Onnekas (jeps!) veneretki Tove Janssonin saarelle

Maailman paras muumimuija Janssonin Tove asusti elinkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa kolmisenkymmentä kesää pikkuisella Klovaharun-saarella, joka sijaitsee Porvoon edustalla. Saarelle tehdään kesäisin retkiä yhden viikon ajan. Retket myydään loppuun hetkessä, koska veneeseen mahtuu kerrallaan vain muutama ihminen.

Mun ja äitin on pitänyt tehdä saarelle retki kolmena kesänä. Nyt vihdoin neljännellä yrittämällä päästiin matkaan. Ja vittu melkein perille asti!

- Ekana kesänä me ei saatu retkeä varattua, koska olimme liikkeellä liian myöhään.

- Tokana kesänä meillä oli retki varattuna, mutta Pori Jazz sattui olemaan samaan aikaan, ja se oli ainut päivä, joka sopi mulle. Päätettiin perua retki ja lähteä sittenkin jazzeille.

- Kolmantena kesänä meillä oli retki jälleen varattuna, mutta viimeisenä iltana tuli ilmoitus, että retki on peruttu tuulisen sään vuoksi. Saarelle rantautuminen on kuulemma kovalla tuulella mahdotonta.

- Neljäntenä kesänä, eli nyt, meillä oli retki jälleen varattuna. Olimme varanneet sen jo tammikuussa. Oltiin innoissamme, koska peruutusviestiä ei tullut viimeisenä iltana. Suunnittelin jo ihan kirjoittavani saaresta artikkelinkin Salkkarin matkailusivuille.

Ajettiin Salosta Porvooseen ja sieltä lossin kautta Pellinkiin, josta vene lähti. Meitä oli kahdeksan ihmistä oppaan ja kipparin lisäksi.

 

Vene keikkui ahdistavasti koko matkan, ja vettä roiskui päälle. Keikkuminen yltyi mitä kauemmas rannikosta edettiin. Puolen tunnin päästä olimme saaren edustalla.

Ja sen pidemmälle emme ikinä päässeet. Kippari ilmoitti, että nyt on niin, että tuuli on yltynyt ja aallot ovat yksinkertaisesti aivan liian korkeat rantautumiseen.

Quelle surprise! Oli kuulemma viikon ensimmäinen retki, joka epäonnistui. Vielä pari tuntia aiemmin lähtenyt aamuretki oli sujunut hyvin. How can my life always be like this. Aina menee kaikki MELKEIN niin kuin elokuvissa. Nästan. Ja sain muuten jollain ilveellä mahdutettua neljää eri kieltä tähän yhteen kappaleeseen.
 


Muutenkaan en nauttinut retkestä yhtään, vaan vaappuvassa purtilossa oleminen sai mielen levottomaksi. Mä olen alkanut pelätä merta iän myötä. Se on niin valtavan kokoinen ja kätkee pintansa alle vaikka mitä arvaamatonta. Rannalla ei oikein tajua, kuinka paljon voimakkaampia aallot ovat avomerellä. Veneellä tai laivalla ollessa mulla on tapana katsella lähellä olevia saaria ja pohtia, mihin olisi lähin matka uida, jos vene uppoaisi.

Opas kertoi, että syysmyrskyjen aikana pieni Klovaharun-saari on välillä huuhtoutunut kokonaan aaltojen alle. Saarella oleva huussi on saaren kolmas, koska myrskyt ovat tuhonneet kaksi ensimmäistä. Jos aallot ovat olleet kovat, saarelta ei ole päässyt pois. Mitään puhelinta Tovella ei ole saarella ollut, vaan hän on viestitellyt valosignaalein veljelleen Larsille, joka on asunut Pellingissä.

Mutta olihan meillä nyt ihan kiva roadtrip äidin kanssa. Nähtiin matkalla muun muassa hylätty vanhainkoti:

Sen lisäksi käytiin paluumatkalla Heurekassa katsomassa eläinten Body Worlds, jota äiti ei ollut vielä nähnyt:

Näyttely on muuten todella hieno ja suosittelen sitä ihan jokaiselle iästä riippumatta. Siellä alkaa ihan tosissansa pohtia maailmaa ja elämän monimuotoisuutta, elefanttia kärsineen, haita rasvamaksoineen ja kirahvia voimakkaine sydämineen, jonka on oltava tarpeeksi vahva pystyäkseen pumppaamaan verta koko korkean kaulan kautta aivoihin. Mitä enemmän tätä elämää pohdin, sitä enemmän tajuan, etten loppupeleissä tajua siitä yhtään mitään.

Niin kuin en tajua sitäkään, miksi emme edes neljännellä yrityksellä päässeet muuminaisen saarelle.

Mummonkaataja ja muita tarinoita

Mä oon vähän silleen idiootti, että kävelen kadulla yleensä täysin ajatuksissani, muistellen joitain vanhoja juttuja. Sitten alan hihitellä yksin enkä pysty lopettamaan, ja vastaantulijat katsovat ihmeissään. Luulevat kai että heille nauran.

