Ensi viikolla Los Angelesiin, jos luoja suo

Jo toinen blogipäivitys tänään, hahah! Mulle tuli edellispäivänä yhtäkkiä todella huono olo, joka lopulta purkautui ulos melkein kuolettavan hirveänä oksennusten sarjana. En ole koskaan elämässäni oksentanut yhtä paljon. Oksensin ulos jokaisen vesikulauksenkin, jonka join, ja oksentaminen jatkui vielä silloinkin kun ei ollut enää mitään mitä oksentaa. Elämä yllättää: ensin on ihan normaali olo ja hetken päästä olenkin jo suurin piirtein kolkuttelemassa manalan portteja vessan lattialla :D Tänään oon makoillut sängyssä ja kärsinyt niska- ja lihaskivuista, mutta parempaan päin liikun. Tää on varmaan noro.

No tällä asialla ei kumminkaan ollut tekemistä tuon otsikon "jos luoja suo" -kohdan kanssa. Uskon että tästä vielä tokenen.

Mä olen matkustellut paljon viime vuosina. Rakastan matkustelua enemmän kuin melkein mitään. Se hetki, kun saavun matkalaukun kanssa Helsinki-Vantaan aulaan ja näen sen suuren Lähtevät lennot -infotaulun, on mielestäni yksi elämän hienoimpia, aina uudestaan ja uudestaan.

Meillä on ollut äidin kanssa viime aikoina puhetta äkkilähdöstä esimerkiksi Madeiralle tai Kanarialle, koska meillä on molemmilla talviloma viikolla 9.

Aloimme katsella äkkilähtöjä viime viikolla, mutta siitä ei tullut mitään. En ikinä lähtisi Kanarialle tuhannella tai edes 700 eurolla, mutta tällaisia summia matkanjärjestäjät yrittivät nyt lomamatkoistaan riuhtoa. Korkeat hinnat johtuivat siis hiihtolomakaudesta.

Supersaverin, Momondon ja Rantapallon totaalisen koluamisen jälkeen olimme jo luovuttaneet, kun päätin mennä vielä kerran ennen nukkumaanmenoa Supersaveriin. Siellä sitten onnistuinkin jollain ihmeen tyylillä löytämään halvan matkan niinkin lähellä sijaitsevaan kohteeseen kuin Los Angeles, jonne matkustaminen ei ollut mulla käynyt mielessäkään.

Seuraavana iltana olimme sitten varanneet matkan Los Angelesiin!! Mä olin muutaman sata euroa köyhempi ja jumalattoman riemuissani, äiti ehkä vähän mietteliäs lentomatkan pituuden takia mutta riemukas hänkin. Kävin kirjastosta hakemassa Berlitzin Los Angeles -opaskirjan ja kaikki oli hyvin.

Kunnes.

Seuraavana aamuna saapuu Supersaverilta viesti:

Dear Madam,

Due to technical problems we have not been able to confirm your booking in a correct way. We are sorry about this that we are not able to complete your reservation. We recommend you to contact the airline directly to book this journey.

Your booking is now cancelled due to this technical error and we are going to refund the full amount to you. We are sorry for the inconvenience this may cause you.


Nonni.

Voin kertoa, että tämä on JUURI sellainen viesti, johon ihminen haluaa aikaisin aamulla herätä, kun on valvonut fiiliksissään melkein koko perkeleen yön lukien juttuja Los Angelesin kaupunginosista, tapahtumista, joukkoliikenteestä ja kaikesta mahdollisesta. Ja ollut siinä uskossa, että on itse menossa sinne, koska on jo maksanut matkan ja saanut sähköiset matkustusasiakirjatkin.

Tästä seurasi sitten karmiva hulabaloo, koska äiti oli juuri lähdössä suoraan töistä työmatkalle Tukholmaan ja yritimme puhelimen välityksellä äkkiä etsiä uutta matkaa. Löysimme uudet lennot, mutta ne lähtivät päivää aikaisemmin, ja mulla oli tietysti töitä kyseisenä päivänä, ja siinä sitten hirveessä kiireessä yritin sumplia työvuoroja. 

Lopulta olimme varanneet uudet lennot Lontoon kautta La La Landiin. Matka aikaistui päivällä ja oli muutaman kympin kalliimpi. Tällä kertaa varasimme lennot Finnairin kautta, koska ajattelimme että Finnairin kanssa ei ehkä tulisi vastaavia outoja ongelmia. Lennot eivät siis olleet Finnairin vaan samaan allianssiin kuuluvien British Airwaysin ja American Airlinesin.

Ja niin olivat asiat hyvin taas. Aloimme suunnitella matkaa ja mä kävin kyttäämässä lippuja NHL-otteluun.

Kunnes taas...

Sunnuntaina kävelee äiti mun luokse töihin ja kertoo täyttäneensä Finnairin sivuilla USAn vaatimat lisätiedot lennoille. Lisätietoja ei ole kuitenkaan hyväksytty, vaan varausjärjestelmään on saapunut englanninkielinen viesti, joka ilmoittaa, ettei meidän kummankaan nimiä ole yhdenkään lennon matkustajaluettelossa.

