keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Kuka kertoisi minulle?

Auschwitz ja Birkenau. En ole ennen käynyt, nyt olen, ja ikinä en enää mene takaisin. Kerron nyt elämäni häiritsevimmästä lauantaipäivästä, joka oli niin outo, että on vaikea löytää sanoja tuota outoutta kuvaamaan. En tosin meinaa löytää sanoja koko aiheestakaan. Hyvin mykäksi mielen vetää.


Auschwitz

Birkenau

Istuin minibussissa. Ympärilläni kävi kova puheensorina ja puolalainen poppi soi. Olimme matkalla Krakovasta keskitysleireille. (Krakova -> Birkenau -> Auschwitz -> Krakova.) Keskitysleirit ovat suosittu päiväretkikohde Krakovasta, koska matkaa niille on vain puolitoista tuntia. Siksi mekin olimme retken ostaneet, kun Krakovassa kerrankin olimme.

Tällä retkellä ainoastaan bussikyyti maksoi. Sisäänpääsy itse leireille on ilmainen, ja niin kuuluukin olla. Myös kalliimman, opastetun retken olisi voinut ottaa, mutta me emme halunneet opastusta.

Mitä lähemmäs saavuimme, sitä hiljaisemmiksi ihmiset muuttuivat, ja jossain vaiheessa huomasin myös musiikin loppuneen. Yhtäkkiä Birkenaun valokuvista tuttu portti jo häämötti edessä.





Kun Auschwitz toimi enemmänkin työleirinä, oli Birkenau tuhoamisleiri, jonne satojentuhansien ihmisten matka päättyi. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole koskaan saatu, mutta Birkenaussa kävellessä tajuaa, minkä laajuisesta alueesta on ollut kyse. Alkeellisten puuparakkien (joista valtaosasta on enää jäljellä savupiippu) jonot jatkuivat ihan häiritsevän pitkälle. Birkenaussa on ollut yli 300 rakennusta.








Sää oli marraskuun 24. päivänä 2018 tunnelman mukaisesti juuri niin paskainen kuin olla saattoi. Oli sumeaa ja hämärää koko päivän, tuuli kylmästi ja vettä tihutti välillä. Palelin koko ajan, eikä lämmittelemään päässyt oikein mihinkään. Mulla sentään oli lämmin takki ja olin juuri syönyt tukevan hostelliaamiaisen, ja tämän tiedostaminen sai tuntemaan vieläkin surkeampaa oloa nälässä pidettyjen vankien elämän loppumetreistä.

Jo Birkenaun jälkeen mietin, etten haluaisi enää jatkaa Auschwitziin. Mutta kai sinne oli mentävä kun sinne asti oli tultu.



Auschwitz koostuu pääasiassa punaisista tiilitaloista. Näihin taloihin on koottu näyttelyitä keskitysleirin kauheuksista. Eli vaikka Auschwitz ei ollut alueena yhtä ahdistava kuin Birkenau, siellä tunnelma kävi vieläkin painostavammaksi. Kaikki lätkäistiin suoraan päin kasvoja kuin litimärkä homeinen rätti.

Nämä ihmiset olivat oikeasti olleet olemassa. Näin seinillä vankikuvia uhreista, kuin kovistakin rikollisista, jotka tuijottivat silmiin. Mietin, mitähän he näissä kuvissa ajattelivat. Kuvien alta luin, keitä he olivat olleet, mistä tulleet ja mitä työtä tehneet. Näin lukkoseppiä, opettajia, maanviljelijöitä, lääkäreitä. 

Näin uhrien tavaroista kasattuja valtavia vuoria: kenkävuoria, harjavuoren, matkalaukkuvuoren, hiusvuoren ja pyöreämallisten silmälasien sekaisen kasan. 

Luin ihmisille tehdyistä ************ *****, **********, ************ ja muista käsittämättömistä julmuuksista, joita en edes mainitse. Ihan täyttä paskaa.


