lauantai 23. joulukuuta 2017

Joskus oli aika kun tykkäsin Facebookista

Joskus oli aika kun tykkäsin Facebookista.

Se oli silloin alkuvuosina, silloin kun käytin Facebookia tietokoneella.

Nykyisin selailen Kasvokirjaa lähinnä Honor 8 Litellä. Joka kerta avatessani Facebookin puhelimellani huomaan sen muuttuneen umpisurkeaksi.

Mun etusivu näet täyttyy päivittäin arvonnoista, kilpailuista ja muista mainoksista. Joukkoon iloiseen lukeutuvat myös meemikuvat, WAIT FOR IT -eläinvideot sekä ryhmien ja uutissivujen linkit.

Sitten on tämä kummallinen tägäysmania. Pelkkää tägäilyä koko etusivu pullollaan. Tag a friend who would eat this chocolate cake in 30 seconds. Tägää se frendi, joka on yhtä huono luistelemaan kuin tämä koira. Tag someone and say nothing.

Ja ne tykkäykset... Tykkää tästä, jos olet samaa mieltä! Like and share if you agree. Tykkää, jos toivot valkeaa joulua! Tykkää tästä, jos haluaisit jo päästä kopeloimaan pukin lahjasäkkejä ja olet nainen! Tykkää, jos sinäkin olet sitä mieltä, että on väärin varastaa lompakko kadulla kävelevältä mummolta.

Ja muuten: kaveri, jonka nimi alkaa R:llä, joutuu tarjoamaan sinulle pizzan!

En tiedä. Haluaisin nähdä enemmän jotain muuta.

Tänään mulle on mainostettu muun muassa vintage-leivänpaahdinta ja Hugo Bossin hajuvettä. Lisäksi tuossa on pyörinyt jo kolmen päivän ajan linkki Hesarin timanttiartikkeliin, jota en pääse lukemaan, kuin painostaen mua hankkimaan lukuoikeuden.


Muistan vielä hyvin sen päivän kun liityin Facebookiin. Oli vuosi 2008. Aloin samantien etsiä kavereideni profiileja ja häkellyin kaikista Facebookin suomista mahdollisuuksista. Etu- ja sukunimen perusteella pystyi hakemaan käsiinsä ketä tahansa tietämiään ihmisiä - toisin kuin vanhassa tutussa IRC-Galleriassa, jossa käyttäjät olivat piiloutuneet nimimerkkien taakse.

Yhtäkkiä vanhat koulu- ja työtoverit, joihin luulin kadottaneeni yhteyden loppuelämäkseni, olivat tietokoneen ruudun toisessa päässä vaihtelemassa kuulumisia mun kanssa.

Facebook ei ollut kiva vain uutuudenviehätyksen vuoksi: pidin myös siitä, mitä Facebookissa tapahtui. Kaverit kertoivat tilapäivityksissään miten heillä sujui. Jos he eivät suoranaisesti kertoneet kuulumisiaan, heiltä tuli muita hauskoja juttuja ja sutkautuksia, turhia ja vähemmän turhia. Tunnelma oli rennompi kuin nykyisin, ainakin mulla. Mun Facebook-kaverien määrä oli kolmannes nykyisestä, enkä kauheasti miettinyt mitä voisin siellä sanoa ja mitä en.

Silloin jaksoin ihan keskittyäkin. Selasin aina viimeisimmät tarinat niin pitkälle alas asti, että tulin siihen kohtaan, jonka olin jo nähnyt. Nykyisin vain selailen meemikuvia ja tägäyksiä pikavauhdilla. Aivokuolleena etusivua alas vierittelen, vain huomatakseni ettei siellä ole tälläkään kertaa tapahtunut mitään.

Kaveri, jonka nimi alkaa millä tahansa kirjaimella, saa kernaasti pyytää kaveria, jonka nimi alkaa kirjaimella A, vaikka juoksulenkille, kahville tai pelaamaan Scrabblea, Rappakaljaa, tai ihan mitä tahansa. :)












keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Mulle Suomi merkitsee...