??

Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? :D :D Onko tämä edelleen jotain seurausta presidentti Trumpetin asettamista sekavista maahantulorajoituksista vai vaan huonoa onnea?

Äiti laittoi kysymystä Finnairin asiakaspalveluun, josta vastasi joku Jonni, että kaikki on kunnossa. Myöhemmin äiti laittoi vielä erikseen mailia Finnairille, johon niin ikään vastattiin, että nimemme ovat kyllä lennoilla eikä viestistä tarvitse välittää.

Että näin on rentoa ja ilahduttavaa tämä matkustaminen ja matkan suunnitteleminen, etenkin tällaisessa tilanteessa kun on lähdössä omatoimimatkalle toiselle puolelle maapalloa. Nyt on vähän sellainen tunne, että lähdemme ensi viikolla Helsinki-Vantaalle laukut pakattuna katsomaan, otetaanko meitä sinne lennolle vai ei. Vai pääsemmekö ehkä Lontooseen asti. Vai jäämmekö vain istumaan koko päiväksi Oak Barreliin juomaan kaljaa ja surkuttelemaan NHL-lippuja, joita ei voinut käyttää, koska olimme väärällä mantereella. 

Paitsi että eihän sinne Oak Barreliinkaan pääse, jos ei ole ensin lähtöselvittänyt itseään lennolle. :D

Ensi kerralla ostetaan se tonnin matka sinne Las Palmasiin.

Valentine's Dayn aatoksia

Makoilen sängyssä oksennustaudissa. Oon katsellut koko aamun Valentine's Dayhin liittyviä meemejä 9gagissa ja Facebookissa. "If you don't have a valentine on Valentine's Day, don't be sad. Most people don't have AIDS on World AIDS Day either." Samalla aloin miettiä, mitä ajatuksia Valentine's Day mussa herättää.


Mulla ei ole ollut oikeastaan kertaakaan elämässäni sellaista parisuhdetta, jota ihmiset kutsuvat oikeaksi parisuhteeksi. Suurta ihastumista on ollut mutta valitettavasti myös todella suurta kriittisyyttä. Mä oon ollut parinvalinnassa aina varsinainen perfektionistien perfektionisti, mikä, todettakoon heti, ei johdu siitä, että lukeutuisin itse niihin kedon täydellisimpiin kukkasiin. Sen sijaan se kumpuaa lapsuudestani, jonka oon viettänyt erittäin tasapainoisessa suhteessa elävien vanhempien kasvattamana ja kaipaan jotain hyvin samanlaista itselleni.

Nykyisin oon onneksi sentään tullut vähän järkevämmäksi ja edellytän mieheltä vähän eri asioita kuin nuorempana, jolloin en tosin tainnut mitään elämäni miestä vielä etsiäkään. Kuuluin alle 20-vuotiaana IRC-Galleriassa yhteisöön nimeltä "Nuttura tekee miehen". Pidin oikeasti 18-vuotiaana miehen tärkeimpänä ominaisuutena sitä, että hänellä on nuttura päässä. Lisäksi miehellä piti olla mahdollisimman matala ääni ja hänen täytyi käyttää raidallisia neulepaitoja.

Nykyisin on ihan yhdentekevää, onko miehellä nuttura. Miehen voivat tehdä myös lyhyet hiukset, ja niiden värillä ei ole mitään väliä. Nykyinen unelmieni mies on sen sijaan mukava, uskollinen, kunnioittava, positiivinen ja ehkä vähän vinksahtanut hyvällä tavalla. Hän on myös ihan ehdottomasti älykäs ja kiinnostunut lukemaan maailman asioista. Mies ei saa olla sellainen ärsyttävä hienostelija, joka käy syömässä sushia ja ottaa siitä instagramiin ylpeänä kuvia vaikka ei oikeasti tykkää sushista. Hän ei myöskään saa vihata eläimiä tai olla homofoobikko.


Mä haaveilen koko elämän kestävästä tasapainoisesta suhteesta. Tiedän, että sellainen alun hullaantumisvaihe ei kestä kuin muutaman kuukauden, ja se ei haittaa mua. Tavoitteena kun olisi olla miehelle elämän aikana jotain muutakin kuin intohimon kohde: esimerkiksi yksi elämän tärkeimmistä ihmisistä, jolle kertoa kaikki noloimmatkin jutut itsestään ja jonka kanssa vaihtaa autonrenkaita ja ylipäänsä jakaa koko yhteinen elämä ongelmineen ja epätäydellisyyksineen.

Mä en yhtään unelmoi mistään romantiikkaa räiskyvästä suhteesta, jossa riidellään ja rakastetaan rajusti ja jossa tappelut sovitetaan jollain hemmetin kukkalahjoilla ja kiihkeällä sovintoseksillä. Ei ikimaailmassa. Martina Aitolehti totesi hiljattain jossain artikkelissa, että vihaista naista kannattaa lepyytellä antamalla hänelle shoppailurahaa. En oo Aitolehden kanssa samaa mieltä tästä asiasta.


