Vastaukset 11 kysymykseen

Nina eli Itusilmu eli itusilmu.wordpress.com haastoi mut haasteeseen, jossa tarkoituksena on saada näkyvyyttä pienemmille blogeille ja haastaa mukaan alle tuhannen lukijan blogeja tekemällä bloggaajille kysymyksiä. Mulle ei kuitenkaan tule ketään mieleen, jonka tähän haastaisin, koska mun seuraamat blogit oli jo haastettu, joten vastaan vain Ninan mulle tekemiin kysymyksiin. Olen maailman itsekkäin Leoko-Eleiko!

1. Vastaako nykyinen blogisi alkuperäistä ideaasi?

Tavallaan. Mä perustin blogini viime vuoden tammikuussa ja silloin kirjoitin, että blogissani tulen käsittelemään ihan kaikkea paitsi painonnostoa ja ruuanlaittoa. Ainakaan muistaakseni en ole kertaakaan puhunut painonnostosta ja ruuanlaitosta täällä, joten tavoite on ilmeisesti täyttynyt. Toisaalta en ole käsitellyt blogissani ”ihan kaikkea”, siis IHAN KAIKKEA, mikä ei liity ruuanlaittoon ja painonnostoon. En ole esimerkiksi koskaan käsitellyt blogissani sinivalaita, suoristusrautoja, kaakeliuuneja tai Timo Soinin ulkonäköä. Ehe ehe. Mutta vakavasti ottaen: mä ajattelin heti alussa, etten tule nettipäiväkirjassani liiemmin puhumaan vaatteista, säärikarvoista ja kynsistä vaan enemmän päässä olevista ongelmista ja ajatuksista, ja samalla linjalla raidailen yhä. Niin ja olen alusta lähtien pyrkinyt kirjoittamaan blogiin sellaisia kirjoituksia, joissa ei käsiteltäisi montaa asiaa samaan aikaan vaan joista jokaisella olisi joku oma aihe.

2. Minkälaiset blogit sinua kiinnostavat?

Aika vaikea kysymys. Blogissa täytyy olla jokin sellainen voima, joka imaisee mukaansa ja saa aina odottamaan uusia kirjoituksia. Joistakin blogeista ei tarvitse lukea kuin pari kappaletta, kun jo huomaa, ettei jaksa lukea ja kiinnostua yhtään enempää. Sisältö ei ole tärkeintä – mä olen ollut koukussa niin matka-, muoti- kuin huuhaa-blogeihinkin. Sujuvaa ja virheetöntä tekstiä jaksaa lukea tuhat kertaa kauemmin kuin virheikästä. Parasta on, jos blogin lukeminen saa mut unohtamaan itseni ja oppimaan uutta toisesta ihmisestä ja hänen kertomistaan asioista. Viime päivinä mä olen lukenut aivan pirusti ”Pikavuoro maailman ympäri” -blogia ja tarkemmin ottaen Afrikka-aiheisia kirjoituksia, koska en ole vielä ehtinyt Eurooppaan, jossa Pikavuoro nyt matkaa. Se on ollut ihanaa, koska oon voinut kuvitella matkaavani itse Pikavuoron kyydissä Afrikassa.

3. Herkullisin ruokareseptisi tällä hetkellä?

Mulla ei ole omia reseptejä, koska en osaa yhtään säveltää ruuanlaitossa. Jos alan säveltää, niin ruoka menee 700 prosentin varmuudella piloille, kuten on jo 700 kertaa mennytkin. Onneksi mulla on seiskaluokan köksänkirja ja internet, josta löytyy Kotikokki.net-sivusto. Viimeksi tein suklaisia kuppikakkuja, ja ainakin niistä tuli sairaalloisen hyviä ja läskistäviä. Sanotaan siis, että mun paras ruokaresepti on Kotikokki.net-sivuilta tulostettu kuppikakkuresepti. Parasta kunnon ruokaa on mun mielestä salaatti, jossa on kurkkua, sipulia, fetaa, tonnikalaa ja makaronia, sekä patonki valkosipulituorejuustolla. Se on paras ruoka, ja olen niin iloinen, että se on niin helppo tehdä. Pee äs: nyt mä olen puhunut täällä blogissa ruuanlaitosta!