Lopulta sain tarpeekseni. En halunnut enää nähdä yhtäkään vuorta tai lukea yhtäkään uutta infotaulua. Kuljin huoneiden läpi katsomatta enää mihinkään, kunnes en enää halunnut mennä taloihinkaan ja jäin seisomaan keskelle Auschwitzia johonkin Block 13:n eteen, jossa ilta oli jo alkanut hämärtyä ja ihmiset kaikonneet. Ja meidän bussin lähtöön oli vielä tunti aikaa. Oli muuten harvinaisen pitkä tunti.



Paluumatkalla pimeässä minibussissa istui hyvin hiljaista ja mietteliästä porukkaa. Mullakin oli mielessä pirusti kysymyksiä ja suurin niistä oli tämä: M I K S I ? Mikä ajaa ihmisiä moiseen? Kuka kertoisi minulle, miten ihminen voi olla noin sanoinkuvaamattoman hirveä? (Eikä edes vain yksi ihminen vaan suuri joukko ihmisiä yhteisellä oikeaksi uskomallaan asialla.)

Sanoin alussa, etten mene enää ikinä Auschwitziin. En menekään, mutta sillä en todellakaan tarkoita, että katuisin Auschwitzissa käymistä. Päinvastoin olen tyytyväinen, että kävin, ja mun puolesta muutkin voisivat. Nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Niitä ei voi unohtaa tai lakaista maton alle, vaan niiden nimenomaan kuuluu tulla kerrotuiksi ja kuunnelluiksi. Juuri eilen oli Ylellä uutinen, jossa sanottiin, että CNN:n kyselyn mukaan eurooppalaisten tietämys holokaustista on hiipumassa. Kolmannes vastaajista sanoi, että he tietävät vähän tai eivät mitään tästä joukkomurhasta. No sepä hyvä. Jos historiaa ei tunneta, ei siitä sitten mitään voi vastaisuuden varalle oppiakaan.

Toisaalta olen tyytyväinen, että kävin jo. Tykkäsin Krakovasta tosi paljon, varsinkin sen halvoista ravintoloista ja juutalaiskorttelin baareista. Että ensi kerralla menen hyvillä mielin nauttimaan ihan vain Krakovasta itsessään.

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Mun elämäkerta Salon syysmarkkinoiden mukaan

Moi taas! Salossa oli tänä viikonloppuna perinteiset ja suositut syysmarkkinat, joita on mun kuuleman mukaan vietetty jo 1700-luvulta lähtien. Salossa on tänä viikonloppuna vierailulla myös Anna, ja hänenkin juuret juontuvat, jos nyt eivät aivan yhtä pitkälle historiaan, niin melko kauas nykyajasta kuitenkin, 1980-luvulle.

Olen siis käynyt markkinoilla ensimmäisen kerran jo kasarilla. Ensimmäiset muistikuvat sieltä ovat ysärin alkupuolelta. Sen jälkeen siellä onkin hengailtu melkein jokaisena syksynä, viimeksi eilen.

Markkinat eivät ole mun mielestä muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana lähes yhtään. Samoissa paikoissa myydään samoja lakuja, samaa hernekeittoa ja samoja pärekoreja. Tunnelma on aina lämmin ja ilma hiton kylmä. Ja Tivoli Sariolan vanha kunnon Waltzer siellä aina vaan jaksaa esiteinejä joukkohysterisoida!




Turkulainen ystäväni kertoi käyneensä Salon markkinoilla poikaystävänsä kanssa vuosi sitten. Hän sanoi, ettei tapahtuma ollut niin ihmeellinen kuin salolaiset olivat antaneet ymmärtää. Aloin miettiä, ettei se kai mullekaan olisi, jos kävisin markkinoilla ekaa kertaa.

