keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Suomi on mun all-time feivöritti kieli

Pasilassa avataan huomenna uusi ostoskeskus nimeltään Mall of Tripla. I don't know what to think about it. En nyt tällä kertaa ota kantaa Mall of Triplan sisältöön tai tarpeellisuuteen. But what bothers me quite a lot, is the name of Mall of Tripla.

Olen ollut aina suuri suomen kielen ystävä ja ylpeä meidän pienestä, eloisasta, vivahteikkaasta ja taipuisasta kielestämme, jolla pystyn kikkailemaan mielin määrin. I even studied Finnish language and creative writing at the University of Turku. Teen tietoisesti suomipainotteisia sanavalintoja: en ikinä kutsu illallista dinneriksi tai tulostinta printteriksi. I would never ever use the expression all-time feivöritti, or steppi nextille levelille. 

Suomi-fanina olen myös aina pitänyt siitä, että elokuvien nimet suomennetaan. Some people think it's unnecessary but I wouldn't say so. En ole koskaan kuullut yhdenkään suomalaisen kutsuvan vaikkapa Uhrilampaita The Silence of the Lambsiksi. Hohto is Hohto, and Leijonakuningas will always be Leijonakuningas.

Ja enpä muuten yhtään tykkää siitä, kun pilkutetaan enkkutyyliin: "Kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen, he päättivät sittenkin mennä naimisiin." Ouuuch.






Joskus kun menen Helsingissä syömään pizzaa tai jotain muuta ruokaa, mun käteen tökkäistään ruokalista, joka on kokonaan englanniksi. I need to use Google Translator to be able to know what I should order. Kuulin joskus yhden ravintolan perustelevan tätä sillä, että englannin kieli on helpompaa ja kivempaa turisteille. What a strange argument. Jos matkustan Amsterdamiin, en kyllä toivo asioiden olevan siellä englanniksi  vaan hollanniksi. I didn't travel to London.

Myös Triplan kaupallinen kehitysjohtaja perustelee englannin kieltä kansainvälisyydellä. "Turismi kasvaa Helsingissä entisestään, ja Aallon mukaan on tärkeää, että kaikki ymmärtävät kauppakeskuksen ja kerrosten nimet." (HS 16.10.) Well then, here's my awesome tip for all companies that want to grow their customer flow: lisätkää englanninkielinen tarkenne nimen eteen, ja pian turistimassat jo puskeutuvatkin ovista ja ikkunoista. Like this: Mall of Hansakortteli, Newspaper of Helsingin Sanomat, Beer Restaurant of Janoinen Lohi, The Very Big Furniture Store of Ikea, etc. 






Mua ei haittaa mennä Aussie Bariin ja tilata siellä kaljaa englanniksi. I'm not saying being international is a bad thing, not at all. On hyvä, että myös suomea taitamattomille tai suomea opetteleville löytyy töitä Suomesta. But what worries me the most is the power and dominance of English. Englannin kieli hallitsee jo nyt vahvasti esimerkiksi talouden, tieteen, musiikin ja teknologian aloilla - ja kieli, jota ei käytetä kaikilla elämän alueilla, ei voi enää hyvin.

In the beginning I told that I'm avoiding English loanwords such as printteri and dinneri. Todellisuudessa lainasanoja, jopa alkuperäisen kirjoitusasun mukaisia sitaattilainojakin, vilisee mun puheessa ihan jatkuvasti. Here are just a few examples that I use in my daily life: turisti, baari, afterwork, burnout, online, deadline, stand up, e-maili, mätsätä, sheivata, personal trainer, striimata, fitness, show, hiphop, smoothie, freelancer ja hipsteri.

I guess the world is changing whether I wanted it or not. Onneksi mulla on aina vapaus valita, mitä sanoja käytän ja mitä en. Mutta tämän kivan suomalaisen asuinkaupunkini englanninkielistymisen edessä oon kyllä harmittavan heiveröinen.

maanantai 19. elokuuta 2019

Tykkään mun yksiöstä ja varsinkin huonekaluista


Istuin Mallorcalla rantakahvilassa äidin kanssa yhtenä heinäkuun tiistaina. Olin juuri viestitellyt Juuson (= mun pikkuveli) kanssa, joka oli ollut puolestani asuntonäytössä. Viesteissään Juuso totesi, että haastavaa on. Näytössä oli ollut kolmisenkymmentä henkilöä: vanhoja naisia, nuoria tyttöjä, poikia isiensä kanssa. He olivat kuulemma oikein muodostaneet kiemurtelevan jonon asunnonvälittäjän luokse, ojentaneet vuorollaan hakemuksensa ja yrittäneet samalla lausua jotain mieleenpainuvaa.

Sanoin äidille harmissani, että 99 prosentin varmuudella en saa kämppää. Noin kaksi minuuttia tämän sanomisen jälkeen mun puhelimeen soitettiin +358-alkuisesta numerosta. Kun puhelun soittaja ilmoitti mulle sen asian, jonka ei olisi pitänyt tapahtua kuin 1 prosentin todennäköisyydellä, meinasi luuri lentää kädestäni Välimereen. En voinut oikeasti uskoa korviani! En ole koskaan elämässäni hakenut lääkikseen, mutta sillä hetkellä musta tuntui kuin olisin päässyt sinne.