4. Minkä toiveen esittäisit tulevalle vuodelle elämääsi ajatellen?

En tiedä yhtään. Tavallaan toivon, että asiat muuttuisi aikuismaisempaan suuntaan. Joskus mua ahdistaa ajatella omaa elämääni, kun kavereilla on jo omat talot, aviomiehet, kaksi koiraa ja lapsia ja mä en ole edes koskaan liimannut tapetteja seinään. Ja sitten toisaalta mä tykkään tosi paljon tästä elämästä, kun käyn koulussa ja töissä ja menen minne huvittaa ja matkustelen äidin ja kavereiden kanssa. Mä olen vasta 26-vuotias, joten aikaa on vaikka kuinka paljon tuhlattavaksi, mutta toivon, että tulevaisuus vähän selkenisi, koska se on ollut koko elämäni ajan ihan hämäristä hämärin. En oikein tiedä, mitä toivon ensi vuodelta. Siksi esitän sellaisen toiveen, ettei mun tissit roikkuisi ensi vuonna puolimahassa... Lisäksi toivon, että oppisin puhumaan ruotsia paremmin, koska olen huomannut kassalla, että mun ruotsintaidot on helvetin huonot.

5. Kuunteleminen vai katseleminen?

Molempia tarvitsen, mutta jos toinen pitää valita, on se katseleminen. Jos mun pitäisi luopua joko näköaististani tai kuuloaististani, niin kyllä ehdottomasti kuulosta luopuisin, koska näköaisti on niin julmetun tärkeä. Toisaalta musiikin kuunteleminen aiheuttaa mussa yleensä paljon suurempia väristyksiä kuin minkään asian katseleminen, ja elokuvatkaan ei olisi mitään ilman musiikkeja. Ja ihmistä ei ole kiva katsella, jos hänen juttunsa ovat perseestä, vaikka hän olisikin kaunis.

 Kuunteleminen on kivaa.

 Ja niin on katseleminenkin.

6. Mikä väri erottuu kodistasi eniten?

Pinkki, ainakin tarkoitus olisi. Mun kämppä on olevinaan musta-valko-pinkki, mutta se ei aivan toteudu, koska sohva on vihreä ja ovi on oranssi. 

 

7. Lempikaupunkisi Suomessa?

No. Kyllä Salo on ehdottomasti tärkein, koska suku on täältä ja mun juuret on täällä ehkä kahdeksan kilometrin syvyydessä. Kaikki Salon talot, puut, järvet ja tiekyltit merkitsee mulle jotain. Täällä oleminen tuntuu yksinkertaisesti kivalta ja oikealta. Toisaalta Salon Seudun Sanomien lukeminen masentaa päivä päivältä enemmän, koska raha-asiat on viturallaan ja kaikki lopetetaan ja ihmiset tappelee ja tulevaisuus on yksi synkkä musta kuilu. Muista Suomen kaupungeista tykkään Tampereesta ja Helsingistä. Niin ja rakastan Savonlinnaa kesäisin, koska siellä on tori, Olavinlinna, Saimaa ja julkkiksia. Olin viime kesänä Vaasassa, ja myös se vaikutti ihan mukiinmenevältä. (Piti vielä kirjoittaa, että eniten tykkään kaupungeista, jotka sijaitsevat järven, joen tai meren äärellä, mutta sitten tajusin, että kaikki kaupungit sijaitsevat. Paitsi Somero ei kai sijaitse.)

8. Jos sinun tulisi suositella yhtä elokuvaa, mikä se olisi?

Suoraan vuodelta 1960: Komisario Palmun erehdys. Helvetin hieno, omaperäinen ja tunnelmallinen elokuva, jossa kaikki yksinkertaisesti toimii käsikirjoitusta, huumoria ja näyttelijöitä myöten. Osaan elokuvan ulkoa alusta loppuun. ”Palmu, sinähän tiedät Bruno Rygseckin? Aivan niin, sama mies, joka vappuna ohjaili Aleksilla liikennettä lehmänsarvet päässä. No niin, Brunoa ei ole enää. Hän on saanut arvoisensa lopun: liukastui saippuaansa, kolautti päänsä ja hukkui kylpyammeeseen tänä aamuna puoli tuntia sitten.” Paras suomalainen elokuva in the world.

