Nainen joka ei tykännyt käyttäjätunnuksista ja salasanoista

Olipa kerran Anna, joka halusi varata padelvuoron. Hän ajatteli varaamisen hoituvan kahdessa minuutissa. Mutta ei. Varaamista varten pitikin ladata sovellus ja sovellukseen luoda käyttäjätunnus. Vuoro tuli myös maksaa sovelluksessa. Voi plaah, sanoi Anna.

Olipa kerran Anna, joka halusi katsoa Yle Areenaa. Hän avasi television ja kuvitteli Areenan avautuvan normaalisti kuten juuri edellispäivänä. Mutta ei. Areenaan pitikin luoda käyttäjätunnus, nyt ihan yhtäkkiä tuona yhtenä kauniina päivänä. Muuten ei Areenaan ollut enää menemistä. Voi plaaah, sanoi Anna. 

Olipa kerran Anna, joka halusi kokeilla kotiin kuljetettua ruokalaatikkoa. Anna kuvitteli tilaavansa laatikon kertatilauksena. Mutta ei. Palveluun piti rekisteröityä, ja ensimmäisestä tilauksesta pärähtikin automaattisesti käyntiin kestotilaus. Laatikko saapuisi joka viikko, ellei sitä kävisi erikseen perumassa. Kerran Anna unohti kirjautua tililleen ja perua laatikon, joten se saapui päivänä, joka ei olisi yhtään sopinut, vieden samalla pankkitililtä yli 60 euroa. Voi plaaaaah, sanoi Anna. 

Ruokalaatikosta on aikaa puolitoista vuotta, padelista ja Yle Areenasta muutama viikko. 

Sitä vain Anna joskus pohti, että milloin maailmasta tuli tällainen, että joka asiaan tarvitsi käyttäjätunnuksen, salasanan ja sovelluksen? Hän ei olisi jaksanut ladata enää yhtäkään uutta sovellusta, luoda enää yhtäkään uutta tunnusta ja keksiä enää yhtäkään uutta salasanaa, jossa oli vähintään 13 merkkiä, numero ja iso kirjain. 

Toki Anna ymmärsi sovellusten olevan käteviä aktiivisille vakiasiakkaille. Mutta Anna ei tehnyt oikein mitään elämässään niin usein, että tunnuksista olisi ollut hyötyä. Ehkä jopa päinvastoin: jos hän oli unohtanut salasanansa, hän saattoi lopettaa koko palvelun käytön. Sitä paitsi, Anna ei ollut koskaan ollut vuosijäsentyyppiä, hän oli enemmänkin kertamaksutyyppiä tai korkeintaan kymppikorttityyppiä. 

Anna oli ylipäätään vähän vanhanaikainen sielu. Hän meni mieluummin kirjastoon kuin rekisteröityi Bookbeatiin. Hän osti vaatteensa mieluummin kotikaupungin kaupoista ja kirppareilta kuin Asoksen sovelluksesta. Hän osti konserttilipun mieluummin paperiversiona Prisman infotiskiltä kuin kirjautui Ticketmasteriin tunnuksilla, jotka oli unohtanut. Hän luki ravintolassa mieluummin paperista ruokalistaa kuin haki ruokalistan QR-koodilla, katsoi mieluummin televisiota kuin kirjautui Yle Areenaan tai Disneyplussaan ja varasi padelvuoron silloin kun sattui sopimaan ja huvittamaan. 

Välimeren risteilyllä

Jotkut kaverit ovat kyselleet, aionko vielä joskus kirjoittaa blogia, kun tämän lukeminen oli kuulemma mukavaa. Kyselyistä on tullut kiva fiilis – ei vain siksi, että mun blogia on kaivattu, vaan on myös ollut kiva huomata, että joidenkin kärsivällisyys täällä somessa riittäisi yhä muuhunkin kuin seitsemän sekunnin pituisten videoiden katsomiseen. Joten täällä mä taas olen, palveluksessanne.

Aloin tänä viikonloppuna muistella kaiholla viime kesän Välimeren risteilyä. Nyt ajattelin siis pyhittää tämän blogikirjoituksen tuolle risteilylle.

