuken, Bates Motelin ja Täydelliset naiset -ohjelman lavasteet sekä New Yorkin katujen lavasteita. Päivän aikana saimme huomata, etteivät elokuvat ole sittenkään totta.

Lento-onnettomuuden lavasteet jostain elokuvasta:

Meidän motelli sijaitsi Hollywoodin kaupunginosassa. Motellin lähellä oli muun muassa Hollywood Walk of Fame. Hollywood on tuonut mulle aina mieleen elokuvatähdet ja rikkauden, mutta todellisuudessa elokuvastudiot sijaitsevat pohjoisempana ja tämä alkuperäinen Hollywood on nykyisin vähän rapistunut alue.

Motellin aamupala: perunaa, munakasta, rasvapihvejä, paahtoleipää ja pannaria siirapilla. Lisäsin kuvan aamupalasta Instagramiin, mihin mun pikkuveli kommentoi "Mitä paskaa sä oikein syöt siellä ja vielä cocacolaa?" Naurettiin äidin kanssa kommentille ääneen. Ei kieltämättä ollut kovin ravitseva aamiainen.

Oscar-gaala järjestettiin sunnuntaina Hollywoodissa. Helikoptereita pörräsi meidän motellin päällä koko päivän. Emme nähneet julkimoita eikä gaalasta ei ollut meille muutenkaan suurempaa hyötyä, enemmänkin haittaa koska metroasema ja katuja oli suljettu. Katsoimme gaalaa baarissa noin kilometrin päässä juhlapaikasta.

Punainen matto päivää ennen juhlia:

Ja juhlien jälkeen...:

Metroasema Hollywoodissa, katossa filmirullia:

Löysin Amerikan kaikkein kovimman jätkän eli Donald Trumpin nimilaatan:

Kaliforniassa ei Trumpia selvästikään arvostettu. Kaupassa myytiin esimerkiksi Trumpin naamakuvilla koristeltua vessapaperia ja "Fuck Trump!" -paitoja. Lisäksi nimilaatan päälle oli syljetty.


Baari jossa istuttiin parina iltana Hollywoodissa, Frolic Room:

Eräänä päivänä kävimme aamukävelyllä Hollywoodin vuoristoilla. Kävelimme melko lähelle Hollywood-kylttiä ja kävimme myös Griffith Observatoryssa.

Oon hyvä poseeraamaan:

Ja ja ja, lisäksi me käytiin bussikiertoajelulla. Näimme parin päivän aikana jättimäistä Los Angelesia vähän sieltä sun täältä, muun muassa kantakaupungin, Chinatownin, Sunset Stripin, Beverly Hillsin ja Santa Monican. Välillä hyppäsimme bussista pois ja jatkoimme myöhemmin matkaa. Mun mielestä kiertoajelu on ihan loistava tapa tutustua isoon kaupunkiin, vaikka en varmaan ookaan mikään kunnon true travellaaja kun sanon näin.

Lisäksi käytiin Venice Beachilla. Siellä oli söpöjä surffaaja- ja skeittaajapoikia.

Ilma oli meidän loman aikana melko viileä, sellainen 15-19 astetta, mutta parina viimeisenä päivänä lämpötila nousi yli 20 asteen. Rannalla oli ihmisiä surffaamassa ja kahlaamassa, mutta ketään ei huvittanut uiskennella sen enempää.

 
Kuvista saanee sen käsityksen, että meillä oli hauska loma. Niin meillä olikin. En kuitenkaan rakastunut Los Angelesiin, vaan se jätti jälkeensä varsin ristiriitaisen olotilan. Los Angeles on kaupunki, jonka keskustaa koristaa hulppea Disney-konserttitalo - ja sen pihalla loikoilee kodittomia ihmisiä lapsineen patjoissaan ja ostoskärryissään. Se on myös kaupunki, jonka metrossa kuulutetaan, että kaikenlainen kaupusteleminen on ehdottomasti kiellettyä, ja samanaikaisesti metrojunassa kulkee ainakin neljä kaupustelijaa toistensa perässä myymässä sipsejä ja huiveja.

