Mummonkaataja ja muita tarinoita

Mä oon vähän silleen idiootti, että kävelen kadulla yleensä täysin ajatuksissani, muistellen joitain vanhoja juttuja. Sitten alan hihitellä yksin enkä pysty lopettamaan, ja vastaantulijat katsovat ihmeissään. Luulevat kai että heille nauran.

Koska mulla ei ole nyt mitään tekemistä, niin tulin blogiini jakamaan muutaman tarinan. Ne eivät liity toisiinsa mitenkään paitsi siten, että ne saavat mut aina nauramaan tai vähintään hymyilemään kaduilla käppäillessäin.


1. Mua hihityttää se, että kun olin kolmannella luokalla, niin törmäsin kahden viikon sisällä polkupyörällä mummoon kaksi kertaa. Molemmat koulumatkalla. En ymmärrä, miten saatoin onnistua. Kaaduin molemmilla kerroilla, mutta mummo kaatui vain toisessa tapauksessa. Ensimmäinen, kaatunut mummo oli tosi mukava eikä suuttunut, mutta jälkimmäinen oli todella kiukkuinen. Olin sen jälkeen peloissani, koska pelkäsin törmääväni mummoon lähiaikoina kolmannen kerran. Onneksi niin ei ole kuitenkaan käynyt.

2. Tää ei liity muhun vaan tuntemattoman jätkän koevastaukseen. Lukion matskunope kertoi kerran tunnilla jostain vanhasta matikan/fysiikan kokeesta. Kokeessa oli kysytty näin: ”Millä tavalla on mahdollista selvittää kerrostalon korkeus, jos ainoa käytettävissä oleva väline on ilmapuntari?”

En muista, mikä olisi ollut oikea vastaus, mutta itse olisin vastannut, että pudottaa sen katolta ja ottaa aikaa… Mutta anyways, joku jätkä oli vastannut näin: ”Mene koputtamaan talonmiehen ovelle ja sano hänelle, että kerro mulle tämän talon korkeus niin annan sulle lahjaksi ilmapuntarin.”

Hahahaha, siis tämähän on ihan typerä juttu, mutta nauran sitä oikeasti edelleen, vaikka siitä on lähemmäs 13 vuotta aikaa! En muista enää edes, miten jakokulmalla kuuluu laskea, mutta muistan ilmapuntarin. Oikeat asiat jääneet matikantunnilta mieleen.

Vanhat koevastaukset on muutenkin parhaita, varsinkin mun pikkuveljen. Hän kirjoitti joskus uskonnonkokeeseen jostain Raamatun katastrofista seuraavasti: ”Silloin maa vavahteli ja Kristukset nousivat haudoistaan.” Kuulostaa todella dramaattiselta. Kristuksiakin oli yhtäkkiä monta…:D

Ja joskus siltä kysyttiin hissankokeessa, että mistä valiokunta päätti, niin hän vastasi, että valiokunta päätti Valio-maidosta.

3. Mua hihityttää se, että menin kaverini kanssa bussilla väärään suuntaan viime joulukuussa. Olimme menossa Salosta Helsinki-Vantaalle, koska olimme lähdössä Amsterdamiin. Bussiliputkin oli varattu netistä. Astuimme bussiin ja näytin henkkareita kuljettajalle, joka tarkisti nimeni listasta.

Bussi ehti ajaa ainakin 10 kilometriä Halikon halki, ja juttelimme rauhassa kaikenlaista, kunnes bussin kaartaessa moottoritielle kaverini huusi: ”Mitä vittua?? Miksi me käännyttiin TURKUUN??”

Pomppasin ylös ja suorastaan lensin kuljettajan luokse hädissäni kysymään, että meneekö tämä bussi Turkuun, me olemme menossa Helsinkiin lentokentälle. Kuljettaja vastasi, että Turkuunhan tämä ja että listassa oli ilmeisesti ollut joku _lähes_ samanniminen kuin minä.

Hän jätti meidät Paimioon, mistä hyppäsimme Turusta tulevan bussin kyytiin. Jälkimmäisen bussin kuljettaja vielä huusi ”MÄ OTAN NYT KYYTIIN VAIN NE KAKSI JOTKA MENI VÄÄRÄÄN SUUNTAAN” niin kovaa, että bussi raikui ja jotkut nauroivat meille pelleille. Haha, mutta ehdittiin!

4. Tää neljäs juttu tapahtui eilen. Olin kaverin luona grillibileissä, jossa järjestettiin myös olympialaiset. Meitä oli kaksi joukkuetta, Gladiaattorit ja Piriporvarit. Yhdessä lajissa piti ensin pyöriä lapion ympäri viisi kertaa ja sen jälkeen kiertää sellainen tonkka mahdollisimman nopeasti juosten.

Yksi Gladiaattoreiden tyyppi (en uskalla kertoa nimeä) (mutta en ollut minä tällä kertaa) sai hädin tuskin pyörittyä sitä viittä kierrosta ennen kuin hän lähti kompuroimaan sivulle ja kaatui suoraan pläsi edellä viereiseen pusikkoon. :D :D :D Pääsi ylös sieltä ja juoksi radan haparoiden, ja mä kaaduin maahan nauramaan, kun nauratti niin helvetisti.