Olin haaveillut yksiöön muuttamisesta alkukesästä lähtien. Olin aloittanut keväällä uuden työn virastotyöajassa ja aloin kaivata enemmän omaa rauhaa iltaisin. Olin tosin ajatellut sopivan yksiön löytymisen vievän tässä ylikansoittuneessa kaupungissa ainakin viisi kuukautta aikaa, joten kaikki kävi yllättävänkin nopeasti ja helposti. Oli aivan uskomaton tuuri. Tai sitten vain uskomaton pikkuveli.


Mun uusi yksiö sijaitsee 150 metrin päässä vanhasta kimppakämpästäni, ja se on paras yksiö ikinä. Siinä on parvi ja valkoiset tikapuut. Se on 90 vuotta vanha ja kulunut ja edullinen verrattuna saman alueen yksiöihin.

Muutin parhaaseen yksiööni 2. elokuuta. Muutto kesti pakkauksineen noin kaksi tuntia: heivaten tavaroita pikavauhdilla Volkswagen Golfiin, pöytiä kokonaisina jalkoineen ja vaatteetkin suoraan henkareissa, ja Golfilla huristellen 150 metriä viereiselle kadulle. Sängyn jouduimme kantamaan käsin, koska se ei mahtunut henkilöautoon. Sängyn raahaaminen keskellä kirkasta päivää pitkin Helsingin katuja tuntui kummalliselta, joten ensimmäiset 50 metriä hihittelin ääneen. Lopulta ei kyllä sitten naurattanutkaan enää yhtään, kun vain ärsytti ja haukkarit meinasivat räjähtää kivusta.


Tämän tekstin ideana oli paitsi hehkuttaa uutta yksiötä myös esitellä joitakin tavaroita. Olen nimittäin aika ylpeä monista mun huonekaluista, joista suurimman osan olen saanut käytettynä. Kävin viikko sitten yhtenä sadepäivänä Ikeassa, joka oli ihmisiä väärällään. Tulevat opiskelijat ostivat koteihinsa kippoja, koreja, lamppuja, astioita, sohvapöytiä, hyllyjä, klippania, lackia, norsborgia ja karlstadia. Monet ihmiset ympärilläni ovat viime vuosina selvästi vähentäneet halpisvaatekaupoissa käymistä, mutta Ikean kilometrijonoja katsellessa vaikutti vahvasti siltä, ettei sama ilmiö päde vielä siellä.

Tässäpä siis joitain mun huonekaluja, joista tykkään:




Tykkään mun lipastosta ja peilistä. Tai totta puhuen rakastan niitä. Ne ovat mun äidin isovanhempien ja todennäköisesti peräisin 1930-luvulta. Peiliin katsellessa tuntuu oudolta ajatella, että tässä tämä neljännen sukupolven nainen katsoo itseään silmiin samasta peilistä kuin mistä nämä edellisetkin ovat itseään aikoinaan katsoneet. Tykkään myös mun huonekasveista, jotka ovat molemmat Ikeasta. Vasemmanpuoleisen olen ostanut sieltä 14-vuotiaana, eli se on ollut mulla yli puolet elämästäni.




Tykkään mun värikkäistä astioista. Ostin lautaset Salon Anttilasta 11 vuotta sitten, kun muutin Turkuun. Kulhot ostin tänä vuonna Tigerista. 





Tykkään mun Artekin tuolista ja Mörkö-viltistä, vaikka Mörön katse vähän pelottaakin mua iltaisin. Tuoli on mun isän äidin vanha. Istuin jo lapsena usein samalla tuolilla isovanhempien luona. 




Tykkään mun televisiosta, jonka ostin muutamalla kympillä kaveriltani Harrilta. Katson iltaisin mun televisiosta helkkarin tylsiä ohjelmia, kuten sellaisia joissa valitaan morsiamelle parasta hääpukua. Tykkään televisiostani siitä huolimatta, että sieltä tulee usein huonoja ohjelmia. Tykkään myös tv-tasosta, joka on Lilli-mamman vanha. Ja koska olen dinosaurus, tykkään myös mun CD-levyistä.





Tykkään mun syntikasta. Pianosta tykkään kyllä enemmän, mutta se ei mahdu yksiöön. :/





Tykkään mun Komisario Palmu -taulusta. Sen on tehnyt salolainen taiteilija Suvi Toivoniemi, ja sain sen äidiltä valmistujaislahjaksi.




Tykkään myös Kaj Stenvallin ankkataulusta. Se oli Juuson huoneessa, kun Juuso oli pieni. Nykyisin se on mun eteisessä toivottamassa tervetulleeksi aina kun tulen kotiin.