Välimeren risteily kesti viikon, ja se lähti Barcelonasta. Laivan reittinä oli Barcelona, Sardinia, Napoli, Rooma, Genova, Marseille, Barcelona. Laivan nimi oli Costa Toscana. Se on valmistunut Turussa vuonna 2021.

Sopivimman risteilyn etsiminen oli erittäin aikaa vievää puuhaa. Välimeren risteilyjä tarjoavat mm. Costa, MSC, Virgin, Norwegian ja Royal Caribbean, ja kaikilla on vieläpä useita laivoja ja reittivaihtoehtoja. Tuhat ja yksi yötä kestäneen selaamisen jälkeen valintamme osui Costa Toscanaan, koska se oli halvempi kuin muut, mutta laiva oli kuitenkin valtavan kokoinen ja uusi. Tykkäsin myös laivan reitistä, esimerkiksi Sardiniassa en ollut koskaan käynyt.

Varasimme risteilyn suoraan Costalta. Risteily maksoi 890 euroa per henkilö. Hinta ei mielestäni ollut paha, koska se sisälsi:

1.       majoituksen (= hytin) viikoksi

2.       kaikki viikon ateriat laivan ravintoloissa ja

3.       merimatkan useaan kaupunkiin kolmeen eri maahan.

Hinnasta pahan teki kuitenkin se, että risteilyn lisäksi piti ostaa lennot Barcelonaan ja hotellit Barcelonasta sekä risteilyä edeltäville että sen jälkeisille päiville.

Koska risteilyyn oli mennyt paljon rahaa enkä ole maailman äveriäin nainen, olin varannut Barcelonasta ensimmäisiksi kahdeksi yöksi lähes halvimman mahdollisen hotellin. Olihan siellä tarkoitus vain tappaa aikaa ennen laivan lähtöä. Aloin katua valintaani heti kun astuin hotelliin. Ensinnäkin meidän huone oli suunnilleen keskimääräisen siivouskomeron kokoinen, ja siinä oli rämisevä kerrossänky. Huoneessa ei ollut ilmastointia, vaikka Barcelonassa oli yölläkin melkein 30 astetta lämmintä (siis ulkona; sisällä varmaan tuo potenssiin kolme). Lisäksi hotelli sijaitsi jossain hevonperseessä, metroaseman lähellä kylläkin. Makoilin hereillä pitkälle yöhön asti märkä pyyhe peittona ja kuuntelin, kun hotellin omistaja huudatti televisiota omassa huoneessaan. Risteilyaamuna tuntui suorastaan paratiisimaisen ihanalta jättää rämänen hotelli taakseen ja lähteä laivalle. 

Costa Toscana Barcelonan satamassa

Risteily lähti Barcelonan satamasta, jonne oli keskustasta muutaman minuutin bussimatka. Laivaan oli samantapainen turvatarkastus kuin lentokoneeseen, ja sinne ei saanut viedä mitään omia juomia tai ruokia.

Kun laiva lähti, istuin laivan takaosan Infinity-baarissa, jossa oli porealtaita, join all inclusive- Aperol Spritziä ja katselin taakse jääviä jättimäisiä rahtilaivoja ja Barcelonaa. Siinä hetkessä elämä tuntui hetken ihanammalta kuin ikinä ennen. Kun vielä hetkeä myöhemmin puhelimen netti lopetti toimimisensa, vaivuin ihanaan risteilykuplaan, jossa ulkomaailmaa ei ollut olemassakaan.

 

Risteilyllä järjestettiin monenlaista ohjelmaa, mm. zumbaa, Voice of the Sea -laulukilpailu, bileitä ja musiikkiesityksiä. Myös bingoa pelattiin, siis ihan sitä samaa kuin ruotsinlaivoilla. Joka päivä hyttiin jaettiin esite, jossa kerrottiin päivän ohjelma ja teema. Yhtenä iltana teemana oli Italia, yhtenä musta, toisena valkoinen, eli ihmisten suositeltiin pukeutuvan teeman mukaisesti. Mä noudatin teemaa aina jos sattui olemaan sopivat vaatteet mukana, ja oli hauska nähdä, että lähes kaikki muutkin laivalla tekivät niin.