9. Mitä tekisit ensimmäiseksi saatuasi Loton päävoiton käsiisi?

Ensin saattaisin lähteä lomalle Honoluluun ja sitten palaisin takaisin pohtimaan, mitä kannattaisi tehdä. Mä olen aika tarkka raha-asioissani enkä haluaisi seota täysin vaan pyrkisin säilyttämään jonkinlaisen järjestyksen elämässäni miljoonista huolimatta. En ole ikinä ajatellut tätä asiaa tarkemmin, koska en ole ikinä saanut kolmea enempää oikein enkä ole koskaan ajatellut oikeasti voittavani lotossa.

10. Luontopolku vai kauppakatu?

Molempia tarvitsen. Välillä täytyy päästä luontoon käveleskelemään, mutta pää sekoaisi, jos siellä täytyisi koko elämä viettää. Valoisat luontopolut on mukavia, mutta tiheistä ja synkistä metsäpoluista en pidä ollenkaan, koska pelkään elikoita (varsinkin karhuja ja hirvikärpäsiä) ja eksymistä. Meinasin eksyä viime kesänä Vuohensaareen, joten en tajua, miten selviäisin jossain oikeassa metsässä. Rannoista tykkään enemmän kuin metsistä. Rannalla voin istua koko päivän putkeen ja tuijottaa järveä. Mutta myös kauppakadun terassilla on ihana istua ja juoda siideriä ja tuijottaa ohikulkevia ihmisiä.

11. Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?

Se, että pedagogiset opinnot loppuvat viikon päästä ja mä olen pärjännyt yllättävän hyvin. Se, että huomenna on vappu, vaikka mä olenkin iltavuorossa. Se, että juoksin tänään Gina Tricotiin kaatosateessa saadakseni yhden neuletakin, jonka näin siellä yhtenä päivänä, ja sitten siellä oli tasan yksi jäljellä ja se oli mun kokoa. Se, että näen mun pikkuveljen alle kuukauden päästä kun menen Hollantiin. Se, että olen oppinut tykkäämään teestä eikä mun tarvitse enää kahvilassa/kahvilla ollessani juoda pillimehuja. Se, että kesä tulee ja mulla on kuukauden kesäloma.

Eroon kateudesta -projekti

Katsoin muutama kuukausi sitten Youtubesta videota, jossa joku amerikkalainen mies soitti pianolla Amélie-elokuvasta tuttua biisiä. Olin hemmetin kateellinen miehelle, koska hän soitti niin upeasti ja biisi kuulosti ihanalta. Olisin halunnut osata soittaa samalla tavalla. Kävin monta kertaa naama vihreänä katsomassa videon, kunnes päätin itse ruveta harjoittelemaan samaa biisiä. Ei mennyt kuin muutama viikko, kun jo osasin soittaa biisin yhtä hyvin kuin videon mies. Silti en tuntenut biisiä soittaessani itseäni mitenkään ihmeelliseksi, upeaksi ja kadehdittavaksi ihmiseksi. Tuntui oikeastaan aika hölmöltä ajatella, että joku saattaisi nyt olla mulle kateellinen samalla tavalla kuin itse olin ollut kateellinen Youtuben miehelle. Mun oma kateuteni Youtube-miestä kohtaan oli tuntunut paljon voimakkaammalta kuin ajatus siitä kateudesta, jota joku voisi tuntea mua kohtaan. Samalla tulin ajatelleeksi, että oli ollut vähän turhaa kadehtia tuota yhtä pianonsoittajaa, koska maailmassa on AINA toinen toistaan parempia pianonsoittajia. Samalla kun mä olin kadehtinut Youtube-miestä, oli joku toinen saattanut kadehtia mua ja Youtube-mies puolestaan jotain toista pianonsoittajaa.