Romantiikka on kyllä parasta ja sen ei todellakaan tarvitse tai kuulukaan kuolla. Sitä voivat olla esimerkiksi yhteiset kynttiläillalliset, leffaillat tai pienet yllätykset, tai en mä edes tiedä, mutta tärkeintä mulle on aina ehdottomasti ollut sellainen jokapäiväinen välittäminen, kunnioittaminen ja pienet teot.

Ei vain toisen muistaminen syntymäpäivänä tai vittu tappelun jälkeen.

Että sellaisia aatoksia on mulla. Ne eivät ehkä koskaan toteudu tai toteutuvat vain joiltakin osin, mutta ainakin mulla on ystäviä. Ihmisiä ja eläimiä.

Hyvää ystävänpäivää!

7eitsemän asiaa, jotka opin vuonna 2016

Vuosi 2016 oli mulle melko massiivinen... Kyseessä oli ensimmäinen vuosi, jona vietin ulkomailla pidemmän jakson kuin kaksi viikkoa, nimittäin asuin Kanadan Torontossa yhteensä lähes 7 kuukautta. Viimeisen vuoden aikana olen tuntenut massiivisia tunteita, massiivista iloa ja massiivista surua. Olen muuttunut ja samalla pysynyt ihan samana ihmisenä kuin ennen. Olen sulkenut vanhoja ovia ja avannut uusia, ja sulkenut uusia ovia ja avannut vanhoja. Olen löytänyt vähän kaikenlaista ja kadottanut vähän kaikenlaista. Olen ylipäänsä ajatellut asioita enemmän kuin koskaan ikinä, minä joka ajattelen muutenkin ihan vitusti liikaa.

Nyt mua siis haluttaa listata rakkaaseen nettipäiväkirjaani joitakin asioita, joita opin vuonna 2016. Koska monet varmasti pitävät näitä oppimiani asioita nyt jo itsestäänselvyyksinä, niin lisään vielä (etten vaikuttaisi ihan tyhmältä), että kaikkia asioita en tavallaan oppinut, mutta ulkomailla asuessani aloin ajatella niitä erityisen paljon ja ehkä eri tavalla kuin ennen. Opin viime vuonna moniakin asioita, muun muassa leipomaan runebergintorttuja ja pelaamaan Cards Against Humanity -peliä, mutta yritän nyt listata jotain vähän syvällisempää.

No niin, asioita joita olen oppinut / ajatellut / tajunnut / lähes Nobel-palkinnon arvoisesti keksinyt vuonna twenty-sixteen:


1. Stressaaminen ei auta. Yhtään. MITÄÄN.

Ennen Kanadaan lähtöä stressasin kuin mielenvikainen. Ja kun minä stressaan, niin silloin kaikki menee pieleen, kotiavaimet katoilevat ja juomalasit hajoilevat, koska en osaa enää keskittyä mihinkään.

Stressasin silloin ihan kaikesta: asunnosta, matkalaukun pakkaamisesta, koulusta... Mutta ehdottomasti eniten sydämen päälle kävi viisumin/työluvan hakeminen. Olin lähdössä Kanadaan tammikuun alussa ja kävin joulukuun ajan katsomassa sähköpostista useita kertoja päivässä (ja yössä), onko viisumi jo tullut. Kun se ei ollut tullut jouluun mennessä, pilasin jouluaattonikin miettien vain, mitä hittoa teen, jos viisumi ei ehdi saapua ennen lähtöpäivää.

Lopulta viisumi saapui uudenvuoden aattona. Silloin tuntui vähän turhauttavalta, että olin menettänyt sen takia melkein kaikki joulukuun yöunet. Ja olisiko se nyt tosiaan ollut kuolemanvakava asia jos se ei olisikaan saapunut? Juttelin syksyllä harjoittelijan kanssa, joka oli joutunut lähtemään Kanadaan ennen kuin viisumi oli ehditty myöntää. Siitä huolimatta kukaan ei ollut käännyttänyt häntä eikä edes teloittanut tai heittänyt vankilaan, vaan asia oli saatu korjattua paikan päällä.

2. En olekaan niin varma kaikesta kuin luulin

Mä olen suunnitellut, tai siis tiennyt, jo 90-luvulta lähtien, mitä tulisin elämässäni tekemään. Että menisin lukioon ja siitä Turkuun yliopistoon ja sitten palaisin Saloon, jossa menisin naimisiin ja saisin lapsia. Mun täytyy myöntää, että olen oikeastaan käsikirjoittanut elämäni jo kauan sitten ja tiennyt, että se myös menee niin.

Olen myös aina ajatellut tuntevani itseni todella hyvin. Ennen Torontoon lähtöä tiesin, että Toronto olisi mulle vain yksi väliaikainen hyppäys tuntemattomaan, josta palaisin pian takaisin jatkamaan tuttua elämää. Tiesin, että istuisin kesäkuun lopussa lentokoneessa onnellisena kaikesta kokemastani ja odottaisin riemulla taas Suomen näkemistä. TIESIN, että ensimmäinen asia, jonka matkan jälkeen tekisin, olisi että halaisin vanhempiani ja hyppäsin pitkästä aikaa autonrattiin ja lähtisin pilluralleilemaan ympäri Saloa.