Risteilyllä oli pääasiassa espanjalaisia, italialaisia, ranskalaisia ja saksalaisia. Myös muutamia pohjoismaalaisia ja jenkkejä näin. Kaikki kuulutukset tulivat viidellä eri kielellä. Huomasin sen ärsyttävän joitakin, mutta musta oli vain kivaa, kun sain kerrata ranskaa ja espanjaa. Monet eteläeurooppalaiset olivat lähteneet risteilylle koko perheen ja suvun voimin. Illallisravintolassa näkyi suuria seurueita vauvoineen ja vaareineen saman pöydän ääressä.

Risteilyn ensimmäinen päivä seilattiin merellä, mutta muina päivinä laiva oli satamassa. Kohteissa oli aikaa ehkä 7-10 tuntia päivästä riippuen, ja niihin sai ostaa retkiä halutessaan. Me ostettiin Sardiniassa retki Cagliarin rannalle, mutta muissa kohteissa ihan vaan käveltiin.

Vesuvius horisontissa!

Napoli

Genova

Risteilymatkustajia kritisoidaan joskus siitä, että he eivät jätä rahaa kohteisiin. Kaupunkikierroksen jälkeen he siis vain painelevat takaisin laivaan syömään. Me yritimme olla vähän parempia ihmisiä ja kävimme kohteissa myös syömässä ja kahvilla. Olisin tehnyt niin kyllä muutenkin, koska rakastan ravintolaruokaa ja syömistä eniten elämässäni.

Napolilaista pizzaa Napolissa

Costa Toscana oli superhiljainen laiva eikä tärissyt ollenkaan. Unohdin usein olevani laivalla. Laivalla oli kymmeniä baareja, muutama vesiliukumäki, sisä- ja ulkouima-altaita ja laivan ympäri ulkona kulkeva kävelytie. Royal Caribbeanin kaltaisia överihienouksia kuten luistelukenttiä, uimahyppystadioneita ja central parkeja ei ollut, mutta laiva oli kyllä aivan hervottoman kokoinen ja uusi. Mulla tuli risteilyllä päivittäin Pienen karhunkierroksen verran askeleita.

Jokaisella matkalla oppii asioita, jotka tekisi ensi kerralla toisin. Tällä risteilyllä opin, että olisi ehdottomasti pitänyt ottaa parvekehytti. Meillä oli siis sisähytti. Parveke olisi maksanut ehkä 150e lisää henkilöltä. Mutta siinä konkurssissa, kun oli maksanut risteilyn ja muut menot, ei vain enää pystynyt tuhlaamaan parvekehyttiin. No, itse risteilyllä se sitten harmitti ja kovaa. Miten ihanaa olisi ollut istuskella rauhassa omalla parvekkeella. Nyt ei ollut muita vaihtoehtoja kuin älämölöiset yleiset tilat ja pimeä sisäkoppi. Aamulla herätessä ei tiennyt koskaan, ollaanko jo perillä vai missä. Toisaalta sisähyttikin oli ihan tilava ja tuntui kuninkaanlinnalta Barcelonan hotellin jälkeen. 

Sen pituinen oli se risteily. Loppuun vielä risteilyn miinukset ja plussat.

Miinukset:

-          ruuhkaiset uima-altaat

-          ihmisten sikailu aamupala- ja lounasbuffeteissa

-          risteilemisen epäekologisuus vähän vaivasi mieltä 

Plussat:

-          uusi ja puhdas laiva

-          ihanat kohteet ja maisemat, tulen ikuisesti muistamaan Vesuviuksen horisontissa

-          vesiliukumäet

-          tavattoman kauniit auringonlaskut

-          rentous ja helppous

-          ylipäänsä risteilykuplassa eläminen jossa ei huolet paina

Naisten tissit esiin

Mä olen vähentänyt viime vuosina tissiliivien käyttöä radikaalisti. Koska teen töitä paljon etänä, hengaan lähes kaikki arkipäivät ilman tissiliivejä. Myös kaupassa käyn tissit paidan alla vapaana roikkuen. 