Siitä on olemassa video, jonka oon katsonut tänään ainakin viisi kertaa ja meinannut edelleen tukehtua nauruun joka kerta. Mä en jostain syystä kauhean usein naura, mutta vitsi se on kyllä ihanaa sitten kun sitä tekee.

Viisi toista parkki ruutua

(Kuvituskuvat ovat kaukaa menneisyydestä, jonne jotkut ihmiset haluaisivat jäädä.)


Synnyinkaupunkiini Saloon suunnitellaan paviljonkiravintolaa. Se tulisi jokivarteen, toria vastapäätä, ja sen perustaisivat yksityiset yrittäjät. Valitettavasti paviljonkiravintola vain hautaisi valmistuessaan allensa jotakin elintärkeää - ja toimisi näin ollen synnillisesti ja vahingoittavasti kaunista kaupunkiamme kohtaan. Nimittäin sen alle jäisi viisitoista parkkiruutua.

Täällä on nyt väännetty asiasta viimeiset viikot. Paviljonkiravintolasta ja parkkipaikoista. Niinkun ihan oikeasti. Keräsin Facebookista pari mun lempparikommenttia:

"Parkkipaikkojen idea on se, että kaikki on lähellä.Varsinkin pikkukaupungeissa. Jukka Alangon kanssa samaa mieltä, että tämä keskeinen parkkitila on säilytettävä. En tunne ketään, joka haluaisi kävellä kaupungin toiselta laidalta kirjastoon,apteekkiin,torille, kun meillä kerran on loistavat parkkipaikka Seppä Laurin ympärillä. Sen paviljongin voi rakentaa muuallekin."

"Kuppiloita menee nurin koko ajan, miksi tämä menestyisi? Ja on totta, että sillä suunnalla on aika niukasti parkkipaikkoja."

"Salo on aina mainostanut itseään lähes sadan tuhannen ihmisen talouskeskuksena joka onkin aivan totta tullaanhan tänne Lohjalta ja Raaseporista asti ostoksille ja kesäkuukaudet ovat aina olleet vilkasta aikaa. Luuletteko tosiaan että kaikki tänne saapuvat haluavat jättää autonsa jonnekin kauemmas parkkiin."

Olin Gdanskin lentokentällä tulossa Suomeen, kun luin keskustelua ensimmäisen kerran, ja totta puhuen olisin halunnut silloin jäädä sinne. Ja olla palaamatta enää ikinä takaisin.

Olen sanaton. Ja toisaalta en taas yhtään. Aina löytyy ihmisiä, jotka mumisevat ja mämisevät, kun jossain joku yrittää jotain uutta, ja seisovat kehityksen tiellä. Salossa heitä vain tuntuu olevan tavallista enemmän. Ainakin he osaavat pitää kovaa mekkalaa itsestään. Jotkut vain verhoavat vastustamisensa parkkipaikkatekosyyhyn, toiset ilmeisesti tosissaan puolustavat parkkipaikkoja.

Pavinjonkiravintolaa eivät vastusta vain yksittäiset ihmiset, vaan myös monet parkkipaikan vieressä sijaitsevat yritykset. Viimeisimpänä tämän viikon lehdessä luki, että myös alueen asukkaat ovat ravintolaa vastaan, koska se rakennettaisiin heidän asunnoistaan avautuvaa esteetöntä jokinäkymää rajoittamaan. Ilmeisesti heillä on käsitys, että jokivarteen tehdään kerrostalo.

Salon jokirannan sanotaan olevan kaupungin arvokkainta aluetta. Siksi on niin tarkkaa, mitä siihen saa rakentaa. Kysymys kuuluu, että MIKSI Salon arvokkaimmalla alueella on parkkipaikka? Jokirantaa ei ole muutenkaan hyödynnetty lähes mitenkään. Siinäpä nauttivat asukkaat kauniista parkkipaikkanäkymästään sitten, ja ruskeasta joesta, jonka varrella on yksi jokilaiva ja puupenkkejä.

Ensinnäkin: miksi se auto pitää aina saada oven eteen? Joskus voisi tehdä hyvää kävelläkin vähän. Liikuntarajoitteisille on omat parkkiruutunsa, ja hyvä niin. Toisekseen: Salossa on 4300 parkkiruutua. Paviljonkiravintola veisi niistä 15. Niitä jää siihen vielä monta, ja lyhyen kävelymatkan päässä on lisää.

Paviljonkiravintola ja 15 menetettyä parkkipaikkaa tuskin aiheuttaisivat viereisissä yrityksissä asiakaskatoa. Päinvastoin palvelujen lisääntyminen vetää puoleensa lisää ihmisiä, jotka käyttävät samalla naapuriyrityksiä ja tuovat alueelle säpinää.

Koska jos mun pitäisi nyt päättää, lähtisinkö shoppailemaan vaatteita Salon Plazaan vai Raision Myllyyn, niin lähtisin Myllyyn (vaikka niin kovin haluaisinkin Saloon rahojani laittaa), koska Myllyssä on paljon enemmän kauppoja ja myös lempikauppani New Yorker. Samalla kun kävisin New Yorkerissa, pistäytyisin myös muissa kauppakeskuksen myymälöissä ja toisin rahaa niille.

Onko ok jäädä kaverin luokse yöksi?