Salolaisille se on kuitenkin rakas juttu. Bongasin eilenkin markkinoilta monia vanhoja salolaisia, jotka ovat muuttaneet kaupungista pois (mukaan lukien itseni). Vähän niin kuin joulupäivänä törmää baarissa vanhoihin rinnakkaisluokkalaisiin, joita ei ole nähnyt lukion jälkeen ollenkaan.

Mulle vanhana salolaisena markkinoihin liittyy siis vahva tunnelataus ja liuta monenmoisia muistoja eri vuosilta, hyvinkin erilaisia muistoja elämänvaiheesta riippuen. Markkinat eivät ole pahemmin muuttuneet, mutta mä siinä niiden sivussa olen.





Tässä viisi elämänvaihetta, jotka voin markkinoiden kautta itsessäni tunnistaa:


1. Elämäniloinen ja huoleton penikka

Olen vanhempien kanssa markkinoilla. Voiko riemullisempaa päivää olla. Ehkä vuoden kohokohta jouluaaton jälkeen. Äiti ostaa mulle lakupötköjä. Ensin karuselliin, jossa istun krokotiilin päällä, ja siitä mini-autoradalle. Iskä ottaa hienoja kuvia painavalla Pentax-kameralla, kun siinä vähän hihittelen, ja äiti valvoo etten nouse seisomaan. Maailmassa ei ole olemassa muuta hetkeä kuin ne markkinat siinä, ja miksi pitäisikään.

 


2. Hysteerinen esiteini

Ala-asteiässä markkinat ovat vieläkin siistimmät, jos se mahdollista on. Kojut eivät karkkikojuja lukuun ottamatta kiinnosta, mutta jumankauta ne laitteet!! Kaikki pääsevät koulusta aiemmin markkinoiden kunniaksi (!), ja sitten lähdetään kavereiden kanssa ryminällä markkinoille kiertelemään härveleitä sen verran mihin omat markat riittävät. Välillä vähän ärsyynnytään toisen koulun tytöistä, jotka tulevat vastaan ja kuiskivat.

Mun luokkalaiset kerskailevat sillä, kuka on uskaltautunut Waltzerin kyytiin ja saanut siinä kovimmat vauhdit. "Mä pidin koko ajan käsiä ylhäällä ja se kaikista pahin pyörittäjä tuli koko ajan antaa lisää vauhtii, mut ei ollu ees paha!!!!" Mä en tykkää kyseisestä laitteesta. Mun lemppari on Tropical Trip, jossa käyn monta kertaa.



3. Pahisteini, joka ei haluaisi olla pahisteini

Istun markkinoiden lähellä Panopuistossa eli Paniksessa. Ympärillä on kavereita ja kavereiden kavereiden kavereita. Kaikki juovat lasipulloista ja niistä vanhanmallisista muovipulloista siideriä ja kaljaa. Minäkin vähän mutta en tykkää.

En jaksaisi oikein olla siellä. Olen ilmeisesti hitaammin kehittyvä ihminen, koska kiinnostun juhlimisesta kunnolla vasta myöhemmin, joskus 17-18-vuotiaana.

Vihdoin ja viimein lähdemme vähän humalassa (mä lähes selvä koska ollut niin pahaa juomaa) torille ja menemme yhteen laitteeseen. Mun kaverille tulee huono olo ja hän haluaa lähteä kotiin. Lähden todellakin mukaan!




4. Aikuinen fiilistelijähipperi

Hipperi rakastaa markkinoilla eniten ruokakojuja ja markkinoiden tunnelmaa. Hän on piiloutunut tuulelta suojaan paksuun villakangastakkiin ja jättimäiseen huiviin, jonka alta aistiskelee syysmarkkinoiden ainutlaatuista atmosfääriä. Nams kuinka herkullisilta näyttävätkään nuo muurinpohjalätyt. Joitain uusiakin kojuja saisi hänen puolestaan olla, vaikka erikoisoluita tai kreikkalaisia pitarullia tarjoavat kojut, kun vähän tylsiksi käyvät nuo samat. Ruokaa voi markkinoilta hyvillä mielin ostaa, mutta tavaroita ei mielellään, ettei mene maapallo pilalle! Korkeintaan yhden kangaskassin tai käsityönä neulotun pipon.