Niin tein myös eilen. Lähdin ruokakauppaan ohuessa beigessä kotimekossa, jonka päälle heitin villatakin. Kaupassa huomasin yhtäkkiä, että vastaan kävelevä vanhempi nainen tuijotti silmä kovana mun tissivarustusta. Kauhukseni huomasin villatakin siirtyneen pois tissieni päältä ja heiluvien nännien erottuvan ohuen mekon läpi. Vetäisin äkkiä neuletakin takaisin tissien eteen.

Ja samalla sekunnilla mietin: miksi on niin kamalaa, että mun nännit näkyivät mekon alta? Ja pitikö niitä nyt niin kovasti tuijottaa? 

(.)(.)

Mä törmäsin eilen Ylen artikkeliin, jossa toimittaja kyselee Helsingissä puistossa hengaavilta ihmisiltä, mitä mieltä he ovat yläosattomista auringonottajista. Yksi mies vastaa, että yläosattomuus on hyväksyttävämpää miehellä kuin naisella, koska rinnat ovat eroottiset. Artikkelin kommenteissa naisten tissien näkyminen rinnastetaan jopa seksuaaliseen häirintään, koska miehille olisi tuskallista olla jatkuvassa kiihottuneessa tilassa paljaita tissejä nähdessään. 

Voi hohhoijakkaa sentään. Jos mies ei meinaa pysyä housuissaan tisuleja nähdessään, ei varmaan kannata lähteä puistoon tai rannalle ollenkaan. Naisten pitää siis sensuroida itseään, koska miehet seksualisoivat naisia? Mäkin pidän miesten käsivarsia seksikkäinä. Miesten pitäisi nyt sitten varmaan tästä eteenpäin peittää käsivartensa eikö niin? Samalla tavalla miehet kertovat, mitä naisten kuuluu tehdä. 

Samassa artikkelissa muistutetaan, että Helsinki suosittelee yläosan käyttöä naisille uimarannalla. Naisille on siis eri säännöt kuin miehille - vain ja ainoastaan siksi, että he ovat naisia. Onhan moinen epätasa-arvoinen ohjeistus nyt aivan vanhanaikainen ja typerä.

Onneksi Routaa kiinnostaa enemmän laatikot ja hatut kuin mun tissit. 

Mulla on aika isot tissit. Tykkään mun tisseistä, mutta isotissisenä joudun kiinnittämään enemmän huomiota pukeutumiseen, etten olisi tyrkky. Mulle on sanottu kymmeniä kertoja, että oho nyt on tissipaita päällä, kun olen käyttänyt ihonmyötäistä paitaa. Eihän pienitissisille sanota samanlaisesta paidasta, että onpas tissejä korostava ja harvinaisen tissikäs paita. Pienitissiset saavat myös käyttää rintsikkatoppeja esimerkiksi korkean hameen kanssa, mutta mun kohdalla varmaan sitäkin pidettäisiin uskaliaana. 

Mä kävin pari vuotta sitten Belgiassa kylpylässä, jossa kaikki uivat ilkosillaan, sekä miehet että naiset. Vitsi miten ihana ja vapaa tunne oli mennä ensimmäistä kertaa uimaan ilman bikineitä! Mikään ei kiristänyt, eikä tarvinnut korjailla bikinien asentoa vedessä tai nostella valahtavia olkaimia. 

Olisi ihanaa, jos voisin tehdä saman uimarannalla. Makoilla rantatuolissa tissit paljaana. Uida uimahallissa ilman rasittavaa bikinien yläosaa. Kulkea kaupassa pelkässä kotimekossa ilman tissiliivejä myös isotissisenä, häpeilemättä. 

Mutta en uskalla enkä pysty. En ole siihen valmis, koska maailma ei ole. Ylen artikkelista mulle jäi vielä mieleen toteamus, että yksi paikka jossa ei varsinkaan saisi olla yläosattomissa, on päiväkodin lähistö. Mua taas alkoi mietityttää, miksi juuri lapset saisivat pahimmat traumat tisseistä? Kukaan tuskin syntyessään kauhistelee naisten nännejä. Niin kauan kun lapsille opetetaan, että tissit tulee sensuroida, ei maailma varmaan tulekaan olemaan mun paljaisiin tisseihin valmis. 