Koska mulla ei ole nyt mitään tekemistä, niin tulin blogiini jakamaan muutaman tarinan. Ne eivät liity toisiinsa mitenkään paitsi siten, että ne saavat mut aina nauramaan tai vähintään hymyilemään kaduilla käppäillessäin.


1. Mua hihityttää se, että kun olin kolmannella luokalla, niin törmäsin kahden viikon sisällä polkupyörällä mummoon kaksi kertaa. Molemmat koulumatkalla. En ymmärrä, miten saatoin onnistua. Kaaduin molemmilla kerroilla, mutta mummo kaatui vain toisessa tapauksessa. Ensimmäinen, kaatunut mummo oli tosi mukava eikä suuttunut, mutta jälkimmäinen oli todella kiukkuinen. Olin sen jälkeen peloissani, koska pelkäsin törmääväni mummoon lähiaikoina kolmannen kerran. Onneksi niin ei ole kuitenkaan käynyt.

2. Tää ei liity muhun vaan tuntemattoman jätkän koevastaukseen. Lukion matskunope kertoi kerran tunnilla jostain vanhasta matikan/fysiikan kokeesta. Kokeessa oli kysytty näin: ”Millä tavalla on mahdollista selvittää kerrostalon korkeus, jos ainoa käytettävissä oleva väline on ilmapuntari?”

En muista, mikä olisi ollut oikea vastaus, mutta itse olisin vastannut, että pudottaa sen katolta ja ottaa aikaa… Mutta anyways, joku jätkä oli vastannut näin: ”Mene koputtamaan talonmiehen ovelle ja sano hänelle, että kerro mulle tämän talon korkeus niin annan sulle lahjaksi ilmapuntarin.”

Hahahaha, siis tämähän on ihan typerä juttu, mutta nauran sitä oikeasti edelleen, vaikka siitä on lähemmäs 13 vuotta aikaa! En muista enää edes, miten jakokulmalla kuuluu laskea, mutta muistan ilmapuntarin. Oikeat asiat jääneet matikantunnilta mieleen.

Vanhat koevastaukset on muutenkin parhaita, varsinkin mun pikkuveljen. Hän kirjoitti joskus uskonnonkokeeseen jostain Raamatun katastrofista seuraavasti: ”Silloin maa vavahteli ja Kristukset nousivat haudoistaan.” Kuulostaa todella dramaattiselta. Kristuksiakin oli yhtäkkiä monta…:D

Ja joskus siltä kysyttiin hissankokeessa, että mistä valiokunta päätti, niin hän vastasi, että valiokunta päätti Valio-maidosta.

3. Mua hihityttää se, että menin kaverini kanssa bussilla väärään suuntaan viime joulukuussa. Olimme menossa Salosta Helsinki-Vantaalle, koska olimme lähdössä Amsterdamiin. Bussiliputkin oli varattu netistä. Astuimme bussiin ja näytin henkkareita kuljettajalle, joka tarkisti nimeni listasta.

Bussi ehti ajaa ainakin 10 kilometriä Halikon halki, ja juttelimme rauhassa kaikenlaista, kunnes bussin kaartaessa moottoritielle kaverini huusi: ”Mitä vittua?? Miksi me käännyttiin TURKUUN??”

Pomppasin ylös ja suorastaan lensin kuljettajan luokse hädissäni kysymään, että meneekö tämä bussi Turkuun, me olemme menossa Helsinkiin lentokentälle. Kuljettaja vastasi, että Turkuunhan tämä ja että listassa oli ilmeisesti ollut joku _lähes_ samanniminen kuin minä.

Hän jätti meidät Paimioon, mistä hyppäsimme Turusta tulevan bussin kyytiin. Jälkimmäisen bussin kuljettaja vielä huusi ”MÄ OTAN NYT KYYTIIN VAIN NE KAKSI JOTKA MENI VÄÄRÄÄN SUUNTAAN” niin kovaa, että bussi raikui ja jotkut nauroivat meille pelleille. Haha, mutta ehdittiin!

4. Tää neljäs juttu tapahtui eilen. Olin kaverin luona grillibileissä, jossa järjestettiin myös olympialaiset. Meitä oli kaksi joukkuetta, Gladiaattorit ja Piriporvarit. Yhdessä lajissa piti ensin pyöriä lapion ympäri viisi kertaa ja sen jälkeen kiertää sellainen tonkka mahdollisimman nopeasti juosten.

Yksi Gladiaattoreiden tyyppi (en uskalla kertoa nimeä) (mutta en ollut minä tällä kertaa) sai hädin tuskin pyörittyä sitä viittä kierrosta ennen kuin hän lähti kompuroimaan sivulle ja kaatui suoraan pläsi edellä viereiseen pusikkoon. :D :D :D Pääsi ylös sieltä ja juoksi radan haparoiden, ja mä kaaduin maahan nauramaan, kun nauratti niin helvetisti.

Siitä on olemassa video, jonka oon katsonut tänään ainakin viisi kertaa ja meinannut edelleen tukehtua nauruun joka kerta. Mä en jostain syystä kauhean usein naura, mutta vitsi se on kyllä ihanaa sitten kun sitä tekee.