5. Back to square one

Tänä vuonna muhun iskee hyvin sellanen takaisin lähtöruutuun -mainen fiilis. Se iskee, kun katson instasta ja fasesta monia kuvia, joissa kaverini ovat lastensa kanssa markkinoilla. Meininki on kuin kohdassa 1. Kuvissa on onnellisia, nauravia lapsia krokotiilikarusellissa ja kädestä kiinni pitäviä äitejä. Osat vain ovat muuttuneet.

Itsekin haluaisin lapsia joskus muutaman vuoden päästä, ja enköhän mä heidätkin sitten markkinoille vie. Mutta nyt minun back to square oneni näyttäytyy tällaisena:

Olen vanhempien kanssa markkinoilla. Voiko riemullisempaa päivää olla. Ehkä vuoden kohokohta jouluaaton, 30v synttäreiden, Balin-matkan ja aika monen muun päivän jälkeen. Iskä ostaa mulle teen ja suklaakroisantin, ja pohdimme syvällisiä, esimerkiksi sitä, kuinka monta vuotta on miljardi sekuntia.

Iskä ottaa musta huonon kuvan Microsoft-puhelimellaan ja lähettää sen sukulaisille. Mun mielessä painaa rasittavan häiritsevänä ajatus siitä, etten ole vielä tehnyt tämän viikon koulutehtäviä. Pusken ajatuksen väkipakolla helvettiin. Maailmassa ei ole olemassa muuta hetkeä kuin ne markkinat siinä, ja miksi pitäisikään.
<3



tiistai 7. elokuuta 2018

Helsinki on ylimielisten landevihaajien kaupunki - tai sitten ei

Helsinki oli mulle ensimmäiset 29 vuotta elämästäni varsin etäinen kaupunki. Mun tuntema Helsinki rajautui lähinnä Lintsiin, keskustaan Forumeineen ja Stockineen ja Esplanadiin sekä satamaan, josta pääsi päiväretkelle Tallinnaan. Kaikki näiden ulkopuolella oleva oli jotain epämääräistä: vanhoja kivitaloalueita, kalliita asuntoja, Alepoja, liikenneruuhkia. Katuja ja puistoja with no name.



Nyt kun olen asunut Helsingissä kohta vuoden, suhtaudun kaupunkiin hyvin eri tavalla kuin ennen. En ole käynyt Forumissa tai Esplanadilla pitkään aikaan. Sen sijaan vietän aikaa siellä ulkopuolella, siellä epämääräisellä vyöhykkeellä. Rakastan yli kaiken aluetta, jossa asun, varsinkin näin kesällä. Lähin ravintola sijaitsee kadun toisella puolella ja ruokakauppakin kahden minuutin kävelyn päässä - mutta voin myös käpyttää kotioveltani hetkessä merenrantaan, kallioille ja saarille keskelle luonnonrauhaa, paikkoihin joista en tiennyt ennen mitään.




Kaikista eniten mun suhtautuminen on kuitenkin muuttunut itse helsinkiläisiin. Asukkaisiin, ihmisiin. En ole heistä enää lähellekään sitä mieltä, mitä joskus olin. Enkä kyllä tiedä, olenko koskaan mitään mieltä ollutkaan. On vain ollut käsitys.

Mun aivoihin on nimittäin jo lapsena istutettu sellainen faktatieto, että helsinkiläiset ovat itseriittoista ja ylpeää sakkia, jotka suhtautuvat ylimielisesti kaikkiin kehä kolmosen toiselta puolelta tuleviin. Helsinki on myös niin suuri, ettei siellä voi olla mitään yhteisöllisyyttä, kylmät ihmiskoneet vain kulkevat kaduilla toisiaan näkemättä. Muistan, kun mietin jo penskana, etten ikimaailmassa muuta Helsinkiin, koska olisin siellä vain yksinäinen maalaisjuntti.