Kun mulle oli soitettu Espanjaan, lähetin heti Juusolle viestin: ”JUUUUUUUSSOOOOOOOO!!!! Mä sain sen kämpän!!!!!! *kuusi sydänsilmähymiötä*” ja perään ääniviestin, jossa kailotin vielä vähän lisää. Juuso vastasi häkellyksissään, että hän ei ollut vielä edes ehtinyt näytöstä kotiin.

Olen kutsunut Juuson ja hänen tyttöystävän mun luokse illalliselle. Aion tarjota heille erikoisolutta ja pastaa pinaatti-cashewpähkinä-pestokastikkeella. Se on paljon multa, jolle ruuan laittaminen yhdellekin ihmiselle on jo saavutus, mutta silti vähintä mitä voin tehdä osoittaakseni kiitollisuutta siitä, että tämä paras asunto on nyt mun.  <3





sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Ajatuksia Ammattien Arvostuksesta


Istun ravintolavaunussa matkalla Seinäjoelta Helsinkiin ja juon Crowmoor-siideriä Karhu-tuopista. Edessä viuhuvat Etelä-Pohjanmaan lakeusmaisemat käynnistivät mun päässä poukkoilevan ajatusprosessin, joka jostain syystä, erilaisten mutkien kautta johti lopulta pohdiskelemaan eri ammatteja ja sitä kautta eri ammatteihin yhteiskunnassa liittyvää arvostusta. Ja arvostuksen puutetta.

Jos mun pitäisi mainita ammatteja, jotka ovat Suomessa hyvin arvostettuja, mieleen tulevat ainakin nämä: lääkäri, opettaja, psykologi ja asianajaja. Ehkä ensihoitaja ja kätilö myös.

Vähiten arvostetuista taasen mainitsisin ainakin siivoojan, telemarkkinoijan, marjanpoimijan, tuote-esittelijän ja ehkä bussikuskin.

Tavallaan haluaisin sanoa, että toivoisin voivani elää yhteiskunnassa, jossa kaikkia ammatteja arvostettaisiin. Sellaisessa, jossa kukaan ei joutuisi häpeämään ammattiaan. En kuitenkaan sano, koska en itsekään arvosta vaikkapa turkiseläinten kasvattajia. Enkä tykkää siitä, että multa kysytään joka julmetun päivä kadulla viisi kertaa, saisiko mulle olla päivän hesari. Toisaalta en väheksy näitä töitä tekeviä, vaan sitä, että tällaista toimintaa ylipäänsä harjoitetaan.



Olen itse tehnyt elämäni aikana paljon sellaisia töitä, jotka ehkä laskisin vähemmän arvostettujen joukkoon. Olen pakannut matkapuhelimia tehtaassa, myynyt halpatavaraa ja poiminut kurkkuja traktorin vetämässä kärryssä. Tänä keväänä ja kesänä olin palkallisessa harjoittelussa asiakirjahallinnon ja arkistoinnin alalla. Harjoittelun aikana kävi useaan otteeseen ilmi, että kyseessä on varsin aliarvostettu ala.

Koulutukseltani olen kuitenkin äidinkielen opettaja, mutta en ole tehnyt opettajan töitä enää muutamaan vuoteen. Opettaminen ei ollutkaan mun juttu eikä yksinkertaisesti tunnu ollenkaan hyvältä. Tämän olen saanut kertoa kymmeniä ellen jopa satoja kertoja kyselijöille, utelijoille, ihmettelijöille. Niin siis miksi et tee opettajan töitä? Eikö nyt kuitenkin kannattaisi vielä yrittää? Saattaisit tykätäkin, kun saisit enemmän kokemusta?

Ei kannattaisi. En halua tuhlata muutama kymmenen vuotta kestävää elämääni ammatissa, joka tuntuu pahalta ja täysin väärältä. Tämän myöntäminen itselleni ja lopullinen päätös irtipäästämisestä oli saatanan vaikea mutta samalla elämäni paras. Miksi ihmeessä astuisin takaisin ammattiin, johon en halua, kuin takaisin huonoon parisuhteeseen josta olisin vihdoin päässyt yli?

Tiedän hyvin, että kukaan ei ole vähättellyt mua tolla tavoin kysellessään. Päinvastoin, ihmiset tarkoittavat hyvää ihmetellessään, miksi tekisin jotain vähemmän tai erilaista koulutusta vaativaa hommaa, kun olen opiskellut itselleni hyvän ammatin ja mulla olisi valmiuksia vaikka mihin. Silti joskus mietin, ihmettelisivätkö ihmiset yhtä paljon, jos olisinkin opiskellut jonkun eri ammatin, vaikkapa arkistonhoitajan, ja kertoisin ettei se ollutkaan mun juttu. Tulisiko siihen "eikö kannattaisi vielä yrittää" -kysymyksen sijaan enemmän "ok, sitten teet jotain muuta" -vastauksia? Ehkä ei tulisi. Tai sitten voisi tullakin.



Ammattien arvostus voisi parantua, kun ihmiset huomaisivat, millaista olisi elellä, jos työ olisi jätetty tekemättä. Luin tällä viikolla uutisen, että junamatkustajat ovat valittaneet junien törkyisyydestä VR:n vaihdettua siivousfirmaa. Johan siivousta taas arvostetaan ja kaivataan, kun sitä ei ole tehty.