Minä, painnonnostovälinefirmojen kaima Leoko-Eleiko, tunnustan olevani kateellinen ihminen. Olen lähes aina tuntenut kateutta jotakin kohtaan jostakin syystä. Kateus on mulle normaali tunne siinä missä rakkaus ja pelkokin. Iloisena voin kuitenkin todeta, etten ole enää viimeisten vuosien aikana kadehtinut ihmisiä yhtä paljon kuin ennen enkä varsinkaan samoista syistä. En tiedä, johtuuko se elämänkokemuksesta vai mistä. Vielä muutama vuosi sitten tunsin kateutta lähes joka kerta Facebookiin kirjauduttuani. Muiden elämät vaikuttivat täydellisiltä. Facebook-kavereista joku oli aina saanut unelmiensa työpaikan, mennyt kihloihin, varannut matkan Brasiliaan, saanut vedettyä elämänsä ensimmäisen leuan tai nähnyt lapsensa ottavan ensimmäiset askeleensa. Kaverit näyttivät maanantaiaamuna upeilta uusissa profiilikuvissaan, ja itse näytin samaan aikaan lehmänperseeltä katsoessani vieressä olevaan peiliin. Oma elämä tuntui vitun yksitoikkoiselta ja harmaalta. 

Nykyisin en tunne kateutta Facebookissa, koska tiedän ihmisten päivitysten olevan hyvin satunnaisia ja valikoituja kuvauksia elämästään. Kavereillakin on varmasti joskus huonoja päiviä, joten on kivaa, että heidän elämässään on tänään jotain sellaista kivaa, josta he haluavat kertoa. Kauniita kuvia en kadehdi enää ollenkaan. Varsinkaan selfiet eivät aiheuta mussa oikein minkäänlaisia tuntemuksia. Voisin itsekin meikata itseni vaikka nyt heti nätiksi, laittaa puhelimen etukameran päälle, ottaa itsestäni kuvan oikeasta yläkulmasta ja muokata sen täydelliseksi parhaalla filtterillä, vaikka tällä hetkellä peilistä tuijottaakin suihkunraikas, rasvainen ja punainen, luotaantyöntävä ilmestys.

Nykyisin mä kadehdin kauniiden ihmisten sijasta aitoja ja itsevarmoja ihmisiä. Olen kateellinen sille, joka on aina tiennyt, mitä hän haluaa elämältään. Olen kateellinen sille, joka tekee asioita sen sijaan että puhuisi aina vain siitä, mitä muut tekevät. Olen kateellinen sille, joka hymyilee joka päivä kauniisti ja säteilee positiivista energiaa ympärilleen. Olen kateellinen sille, joka osaa arvostaa kaikkea omistamaansa sen sijaan että miettisi aina sitä, mitä hän ei omista. Olen kateellinen sille, joka ei ole kateellinen. 

Kateus tuntuu naurettavalta. Siksi minä painonnostovälinevalmistajien kaima haluan tänään haastaa itseni, en tekemään punnerruksia kuukauden ajaksi, vaan olemaan kiitollinen hyvistä asioista koko loppuelämäni ajaksi. Haastan itseni unohtamaan kateuden ja itseni vertailun muihin ja keskittymään kaikkeen siihen, mitä mulla on. Mulla ei ole täydellisiä pakaroita, siskoa, loma-asuntoa Marbellassa, kaunista hymyä, hyviä puhelahjoja eikä yhtä parasta ystävää, jonka kanssa jakaisin kaikki salaisuudet, mutta mulla ON opiskelupaikka, hyvät tissit, ihana perhe, vuodesta 1989 säilynyt unilelu, ystäviä, ikuinen lempielokuva, joka tekee mut aina onnelliseksi, ja äiti, joka tykkää matkustella mun kanssa. Mua motivoi ajatus siitä, että kateus on perseestä ja kateelliset ihmiset todella rumia. Mulla oli monta vuotta sitten työtoveri, jonka tiesin olevan kateellinen mulle. Hän kohteli mua tylysti ja halveksivasti sekä haukkui ulkonäköäni selkäni takana ja kerran myös päin naamaa. Hän ehkä arveli olevansa tällä tavalla ihanampi ja hottiksempi muiden silmissä. Ei hän ollut. Mä en halua olla ikinä samanlainen kuin hän.