Mä luin eilen illalla hitommoisen mielenkiintoista keskustelua vauva.fi:ssä. Ehdin unohtaa läppärin ympärillä levittäytyvän ympäristön olemassaolonkin pitkäksi aikaa, kun niin uppeluksiin se mut veti.

Ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia mielipiteitä. Nettikeskusteluja lukiessani olen kuitenkin huomannut, että valtaosalla ihmisistä on yleensä keskusteltavasta aiheesta sama mielipide: tiettyä kantaa edustavat kommentit saavat paljon kannatusta ja plussaa, ja eri mieltä oleville laitetaan miinusta. Huomaan itse edustavani yleensä valtaväestön mielipidettä ja lisään plussia plussien perään.

Eilisiltaisessa keskustelussa kiinnostavaa oli se, että ihmiset olivat jakautuneet selkeästi kahteen eri leiriin. Kumpaakin kantaa edustaville kommenteille oli klikkailtu ristiriitaisen paljon sekä ylä- että alapeukkuja, ja keskustelu kävi kuumana kuin lettupannu.

Kyseessä ei ollut maahanmuuttokeskustelu - vaikka siltä kuvaus vähän kuulostikin - vaan keskustelu siitä, onko ihmisten mielestä ookoo jäädä kaverin luokse illan päätteeksi yöksi.

Ketjun aloittaja kertoi pyytäneensä kaveripariskunnan luokseen viettämään iltaa. Illan päätteeksi kaveripariskunta oli olettanut voivansa jäädä yöksi, mutta aloittaja oli sanonut ettei se sovi, koska heillä oli kerrankin lapsivapaa yö ja tarvitsivat "kahdenkeskistä laatuaikaa". Kaveripariskunta oli juonut alkoholia eikä heillä edes olisi ollut omaa autoa mukana, koska he olivat saaneet kyydin paikalle ketjun aloittajalta samalla kun tämä oli heittänyt lapsensa hoitoon. Pariskunta oli sitten joutunut poistumaan yöllä taksilla kotiinsa, joka sijaitsi 30 kilometrin päässä. Ja nyt aloittajan ja tämän ystävän välit olivat tulehtuneet.

Vauva.fi:n porukka oli siis jakautunut aloittajan puolustajiin ja heihin, jotka taasen ymmärsivät toista pariskuntaa. Jotkut sanoivat, etteivät olisi ikinä olettaneet kavereiden jäävän yöksi eivätkä olisi myöskään itse kehdanneet änkeä yöksi toisten kotiin. Toiset taas olivat sitä mieltä, että oli kettumaista heittää pariskunta keskellä yötä ulos ja maksattaa heillä 60 euron taksi kotiin, että saivat itse "aikaa omalle parisuhteelle", toisin sanoen pee aa än än aa.

Mun mielestä molemmissa osapuolissa oli vikaa. Asiasta olisi pitänyt puhua etukäteen, ettei koko härdelliä olisi syntynyt. Huomasin kuitenkin olevani enemmän niiden puolella, jotka puolustivat ulos häädettyä pariskuntaa, vaikka olikin ollut tyhmää olettaa voivansa noin vain jäädä yöksi ja vielä päälle vetää herneet nenään.

Mulle on aina ollut erittäin fine, jos kaverit ovat halunneet jäädä mun luokse yöksi. Kun olen kutsunut kaverin Turkuun tai Saloon viettämään iltaa, olen tehnyt selväksi, että mun luokse saa jäädä. Mun yo-kylän ja keskustan asunnoissa on nukkunut vaikka kuinka monia kavereita. Myös mun vanhemmat majoittavat silloin tällöin kavereita ja sukulaisia. Joidenkin toisten tuttavapiireissä samaa ei varmaan ole harrasteltu.

Vastaavasti olen viettänyt paljon öitä aikoinaan esimerkiksi ystäväni Ninan sohvalla. Siinä on kai sitten kasvanut sellaiseen ajatusmalliin, että miksi menisin taksilla kotiin, kun en itsekään käskisi kaveriani tekemään niin. En ole ollut ikinä kova tyttö tuhlaamaan rahaa enkä tarvitse hienoja puitteita. Voin hyvin viettää yhden yön sohvalla tai lattialla.

Tiedän kyllä, että elelen edelleen sinkkuelämää ja ymmärtäisin aloittajaa vähän paremmin, jos mulla olisi lapsia. Mutta jos toiset asuvat 30 kilometrin päässä ja ovat saaneet kyydin aloittajalta paikan päälle, niin ymmärrän, että väärinkäsityksiä on syntynyt.

Aloittajaa ja hänen kaltaisiaan nimitettiin palstalla muun muassa sanoilla paskantärkeä ja nuuka. Vierailevaa pariskuntaa kutsuttiin sen sijaan esimerkiksi pummeiksi ja loisiksi. Siitä huomaa, miten erilaisia ihmiset ovat. Jotkut eivät anna omastaan, mutta eivät oleta muidenkaan antavan heille. Toiset taas antavat omastaan muille ja ajattelevat ehkä siksi, että myös heille annetaan. Nuukien voi olla vaikeaa ymmärtää pummeja ja toisinpäin, vaikka molemmat ovat varmasti omalla tavallaan hyviä ihmisiä.