Uusi perheenjäsen Routa

Mulla on nykyisin kissa. Hänen nimensä on Routa, ja hän on iältään neljä kuukautta. Routa tykkää erityisesti kuivakanasta ja leuan rapsutuksesta. Routa ei tykkää imurin äänestä tai siitä kun teen töitä enkä leiki hänen kanssaan. 

Routa on ollut mulla viime kuusta lähtien. Ensimmäiset kaksi päivää Routa-parka vietti saunan kiukaan takana ja sohvan alla. Nyt hän on jo tottunut uuteen valtakuntaansa, ja meistä on tullut hyvät ystävykset. 

Routa on aika merkillinen kissa. Hän viihtyy sylissä vaikka kuinka pitkään. Joskus vain kiertelen ympäri asuntoa katti kainalossa ja katselemme ikkunasta ohi ajavia autoja. Routa myös seuraa mun suihkuhetkiä nokka suihkun ovessa kiinni ja vartioi, etten huku, eikä pahemmin häiriinny vesipisaroista. Vähän vain jalkojaan ravisuttelee.

 

Routa on huomionkipein ja seurallisin miukkis, jonka olen tavannut. Hän seuraa mua vessaan, keittiöön ja parvekkeelle, köpöttäen vieressä tai jalkojen välissä. Jos menen seisomaan kiipeilypuun viereen, Routa kiipeää kiipeilypuuta pitkin mun olkapäälle. 

Mä keksin Routan nimen siitä, että halusin antaa kissalle harvinaisen luontonimen. Routa sopi hyvin paitsi talvella syntyneelle, myös värinsä puolesta, koska mulle tulee sanasta harmaus mieleen. Harmaita hiuksia (kissan lisäksi mullekin) tosin aiheutti nimen taivutus: pitäisikö sanoa Roudan vai Routan? 

Päätin kysyä asiaa Kotuksen nimineuvonnasta, koska en osannut päättää. En voinut katsoa neuvoa myöskään Kotuksen etunimien taivutusluettelosta, koska Routaa ei ollut siellä. Kotukselta vastattiin, usean mutkan kautta tiivistettynä, että molemmat muodot ovat mahdollisia. Päätin valita Routan-muodon, koska sanoisin myös Sampon, Ahtin ja Satun (en Sammon, Ahdin ja Sadun). 

Joitain viikkoja myöhemmin huomasin, että Routa-nimi oli ilmestynyt Kotuksen etunimien taivutusluetteloon. Minun miukkikseni ansiosta! :D

Routa on rodultaan venäjänsininen. Mä päädyin rotuun, koska en saa siitä allergiaoireita, toisin kuin maatiaisista. Lisäksi mun kaverilla on ollut pitkään venäjänsinisiä, ja olen ihastellut niitä jo vuosikausien ajan. 

Routa on kova kehräämään. Hän kehrää käytännössä aina, kun silitän häntä. Siitä tulee vähän kesä mieleen, koska hän kuulostaa ruohonleikkurilta. 

Routa myös puhuu paljon. Aina kun tulen kotiin, käymme saman keskustelun:

- Moi Routa! 

- Miau! 

- Mitä kuuluu? 

- Miu! 

Se on jotenkin niin kamalan söpöä, että alkaa väkisin hymyilyttää joka kerta. :D

Sellainen on minun Routa. <3

Jos ei ole lapsia, ei ole myöskään omaa perhettä

Istuin yhtenä iltana bussissa ja harrastin mun lempiasiaa. Eli luin Vauva.fi:n keskusteluja. Kaikki aina hihittelee mun harrastukselle, mutta mä kyllä aidosti tykkään siitä. Keskustelujen lukeminen herättää kivasti ajatuksia ja tuo erilaisia näkökulmia asioihin. Opin niiden kautta myös itsestäni ihmisenä, kun huomaan mihin näkökulmiin samaistun ja mihin taas en ollenkaan. 