Todellisuudessa asiat eivät menneetkään ihan niin. Kesäkuun lopussa huomasin istuvani tärisevänä, murtuneena, pihalla olevana ja sydän haljenneena lentokoneessa, ihmetellen minne hittoon olen menossa. En todellakaan lähtenyt mitään pilluralleilemaan vaan menin sänkyyn itkemään ja nukkumaan. Siitä on aikaa jo puoli vuotta, mutta en ole vieläkään löytänyt tielle takaisin. Enkä edes tiedä, mikä tie mun pitäisi löytää.

3. Samat on murheet muuallakin

Torontossa tulee helposti kadehtineeksi torontolaisia. Heillä on baseball-pelejä, joissa on 50 000 katsojaa ja joissa saa juoda kaljaa katsomossa. Mulla on Kiekkohaiden pelit, joissa on 80 katsojaa ja tarjolla makkaraa ja limsaa. Heillä on Chinatown, Koreatown, Little Italy ja Little Portugal. Mulla on Pahkavuori, Lukkarinmäki, Ollikkala ja Rappula. He voivat kulkea kadulla vaikka lampunvarjostin päässä pelkäämättä että kukaan ihmistungoksessa kiinnittäisi heihin sen suurempaa huomiota tai ainakaan tunnistaisi heitä, mutta jos minä kulkisin kadulla lampunvarjostin päässä, niin jo viiden minuutin kuluttua Salon Seudun Puskaradiossa kyseltäisiin, että kuka vittu kulki äsken kadulla lampunvarjostin päässä.

Mutta elämä ei ole koskaan täydellistä. Believe it or not, aina, AINA, kun kerroin torontolaisille rakastavani heidän kaupunkiaan ja kehuin sitä satumaiseksi, he vastasivat näin: "What, why??" Monet sanoivat asuneensa kaupungissa vauvasta asti, ja jos he nyt eivät olleet jo totaalisen kyllästyneitä Torontoon niin ainakaan he eivät nähneet siellä asumisessa mitään ihmeellistä.

Monet kyllä rakastivat Torontoa niin kuin kotikaupunkia kuuluukin, mutta vaikka nämä ihmiset elivät mielikuvissani täydellistä elämää, heillä oli ihan samanlaisia ongelmia kuin mulla: rakkauspulmia, terveysongelmia, kiirettä, yksinäisyyttä, tunne siitä että on nähnyt maailmaa liian vähän tai että tietää liian vähän, sipsihimoa, ongelmia töissä ja koulussa. Tunne siitä että jotain puuttuu.

4. Elämä on sitä, millaisten ihmisten kanssa elät sitä

Tutustuin vuonna 2016 kymmeniin ihmisiin. Oli ihmisiä, jotka veivät musta voimia, ja ihmisiä, jotka toivat niitä. Oli niitä ihmisiä, jotka pyysivät mut seuraksi tai lähtivät seuraksi kun mä pyysin, ja niitä, jotka eivät edes vastanneet viesteihin. Oli niitä, jotka innostuivat kertomistani asioista, ja sitten oli niitä, jotka kyseenalaistivat jokaisen perkeleen sanomani asian sen sijaan että olisivat välillä yrittäneet ymmärtääkin.

Joihinkin ihmisiin tykästyin niin kovin, että tulin ihan harmitelleeksi, miten upeaa elämä olisi voinut olla, jos olisin saanut tavata heidät jo kauan aikaa sitten. Jotenkin tulin vasta viime vuonna sisäistäneeksi sen asian, että elämää kannattaa ehdottomasti pyrkiä elelemään niiden voimia tuovien yksilöiden kanssa. Nimittäin sillä, minkälaisten ihmisten kanssa tätä elämää viettää, on aika jumalattoman suuri vaikutus sen laatuun....

5. Mulla on mun pää, vaikka minne menisin

Mä oon kuullut, että monet ihmiset lähtevät ulkomaille tavallaan etsimään sisimpäänsä ja pakoon vanhaa elämäänsä. Kanadaan lähtiessäni ajattelin myös itse jotenkin naiivisti, että pääsisin siellä valtavan meren takana pakoon kaikkia niitä häiritseviä ajatuksia, jotka valvottivat mua Suomessa yöllä. Luulin, että siellä Kanadassa vanhat turhanpäiväiset ongelmat kaikkoaisivat, ajatukset kirkastuisivat ja elämä muuttuisi mukavan köykäiseksi.