Minä(kin) vihasin koululiikuntaa

Mun ajatukset ja muistikuvat koululiikunnasta ei ole todellakaan pelkkiä kukkasia, perhosia ja yksisarvisia. Päinvastoin. Mikään muu kouluaine ei ole ikinä aiheuttanut mulle sellaisia traumoja kuin liikunta, vaikka mä tykkäsin liikkumisesta ja olin ihan keskiverto siinä. Mä en koskaan jäänyt juoksutesteissä viimeiseksi, eikä mua valittu joukkueeseen ainakaan ihan viimeisenä, joten en voi edes kuvitella, miten paljon sitten heitä on saattanut ahdistaa, jotka todella jäivät viimeisiksi. Oon listannut tähän muutaman kauhunhetken, joita olen koululiikunnassa saanut kohdata. 

1. Mut pakotettiin kolmannella luokalla kaikkien Salon alakoulujen välisiin uimakilpailuihin. Pakotettiin. Yritin sanoa opettajalle, etten halua mennä, koska en osaa uida nopeasti, mutta opettaja sanoi, että joku täytyy nyt sinne lähettää ja se olet sinä. Mua vitutti aivan vitusti. Olin 9-vuotias, olin oppinut uimaan vasta muutamaa vuotta aiemmin enkä vielä osannut uida yhtäkään maailman uintia oikealla tekniikalla. Osasin uida vain jonkinlaista sammakon ja koiran sekoitusta. Uimakilpailuissa Salon uimahallissa oli hiton paljon osanottajia. Koko katsomo oli täynnä. Muistan kun istuin katsomossa ja jännitin niin paljon, että meinasin kuolla. Mun erässä oli muistaakseni kuusi ihmistä, jokaisella radalla yksi. Muilla kilpailijoilla oli uimalakit ja uimalasit päässä. Mä en muista, oliko mulla, mutta olen kyllä ihan varma, että ei ollut. Meidän piti uida 50 metriä eli altaan toiseen päähän ja takaisin. Muut kilpailijat lähtivät matkaan korokkeelta hyppäämällä, mutta itse lähdin vedestä, koska en osannut hypätä vielä pää edellä. Varmaan helppo arvata, että jo alkumetreillä muilla kilpailijoilla oli monen metrin etumatka muhun. Tulin eräni viimeiseksi. 

2. Meillä oli lukion ekalla liikunnassa tyttöjen ja poikien yhteinen tanssitunti, jota jännitin enemmän kuin YHTÄKÄÄN oppituntia IKINÄ!!! Tunnin alussa tytöt seisoivat rivissä salin toisella puolella ja poikien tuli hakea itselleen pari. Poikia oli vähemmän kuin tyttöjä, joten tiesimme etukäteen, että joitakin tyttöjä ei tulla hakemaan ollenkaan. Suhteellisen kova paikka teinitytölle jäädä sinne viivalle yksin seisomaan, kun kaverit ympäriltä lähtevät kavaljeerinsa kanssa pois. Jotkut kaverini olivat sopineet pariutumisesta etukäteen kaveripoikiensa kanssa, mutta mä en tuntenut lukiolaispojista oikein ketään. Muistan vieläkin sen hetken, kun seisoimme tyttörivissä ja pojat salin toisella puolella poikarivissä. Ja kun he sitten lähtivät tulemaan sieltä yhtenä vyörynä, aloin haukkoa henkeä ja täristä kuin riivattu. Ihan kuin tappava tsunami olisi vyörynyt päälle. Kaverit siitä viereltä sitten haettiin, mutta jostain siihen sitten ilmestyikin lähes tuntematon poika, joka näytti seisovan MUN kohdalla! Olisin voinut rutistaa hänet ruttuun ja huutaa hänelle, miten paljon häntä rakastankaan juuri nyt. Niin kiitollinen olin! 