Mutta ähäkutit, eihän täällä ole sellaista ollenkaan! Meininki mun nykyisin tuntemassa Helsingissä ei ole kylmä tai ylimielinen. Vaan yllättävänkin avoin ja toiset huomioon ottava.

Ovea pidetään auki, vaikka takana tuleva olisi vielä kaukana. Useampikin ihminen on kysynyt multa neuvoa bussipysäkillä ja jutellut niitä näitä. Naapurit moikkaavat aina iloisesti, ja kämppis käy grillailemassa alakerran mummojen kanssa. Hissin ovea ei paukauteta toisen edestä kiinni, vaan kysytään, tarvitseeko myös hän hissiä.

Kivointa on, että lähes kaikki mun tuntemat helsinkiläiset suhtautuvat asuinkaupunkiinsa positiivisesti. Kaikki kehuvat Helsingin merenrantaa ja sitä, että Helsingistä löytää aina uusia juttuja, vaikka olisi asunut siellä pitkäänkin.

Suuri ihmismäärä edustaa tietysti joillekin kolkkoutta ja kylmyyttä. Mulle se on sitten taas enemmänkin anonyymiutta. Pidän siitä, etteivät vastaantulijat tiedä musta tai mä heistä mitään. Salossa asuessa vastaan käveli koko ajan tuttuja naamoja. Tossa on toi, joka on seurustellut mun parhaan kaverin kanssa. Tossa toi, joka seisoi mun takana kun lensin turvalleni aerobic-tunnilla kun kompastuin steppilautaan.



Helsinkiläiset eivät ole vielä kertaakaan kiusanneet tai syrjineet mua siksi, että tulen Salosta. Kämppikset eivät sulje leffailtojen ulkopuolelle tai naljaile. Tarkemmin ajatellen siihen ei olisi edes varaa: toinen heistä on nimittäin kotoisin vielä kauempaa, Kotkasta.

Itse asiassa hyvin monet helsinkiläiset kaverini tulevat jostain muualta kuin Helsingistä: Turusta, Salosta, Porista, Vantaalta, Savonlinnasta, Rovaniemeltä ja Meksikosta. Sitten on ihan niitä monennen polvennen paljasjalkaisiakin. Helsingissä sillä nyt vasta vähän merkitystä onkin, mistä tulen.

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Kolmekymppinen nainen

Täytin tasan viikko sitten kolmekymmentä vuotta. Vietin ihanan juhlapäivän synnyinseuduilla Salossa. Päivä oli aurinkoinen, kuuma ja tuulinen. Iltapäivällä kutsuin sukulaiset kahvittelemaan, ja illalla join salolaisten kaverieni kanssa paljon kaljaa ja viinaa. Mun setä sanoi päivällä, että kolmekymmentä on tosi hyvä ikä. Olen oikeastaan ihan samaa mieltä. Olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta myös kokenut ja nähnyt jo paljon maailmaa. Mun puolesta voisin hyvin jäädä tähän ja täyttää kolmekymmentä kaikkina tulevina syntymäpäivinä.

Muistan kun kuuntelin Frederikin Kolmekymppinen-kappaletta joskus lapsena. Siinä laulettiin "en oo enää sinisilmäinen, mä oon kolmekymppinen". Ajattelin silloin, että kolmekymppiset ovat vanhoja ihmisiä, jotka kuuntelevat pelkkää humppaa ja käyvät lavatansseissa. Lisäksi ajattelin, että sinisilmäisyyden menetyksellä viitataan kirjaimellisesti silmien väriin. Mietin, että ilmeisesti ihmisen vanhetessa silmien väri sitten haalistuu samalla tavalla kuin hiukset harmaantuvat.