Toisekseen ihmisten pitäisi kokeilla työtä itse ja ylipäänsä tietää, mitä se on. Olin tosiaan juuri harjoittelussa asiakirjahallinnon alalla ja opiskelen informaatiotutkimusta, mistä olen tykännyt. Jotkut ovat kyselleet multa vähän huolissaan, että eikö se ole vähän sellainen katoava ala, kun paperimaailma vähitellen häipyy unholaan.

Ei ole. Arkistossa työskentelevät eivät ole vain papereita ja mappeja kaiket päivät järjesteleviä hiirulaisia. Mun harjoittelu piti sisällään sitäkin, mutta sitäkin enemmän siihen kuului sähköisen asianhallinnan kehittämistä, lakeihin perehtymistä, prosessikuvauksien laatimista, uuden sähköisen asianhallintajärjestelmän käyttöönottoon liittyviä hommia ja tiedonohjaussuunnitelman valmistelua. Ala on aivan helvetin monimutkainen, lait ja suojaustasot tulee tuntea, ja monet täydennyskouluttautuvat opinnoissa, joihin haluaisin mutta joihin en edes pääse, koska niihin päästäkseen pitää olla vähintään kolmen vuoden työkokemus alalta.



Pahuksen ammatti näyttelee muutenkin mielestäni liian suurta osaa ihmisten elämässä. Kun menen sukujuhliin tai järjestetylle baarikierrokselle ulkomailla, kertoilen jatkuvasti, mitä teen työkseni tai miten opinnot sujuvat.

Mulla on oikein kiva työpaikka, mutta ensi kerralla vastaan "mitäs sä nykysin teet" -kysymykseen, että kiitos kysymästä kasvatan mun luonnollista hiustenväriä takaisin ja olen ihan liikaa puhelimella. Välillä käyn kuntosalilla ja välillä vain istun junien ravintolavaunuissa ja juon Crowmoor-siideriä Karhu-tuopista. 

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Miksi pitää jännittää niin paljon?





Mun mielestä jännittämisen tunne on kamala. Varsinainen piru olkapäässä roikkumassa. Se on kamala siitäkin huolimatta, että olen monesti kuullut sen olevan myös positiivinen asia: kuulemma se karaisee ja virittää toimimaan haastavassa tilanteessa.

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt tätä yhteyttä positiivisuuden ja jännittämisen välillä.

Ehkä tulen huomaamaan sen vielä joskus, kun juoksen raivostunutta elefanttia karkuun savannilla ja tarvitsen stressihormoniryöppyä virittämään kaiken huomioni ja voimani selviytymiseen. Mutta vielä kertaakaan en ole hyötynyt sydämentykytyksestä, hikoilusta ja käsien tärinästä vaikkapa esitelmää pitäessä. Harvassa (nolla kpl) ovat ne esitelmät, jotka olisivat menneet paremmin yleisölle puhuessa kuin etukäteen yksin peilin edessä harjoitellessa.




Päinvastoin, jännittäminen on pilannut paljon. Hain vuonna 2012 luokanopettajaksi Turkuun. Ensimmäisessä vaiheessa kirjallisessa VAKAVA-kokeessa karsittiin valtava osa hakijoista. Jatkoon päässeille oli vielä vuorossa melko yksinkertainen matemaattis-luonnontieteellinen koe ja ryhmätehtävä. Repesin riemusta, kun sain postissa kotiin kutsun toiseen vaiheeseen. Luokanopettajaksi jo opiskeleva kaverini sanoi, että nyt kun pahin on selätetty, paikka on jo käytännössä minun.

Matemaattis-luonnontieteellinen osio meni hyvin. Mutta sitten tuli se ryhmätehtävä. Aloin jännittää varttia sitä ennen niin kovin, etten saanut henkeä. Mietin, että koska olen päässyt näin pitkälle, niin enää tämä pitää hoitaa - se on nyt tästä kiinni nainen. En muistanut ryhmätehtävän jälkeen siitä paljon mitään, paitsi sen, että olin toistellut koko ajan pääni sisällä itselleni, että lopeta jännittäminen ja älä nyt mokaa tätä. En ollut kuunnellut muita keskustelijoita ollenkaan enkä siten ollut myöskään pystynyt tarttumaan heidän juttuihinsa. Olin vain heittänyt väliin joitain irrallisia, sekavia kommentteja.

Ryhmätehtävästä piti saada vähintään 5/15 pistettä päästäkseen osiosta läpi. Sain juuri nämä 5 pistettä. Jäin luokanopettajan paikasta 1,5 pisteen päähän. Jos olisin saanut edes 6,5/15 pinnaa, mikä sekin olisi ollut kehnosti, olisin päässyt sisään. Nykyisin olen tyytyväinen, että näin ei käynyt, koska en olisi luokanopettajaksi jälkeenpäin halunnutkaan. Silti koko juttu tuntuu typerältä edelleen. Ei olisi tarvinnut kuin vetää normaali jokapäiväinen ruokapöytäkeskustelu, niin paikka olisi ollut heittämällä mun, mutta jännittämisen takia vajosin pohjamutiin ja niiden allekin.