No Kanadassa sain huomata melko pian, etten saanut unta sielläkään - en vaikka se niin perhanan kaukana Suomesta olikin. Jostain kumman syystä olin edelleen sama ihminen kuin Suomessa ja mulla oli sama pää kuin Suomessa. Näin jälkeenpäin en voi kuin ihmetellä, millä ihmeen tyylillä kuvittelin pääseväni ITSEÄNI pakoon Kanadaan. Kun matkustin Kanadaan lentokoneella, myös mun pää matkasi mukana. Omaa päätään ja omia päänsisäisiä ongelmiaan ei helposti pääsekään pakenemaan.

6. Mulla on liikaa vaatteita

Mulla on ollut aina todella paljon vaatteita - jopa niin paljon, että olen joskus meinannut vahingossa ostaa samanlaisen vaatteen, kun en ole muistanut että mulla on sellainen jo.

Tää alkaa olla jo paljon puitu aihe kaikkialla, mutta sanotaan silti, että kylläpä teki hyvää, kun joutui pakkaamaan puolen vuoden elämänsä matkalaukkuun. Silloin sai tosissaan miettiä, mitkä tavarat ovat niitä välttämättömiä ja mitkä vaatteet rakkaimpia.

Kun tulin takaisin Suomeen, olin melkein varma, että syöksyisin raketin lailla vaatekaappiini pussailemaan vanhoja vaatteitani ja viettäisin niiden kanssa suunnilleen koko yön. Mutta todellisuudessa asiat menivätkin niin, että avasin myrtsi ilme naamallani vaatekaapin oven ja ihmettelin, mitä helkkarin ärsyttäviä lumppuja koko kaappi oli kukkurallaan. Kaikki vaatteet haisivat ummehtuneilta ja näyttivät turhilta. En käyttänyt vanhoista vaatteistani mitään moneen päivään ja monista hankkiuduin kesän aikana eroon.

7. Ja viimeisenä: Suomi-ylpeys

Kanada on ihana maa, siellä poliisit huutelevat autoistaan "Go Leafs Go!", kun Toronto Maple Leafs on voittanut päivän ottelun, ja kaikki pyytelevät kadulla anteeksi pienintäkin kyynerpään hipaisua.

Mutta myös Kanadassa on asioita, jotka vois olla paremmin, esimerkiksi nyt se, että koulutuksesta saa maksaa ahdistavia summia, ja se, että yliopiston ruokalassa tarjolla on lähinnä pizzaa ja pastaa ja jotain muoviinkäärittyjä rullia.

Siksi mä olen oppinut arvostamaan aina vain enemmän ja enemmän Suomessa olevia asioita, esimerkiksi ilmaista koulutusta ja kouluruokaa... Torontossa huomasin jopa tuntevani suurta ylpeyttä suomalaisuuttani ja suomalaisia asioita kohtaan. Olin keväällä harjoittelijana Finnish Culture -kurssilla, jossa käsiteltiin esimerkiksi suomalaista designia, kirjallisuutta ja kuvataidetta. Mä olen jo aika pitkään tiennyt, mitä ovat esimerkiksi sellaiset asiat kuin Kalevala, Marimekko ja Akseli Gallen-Kallela, mutta kun puhuin ja kuuntelin puheita näistä asioista yli 6000 kilometrin päässä Suomesta, niin ne alkoivat yhtäkkiä aiheuttaa mussa vilunväristyksiä ja kouria jostain äärettömän syvältä.

Mulle ovat siis keväästä 2016 alkaen olleet suorastaan jumalaisia asioita muun muassa Raatajat rahanalaiset -maalaus, suomalainen mytologia, Väinämöinen, Louhi Pohjolan emäntä, Sammon puolustus -taideteos ja Marimekko.

<3 <3

Kiitoksia joita haluan lähettää ihmisille vuonna 2016

Olin syyskuussa viettämässä kesälomaani Torontossa, kun rakkaalta äitimuoriltani saapui viesti: "Mitä kuuluu?"

Vastasin viestiin jotenkin näin: "No hyvin menee, mutta ärsyttää kun kaikki metrotokenit loppu jo muutamassa päivässä ja pitäisi ostaa uusia."

Äidin vastaus oli ihan paras: "No älä nyt taas murhetu vaan osta uudet tokenit sitten!!" Eikä mitään muuta.

Äidin viesti sai mut nauramaan ääneen, siis melkein itkin kun mua nauratti niin paljon. "No älä nyt taas murhetu." Äiti kuuluu niihin ihmisiin, joka on jo usean vuoden ajan yrittänyt vasaralla hakata positiivista elämänasennetta mun päähän: älä aina korosta niitä huonoja puolia perkele, asiat eivät ole niin huonosti kuin luulet, ajattele positiivisemmin, usko nyt kerrankin itseesi, olet parempi kuin uskotkaan.

Aloin äidin viestin jälkeen ihmetellä, miksi mun oli pitänyt sille jostain hemmetin tokeneista ruveta märisemään. Olin ollut Torontossa siinä vaiheessa viikon, ja mulla oli ollut siellä ihan saakelin kivaa koko ajan. Tokenien loppuminen oli mitätön asia kaikkeen siihen hauskuuteen verrattuna, mitä olin saanut jo kesälomallani kokea. Siitä huolimatta se tokenien loppuminen oli pitänyt sitten kumminkin mainita. Jostain ihmeen syystä.