Nyt kolmekymppisenä olen tarpeeksi viisas ymmärtämään, että myös kolmekymppisten silmät voivat olla siniset. Tai sinivihreät, kuten mulla on ollut lapsena ja on edelleen. Humppaakaan en kyllä usein kuuntele, vaan viimeksi kuuntelin Kalevauvaa ja Robinia. Lavatansseihin voisin tosin lähteä oikein mielelläni! Tuleeko joku mun kanssa?



Olen päässyt elämässä oikeastaan aika helpolla. En ole koskaan murtanut yhtäkään luuta tai ollut onnettomuudessa. Olen kyllä törmännyt autolla Harley Davidson -moottoripyörään niin että se kaatui ja meni puoliksi säpäleiksi, joten tavallaan olen. Luiden murtamisestakaan en ole täysin varma. Kerran lapsina kun pelasimme Juuson kanssa sählyä kotona, Juuso potkaisi mua vahingossa pikkusormeen. Muistan, että se sattui todella paljon, mutta en mennyt lääkäriin, koska pelkäsin lääkäreitä. Siitä lähtien mun sormi on ollut aivan vinossa.

En toivonut syntymäpäivälahjoja, mutta sain ihania lahjoja silti. Ensinnäkin sain niin paljon alkoholia, että se riittää loppuvuodeksi. Lisäksi sain salolaisilta ystäviltä 150 euron elämyslahjakortin. En ole vielä päättänyt, minkälaiseen elämykseen käytän sen. Sain myös kauniita kukkia ja kasveja. Äitikin yllätti ostamalla mulle ja itselleen lennot Italiaan. Elo-syyskuun vaihteessa menemme hänen kanssa Napoliin, Pompeijiin, Sorrentoon ja Caprille! <3

Myös kämppikset olivat täydellisiä ja veivät mut keskiviikkona illalliselle Sidney's -ravintolaan Vallilaan. Tarjosivat mulle simpukoita, carpacciota ja täytettyä kasvisleipää. Ilta päättyi pikkuhiprakassa kotiin ja sekasaunaan!



Ikäkriisiä ei ole. Muistan, että pidin itseäni vanhana kun täytin 23, mutta nyt se tuntuu typerältä. Samalla tavalla pidän siis 30 vuoden ikäistä itseäni nuorena kymmenen vuoden päästä. Tällä hetkellä olen iloinen ja sitä mieltä, että voisin täyttää kolmekymmentä vaikka joka viikko. Saisin lentoja Napoliin, ilmaisia simpukkaillallisia ja sekasaunoja vaikka päivittäin! Olisin niin innoissani, että pomppisin ilosta kaiket päivät. Nyt kun polvet vielä kestää.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Dream of Balifornication

Hello hello, it's Anna again! Mitäs kuuluu? Mulle ihan hyvää. Rakastan tätä aurinkoista ja lämmintä ilmaa, mikä ei varmaan ollut yllätys mut tunteville.

Viime kuussa tosin koin vielä kymmenen kertaa paahtavammat olosuhteet, kun kävin viettämässä talvilomani Indonesian Balilla. Nyt ajattelin vähän kertoa tuosta kivasta matkasta.








Syy siihen, miksi valitsimme kohteeksi juuri Balin, oli yksinkertaisesti hinta. Matka maksoi kaikkinensa (lento+hotellit) 600 euroa henkilöltä, mikä on mielestäni ihan siedettävä hinta kohteesta, joka sijaitsee melkein Australiassa. Matkakohteen valinta on mulle yleensäkin aivan täyttä kolikkopeliä, vaihtelen Momondossa hakuehtoja ja valitsen jonkun hinta-laatusuhteeltaan hyvän vaihtoehdon, joka sattuu eteen.