Mä en jännitä aina. Kun suhtaudun asioihin ihan sama -asenteella, en hermoile ollenkaan. Mitä enemmän olen kiinnostunut asiasta ja koen tarvetta luoda itsestäni hyvän vaikutelman muille, sitä enemmän jännitän. Esimerkiksi uudessa työpaikassa jännitän aluksi todella paljon, mutta mitä enemmän saan kokemusta ja opin tuntemaan ihmisiä, sitä vähemmän koen tarvetta todistella mitään. Hauskaa tässä on se, että vaikutukset ovat yleensä täysin päinvastaiset. Maailmassa ei liene nähty yhtä EPÄRENTOA ihmistä kuin se Anna, joka tekee kaikkensa antaakseen itsestään RENNON vaikutelman.

Mutta aina en jännitä silloinkaan kun yritän tehdä vaikutusta. Jos olen juuri ennen esitelmää jutellut opettajan kanssa viikon lounaslistasta, olen todennäköisesti päässyt rentoutumaan enkä jännitä. Tai jos mun vuoro on heti alussa, en ehdi hermostumaan. Mutta jos joudun odottamaan pitkään, alan yliajatella asioita ja sitten se onkin menoa se. 



It’s hard to dance with a devil on your back, so shake him off. Kyllä, yritän. Mutta kun se ei vain lähde, ei vaikka kuinka sheikkaisin vittu. Mutta sitten taas, pitäisikö sen lähteä? Miksi edes vihaan jännittämistä niin paljon? Todennäköisesti siksi, että tunnen siitä häpeää. 

En pidä muiden ihmisten jännittämistä tavallaan huonona asiana, vaan enemmänkin se herättää sympatiaa. En myöskään kiinnitä muiden jännittämiseen lähellekään yhtä suurta huomiota kuin omaani, ja tuskin katsojana huomaankaan sitä yhtään niin vahvasti kuin jännittävä henkilö itse.

Jonain päivänä haluaisin siis oppia suhtautumaan myös omaan jännittämiseen positiivisemmin. Kulkekoon siellä olkapäällä sitten, kun ei poiskaan lähde.

Toisin sanoen en halua olla mukana tukemassa maailmassa vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan jännittäminen ei saisi näkyä ulospäin. EI, vaan jännittämistä nimenomaan ei kenenkään kuuluisi hävetä. Mikä ihana wonderland olisikaan sellainen maailma, jossa jännittämistä ei tarvitsisi tunkea väkipakolla pois piiloon. Kaikki saisivat jännittää ihan niin paljon kuin hartiat jaksaa kantaa.

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Maaliskuun kuulumisia

Moikka! Olohuoneen lamppu häikäisee mua suoraan silmään, mutta en millään jaksaisi käydä sammuttamassa sitä, kun juuri pääsin sohvalle istumaan läppärin kanssa. Voi piru vieköön. Siinäpähän paistaa silmään sitten.




Joo. Mitäs muuta mun maaliskuuhun kuuluu kuin lampun häikäisyä? No ei sillä tavalla kummempaa. Mutta aina on jotain, mistä kirjoittaa.

Mut yllätettiin hulvattomasti yhtenä maaliskuun aamuna. Tämä hieno yllätys väänsi hymyn huulille pitkäksi aikaa. En siis saanut kahvia sänkyyn - ei mitään sellaista.

Sen sijaan huomasin herätessäni, että olin saanut viestin vanhalta opiskelukaveriltani. Viestissään hän ilmoitti, ettei ole mun blogin ainut fani kotikaupungissaan. Hänen miehensä pitämällä seiskaluokkalaisten äikäntunnilla oli nimittäin pidetty vapaavalintaiset blogiesittelyt. Ja jumpe sentään, yksi ryhmä oli esitellyt minkäs muunkaan kuin minun upean Leoko-Eleiko-blogini! Aivan mahtavaa! *tähän se sydänsilmähymiö*

Viesti sai tosiaan hymyn naamalle ja hauskuutti päivää erittäin paljon. Samalla se sai myös ajattelemaan internetiä, sitä miten kummallinen se taas onkaan. Ihmettelin, miten seiskat olivat juuri mun blogiin täällä internetmeressä törmänneet. Jaan tätä blogia vain Facebookissa, joten ajattelemattomasti aina ajattelen, etteivät tätä lue muut kuin mun Facebook-kaverit.




Mulla on henkilökohtaista kokemusta internetin voimasta jo yli kymmenen vuoden takaa, ajoilta jolloin IRC-Galleria oli vielä netin khuulein juttu. Aprillipäivänä vuonna 2007 IRC-Galleria päätti säikäyttää käyttäjänsä väittämällä, että se on myyty Ruotsiin. Koko Galleria oli muuttunut ns. ruotsinkieliseksi, esimerkiksi profiili oli kääntynyt muotoon pråfil, päiväkirja puolestaan löytyi nyt nimellä dagbög.