En ole nähnyt missään kaupungissa yhtä paljon upporikkaita, mutta en ole myöskään nähnyt missään yhtä paljon rutiköyhiä. Kodittomia kulki vastaan ihan jatkuvasti. Kaupunki on mun makuun myös aivan liian laajalle levinnyt, ja metrolinjoja on kaupungin kokoon nähden todella vähän. Toisin kuin vaikka New Yorkissa ja Torontossa, Los Angelesissa metro on lähinnä köyhän väen ja laitapuolen kulkijoiden menopeli ja muut kulkevat paikasta toiseen omalla autolla, sulkien silmänsä kaikelta mitä kaduilla ja niiden alla näkyy.

Mietittiin myös äidin kanssa, ettei olla missään kaupungissa nähty yhtä paljon sekopäitä. Jotkut kaupungin kadut ja asemat ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä hiippareita ja hörhöjä, jotka juttelevat itsekseen ja tuijottavat sekavilla silmillään.

Näin loman aikana muun muassa miehen, joka alkoi laulaa mulle rakkauslaulua metroasemalla ja huusi perään FUCK YOU!, miehen joka raahasi kaksi kertaa itsensä kokoista puuristiä harteillaan ja hoki että Jesus loves you, naisen joka lauloi metrossa niin kovaan ääneen ylistyslaulua isovanhemmilleen (jotka eivät olleet paikalla) että ihmiset pitivät kiinni korvistaan: "oh grandmah... i love you so muuuch.. and grandpah... oh i love you too...",  sekä miehen joka jostain syystä päätti saada raivokohtauksen Mäkkärin kassalla ja alkoi heittää tavaroita henkilökuntaa päin. Apua. Näin myös kadulla norkoilevia, latinomusiikkia kuuntelevia miehiä jotka hengailivat lihaksikkaiden koiriensa kanssa ja näyttivät Breaking Badin Tucon henkivartijoilta.

Ristiriitainen kokemus kaikkiaan siis. Helkkarin hauskaakin kyllä oli. Lähtisinkö uudestaan? En tiedä. Kyllä lähtisin, jos saisin hitosti rahaa.


Avainsanat: aurinko, palmut, Hollywood, elokuvat, julkkikset, rasvapihviaamiainen, itkettävä huvipuistolaite, metrossa laulava nainen ja muut sekopäät, liikenneruuhka, söpöt surffaaja- ja skeittaajapojat, Donald Trump -vessapaperi, autot

Hiukset kasvaa kunnolla ensimmäistä kertaa 15 vuoteen - ja se tuntuu upeelta

Tämän tekstin otsikko ehkä kuulosti jonkin luontaistuotteen mainokselta, mutta sitä se ei ole. Sen sijaan haluan kertoa yhdestä pitkäaikaisesta ongelmastani, josta oon vihdoin pääsemässä yli.

Mä oon kärsinyt 13-vuotiaasta lähtien, siis yli puolet elämästäni, pakko-oireisesta häiriöstä nimeltä trikotillomania. Trikotillomaniassa ihminen kokee pakonomaista tarvetta nyppiä irti kehonsa karvoja. Mulla häiriö on aina kohdistunut hiuksiin.

Muistan vielä päivän, jona se kaikki paska alkoi. Oli uudenvuoden aatto ja katsoin elokuvaa yksin sohvalla. Hiplailin hiuksiani sormilla ja löysin omituisen tuntuisen, kiharan ja säkkyräisen hiuksen. Nyppäsin hiuksen irti ja aloin tutkia sitä. Sen jälkeen aloin etsiä lisää samanlaisia outoja hiuksia ja nyppiä myös niitä irti.