3. Erityisliikunnan laskettelureissulla Himoksella kaaduin kaverini kanssa ankkurihississä ennen kuin olimme edes päässeet kunnolla kyytiin. Jäimme maahan makaamaan selällemme ja nauramaan tekonaurua, koska emme keksineet muutakaan järkevää tekemistä, ja hissi pysäytettiin. Jonossa seisoi kymmeniä ihmisiä, jotka katsoivat meitä vihaisesti. Pahinta oli, että suurin osa heistä oli ilkeitä rinnakkaisluokan poikia, joita en tuntenut lähes ollenkaan. Yksi heistä huusi ”Nouskaa nyt jo vittu ylös sieltä!” tai jotain. Se otti itsetunnon päälle, vaikkei ehkä niin pahalta kuulostakaan.  

4. Kuudennen luokan telinevoimistelutunnilla opettaja tarvitsi vapaaehtoisen näyttämään joitain liikkeitä sellaisen puomin päällä. Ja minähän sitten ”sain” olla tämä ”vapaaehtoinen”. Opettaja sanoi valitsevansa mut, koska mulla oli kuulemma ollut sellainen tosi hauska ”älä pliis valitse mua” -ilme. Juu kiitosta vaan! Jouduin näyttämään kaikenlaisia temppuja, käännöksiä ja mitälie piruetteja sen puomin päällä kahden luokan tuijottaessa. Se oli kertakaikkisen perseestä, ja mä olin niin, niin huono! 

Sellaista nyt esimerkiksi. 

Mä pidin todella paljon liikkumisesta, ja esimerkiksi yläasteen lihaskuntotesteistä sain aina arvosanan 9. Siitä huolimatta mun numero oli todistuksessa 7, mikä johtui varmaan siitä, että mä olin huono esimerkiksi useissa joukkuepeleissä ja yleisurheilussa. Silti mua vitutti se todistuksen seiska aivan täysillä, koska mä yritin aina parhaani ja olin todella kiltti ja tunnollinen oppilas. Mä menin aina kiltisti uintitunneille enkä valehdellut, että mulla on kuukautiset. 1500 metrin juoksutestin jälkeen en koskaan valehdellut opettajalle aikaani. Jos opettaja sanoi uintitunnin alussa, että tänään jokainen voisi yrittää uida 1000 metriä, mutta ei ole pakko jos ei jaksa, niin minähän tunnollisesti uin sen 1000 metriä. Miksi liikunnasta piti edes antaa arvosana? 

Koululiikunta oli mun mielestä sellaista hyvien oppilaiden ylistysjuhlaa. Jos sai kympin kemian kokeesta, oli hikke, mutta jos teki sählypelissä 20 maalia, oli ihan huipputyyppi, jonka kaikki halusivat joukkueeseensa. Sitä paitsi, jos ihminen on huono kemiassa, hän saa olla huono ihan rauhassa ja ehkä jopa ihan salaa, mutta jos on huono liikunnassa, kaikki näkevät ja tietävät sen. Pahimmassa tapauksessa saa haukut, kun pilaa koko joukkueen yhteispelin omalla olemisellaan.  

Onneksi koululiikunta ei koskaan onnistunut synnyttämään mussa liikuntakammoa. Oikeastaan mä olen tykännyt liikkumisesta koululiikunnan loppumisen jälkeen hitosti enemmän kuin ennen. Liikkuminen on ihanaa, kun kukaan ei ole vieressä katsomassa, kuinka minä pärjään muihin verrattuna, eikä heittämässä mua puomien päälle temppuja tekemään. Eikä varsinkaan antamassa sitä perkeleen arvosanaa 7!

Menossa hukuttautumaan Dubaissa. Sama tunne oli 9-vuotiaana ennen uimakilpailua.

Opettajan pedagogisissa opinnoissa

Meinasin kertoa vähän mun opiskeluista nyt, koska mulla on pari tuntia aikaa tapettavana tässä. Monet ystävät ovat vuoden aikana kyselleet, mitä siellä pedagogisissa opinnoissa niinkun käytännössä tehdään, joten kirjoitan asiasta nyt tänne nettipäiväkirjaani, josta kaikki halukkaat saavat käydä lukemassa. Toinen vaihtoehto olisi ollut katsoa pari jaksoa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, josta kiinnostuin eilen ja jota katsoin heti ekat viisi jaksoa, mutta ajattelin tehdä sen illlalla. Esa ja Viola saavat mut älyttömän onnelliseksi! Hyvä etten ole itkenyt onnesta, kun olen katsonut heidän menoaan. Muutenkin voin myöntää pitäväni ohjelmaa mielenkiintoisena, koska kaikki ohjelman ihmiset tuntuvat ainakin lähestulkoon täysjärkisiltä tyypeiltä eivätkä miltään julkisuudenkipeiltä tyhjäpäiltä.