Ne, joita sen sijaan en pidä hyvinä ihmisinä, ovat nuukien ja pummien sekoitukset. Ihmiset, jotka ottavat kyllä muilta mutta eivät anna omastaan.

Los Angeles, (särkyneiden) unelmien kaupunki

Mä olin helmi-maaliskuun vaihteessa lomalla Los Angelesissa äidin kanssa. Lentomatka sinne oli pidempi kuin mitä olen koskaan elämässäni lentänyt, ensin Lontooseen kolmisen tuntia ja siitä Los Angelesiin noin 11.

Pakko kumminkin sanoa, että mulla on ollut elämässäni paljon tuskallisempiakin lentoja ja tämä oli oikeastaan melkein helpoin! Lentokone oli todella iso, ja American Airlines tarjoili koko lennon ajan juotavia, sipsejä, jätskiä, kaksi ateriaa ja milloin mitäkin. Mulla ja äidillä oli neljän hengen penkkirivi ja nukuimme siinä vuorotellen. Silloin kun en nukkunut, join vettä ja olutta, katsoin La la land -elokuvaa ja kuuntelin musaa. Takastulomatkan Los Angelesista Lontooseen lensimme maailman suurimmalla matkustajakoneella, Airbus A380:lla, joka oli kaksikerroksinen koko pituudeltaan. Esimerkiksi viiden tunnin lentomatka sillipurkissa Portugaliin on tuntunut monta kertaa tuskallisemmalta kuin nämä lennot. Ihan oikeasti.

Tässä on joitain kuvia lomaltamme:

Vietettiin loman ensimmäinen päivä Universal Studios Hollywoodissa. Meillä ei ollut teemapuistoa kohtaan MITÄÄN odotuksia, ja äitikin tuli sinne vain mun mieliksi. Päivän päätteeksi olimme kuitenkin molemmat sanattomia ja suorastaan poissa tolaltamme. Päivä oli yksi ikimuistoisimpia koko elämässäni!

Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään Särkänniemi vaan aitojen Hollywoodin elokuvastudioiden vieressä sijaitseva puisto, jossa hyödynnetään jumalattoman taidokkaasti elokuvatekniikkaa. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa päivää istuimme pimeässä studiohallissa avonaisessa vaunussa 3D-lasit silmillä. Yhtäkkiä vaunun toiselle puolelle saapui jättimäinen King Kong ja toiselle puolelle tyrannosaurus Rex. Sitten nämä hirviöt alkoivat kolistella vaunua, hypellä vaunun toiselta puolelta toiselle ja taistella keskenään. Ihmiset kiljuivat ja mullakin meinasi lentää sydän rinnasta irti, koska se kaikki näytti niin aidolta ja tuntui kuin olisimme olleet elokuvassa sisällä. Lopulta King Kong väänsi Rexin leuat auki.

Harry Potter and the forbidden journey -nimisessä laitteessa syöksyttiin Harry Potterin luudan perässä Tylypahkan halki. En vieläkään tiedä, miten se laite oli toteutettu ja milloin oikeasti liikuimme eteenpäin vaunun kyydissä ja milloin edessämme oli vain valkokangas. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin itkeä huvipuistolaitteen takia, koska siinä matkustettiin myös hämähäkkimetsään ja koko laite oli niin vitun intensiivinen.

Näimme päivän aikana myös muun muassa Tappajahai-elokuvissa käytetyn nuken, Bates Motelin ja Täydelliset naiset -ohjelman lavasteet sekä New Yorkin katujen lavasteita. Päivän aikana saimme huomata, etteivät elokuvat ole sittenkään totta.

Lento-onnettomuuden lavasteet jostain elokuvasta:

Meidän motelli sijaitsi Hollywoodin kaupunginosassa. Motellin lähellä oli muun muassa Hollywood Walk of Fame. Hollywood on tuonut mulle aina mieleen elokuvatähdet ja rikkauden, mutta todellisuudessa elokuvastudiot sijaitsevat pohjoisempana ja tämä alkuperäinen Hollywood on nykyisin vähän rapistunut alue.

Motellin aamupala: perunaa, munakasta, rasvapihvejä, paahtoleipää ja pannaria siirapilla. Lisäsin kuvan aamupalasta Instagramiin, mihin mun pikkuveli kommentoi "Mitä paskaa sä oikein syöt siellä ja vielä cocacolaa?" Naurettiin äidin kanssa kommentille ääneen. Ei kieltämättä ollut kovin ravitseva aamiainen.

Oscar-gaala järjestettiin sunnuntaina Hollywoodissa. Helikoptereita pörräsi meidän motellin päällä koko päivän. Emme nähneet julkimoita eikä gaalasta ei ollut meille muutenkaan suurempaa hyötyä, enemmänkin haittaa koska metroasema ja katuja oli suljettu. Katsoimme gaalaa baarissa noin kilometrin päässä juhlapaikasta.

Punainen matto päivää ennen juhlia:

Ja juhlien jälkeen...:

Metroasema Hollywoodissa, katossa filmirullia:

Löysin Amerikan kaikkein kovimman jätkän eli Donald Trumpin nimilaatan:

Kaliforniassa ei Trumpia selvästikään arvostettu. Kaupassa myytiin esimerkiksi Trumpin naamakuvilla koristeltua vessapaperia ja "Fuck Trump!" -paitoja. Lisäksi nimilaatan päälle oli syljetty.