Nyt kun vuosi 2016 loppuu ja mietin mennyttä vuotta, en aio valittaa siitä sanallakaan. Olen oikeasti jumalattoman kiitollinen kaikista uusista hienoista kokemuksista, kaikista uusista ihanista ihmisistä, joihin olen tänä vuonna tutustunut, ja kaikista vanhoista, jotka ovat tulleet vielä tärkeämmiksi. En ole oikeasti sisimmässäni niin nyrpeä ihminen kuin mitä mun juttujen perusteella voisi joskus kuvitella. Niinpä haluan nyt valittamisen sijaan lausua kiitoksen muutamalle ihmiselle, jotka ovat tehneet hyvää hyvyyttään hyviä asioita mulle tänä vuonna ja jotka nyt tulevat ensimmäisinä mieleen. Monikaan heistä ei varmastikaan tätä nettipäiväkirjaani lue eikä edes ymmärrä tätä suomen kieltä, mutta haluan sanoa ne silti.


Kiitoksia Annalta muille:

Kiitos iskä, kun yritit auttaa mua Suomesta käsin mun Kanada-nettiongelman kanssa ja lähetit mulle miljoona screenshottia siitä, miltä asetusten pitäisi näyttää. Kiitos kun yritit, vaikka mulla meni neljän tunnin jälkeen lopullisesti hermot.

Kiitos äiti, kun hait mun gradun painosta ja veit sen humanistisen tiedekunnan kansliaan, ja muutenkin hoidit joku tuhat asiaa silloin kun en ollut Suomessa.

Kiitos kämppis, kun latasit mulle kaikki Temptation Island Suomen jaksot, joita ei pystynyt muuten Kanadassa katsomaan.

Kiitos toinen kämppis, kun tulostit mulle jääkiekkolippuja ja saatoit mut kesäkuussa lentokentälle.

Kiitos ihana Juku-kissa, kun hengailit mun kanssa iltaisin ja teit musta kissaihmisen. Kiitos kun olit aiheuttaa mulle monta kertaa sydänkohtauksen istumalla patterin päällä kylpyhuoneessa keskellä yötä. Kiitos kun tungit naamasi mun ruokaan, vaikka olit juuri saanut omaa ruokaa, ja olit muutenkin aina niin pälli ja ihana.

Kiitos äiti, Mikko ja Juuso, kun vierailitte mun luona ja veitte mun talvitakit ja kengät pois, koska olisin joutunut maksamaan kauheita lisämaksuja muuten.
 
Kiitos Salon Seudun Sanomien toimittaja, kun tykkäsit mun kirjoittamasta Toronto-matkajutusta ja annoit mun kirjoittaa matkajuttuja enemmänkin.
 
Kiitos sille tuntemattomalle tytölle Tigerissa, joka sanoi kassalla, että mulla on hieno paita päällä. Kannatti sanoa, koska muistelen sitä näköjään vieläkin.

Kiitos sulle Kanadan vuokraemäntä, kun autoit mua esimerkiksi netti-, metrokortti- ja pankkikorttiongelmien kanssa. Kiitos kun hait mut lentokentältä ja kiitos ylipäänsä siitä, että olin tervetullut tunkeutumaan teille heti tammikuussa, vaikka teillä oli huoneet täynnä. Kiitos kun tarjosit mulle jätskiä, kakkua, salaattia, nachoja ja valmistit kämppiksen läksiäispäivänä tulisen chili-illallisen, josta mulla meni maha ihan sekaisin. Kiitos kun et suuttunut, kun kaadoin maitokannun maahan ja kissa oksensi lattiat täyteen, kun joi sitä. Kiitos, kun sain lainata sun margariinipakettia kun pilasin omani pitämällä sitä liian kauan mikrossa. Kiitos kun veit mut karaokeen, kymmeneen ravintolaan, lättykahvilaan, kesämökille ja kavereiden luokse saunomaan. Kiitos kun sain majoittua teillä vielä syksylläkin eikä mun tarvinnut mennä hotelliin. Kiitos, sun ansiosta mulla on toinen koti nyt.

Kiitos Ali Baba's -ravintolan ihmiset, kun teitte helvetin hyviä shawarma- ja falafel-rullia.

Kiitos Marko ja Ishara, kun olitte niin ihania ja aktiivisia suomenopiskelijoita ja kävitte ihan joka kerta Finnish Clubissa ja halusitte tavata mut vielä syksylläkin monta kertaa.

Kiitos Andrew, uusi kanadalainen ystäväni, kun pyysit mut aina mukaan, kun olit menossa kavereidesi kanssa baariin tai pelaamaan pingistä.

Kiitos ylipäänsä kaikille Kanadassa JA Suomessa, jotka ovat kutsuneet mut seuraksi johonkin, tai lähteneet mukaan, kun mä oon kutsunut.