Mutta takaisin opiskelujen pariin. Mä olen opiskellut Turun yliopistossa nyt iäisyyden verran suomen kieltä ja sivuaineinani kotimaista kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Suurimmasta osasta suomen kielen lukijoita tulee opettajia, mutta täältä valmistuu myös kustannustoimittajia, tiedottajia, kielentutkijoita ja muuta sivuaineista riippuen. Opettajaksi haluavien kuuluu sisällyttää opintoihinsa opettajan pedagogiset opinnot, jotka kestävät yhden vuoden ja joihin pitää pyrkiä erikseen. Tänä vuonna hakijoita on äidinkieleen 60 ja 26 otetaan. En tiedä, kuinka monta hakijaa oli viime vuonna, kun itse pyrin.  Äidinkielessä on siis 26 paikkaa, eli se on iso ryhmä. Myös englanti on iso. Toisiin kiintiöihin pääsee helpommin kuin toisiin. Historiaan on tosi paljon hakijoita aloituspaikkoihin verrattuna, mutta matikka-fysiikka-kemiaan on helppo päästä. Ilmeisesti matikanlukijat eivät halua opettajiksi.

Mä valmistauduin pedariopintojen pääsykokeeseen keskustelemalla pääsykoetta edeltävänä iltana äitini kanssa erilaisista aihepiireistä. Mun äiti ei tiedä nykypäivän koulumaailmasta mitään, mutta keskustelumme onnistui silti avaamaan uusia näkökulmia asioihin. Se oli hyvä tapa valmistautua! Pääsykoe koostui ryhmäkeskustelusta ja yksilöhaastattelusta. Jotkut yksilöhaastattelun kysymyksistä olivat helppoja ja ennalta-arvattavia, esimerkiksi se, että miksi haluan opettajaksi, mutta mukaan mahtui myös täysin yllättäviä, ilmat pihalle paukauttavia kysymyksiä. Mä olin päättänyt etukäteen, että jos en tiedä tai keksi vastausta johonkin kysymykseen, sanon suoraan, että en tiedä, enkä ala sönköttää mitään epämääräisiä älyttömyyksiä vastaukseksi. Haastattelussa koittikin pelottava tilanne, kun multa kysyttiin, miten opettaisin lähdekriittisiä taitoja. En osannut vastata, joten sanoin, että en tiedä nyt ja toivon, että voin pedagogisissa opinnoissa perehtyä tähänkin asiaan. Vastaus oli nolo mutta tavallaan ihan järkevä, koska pedariopinnoissa mä todella olen päässyt perehtymään myös lähdekritiikin opettamiseen. Juuri tammikuussa pidin lukiolaisille oppitunnin lähdekritiikistä. Haha!

Kun mä näin oman nimeni valittujen listalla, mä aloin itkeä onnesta. Mä itken todella harvoin onnesta, mutta silloin mä itkin. Yliopistossa on helppo harhautua vain ajelehtimaan paikasta toiseen vailla päämäärää, mutta kun mä huomasin päässeeni opettajan pedagogisiin opintoihin, mä tiesin olevani oikeasti matkalla johonkin. Ryhmäkeskustelusta ja yksilöhaastattelusta oli mahdollista saada 5 pistettä kummastakin. Mun pisteet oli 8,3/10. En tiedä, miten pisteet olivat jakautuneet ja millä pisteillä pääsi sisään.