Baari jossa istuttiin parina iltana Hollywoodissa, Frolic Room:

Eräänä päivänä kävimme aamukävelyllä Hollywoodin vuoristoilla. Kävelimme melko lähelle Hollywood-kylttiä ja kävimme myös Griffith Observatoryssa.

Oon hyvä poseeraamaan:

Ja ja ja, lisäksi me käytiin bussikiertoajelulla. Näimme parin päivän aikana jättimäistä Los Angelesia vähän sieltä sun täältä, muun muassa kantakaupungin, Chinatownin, Sunset Stripin, Beverly Hillsin ja Santa Monican. Välillä hyppäsimme bussista pois ja jatkoimme myöhemmin matkaa. Mun mielestä kiertoajelu on ihan loistava tapa tutustua isoon kaupunkiin, vaikka en varmaan ookaan mikään kunnon true travellaaja kun sanon näin.

Lisäksi käytiin Venice Beachilla. Siellä oli söpöjä surffaaja- ja skeittaajapoikia.

Ilma oli meidän loman aikana melko viileä, sellainen 15-19 astetta, mutta parina viimeisenä päivänä lämpötila nousi yli 20 asteen. Rannalla oli ihmisiä surffaamassa ja kahlaamassa, mutta ketään ei huvittanut uiskennella sen enempää.

 
Kuvista saanee sen käsityksen, että meillä oli hauska loma. Niin meillä olikin. En kuitenkaan rakastunut Los Angelesiin, vaan se jätti jälkeensä varsin ristiriitaisen olotilan. Los Angeles on kaupunki, jonka keskustaa koristaa hulppea Disney-konserttitalo - ja sen pihalla loikoilee kodittomia ihmisiä lapsineen patjoissaan ja ostoskärryissään. Se on myös kaupunki, jonka metrossa kuulutetaan, että kaikenlainen kaupusteleminen on ehdottomasti kiellettyä, ja samanaikaisesti metrojunassa kulkee ainakin neljä kaupustelijaa toistensa perässä myymässä sipsejä ja huiveja.

En ole nähnyt missään kaupungissa yhtä paljon upporikkaita, mutta en ole myöskään nähnyt missään yhtä paljon rutiköyhiä. Kodittomia kulki vastaan ihan jatkuvasti. Kaupunki on mun makuun myös aivan liian laajalle levinnyt, ja metrolinjoja on kaupungin kokoon nähden todella vähän. Toisin kuin vaikka New Yorkissa ja Torontossa, Los Angelesissa metro on lähinnä köyhän väen ja laitapuolen kulkijoiden menopeli ja muut kulkevat paikasta toiseen omalla autolla, sulkien silmänsä kaikelta mitä kaduilla ja niiden alla näkyy.

Mietittiin myös äidin kanssa, ettei olla missään kaupungissa nähty yhtä paljon sekopäitä. Jotkut kaupungin kadut ja asemat ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä hiippareita ja hörhöjä, jotka juttelevat itsekseen ja tuijottavat sekavilla silmillään.

Näin loman aikana muun muassa miehen, joka alkoi laulaa mulle rakkauslaulua metroasemalla ja huusi perään FUCK YOU!, miehen joka raahasi kaksi kertaa itsensä kokoista puuristiä harteillaan ja hoki että Jesus loves you, naisen joka lauloi metrossa niin kovaan ääneen ylistyslaulua isovanhemmilleen (jotka eivät olleet paikalla) että ihmiset pitivät kiinni korvistaan: "oh grandmah... i love you so muuuch.. and grandpah... oh i love you too...",  sekä miehen joka jostain syystä päätti saada raivokohtauksen Mäkkärin kassalla ja alkoi heittää tavaroita henkilökuntaa päin. Apua. Näin myös kadulla norkoilevia, latinomusiikkia kuuntelevia miehiä jotka hengailivat lihaksikkaiden koiriensa kanssa ja näyttivät Breaking Badin Tucon henkivartijoilta.

Ristiriitainen kokemus kaikkiaan siis. Helkkarin hauskaakin kyllä oli. Lähtisinkö uudestaan? En tiedä. Kyllä lähtisin, jos saisin hitosti rahaa.


Avainsanat: aurinko, palmut, Hollywood, elokuvat, julkkikset, rasvapihviaamiainen, itkettävä huvipuistolaite, metrossa laulava nainen ja muut sekopäät, liikenneruuhka, söpöt surffaaja- ja skeittaajapojat, Donald Trump -vessapaperi, autot

Hiukset kasvaa kunnolla ensimmäistä kertaa 15 vuoteen - ja se tuntuu upeelta

Tämän tekstin otsikko ehkä kuulosti jonkin luontaistuotteen mainokselta, mutta sitä se ei ole. Sen sijaan haluan kertoa yhdestä pitkäaikaisesta ongelmastani, josta oon vihdoin pääsemässä yli.

Mä oon kärsinyt 13-vuotiaasta lähtien, siis yli puolet elämästäni, pakko-oireisesta häiriöstä nimeltä trikotillomania. Trikotillomaniassa ihminen kokee pakonomaista tarvetta nyppiä irti kehonsa karvoja. Mulla häiriö on aina kohdistunut hiuksiin.