Ennen matkaa meillä oli vaikeuksia päättää, mistä ottaisimme hotellin. Aikaa koko saaren kiertämiseen ei harmillisesti ollut. Olin kuullut, että Kuta Beachille, aussien bilehelvettiin, ei kannata majoittua. Pitkän tutkiskelun jälkeen päädyimme ottamaan hotellin Kutan reunalla sijaitsevalta Seminyak-nimiseltä alueelta, joka oli Kutaa rauhallisempi mutta kuitenkin eläväinen.

Seminyakin lisäksi varasimme hotellin pariksi päiväksi sisämaassa sijaitsevasta Ubud-kylästä, joka oli vehreä ja viidakkomainen. Yhden päivän vietimme myös Nusa Lembongan -nimisellä saarella Balin edustalla. Kävimme myös uteliaisuudesta tsekkaamassa Kuta Beachin yön, joka oli kuin olikin melko järkyttävä.


Seminyak Beach


Kun astuimme ulos Balin Denpasarin lentokentän ovista, meitä vastassa oli lehmänhenkäystä muistuttava, julmetunmoinen kuumuus-kosteus-kombo. Sen lisäksi vastassa oli valtava ja meluisa, kymmenien ellei jopa satojen taksimiesten muodostama muuri.

TAXI MADAM
TAXI TAXI
WHERE DO YOU WANNA GO
GOOD PRICE MADAM
TAXI

!!!!

Kiersimme muurin, koska olimme lukeneet etukäteen eräästä luotettavammasta taksifirmasta, jonka tiskille yritimme kävellä. Miehet kuitenkin seurasivat. Se osoittautui loppupeleissä hyväksi myyntikikaksi. Alkoi nimittäin ärsyttää koko kentällä oleminen niin kerpeleesti, että päädyimme lopulta ottamaan miehistä yhden, jotta pääsimme vain nopeasti hittoon sieltä.

Taksissa mua alkoi kuitenkin harmittaa vielä vähän lisää. Taksimies ei nimittäin puhunut mulle sanaakaan. Puhui kyllä, mutta ei mulle. Mä olin Balilla mun miespuolisen kaverin kanssa, ja taksikuski kohdisti jok'ikisen kysymyksensä ja asiansa hänelle.

Where are you from, sir?
It's cold in Finland yeah sir?
What are you gonna do in Bali, sir?

Mä vastasin pariin kysymykseen, mutta taksimies lähinnä sivuutti mun vastaukset ja jatkoi sir-kysymyksiään, olihan matkanjohtaja tietysti mies. Sinänsä ironista, koska se olin minä joka meidän koko matkan oli varannut. Siinä taksin takapenkillä istuessani opin sitten taas kerran arvostamaan armasta synnyinmaatani vähän lisää. Eivät asiat Suomessakaan hienosti ole, mutta tuntuu oudolta huomata, kuinka kaukana perässä muualla laahataan.

Kaiken kaikkiaan Balin-reissu oli kuitenkin aivan ihana, vaikka pientä märmätyksen aihetta välillä ilmaantuikin.




SEMINYAK

Seminyak oli hyvä valinta tukikohdaksi. Meidän hotelli sijaitsi ihan Seminyakin sydämessä, ja hotellin ulko-ovista astui suoraan basaariin. Parasta Seminyakissa olivat auringonlaskut, joita koko Seminyakin väki, niin paikalliset kuin turistit, kerääntyivät Seminyak Beachille katsomaan. En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä rannalla.


Skootterit parkissa






Niin kovat aallot ettei kukaan halua uida. Paitsi koira.




Ihana La Favela -baari Seminyakissa:









UBUD

Ubudista tykkäsin ehkä vielä enemmän kuin Seminyakista. Ubud tosiaan sijaitsi sisämaassa, joten siellä ei ollut merta ollenkaan, mutta riisipeltoja, temppeleitä ja viidakkoja oli. Myös meidän hotelli oli aikamoinen kokemus.