Muutaman viikon päästä huomasin tekeväni samaa yhä useammin, koska se tuntui hyvältä ja rauhoitti. Lopulta siitä oli muodostunut automaattinen tapa, jota tein lähes koko ajan ja jota en enää tiedostanut tekeväni. Koulukaverit alkoivat kiinnittää siihen huomiota, ja rippileirillä joku jätkä, jonka kanssa en ollut koskaan puhunut, sanoi että mä olen "se tyttö, jolla on käsi aina hiuksissa".

Kaverit ja perheenjäsenet käskivät usein lopettamaan. Lopetinkin aina, mutta vain hetkeksi kunnes jatkoin huomaamattani uudestaan. Kotona pidin hiuksia ponnarilla ja käytin pipoa ja hanskoja sisälläkin, mutta ihan sama mitä yritin niin hetken päästä kädet olivat taas hiuskarvojen kimpussa. En aina nyppinyt hiuksia irti vaan joitakin hiuksia vain katkoin - ja lopulta olin katkonut niitä niin paljon, että ihmiset luulivat että hiuksiani oli leikattu kerrostetusti. Kaljuja kohtia ei sen sijaan onneksi ehtinyt syntyä.

Loppusyksyllä 2015 ennen Torontoon lähtöä ongelma meni todella vittumaiseksi, kun kirjoitin gradua. Halusin saada gradun valmiiksi ennen matkaa ja kirjoitin sitä joka päivä useita tunteja. Noiden päivien aikana lattia tietokoneeni alla oli täynnä revittyjen ja katkottujen hiusten muodostamia kasoja. Siivosin hiukset roskiin joka yö kun lopetin, ja seuraavana päivänä lattia täyttyi niistä uudestaan. Ja jos totta puhun, niin en jaksanut silloin edes välittää. Tiesin, etten voinut ongelmalle mitään, ja hiusten nyppiminen tavallaan rauhoitti ja auttoi keskittymään stressaavaan kirjoittamiseen paremmin.

Koti ei ollut ainoa paikka, jossa sain hävetä lattian hiuskasoja. Niitä sain siivota monen vuoden ajan yliopiston luentosaleissa, lentokoneessa, bussissa, elokuvateattereissa ja ravintoloissa. Sekä lattioilta että omilta reisiltä ja rinnuksilta.

Mutta on olemassa ihmisiä, jotka pääsevät tupakasta eroon. Ja myös minä olen päässyt eroon trikotillomaniahelvetistä. En voi vieläkään uskoa sitä.

Trikotillomania loppui sinä päivänä kun saavuin ensimmäistä kertaa Torontoon, tammikuussa 2016. En todellakaan tiedä, mitä siinä oikein kävi ja miksi niin kävi. Mutta jotenkin uusi tuntematon elämä ja ympäristö vaikuttivat siihen, että luovuin ihan huomaamattani joistain vanhoista tavoistani. Ehkä olin myös miettinyt, miten noloa olisi ollut, jos Kanadan kimppakämpän lattiat olisivat olleet täynnä mun hiuksia kaiket päivät.

Jossain vaiheessa huomasin olleeni jo kuukauden nyppimättä hiuksia, ja vaikka välillä stressasi paljonkin, niin kädet eivät enää menneet hiuksiin. Välillä ne olisivat ehkä halunneet mennä, mutta koska olin pystynyt elämään kuukauden ilman nyppeilyä, en halunnut missään vitun nimessä aloittaa sitä enää uudestaan.

Tämän vuoden tammikuussa tuli vuosi siitä kun lopetin. Tänä keväänä huomasin hiusteni kasvavan kunnolla ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Niistä on tullut paksummat ja pidemmät kuin koskaan. Yksi syy on varmasti se, että lopetin hiusten värjäämisen pari vuotta sitten.

Mutta veikkaan että sekin auttoi ettei niitä repinyt rikki tai irti joka jumalan päivä.

Aim sou praud.