Muistan vielä päivän, jona se kaikki paska alkoi. Oli uudenvuoden aatto ja katsoin elokuvaa yksin sohvalla. Hiplailin hiuksiani sormilla ja löysin omituisen tuntuisen, kiharan ja säkkyräisen hiuksen. Nyppäsin hiuksen irti ja aloin tutkia sitä. Sen jälkeen aloin etsiä lisää samanlaisia outoja hiuksia ja nyppiä myös niitä irti.

Muutaman viikon päästä huomasin tekeväni samaa yhä useammin, koska se tuntui hyvältä ja rauhoitti. Lopulta siitä oli muodostunut automaattinen tapa, jota tein lähes koko ajan ja jota en enää tiedostanut tekeväni. Koulukaverit alkoivat kiinnittää siihen huomiota, ja rippileirillä joku jätkä, jonka kanssa en ollut koskaan puhunut, sanoi että mä olen "se tyttö, jolla on käsi aina hiuksissa".

Kaverit ja perheenjäsenet käskivät usein lopettamaan. Lopetinkin aina, mutta vain hetkeksi kunnes jatkoin huomaamattani uudestaan. Kotona pidin hiuksia ponnarilla ja käytin pipoa ja hanskoja sisälläkin, mutta ihan sama mitä yritin niin hetken päästä kädet olivat taas hiuskarvojen kimpussa. En aina nyppinyt hiuksia irti vaan joitakin hiuksia vain katkoin - ja lopulta olin katkonut niitä niin paljon, että ihmiset luulivat että hiuksiani oli leikattu kerrostetusti. Kaljuja kohtia ei sen sijaan onneksi ehtinyt syntyä.

Loppusyksyllä 2015 ennen Torontoon lähtöä ongelma meni todella vittumaiseksi, kun kirjoitin gradua. Halusin saada gradun valmiiksi ennen matkaa ja kirjoitin sitä joka päivä useita tunteja. Noiden päivien aikana lattia tietokoneeni alla oli täynnä revittyjen ja katkottujen hiusten muodostamia kasoja. Siivosin hiukset roskiin joka yö kun lopetin, ja seuraavana päivänä lattia täyttyi niistä uudestaan. Ja jos totta puhun, niin en jaksanut silloin edes välittää. Tiesin, etten voinut ongelmalle mitään, ja hiusten nyppiminen tavallaan rauhoitti ja auttoi keskittymään stressaavaan kirjoittamiseen paremmin.

Koti ei ollut ainoa paikka, jossa sain hävetä lattian hiuskasoja. Niitä sain siivota monen vuoden ajan yliopiston luentosaleissa, lentokoneessa, bussissa, elokuvateattereissa ja ravintoloissa. Sekä lattioilta että omilta reisiltä ja rinnuksilta.

Mutta on olemassa ihmisiä, jotka pääsevät tupakasta eroon. Ja myös minä olen päässyt eroon trikotillomaniahelvetistä. En voi vieläkään uskoa sitä.

Trikotillomania loppui sinä päivänä kun saavuin ensimmäistä kertaa Torontoon, tammikuussa 2016. En todellakaan tiedä, mitä siinä oikein kävi ja miksi niin kävi. Mutta jotenkin uusi tuntematon elämä ja ympäristö vaikuttivat siihen, että luovuin ihan huomaamattani joistain vanhoista tavoistani. Ehkä olin myös miettinyt, miten noloa olisi ollut, jos Kanadan kimppakämpän lattiat olisivat olleet täynnä mun hiuksia kaiket päivät.

Jossain vaiheessa huomasin olleeni jo kuukauden nyppimättä hiuksia, ja vaikka välillä stressasi paljonkin, niin kädet eivät enää menneet hiuksiin. Välillä ne olisivat ehkä halunneet mennä, mutta koska olin pystynyt elämään kuukauden ilman nyppeilyä, en halunnut missään vitun nimessä aloittaa sitä enää uudestaan.

Tämän vuoden tammikuussa tuli vuosi siitä kun lopetin. Tänä keväänä huomasin hiusteni kasvavan kunnolla ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Niistä on tullut paksummat ja pidemmät kuin koskaan. Yksi syy on varmasti se, että lopetin hiusten värjäämisen pari vuotta sitten.

Mutta veikkaan että sekin auttoi ettei niitä repinyt rikki tai irti joka jumalan päivä.

Aim sou praud.

Lopetan blogin kirjoittamisen, koska vapaa-aika ei enää riitä

moikka. mä oon kokenut viime aikoina aikamoista painetta tämän blogin kanssa. kirjoittaminen on alkanut tuntua tylsältä eikä hyviä juttuideoita ole enää tullut mieleen. muutenkin omasta elämästä kirjoittaminen on alkanut tuntua ahdistavalta ja on ollut sillä tavalla vaikeaa vetää rajaa julkisen ja yksityisen minänsä välille.

lisäksi mulla on yksi uusi todella suuri alue elämässä, joka syö niin paljon aikaa, ettei huomiota ja aikaa blogille enää yksinkertaisesti jää.