Hetkeäkään miettimättä painuin huvittuneena dagbögiin kirjoittamaan sarkastista päiväkirjamerkintää. Kello oli ehkä 3 yöllä, olin väsynyt ja sokerihumalassa. Kirjoitin, etten voi käsittää, miksi Suomen suurin ylpeys on myyty Ruotsiin, ja etten pysty nukkumaan, koska olen itkenyt 90 minuuttia putkeen. Ja jotain muutakin märmätin, loppuun vielä totesin, että ainoa plussa on, että Galleriaan saattaa nyt liittyä hyvännäköisiä svedujätkiä, mutta enempää hyviä puolia en keksi. Sanoin myös olevani valmis ryhtymään toimenpiteisiin suomalaisen IRC-Gallerian pelastamiseksi joko yksin tai tukijoukkojen saattelemana.

Iltapäivään mennessä olin ehtinyt loksauttaa leukani auki monta kertaa. Kuvakaappaus tekstistäni oli levinnyt Riemurasiaan ja Naurunappulaan ja muuallekin. Olin saanut iltapäivään mennessä useita satoja "hahahaaaa vitun pauka pää XDDD" -tyylisiä kommentteja, ja niitä tuli koko ajan lisää. Sain niitä vielä useiden vuosien päästäkin. Itseäni ne lähinnä huvittivat enkä koskaan poistanut kirjoitusta.

Koko jutussa ei sinänsä ollut mitään järkeä, mutta ainakin se muistutti teini-Annaa siitä, että nettiin mikä joutuu se nettiin myös jää. Voisin siis oikeastaan yhtyä Temppari-Janneen, joka viime torstain jaksossa totesi jotakuinkin näin: "Hölmö kun on, niin ei sille voi mitään. Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi."




Päätin ostaa sarjakortin Töölön kisahallin kuntosalille. Lähdin viikko sitten reippain askelin taivaltamaan yksin kisahallille. Menin pääovista sisään ja näin opasteet A-hallille ja B-hallille. A-halli näytti olevan yleisöotteluita varten, mutta B-hallin alla luki "voimailualueet". Niinpä menin sinne. Ostin varmuuden vuoksi vain kertalipun, jos en kuntosalista pitäisikään.

Olin hyvin pettynyt kuntosaliin, joka ei edes ollut kuntosali. Samassa tilassa oli suuri halli ja sen ympärillä vain epämääräisiä kuntohuoneita, joissa oli vanhoja kuntolaitteita. Hallissa oli useita lapsiryhmiä harrastamassa telinevoimistelua ja pelaamassa jotain. Pallot sinkoilivat ympäriinsä, ja meteli oli kidutusta korville. Kiertelin sitten vain ympäri hallia välillä poiketen askeltamaan stepperillä tai nostamaan puntteja. Hengasin aika pitkäänkin, kun sinne nyt kerran olin tullut. Tiesin kuitenkin, etten enää tulisi takaisin, vaan valitsisin toisen kuntosalin.

No talvitakin päälle puettuani ja hallista poistuessani pysähdyin hallin ulkopuolella katsomaan, että mikäs ihme tämä toinen sivuovi tässä on. No arvatkaa vaan, lukiko tuossa ovessa "Töölön kisahallin kuntosali". Joo perus. Olin siis mennyt väärään saliin tajuamatta koskaan sen edes olleen väärä. Hienosti taas Anna! En enää sattuneesta syystä jaksanut mennä tuolle oikealle kuntosalille, mutta pari päivää myöhemmin kävin ostamassa kortin sinne ja tykkäsin. Jepajee!


Hyvä Salon Vilpas!


Sitten vähän vakavampaa. Lainasin kämppikseltäni tällä viikolla kirjan, jonka nimi on Ihmisyyden rajalla. Sen on kirjoittanut itävaltalainen psykiatri Viktor E. Frankl, joka oli Toisen maailmansodan aikana kolme vuotta vankina keskitysleireillä. Kirja on psykologinen kuvaus ihmisen selviytymisestä äärimmäisissä olosuhteissa.

"SS:n suorittaman kapojen valinnan lisäksi vankien joukossa tapahtui koko ajan eräänlaista itsevalintaa. Yleisesti ottaen vain ne vangit saattoivat pysyä hengissä, jotka taivaltaessaan vuosia leiriltä toiselle olivat menettäneet kaiken arkailun olemassaolon taistelussa. He olivat valmiit käyttämään kaikkia keinoja, rehellisiä ja epärehellisiä, jopa raakaa voimaa, varkautta, ystävän pettämistä, pelastaakseen henkensä. Me jotka tulimme takaisin, kiitos monien onnellisten sattumien tai ihmeiden - miksi kukin niitä sitten nimittääkin - tiedämme: parhaat meistä eivät tulleet takaisin."