Ja suurimmat kiitokset kaikille, jotka ovat sanoneet mulle, että ovat lukeneet mielenkiinnolla mun blogia, joko vain Kanada-elämää seuraten tai ihan muutenkin. Kiitos, siitä on tullut ihan paras tunne!

Kesäloman viimeinen päivä pippelirannalla

(Kirjoitettu vähän yli viikko sitten) 


Helöy. Skriivailen tätä jossain Atlantin yläpuolella. Lähestymme Skandinaviaa. Lentokone on pilkkopimeä paria EXIT-kylttiä lukuun ottamatta. Täällä on myös paljon pilkkopimeitä ihmisiä. Moni oli nimittäin vääntänyt lentokentällä häppäilyvaihteen päälle lauantain kunniaksi. Vähän liiankin suuren vaihteen. Onneksi kaikki ovat jo sammuneet. Musta tuntuu, että kukaan ei ole täällä enää hereillä paitsi minä. Se olisi kyllä helkkarin ahdistava tilanne, tälleen lentokoneessa.

Mä oon kuolemanväsynyt, eikä mulla ole hajuakaan, mitä kello on. Voi olla että 22. Tai 01 tai ehkä 05.

Lentokone kyydittää mua koko ajan kauemmaksi mun toisesta kodista. Ihan kuin olisin juuri jättänyt parhaan ystäväni 6500 kilometrin taakse enkä tietäisi, näkisinkö häntä enää pitkään aikaan. Tänä kuluvana vuonna 2016 vietin pidemmän ajan Torontossa kuin Suomessa. Ei siis ihmekään, että se tuntuu nyt kodilta.

Sain äidiltä kirjeen Torontoon. Joskus toivon, että olisin itsekin kirje. Silloin voisin matkustaa Suomesta Kanadaan 1,30 eurolla.

Tässä tulee joitain satunnaisia puhelimella otettuja kuvia viime viikoilta!

Kesälomallani kävin muun muassa ostamassa Toronto-magneetin vanhastakaupungista

Ja luin kirjaa puistossa

Ja kävin katsomassa jääkiekon woorldkappia ja istuin ruotsalaisten keskellä

Tosin Kaj Kunnas istui lähellä

Ja kävin katsomassa beisboolia Toronto Blue Jays versus New York Yankees, samperin tylsä laji seurata tuo beisbooli ja juoma on kallista, mutta tunnelma on mahtava

Ja matkasin bussilla viisi ja puoli tuntia Montrealiin

Siellä oli yksi hienoimmista katedraaleista, jonka olen ikinä nähnyt! Notre Dame de Montreal

Ja aasialaisia pörräämässä katedraalin ympärillä

Siellä oli myös nätti homokylä

Sitten kävin Torontossa Aga Khan Museumissa, joka on islamilaisen taiteen ja kulttuuriperinnön museo

Ja metsästin lisää kulttuurielämyksiä AGOsta eli Art Gallery of Ontariosta

Ja tutustuin kahteen hiton kivaan suomalaiseen harjoittelijanaiseen, jotka asuivat samassa paikassa. Jälkeenpäin harmittaa, kun aika loppui kesken eikä ehditty tutustua tarpeeksi hyvin. Mielessä oli moniakin asioita joista olisin halunnut heidän kanssaan puhua. Sinne he jäivät, mutta onneksi voimme tavata myöhemmin

Taiteiden yössä

Ja hehhee, sitten se kesäloman viimeinen päivä, 7. lokakuuta. Perjantai. Vietin sen paikassa, jonne en oikeastaan tuntenut täysin kuuluvani - ja jonne päädyin ihan vahingossa.

Sinä päivänä oli 23 astetta lämmintä. Päätin suunnata nokkani kohti Toronto Islandin rantoja. Toronto Island on kaupungin edustalla levittäytyvä saarikeskittymä, jonne pääsee keskustasta lautalla. Saarilla vierailee paljon turisteja etenkin siksi, että sieltä avautuu riipaisevan nätti näkymä Torontoon.

Keskustasta lähtee lauttoja saaren kolmeen eri osaan. Mä olin käynyt juuri paria viikkoa aikaisemmin Centre Islandilla, kohteista keskeisimmällä, ja ajattelin mennä sinne nytkin. Pahuksellisesti Centre Islandin lautta kuitenkin lähti juuri silloin kun olin ostamassa lippua, ja myöhästyin siitä sellaiset perkeleelliset 45 sekuntia. Lipunmyyjä sanoi, että seuraava lautta lähtisi jo 15 minuutin kuluttua, mutta se menee eri osaan, Hanlan's Pointiin. Ei auttanut kuin lähteä Hanlan's Pointiin.

Hanlan's Pointissa päädyin epämääräisen vaelluksen päätteeksi hiekkarannalle, jossa näkyi kylttien mukaan olevan sekä clothing mandatory että clothing optional beachit. Ensimmäisellä ei ollut yhtään ketään, joten päätin kääntyä optional beachille. En ole koskaan elämässäni käynyt nudistirannalla, vaan hurjimmat rantakokemukseni ovat peräisin jostain Rodokselta ja Nizzasta, jossa olen nähnyt lähinnä joitakin satunnaisia naisia yläosattomissa. Ja jotenkin typerästi ja ajattelemattomasti oletin tälläkin kertaa törmääväni korkeintaan muutamaan paljaaseen tissiin.