Myös tuon kyseisen bussimatkan aikana törmäsin yhteen keskusteluun, joka sai mut erityisen mietteliääksi. 

Kyseisen keskustelun aloittaja kertoi uuden työkaverinsa kysyneen, onko hänellä perhettä. Kutsun aloittajaa nyt vaikka Eulaliaksi, ettei tarvitse koko ajan sanoa "aloittaja". Eulalia, joka oli vähän alle kolmekymppinen, kertoi vastanneensa, että kyllä on: hänellä on kuusi sisarusta ja vanhemmatkin asuvat lähellä. Tähän työkaveri oli korjannut, että hän siis tarkoitti, onko Eulalialla omaa perhettä. Tämän jälkeen uusi työkaveri oli alkanut kertoa omista lapsistaan. Työkaveri ei ollut tarkentanut, mitä hän tarkoitti "omalla perheellä", mutta lienee selvää, että hän viittasi mahdollisiin lapsiin ja puolisoon. Eulalia kysyi viestissään, pitivätkö palstalaiset työkaverin kysymystä outona. 

Mä en loukkaannu asioista yleensä helposti, mutta Eulalian työkaverin kommenttia pidin kyllä outona ja epäkohteliaana. Siitä tuli tunne, että perheeksi saisi kutsua vain sellaista instituutiota, johon kuuluu lapsia. Niin että Eulalian perhe, johon kuuluu vanhempien lisäksi kuusi sisarusta, ei ikään kuin olisi oikea perhe. 

Työkaverin kommentti oli turha siksikin, että Eulalia oli juuri vastannut hänelle perhekysymykseen. Siinä ei ollut omia lapsia mainittu. 

Olisin itse vastannut perhekysymykseen hyvin samalla tavalla. Olisin sanonut, että asun yksin mutta perheeseeni kuuluu vanhemmat ja veli ja aion ottaa kissan. Olisin ilman muuta maininnut heidät! Perheellä on ollut aina hyvin keskeinen osa mun maailmassa. Kysyin juuri eilen Whatsapissa apua vanhemmilta, kun pudotin vahingossa tekokasvin keittiönkaapin päältä liesituulettimen taakse. Khöh... 

En ylipäänsäkään pidä suomalaisessa kulttuurissa siitä, että läheiset välit vanhempien kanssa ja avun pyytäminen vanhemmilta koetaan epäitsenäisyyden merkiksi. Jos mies sanoisi mulle olevansa läheinen äitinsä kanssa, en ajattelisi ensimmäisenä hänen olevan nössö mammanpoika, vaan pitäisin sitä vain mukavana asiana. 

Kaikista eniten mua kuitenkin häiritsi Eulalian työkaverin sanoissa se, että niistä välittyi fiilis, että elämän pitäisi mennä tietyn kaavan mukaan. Puoliso, lapset ja labradorinnoutaja, tai muuten ihmisessä on jotain vialla. Keskeneräisiä feikkiperheellisiä muussa tapauksessa vain ovat, omaa paikkaansa maailmasta vielä etsimässä.

No voi kyynel, kun ei ihminen osaa viettää aikaa yksin

No voi kyynel, kun ei ihminen osaa viettää aikaa yksin. Vähän positiivisempaa asennetta nyt kehiin. 

Ainahan voi lukea, askarrella, jumpata, säveltää. Sitä paitsi, yksinhän on juuri parhaassa laatu seurassa eikä tarvitse tapella mitä elo kuvaa katsotaan. ;)

Ihme nurinaa. Olisivat kiitollisia, että on katto pään päällä.

Tein eilen virheen. Menin erehdyksessä lukemaan kommentteja artikkelin alta, joka käsitteli yksinasuvien lisääntynyttä yksinäisyyttä korona-aikana. Yritän nykyisin vältellä kommenttikenttien lukemista. Empatiakyvyttömät ja kaikkitietäväiset ihmiset saa mun mielialan laskemaan pohjamutiin tai vieläkin alemmas maankuoren alle. Enkä osaa olla välittämättä, vaikka haluaisin. 