mä oon nimittäin aloittanut bikini fitness -kilpailuun valmistautumisen. idea siihen tuli tavallaan yllättäen, mutta toisaalta tiedän odottaneeni tällaista heräämistä alitajunnassani jo pitkään. mä olen jo monen vuoden ajan huomannut päässeeni jollain tavalla rapistumaan sekä sisältä että ulkoa. en ole jaksanut nyppiä kulmakarvojani enkä meikata töihin aikapäiviin, vaikka työskentelen joka päivä kasvokkain ihmisten kanssa. säärikarvatkin ovat olleet ajamatta monta kuukautta.

olen ollut aina pääosin tyytyväinen vartalooni, mutta pyllyyn olen ollut pettynyt. olen joutunut kätkemään pyllyni leveiden hameiden ja löysien housujen alle. olen toivonut pyllyltäni aina sellaista ryhdikkyyttä ja kulmikkuutta, jota niin monissa muissa pyllyissä on ollut. mutta mulla ei.
tämän viikon maanantaina makasin sohvalla, söin tigerin chilipähkinöitä ja katsoin televisiosta heikointa lenkkiä. se oli viimeinen pisara ja silloin tein päätökseni: tämä elämä ei voi jatkua enää näin. olin tehnyt päätöksen osallistua syksyn 2017 bikini fitness -kilpailuun.

olen ollut aina todella kilpailuhenkinen ja kunnianhimoinen ihminen. koen, ettei mikään muu laji voisi haastaa itseäni ja fysiikkaani yhtä täydellisesti. olen valmis taisteluun paremman elämän puolesta, elämän jossa opin vihdoin voimaan hyvin ja rakastamaan itseäni. sillä miten kukaan muu voisi koskaan rakastaa minua, jos en rakastaisi ensin itse itseäni?

tähän mennessä harjoittelu on sujunut erinomaisesti. vaikka elämänmuutoksesta on aikaa vasta muutama päivä, tuntuu että peilistä katsoo jo nyt aivan erinäköinen ihminen. vahvempi, lihaksikkaampi, tahdikkaampi. tämä nainen on historiaa:

en ole tänään jaksanut käyttää isoja alkukirjaimia. jotenkin into sellaiseen ns. oikeanlaiseen kirjoittamiseen on laantunut, koska tämä elämänmuutos on vienyt kaikki ajatukset. myös 20 vuotta kestänyt pianonsoittoharrastus on loppunut. tällä hetkellä ymmärrän, ettei yksi yhdentekevä soitin tehnytkään minua onnelliseksi. se oli vain ajantäytettä kun odotin jotain parempaa.

tämä blogi siis hiljenee tästä eteenpäin, kun keskityn omaan hyvinvointiini ja parempaan elämään. saattaa olla, että joskus päivitän blogiini kuulumisia fitness-elämästäni ja bikini fitness -kisoista. onhan blogin nimi leoko-eleiko itse asiassa täydellinen siihen tarkoitukseen.

olen itse asiassa miettinyt, että sen oli tavallaan oltava jokin enne, sisäinen ääni päässäni, joka alitajuisesti tiesi jo vuonna 2014 blogia perustaessani, että blogin luonne ja samalla koko elämäni tulisivat jonain päivänä kääntymään tähän suuntaan. siksi osasin valita blogilleni oikeanlaisen nimen ja nyt olen siihen, samoin kuin koko elämääni, tyytyväisempi kuin koskaan. seuraavaksi suunnitelmissani on varata kesälomamatka rodokselle, jossa aion hankkia vahvan pohjarusketuksen ennen kisoja.

Naisroolihahmoja jotka ovat tehneet muhun vaikutuksen

Toivottavasti kaikilla oli eilen rakkaudentäyteinen naistenpäivä. Mä sain pari vuotta sitten yhdeltä Kokoomuksen ehdokkaalta ruusun, kun satuin kävelemään hänen ohitseen Turun kävelykadulla. Tänä vuonna ei tullut ruusua edes Kokoomukselta :D Käytiin kyllä perheen kanssa Seurahuoneella lounaalla, tosin se ei liittynyt naistenpäivään mitenkään.


Mä en ole ikinä pitänyt itseäni sen suurempana feministinä. Kovinkaan kiihkomielinen en ole asian suhteen ainakaan ollut. Silti mun sisälläni asustaa pieni naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolestapuhuja, joka alkaa murahdella, kun jokin asia tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Viime vuosina oon huomannut näin käyvän yhä useammin. Tämä tapahtuu esimerkiksi silloin kun katson dokumenttia naisten ympärileikkauksista. Tai silloin kun ralliautoilija toteaa tv-haastattelussa, että ralliautoilu ei ole mikään tyttöjen laji.

Murh!!

Viime aikoina mä oon kiinnittänyt paljon huomiota kirjojen ja elokuvien roolihahmoihin. Sisäistä pikkufeministiäni ärsyttää se, että lähes kaikissa tarinoissa esiintyy enemmän mies- kuin naispuolisia hahmoja ja päähenkilö on yleensä niin ikään mies tai poika. Esimerkkeinä mainittakoon Mies vailla menneisyyttä, Breaking Bad, Yksin kotona, Napapiirin sankarit, Kellopeliappelsiini, Pussikaljaromaani, Risto Räppääjä ja James Bond - ja tietysti kaikki supersankarit kuten Batman, Spiderman, Superman, He-Man, Iron Man ja joka helvetin Man.