Joo ei. Kun saavuin rannalle, tuntui kuin olisin eksynyt keskelle satojen nuorten ja vanhojen alastomien miesten salaista kokoontumista. Niitä tissejä ei ollutkaan melkein yhtään eikä naisia ylipäätään, mutta heiluvia falloksia, niitä oli niin jumalattomasti etten ole koskaan nähnyt lähellekään niin montaa sukupuolielintä samaan aikaan... Yritin olla katsomatta, koska ei mua nyt oikeasti niin paljon kiinnostanut, mutta siitä huolimatta ne hyppelehtivät silmiin. Kun olin ehtinyt kävellä noin minuutin, joku vaatteeton mies juoksi eteeni ja alkoi huutaa "Heey, helloooo!" ja mä meinasin ruveta nauramaan, koska tilanne oli niin absurdi, ja jo alle sekunnin päästä tunsin itseni helvetin lapselliseksi ja typeräksi, koska olin meinannut ruveta nauramaan. Tunsin itseni myös tunkeutujaksi ja huonosti käyttäytyväksi häiriköksi, vaikka en ollut tehnyt yhtään mitään.

 

Kävelin rantaa eteenpäin yrittäen näyttää itsevarmalta ja kokeneelta nudistirantakävelijältä, mutta musta varmasti huomasi etten todellisuudessa tiennyt lainkaan mihin olin menossa. Istuin jonkun hippiperheen läheisyyteen ja luin kirjaa sellaiset pari tuntia, käyden pari kertaa uimassa joissain väleissä. Kuuluin niihin viiteen prosenttiin, jolla oli uimapuku päällä. Olin oikeastaan vähän pettynyt itseeni, kun en viitsinyt olla niin kuin muut.

Mutta kun päivän lopulla koitti aika vaihtaa uimapuku pois, päätin että nyt antaa palaa. Nyt repäisen oikein ja riisun uikkarin ja puen vaatteet päälle keskellä rantaa kaikkien silmien edessä. Että rupean ihan riehumaan suorastaan. Ja niin myös tein, vuhuu! Yleensä mä lähden uimarannalle mekossa, koska sen avulla on helppo vaihtaa uimapuku pois, mutta tällä kertaa mulla oli t-paita ja shortsit...

Sitten kävi niin, että meinasin saada sydärin. Nimittäin juuri sillä samalla saakutin sekunnilla, kun olin vetämässä uikkareita pois jalasta, se sama "hey hellooooo" -kikkelimies oli tullut seisomaan mun viereen - en todellakaan tiedä, oliko hän jo pitkään tuijotellut jossain etäällä, milloin minäkin vapauttaisin itseni, vai oliko hän vain sattumalta kävelemässä ohi juuri silloin. "Leaving already? Why, why are you going? Look at the sun, it's the best time?" Apua, pitikö sen kysellä juuri silloin kun mulla ei ollut oikeasti MITÄÄN housuja jalassa?? No niin se vain kyseli. Tällä kertaa en enää osannut edes yrittää näyttää itsevarmalta.

Jälkeenpäin ajatellen tulen kumminkin muistamaan lämmöllä tuon perjantain, jona juttelin pienen hetken yleisellä paikalla ilman housuja miehen kanssa, josta en tiennyt yhtään mitään, ja jona myöhästyin ja eksyin mutta jona huomasin, että eksyminen voi oikeastaan olla ihan mukavaa. En ole nyt kumminkaan miksikään naturistiksi ryhtymässä, koska A) mulla on niin kivoja vaatteita ja 2) jäätyisin aina.

Näihin kauniisiin sanoihin ja tunnelmiin on hyvä päättää tämä Toronto-kirjoitus. Toronto halkaisi tänä vuonna mun sydämestä valtavan lohkareen itselleen, minkä voi huomata myös tästä blogista, koska en ole tänne tänä vuonna paljon muusta kirjoitellut.

Loppuun haluan vielä kirjoittaa kissoista, kun mulla on näköjään ollut tapana aina kertoa niistäkin tänne jotain. Musta tuli yllättäen Torontossa parantumaton kissanainen, tosin rakastuin vain yhteen kissaan.

Yritin tutustua kesälomallani vihaiseen Fazeriin paremmin, koska olen hengannut aina vain lempeän ja höntin Juku-kissan kanssa. Tutustumisyritys päättyi noin minuutin kuluttua alkamisestaan, kun Fazer puri mua ranteeseen. Se puri myös mun veljeä kesällä. Kadotukseen joutaa tuo karvakasa vielä.

Sen sijaan Jukua ikävöin jo nyt. Se on jo 15-vuotias, enkä tule ehkä enää koskaan näkemään sitä. Laitan tähän sydämen: <3, noin, ja lähetän sen Kanadaan rakkaalle Jukulle.