Mä oon ollut viimeisen vuoden aikana enemmän yksin kuin koskaan. En näe ketään työpäivän aikana enkä useimmiten sen jälkeenkään. Tilannetta ei kauheasti paranna sekään, että suurin osa mun sukulaisista ja ystävistä asuu toisessa maakunnassa. 

Ainakaan mulla yksinäisyyden tunne ei poistu paremmalla asenteella. Se poistuu vain ihmisten seurassa olemalla. Ihmisellä on biologinen tarve olla seurassa. Yksinäisyys aiheuttaa stressiä, heikentää vastustuskykyä ja lisää sydän- ja verisuonitautien riskiä. Eivät kai nämä kommentoijat sanoisi nälkää näkevälle ihmiselle, että lue kirja tai askartele pääsiäiskortti - kyllä lähtee näläntunne! 

Mä mietin usein, että huomenna teen jotain kehittävää. Espanjan opiskelun tai sukkien neulomisen aloitan. Luen, askartelen, jumppaan ja sävellän, kuten neuvo kuuluu. Mutta kun yksin olemista on jatkunut jo yli vuoden, on mieli muuttunut aika passiiviseksi. Intoa riittää lähinnä ulkoiluun, uunifetapastan kokkaamiseen ja telkkarin katsomiseen. Katsoin juuri Discovery +:lta kahdeksan jaksoa Ex on the Beach Suomi Afterskitä.

Mun työpaikalla toteutettiin tässä kuussa gallup-kysely siitä, mikä on ollut positiivista korona-ajassa. Luin vastauksia tällä viikolla. Niistä suurimmassa osassa mainittiin se asia, jota osasin eniten odottaakin: korona-ajassa on ollut parasta se, että on saanut viettää enemmän aikaa perheen kanssa. Samalla monet totesivat tämän vuoden muistuttaneen, mikä elämässä todella on tärkeintä. 

Gallup-vastausten lukemisen jälkeen vähättelevät nettikommentoijat kiukuttavat mua entistäkin enemmän. 

Miten ihmeessä jollekin tulee mieleen vähätellä niiden ihmisten tuntemuksia, joilta puuttuu kokonaan se, mitä suurin osa pitää korona-ajan tärkeimpänä voimavarana? 

Minäkin haksahdin Liminka-huijaukseen

Oletko kuullut Liminka-huijauksesta? Jos et, niin onneksi olkoon! Silloin et ole todennäköisesti siihen haksahtanut.

Mulla taas on Liminka-huijauksesta oikein omakohtaista kokemusta...

Haksahdus tapahtui eräänä tammikuisena iltana. Makoilin sohvalla ja selailin puhelintani, jonka näytöltä en nähnyt suunnilleen mitään, koska puhelin oli pudonnut asfaltille pari päivää aiemmin. Kävin tilaamassa tulevaan puhelimeeni suojakotelon Mobiilitukku.fi-sivulta, minkä jälkeen siirryin Facebookiin.

Facebookissa eteeni ilmestyi jotain sangen kiinnostavaa. Liminka Suomi mainosti lämpimiä talvileggingsejä, joissa oli pörröinen fleecevuori. Ne olivat alennuksessa 29,95 (norm. 59,95). Mainoksella oli muistaakseni yli 3000 tykkäystä. 

En ole ostanut koronavuotena melkein ollenkaan vaatteita, mutta tuossa tilanteessa iski valtaisa mielihalu. Housut olivat täydelliset, juuri sitä mitä tarvitsin talvipakkasiin ja kotihengailuun. Ja ilmeisesti puhelimen suojakotelon tilaaminen oli siivittänyt mut hyvään ostovauhtiin, koska siirryin tilaamaan housut saman tien, kortti vain käteen ja tilaus menemään. Sain tilauksen juuri ja juuri tehtyä rämällä puhelimella. Noin viisi minuuttia mainoksen ensinäkemisestä olin jo saanut tilausvahvistuksen seurantakoodeineen sähköpostiini ja olin tyytyväinen.

Noh... 