Ihminen on erittäin sopeutuvainen olento. Frankl kertoo, että vaikka he eivät voineet puhdistaa leirillä hampaitaan, heidän ikenensä olivat paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Vaikka he eivät peseytyneet päiviin, heidän käsissään olevat, maatyöstä saadut haavat ja ruhjeet eivät märkineet. Toisten kiduttamisen seuraaminen ei tuntunut lopulta miltään, kun mielen oli vallannut apatia, eräänlainen emotionaalinen kuolema. Miksi toiset sitten selvisivät paremmin kuin toiset? Kirjottajan mukaan ratkaisevaa oli, pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen.

Luin kirjan yhdessä päivässä. Se on vain runsaat sata sivua pitkä mutta sitäkin kiinnostavampi.





Loppuun huippukivoja uutisia!

Mä aloitan huhtikuussa hiton kiinnostavan työharjoittelun! (Hyvä siirtymä keskitysleiri-aiheesta työharjoitteluun...) Menen tiedonhallinnan harjoittelijaksi, eli harjoittelu vastaa täysin mun omaa alaa ja vieläpä sitä aluetta, josta oon eniten kiinnostunut. Mun opinnot on olleet aivan super-teoriapainotteisia, joten oon tosi innoissani kaikista käytännön asioista, joita tuun harjoittelussa oppimaan. Best thing ever :)




lauantai 16. helmikuuta 2019

Helmikuun kuulumisia

Hyvää iltaa! :) Kirjoittelen vähän kuulumisia!

Mun informaatiotutkimuksen verkko-opinnot sujuu hyvin. Neljäs kurssi loppui juuri, ja maaliskuun alussa alkaa viides, joka on viimeinen perusopintojen kurssi. Sen jälkeen on vielä aineopinnot jäljellä. Informaatikon pätevyyden saa siis suorittamalla korkeakoulututkinnon, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu informaatiotutkimuksen perus- ja aineopinnot. Mulla on korkeekoulututkinto jo pohjalla, eli nämä opinnot päälle riittävät pätevyyteen. Haluaisin olla isona ehkä arkistonhoitaja tai tiedonhallinnan suunnittelija/asiantuntija.

Mulle on jo ainakin neljän vuoden ajan mainostettu Facebookissa (ja netissä ylipäänsä) raskaustestejä. Jossain vaiheessa ne muuttuivat vaippamainoksiksi, mutta koska en ilmeisesti näyttänyt kiinnostuvan, niin nyt tyrkytetään taas sitä raskaustestiä. No viime viikolla Facebook pani asteen verran paremmaksi ja mainosti mulle sitten raskausajan uimapukua. Voi helkkarin helkkari. Mikä voisi olla seuraavaksi vuorossa?





Mä juon lähes joka ilta tai vähintään kolmesti viikossa mun lempiteetä. Sen nimi on Immune Support -tee. Ostin teetä Ruohonjuuresta ekan kerran melkein vuosi sitten, minkä jälkeen en ole ostanut kaupasta mitään muuta teetä. Sen jälkeen, kun aloin juoda Immune Support -teetä, en ole ollut kipeä kertaakaan. 

Paitsi yhden kerran, marras-joulukuussa viikon kestävässä 38,5 asteen kuumeessa. Ja arvatkaa! Immune Support -tee oli ollut multa juuri marraskuun alkupuolelta asti loppu, eli en ollut juonut sitä pariin-kolmeen edeltävään viikkoon. Oon niinkun ihan varma, että näillä asioilla on yhteys.





Mulla oli pari viikkoa sitten talviloma, jonka vietin Gran Canarialla. En ole ennen käynyt Kanarialla. Näin espanjalaista elämänmenoa Las Palmasissa. Näin eläkepäiviään viettäviä mummoja ja vaareja Playa del Inglesissä. Näin myös yllättävän paljon suomalaisia nuoria aikuisia töissä, baarimikkoina ja tarjoilijoina.

Mietin, että kivaahan tuo olisi. Viettää koko talvi täällä Espanjan auringon alla. 

Mutta ei sitten kuitenkaan. Juttelin yhden suomalaisen tarjoilijan kanssa, joka sanoi, ettei oikein kestä tilannettaan. Töitä on yhdeksän tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa, ja palkka on alle tonnin. Hierarkia töissä näyttäytyy todella vahvana, ja häntä komennetaan ja tytötellään.

Mua ärsyttävät sanomalehtien kommenttipalstoilla Suomesta vinettävät suomalaiset. Siis sellaiset, että kun uutisessa kerrotaan, että Suomi on tutkimuksen mukaan paras maa, niin valitetaan, että eikä kun paskahan tämä on. Kanarian tarjoilijan avautumisen jälkeen ne ärsyttävät vielä enemmän. Helppoa tätä Suomea onkin varmaan kritisoida, kun on käyty yhden kerran elämässä ulkomailla ja silloinkin siellä aurinkovarmalla Kanarialla all inclusive -hotellissa, eikä ole turistipleksit silmillä nähty pintaa syvemmälle.
Ja Espanjakaan ei sieltä ihan pahimmasta päästä varmastikaan ole.