Meidän Ubudin hotelli Ani's Villas sijaitsi rotkossa, pienen joen yläpuolella lähellä Ubudin keskustaa. En ole koskaan ollut yhtä vehreässä hotellissa. Kaikenlaista herhiläistä ja jättisudenkorentoa lenteli vastaan, kuin sademetsään olisi joutunut. Hotelli maksoi 22 euroa/yö eli 11 euroa naamalta.



Tää kissa sähisi mulle ja meinasi hyökätä kimppuun, kun otin kuvan




Hotelli oli päivällä ihana. Yö oli sitten taas yhtä selviytymistaistelua. Ulkoa kantautuva räkätys, sähinä, räksytys ja kaiken maailman ulvonta sekä muut viidakon äänet olivat niin kovia, etten saanut unta. Selailin Facebookia sängyssä hyttysverkon sisällä ja yritin olla ajattelematta sängyn ulkopuolella olevaa maailmaa. Huoneen seinässä oli tuuletusreikiä, joiden kautta gekot kävelivät sisään ja ulos, ja olin myös nähnyt päivällä huoneen katossa ison hämähäkin. Jossain vaiheessa jouduin käymään vessassa. Pidin silmät puoliksi kiinni enkä katsonut nurkkiin. Loppupeleissähän siellä olisi voinut olla melkein mitä tahansa kämmenen kokoista. Kylläpä oli koettelemus helsinkiläismuijalle. Nukahdin lopulta joskus vähän ennen viittä.


Rice field walk




Kävimme myös Ubudin apinametsässä. Kyseessä on apinoille pyhitetty metsä, josta ne saisivat poistuakin, mutta mikäs niillä siellä on ollessa. Mulla oli laukku mukana, jossa oli mun passi ja lompakko. Heitin laukun kangaskassiin ja sidoin kangaskassin kireästi kiinni ranteeseen. Olisi meinaan voinut muutama kyynel tulla, jos mun passi olisi päätynyt apinan mukana johonkin palmunlatvaan.








Vielä pari kuvaa Nusa Lembongan -saarelta, rauhan tyyssijasta:





Ja Kuta Beachin yö, rauhattomuuden tyyssija:




Turismi on Balille elintärkeä elinkeino, ja sen huomaa Balilla kulkiessaan. Balilaiset ovat todella kohteliaita ja pitävät turisteja kuin kukkia kämmenellä. Mullekin availivat jatkuvasti ovia, tervehtivät ja saivat tuntemaan oloni kuningattareksi. Good evening madam! Minä, jolla oli läpyttimet jalassa ja aurinkorasvaa pitkin naamaa.

Balin-matka oli siis ratkiriemukas, ja lähtisin heti takaisin, jos rahaa löytyisi. Persekään ei kyllä ihan heti kestäisi sitä lentomatkaa uudestaan. Balin-reissu taisikin olla viimeinen, jonka tein alle kolmekymppisenä. Täytän nimittäin kolmekymmentä alle kolmen viikon päästä.

Ja siis PERKELE: ilmeisesti sen myös huomaa päältäpäin! Nimittäin tuo ahdistava MADAM-sana - mistä se on yhtäkkiä tullut?? Mua puhutellaan ulkomailla nykyisin ihan poikkeuksetta sanalla madam. Määm! Näin kävi Balilla ja on käynyt viimeisen vuoden aikana myös Pariisissa, Ateenassa ja Brysselissä. Olen siis rouva.

Muistaakseni olin vielä pari vuotta sitten Torontossa aina miss, neiti. Sen jälkeen vain on tapahtunut jotain. Matkustin mihin vain, niin joka paikassa olen yhtäkkiä määm, ihan sama olenko jonkun kanssa vai yksin. Määm-sana tuo mulle ensimmäisenä mieleen 55-vuotiaan naisen, joka käyttää Chanel vitosta.

Noh. Yritän ajatella positiivisesti, että mua ei nähdä enää teinityttönä, vaan naisellisena, itsenäisenä ja kypsänä naisena, mitä ehdottomasti olenkin.