Lopetan blogin kirjoittamisen, koska vapaa-aika ei enää riitä

moikka. mä oon kokenut viime aikoina aikamoista painetta tämän blogin kanssa. kirjoittaminen on alkanut tuntua tylsältä eikä hyviä juttuideoita ole enää tullut mieleen. muutenkin omasta elämästä kirjoittaminen on alkanut tuntua ahdistavalta ja on ollut sillä tavalla vaikeaa vetää rajaa julkisen ja yksityisen minänsä välille.

lisäksi mulla on yksi uusi todella suuri alue elämässä, joka syö niin paljon aikaa, ettei huomiota ja aikaa blogille enää yksinkertaisesti jää.

mä oon nimittäin aloittanut bikini fitness -kilpailuun valmistautumisen. idea siihen tuli tavallaan yllättäen, mutta toisaalta tiedän odottaneeni tällaista heräämistä alitajunnassani jo pitkään. mä olen jo monen vuoden ajan huomannut päässeeni jollain tavalla rapistumaan sekä sisältä että ulkoa. en ole jaksanut nyppiä kulmakarvojani enkä meikata töihin aikapäiviin, vaikka työskentelen joka päivä kasvokkain ihmisten kanssa. säärikarvatkin ovat olleet ajamatta monta kuukautta.

olen ollut aina pääosin tyytyväinen vartalooni, mutta pyllyyn olen ollut pettynyt. olen joutunut kätkemään pyllyni leveiden hameiden ja löysien housujen alle. olen toivonut pyllyltäni aina sellaista ryhdikkyyttä ja kulmikkuutta, jota niin monissa muissa pyllyissä on ollut. mutta mulla ei.
tämän viikon maanantaina makasin sohvalla, söin tigerin chilipähkinöitä ja katsoin televisiosta heikointa lenkkiä. se oli viimeinen pisara ja silloin tein päätökseni: tämä elämä ei voi jatkua enää näin. olin tehnyt päätöksen osallistua syksyn 2017 bikini fitness -kilpailuun.

olen ollut aina todella kilpailuhenkinen ja kunnianhimoinen ihminen. koen, ettei mikään muu laji voisi haastaa itseäni ja fysiikkaani yhtä täydellisesti. olen valmis taisteluun paremman elämän puolesta, elämän jossa opin vihdoin voimaan hyvin ja rakastamaan itseäni. sillä miten kukaan muu voisi koskaan rakastaa minua, jos en rakastaisi ensin itse itseäni?

tähän mennessä harjoittelu on sujunut erinomaisesti. vaikka elämänmuutoksesta on aikaa vasta muutama päivä, tuntuu että peilistä katsoo jo nyt aivan erinäköinen ihminen. vahvempi, lihaksikkaampi, tahdikkaampi. tämä nainen on historiaa:

en ole tänään jaksanut käyttää isoja alkukirjaimia. jotenkin into sellaiseen ns. oikeanlaiseen kirjoittamiseen on laantunut, koska tämä elämänmuutos on vienyt kaikki ajatukset. myös 20 vuotta kestänyt pianonsoittoharrastus on loppunut. tällä hetkellä ymmärrän, ettei yksi yhdentekevä soitin tehnytkään minua onnelliseksi. se oli vain ajantäytettä kun odotin jotain parempaa.

tämä blogi siis hiljenee tästä eteenpäin, kun keskityn omaan hyvinvointiini ja parempaan elämään. saattaa olla, että joskus päivitän blogiini kuulumisia fitness-elämästäni ja bikini fitness -kisoista. onhan blogin nimi leoko-eleiko itse asiassa täydellinen siihen tarkoitukseen.

olen itse asiassa miettinyt, että sen oli tavallaan oltava jokin enne, sisäinen ääni päässäni, joka alitajuisesti tiesi jo vuonna 2014 blogia perustaessani, että blogin luonne ja samalla koko elämäni tulisivat jonain päivänä kääntymään tähän suuntaan. siksi osasin valita blogilleni oikeanlaisen nimen ja nyt olen siihen, samoin kuin koko elämääni, tyytyväisempi kuin koskaan. seuraavaksi suunnitelmissani on varata kesälomamatka rodokselle, jossa aion hankkia vahvan pohjarusketuksen ennen kisoja.