Satukirjoissa päähenkilöt ovat toki naisia, prinsessoja, mutta hekin ovat sellaisia yksinkertaisia elämänsä prinssiä odottavia unelmoijia, jotka pistävät sormensa johonkin värttinään ja jotka sankariprinssi tulee sitten pelastamaan. Se siinä juuri onkin, että miehet ovat tarinoissa aktiivisia, kun taas naiset yleensä vain seuraavat siinä sivussa eikä heidän persoonassaan ole oikein mitään kiinnostavaa.


Tietysti on olemassa leffoja ja kirjoja, joissa naisetkin osaavat toimia, esimerkiksi Neiti Etsivä -kirjat, mutta ne ovat sitten taas tyttöjen juttuja, akkapaskaa. Olisiko Harry Potter ollut yhtä suosittu, jos kirjasarjan nimi ei olisikaan ollut Harry Potter vaan Hermione Granger? Niin että Hermione olisi ollut sarjan pääsankari ja Harry ja Ron hänen ystäviään. Tytöt varmaan olisivat lukeneet, mutta olisivatko pojat kiinnostuneet yhtään niin paljon?

Mä oon aina tykännyt listausten tekemisestä, joten ei tässäkään tilanteessa auta muu kuin listata loppuun muutama naisroolihahmo, joka on tehnyt muhun vaikutuksen. Pidän näitä hahmoja täydellisinä esimerkkeinä siitä, että myös naiset (ja jopa vanhatkin naiset) voivat toimia tarinoissa elintärkeinä roolihahmoina ja vieläpä helvetin mielenkiintoisina sellaisina.
(Tosin joidenkin erinomaisuudesta saa kiittää myös näyttelijöitä!)


1. HYACINTH BUCKET (POKKA PITÄÄ)

Tämä Englannin rouva ei ole se kaikista mukavin ilmestys, mutta hän on niin paras hahmo kuin voi olla!! Mun lempijakso on sellainen, jossa Hyacinth kuulee hänen tuttavansa lähtevän Karibialle. Hyachinth toteaa miehelleen, että Karibia on ihan last year, ja lähtee matkatoimistoon hakemaan esitteitä luksusristeilylle. Sitten hän ajaa rouva Willisin talon ohi ja viskaa esitteet autosta tämän talon eteen, hyppää pois autosta ja selittää rouvalle, että Richard ajoi niin kovaa että heidän matkaesitteensä lensivät vahingossa ulos autosta. Hi hi hi hi... Ja tekee kaikkea muutakin herättääkseen ihmisten huomion. No ei se varmaan kuulostanut nyt hauskalta, mutta se jakso on hauska oikeasti.



2. PIKKU "NÄIN UNTA ETTÄ ASUIN VESIMELONISSA" MYY

Pikku Myy, uumama, tyttö joka on niin pieni että mahtuu asumaan kurpitsan sisällä. Tein hänestä lukiossa englannin kurssilla esitelmän. Hän on ollut aina mun lempimuumihahmo, mutta en oikeastaan tiedä miksi. Hänessä on vain jotain tosi kiinnostavaa, verrattuna vaikkapa Muumipeikkoon, joka on perskeleen tylsä. Pikku Myy on hauska. Tykkäsin lapsena tosi paljon siitä kohdasta, jossa Mörkö lähestyy muumitaloa ja Muumipeikko käskee Myytä piiloutumaan pöydän alle, mihin Myy vastaa, että miten hän voi iskeä kaulimella pöydän alta... Ja toinen kuolematon repliikki oli "älä vingu, riittää kun tuuli vinkuu".


3. YLIHOITAJA RATCHED (YKSI LENSI YLI KÄENPESÄN)

Tämä muija on niin kauhea, kylmä ja vittumainen, että hän on jo melkein täydellinen. En tykkää hänen luonteestaan, mutta tykkään siitä, miten paljon hän onnistuu aiheuttamaan mussa vitutuksen tunnetta. Vitsin hyvä hahmo ja ihan hirveä kusipää.



4. MIRANDA PRIESTLY (PAHOLAINEN PUKEUTUU PRADAAN)

Miranda Priestly käyttää kalliita korkokenkiä, näyttää nyrpeältä ja johtaa Runway-lehteä melkein sadistisin ottein. Hänkin on ihan kusipää, mutta voisin sanoa hänestä vähän samaa kuin hoitsumuijasta: hän on julmetun VAHVA, ja vahvasti hän myös onnistuu muhun vaikuttamaan. Siinä jää moni miesroolihahmo kauas.



5. LISBETH SALANDER

Lisbeth Salander on kokenut kovia lapsuudessaan, ja hän on sosiaalisesti rajoittunut ja joidenkin mielestä täysin kaheli. Silti hän on julmetun taitava hakkeri ja erittäin badaaass-muija joka tekee häntä kaltoin kohdelleille selväksi, että häntä ei kohdella kaltoin. Huhuh, ihailen häntä tosi paljon... Ja annan Stieg Larssonille kymmenen pistettä siitä, että Miehet jotka vihaavat naisia -kirjassa miessankari ei pelasta naista, vaan se meneekin niinpäin että mies joutuu hengenvaaraan ja Lisbeth pelastaa hänet. Kiitokset myös siitä, että hänen tärkeimpiin ominaisuuksiinsa ei kuulu nättiä meikkiä, isoja tissejä ja pitkiä hiuksia.