Pedariopinnoissa hengataan välillä yliopistolla opiskelemassa ja välillä normaalikoululla Varissuolla harjoittelemassa. Yliopistolla opetellaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettamista. Normaalikoulussa käydään seuraamassa toisten oppitunteja ja annetaan palautetta niistä, käydään luennoilla ja pidetään omia oppitunteja. Lisäksi normaalikoulussa pitää suorittaa tietyn verran ”kouluharjoittelua”, mikä tarkoittaa muunlaiseen koulutyöhön osallistumista, esimerkiksi koulun juhlien järjestämistä tai koevalvontoja. Mä olen tähän mennessä saanut kouluharjoittelua muun muassa järjestämällä Aleksis Kiven ja Kalevalan päivän aamunavaukset ja toimimalla valvojana alakoulun diskossa. Meidän oli myös tarkoitus järjestää alakoululaisten kirjastokerho, mutta se ei toteutunut ikinä, koska koulun kirjasto meni remonttiin.

Jännittävintä normaalikoululla on tietysti ollut omien oppituntien suunnittelu ja pitäminen. Se on ollut kivaa mutta myös helvetin raskasta varsinkin näin alkuvaiheessa, kun kokemusta ja materiaaleja ei ole vielä kertynyt. Yhden oppitunnin suunnitteluun ja materiaalien valmistamiseen on mennyt helposti yli 10 tuntia, vaikka oppitunti on tosiaan kestänyt 75 minuuttia. Mä opetin alkusyksyllä vilkasta seiskaluokkaa, loppusyksyllä passiivista kasiluokkaa ja nyt tammikuussa lukiota. Mulle tuli syksyllä ihan shokkina, miten erilaisia ryhmät voivat olla keskenään. Se, mikä toimii toisen ryhmän kanssa, ei toimi YHTÄÄN toisen ryhmän kanssa. Meillä on jokaisella oma ohjaaja, joka istuu oppitunnin aikana luokan perällä ja antaa palautetta tunnin jälkeen. Ohjaajat ovat aika erilaisia keskenään. Toiset ovat tosi tarkkoja ja vaativia, toiset antavat tehdä mitä huvittaa.

Tämä pedarivuosi on ollut kaikista yliopistossa viettämistäni vuosista paskin ja paras. Vuosi on ollut helvetin stressaava, ja välillä, tai oikeastaan tosi usein, on meinannut pää seota kaikkeen tähän epätietoisuuteen, tekemättömiin tehtäviin ja aikatauluihin, jotka muuttuvat koko ajan. Ja kun samaan aikaan haluaa vielä käydä töissä, niin aikataulupaniikki on ihan jokapäiväinen ystävä. Toisaalta mä olen tykännyt hiton paljon koulun ja töiden yhdistämisestä, koska työnteko on jollain tavalla rytmittänyt arkea ja vienyt samalla ajatukset ihanasti pois koulusta.

Ihan parasta pedarivuodessa on ollut vuoden tehokkuus ja hyödyllisyys. Mä en ole vuoden aikana vain istunut luennoilla puhelintani näpsyttelemässä, vaan olen päässyt itse kokeilemaan ja tekemään asioita. Näin ollen tieto on porautunut syvälle aivoihin ja jopa jäänyt sinne. Pedarivuosi on myös ollut mainio kertausvuosi! Suomen kielioppi, Kalevala, retoriset keinot ja argumentaatioanalyysi on tullut kerrattua ihan automaattisesti, koska mun on pitänyt opettaa nämä asiat muille. MIKÄÄN ei motivoi oppimaan asioita niin hyvin kuin tieto siitä, että mun tulee pian opettaa nämä asiat muille ihmisille ja vieläpä täsmällisesti, mielenkiintoisesti ja vittu OIKEIN. Hienosti on siis tullut opeteltua, muisteltua ja muistettua.

Mutta IHAN parasta pedarivuodessa on ollut meidän ryhmä, meidän oma perhe!!! Ennen mä olen haahuillut yliopistossa yksinäni paikasta toiseen ja törmännyt kavereihin ehkä kerran viikossa, mutta pedarivuoden olen viettänyt saman tiiviin porukan kanssa. Apua ja tukea on ollut aina saatavilla, kun sitä on tarvinnut. Ryhmää jään varmasti eniten kaipaamaan toukokuussa, kun tämä loppuu. Olemme menossa maaliskuun lopussa koko porukalla Tukholmaan, jeejee!