Suojakotelo saapui parissa päivässä, ja hyvä kotelo olikin. Housuista ei sen sijaan kuulunut mitään. Sähköpostiin tullut seurantakoodikaan ei toiminut.

Pari viikkoa odoteltuani kävin tutkimassa Liminka Suomen Facebook-sivuja, tällä kertaa ehjällä puhelimella, ja kauhistuin. Pöksymainos oli poistettu, ja sivun kommenttikentät olivat täynnä ihmisten varoituksia. "Huijausfirma!" "Älkää vain tilatko täältä mitään, ette saa rahojanne takaisin!"  

Siirryin vielä Liminka Suomen omille kotisivuille, joilla en ollut aiemmin edes käynyt. Suomen kieli sivustolla oli huonoa, ja firmalla ei ollut kunnollisia yhteystietoja. Myynnissä oli vain muutama tuote, joista yksi oli pizzaleikkuri. Olin varsin järkyttynyt - en niinkään itse huijauksesta vaan omasta höperyydestäni. Voihan Anna mitä olit tehnyt. 

Vähän myöhemmin törmäsin Ylen artikkeliin aiheesta. Sen mukaan Limingan tapauksessa oli kyse dropshippingistä eli suoratoimituksesta. Tässä liiketoimintamallissa verkkokauppa myy tuotetta ilman omaa varastoa, suoraan tehtaalta esimerkiksi Kiinasta. Verkkokaupat toimivat korkeintaan pari kuukautta, jolloin niitä mainostetaan aggressiivisesti somessa. Kun tilauksia on saatu tarpeeksi, kauppa lopetetaan ja perustetaan uusi. Limingasta on tehty useita rikosilmoituksia, mutta tällaiset tapaukset ovat poliisille hankalia.

Liminka Suomen sivuilla oli myös ollut kertomus suomalaisesta Venlasta, joka omistaa kaupan. Todellisuudessa häntä ei ollut olemassakaan, ja hänen kuvansa oli otettu kuvapankista. Hänen tarinallaan vain yritettiin vedota asiakkaiden tunteisiin, samoin kuin Liminka-nimellä, jolla ei ollut mitään tekemistä suomalaisen paikkakunnan kanssa. 

 

Sain mä ne housutkin sitten, runsaan kuukauden kuluttua. 

Harmi vain, että ne haisivat myrkyltä ja niiden laatu oli muutenkin kauheaa. Suurin ongelma oli niiden koko. Housut olivat M-kokoiset, mutta ne vastasivat enemmänkin kokoa 150 cm. Olisivat mahtuneet mulle viimeisen kerran ehkä 12-vuotiaana.

(Mulla on peilin kautta otettuja kuvia, kun yritän kiskoa housuja jalkaani enkä saa edes ensimmäistä lahjetta ylös. Mutta ne kuvat julkaisen joskus toisella kertaa. :D) 

Housut mahtuivat nallelle

Olen ollut aina varsin sinisilmäinen ihminen, joka haluaa uskoa ihmisistä pelkkää hyvää, mutta internetissä olen aina osannut suhtautua asioihin kriittisesti. Mietin jo lapsena MixWorldin chatissa, että tuo itseään 12-vuotiaaksi väittävä poika voi olla todellisuudessa 55-vuotias äijä. Siksi tämä tuntuu nyt niin isolta asialta. On tässäkin taas maisteri, joka on kirjoittanut yliopistossa oikein esseitä nettihuijauksesta ja lähdekritiikistä. Voi himputti. :D

Onneksi voin aina syyttää rikkinäistä näyttöä! Tosin ehkä sitäkin suuremmalla syyllä sivuston taustat olisi pitänyt tarkistaa huolella. 

En ikinä käytä sanontoja "Ei menny niinku Strömsössä" tai "Miten meni noin niinkun omasta mielestä", mutta jos käyttäisin, ne sopisivat tähän tilanteeseen hyvin. Sinne menivät molemmat, maine ja mammona.

Positiivista on, että tuli taas opittua hieman lisää internetin ihmemaailmasta, oikein sen kuuluisan kantapään kautta. Ensi kerralla osaan käyttäytyä taas vähän viisaammin!