- sinistä ja valkoista
  
- sitä, että kun on 25 astetta lämmintä, lähes koko kansa pakkautuu uimarannalle nauttimaan olostaan, ja loput ovat jossain muualla puhisemassa, että on niin kuuma että ei pysty olemaan

- kieltä, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni niin monipuolisesti kuin haluan ja olemaan tasan se henkilö joka olen, toisin kuin vaikka englannin kielellä

- maailman parhaita kirosanoja

- kauniita, melankolisia joululauluja, ei yli-iloisia rinkutuksia joista tulee mieleen yhdysvaltalainen jouluruuhkainen kauppakompleksi

- talvista, taivaallisen kaunista lappimaisemaa lumisine tuntureineen, samoin kuin harmaassa loskapaskassa lilluvia katuja ja sitä kun räntää sataa vaakasuorassa kasvoihin

- järviä, metsää, peuroja, hirviä, kurkiauroja, metsoja
 
- pimeää talvea, jolloin aurinko hädin tuskin nousee, ja valoisaa kesää, jolloin se hädin tuskin laskee



- sitä, että paljon ajatellaan, mitähän muut minusta/meistä ajattelevat, vaikka luultavasti eivät ajattele viidesosaakaan siitä määrästä kuin minä/me ajattelemme niiden ajattelevan ja kuin minä/me ajattelemme itsestämme itse

- sitä, että vappuna voi yhtä hyvin olla t-paitakeli kuin sataa luntakin
 
- ihmisiä, jotka valittavat kun eteen sattuu tietyömaa, ja ihmisiä, jotka valittavat kun tiet ovat huonossa kunnossa eikä niitä korjata

- muumeja

- järjestystä ja sitä, että asiat useimmiten toimivat hyvin

- rehellisiä ja perusystävällisiä ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan kauheasti puhua pälpätä tuntemattomien kanssa ja ärähtävät kommenttipalstalla ja kovaa, kun Pohjois-Amerikkaan muuttanut toimittaja kirjoittaa Hesariin smalltalkia ylistävän kolumnin

- karvat pystyyn nostavaa tunnetta, kun kuuntelee Sibeliuksen Finlandiaa tai kun Suomi voittaa olympiakultaa

- toisaalta harmitusta siitä, etten tule koskaan pääsemään sisään sellaiseen yltiöpäiseen jalkapallohuumaan, koska Suomi ei pärjää jalkapallossa (vaikka pari vuotta sitten vähän koinkin sitä Islannin kautta)

- puhtautta

- sitä, että pimeänä arki-iltana kaduilla ei tule vastaan melkein ketään, mutta kesällä kaikki rynnivät luolistaan ulos eikä Ruisrockiin meinaa saada lippua edes sunnuntaina
  



- tylsää kansallislaulua, joka ei aiheuta mitään tunteita, ja toivoa siitä, että se voitaisiin joskus vaihtaa Finlandiaan

- paikkaa, joka oli lapsena maailman keskipiste ja jonka lähellä oli vain Ruotsi ja muut maat jossain muualla

- nykyisin Euroopan nurkassa sijaitsevaa syrjäistä valtiota, josta näkyy keskieurooppalaisten tv-kanavien säätiedotuskartoissa vain alareuna, vaikka säätiedotuksessa puhuttaisiin koko Euroopan tai maailman säästä

- maailman rakkainta paikkaa

- isovanhempien lapsuudentarinoita, kuten se kun mummo kertoi hänen Amerikassa asuneen tätinsä postittaneen hänelle pula-aikana uusia kenkiä

- SAUNAA

- elämäni tärkeimpiä ihmisiä

- Pikku Kakkosta, liikuntatunteja, lumisotaa, ala-asteen pesäpalloturnauksia, jotka meidän luokka aina hävisi, ja loppujen lopuksi vähän kaikkia lapsuusmuistoja



- oikeastaan vähän kaikkea