Tänään on ollut todella kiva päivä. Olin pelaamassa curlingia Oulunkylässä. Kyseessä oli joululahja multa, Juusolta ja parilta serkulta meidän vanhemmille ja serkkujen vanhemmille. Paikalla oli siis kaksi perhettä. Olin kieltämättä hyvin yllättynyt, kun opetustuokiota pitämään saapui, kukas muukaan kuin curlingin olympiahopeamitalisti Markku Uusipaavalniemi :D

Curlingin pelaaminen oli sairaan hauskaa ja vaikeaa. En osannut tekniikkaa kunnolla, mutta sain silti kiven tökkäistyä pari kertaa yllättävänkin lähelle keskustaa. Pelasimme perheet vastakkain, ja kilpailu pysyi erittäin tiukkana tilanteen ollessa tasan viimeiselle kierrokselle tultaessa. Meidän perhe sen sitten hävisi kahdella pisteellä. Ensi vuonna on siis revanssin paikka. Curlingin jälkeen mentiin vielä syömään läheiseen kivaan Capperi-pizzeriaan.





keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Kuka kertoisi minulle?

Auschwitz ja Birkenau. En ole ennen käynyt, nyt olen, ja ikinä en enää mene takaisin. Kerron nyt elämäni häiritsevimmästä lauantaipäivästä, joka oli niin outo, että on vaikea löytää sanoja tuota outoutta kuvaamaan. En tosin meinaa löytää sanoja koko aiheestakaan. Hyvin mykäksi mielen vetää.


Auschwitz

Birkenau

Istuin minibussissa. Ympärilläni kävi kova puheensorina ja puolalainen poppi soi. Olimme matkalla Krakovasta keskitysleireille. (Krakova -> Birkenau -> Auschwitz -> Krakova.) Keskitysleirit ovat suosittu päiväretkikohde Krakovasta, koska matkaa niille on vain puolitoista tuntia. Siksi mekin olimme retken ostaneet, kun Krakovassa kerrankin olimme.

Tällä retkellä ainoastaan bussikyyti maksoi. Sisäänpääsy itse leireille on ilmainen, ja niin kuuluukin olla. Myös kalliimman, opastetun retken olisi voinut ottaa, mutta me emme halunneet opastusta.

Mitä lähemmäs saavuimme, sitä hiljaisemmiksi ihmiset muuttuivat, ja jossain vaiheessa huomasin myös musiikin loppuneen. Yhtäkkiä Birkenaun valokuvista tuttu portti jo häämötti edessä.





Kun Auschwitz toimi enemmänkin työleirinä, oli Birkenau tuhoamisleiri, jonne satojentuhansien ihmisten matka päättyi. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole koskaan saatu, mutta Birkenaussa kävellessä tajuaa, minkä laajuisesta alueesta on ollut kyse. Alkeellisten puuparakkien (joista valtaosasta on enää jäljellä savupiippu) jonot jatkuivat ihan häiritsevän pitkälle. Birkenaussa on ollut yli 300 rakennusta.








Sää oli marraskuun 24. päivänä 2018 tunnelman mukaisesti juuri niin paskainen kuin olla saattoi. Oli sumeaa ja hämärää koko päivän, tuuli kylmästi ja vettä tihutti välillä. Palelin koko ajan, eikä lämmittelemään päässyt oikein mihinkään. Mulla sentään oli lämmin takki ja olin juuri syönyt tukevan hostelliaamiaisen, ja tämän tiedostaminen sai tuntemaan vieläkin surkeampaa oloa nälässä pidettyjen vankien elämän loppumetreistä.

Jo Birkenaun jälkeen mietin, etten haluaisi enää jatkaa Auschwitziin. Mutta kai sinne oli mentävä kun sinne asti oli tultu.



Auschwitz koostuu pääasiassa punaisista tiilitaloista. Näihin taloihin on koottu näyttelyitä keskitysleirin kauheuksista. Eli vaikka Auschwitz ei ollut alueena yhtä ahdistava kuin Birkenau, siellä tunnelma kävi vieläkin painostavammaksi. Kaikki lätkäistiin suoraan päin kasvoja kuin litimärkä homeinen rätti.

Nämä ihmiset olivat oikeasti olleet olemassa. Näin seinillä vankikuvia uhreista, kuin kovistakin rikollisista, jotka tuijottivat silmiin. Mietin, mitähän he näissä kuvissa ajattelivat. Kuvien alta luin, keitä he olivat olleet, mistä tulleet ja mitä työtä tehneet. Näin lukkoseppiä, opettajia, maanviljelijöitä, lääkäreitä. 

Näin uhrien tavaroista kasattuja valtavia vuoria: kenkävuoria, harjavuoren, matkalaukkuvuoren, hiusvuoren ja pyöreämallisten silmälasien sekaisen kasan. 

Luin ihmisille tehdyistä ************ *****, **********, ************ ja muista käsittämättömistä julmuuksista, joita en edes mainitse. Ihan täyttä paskaa.


Lopulta sain tarpeekseni. En halunnut enää nähdä yhtäkään vuorta tai lukea yhtäkään uutta infotaulua. Kuljin huoneiden läpi katsomatta enää mihinkään, kunnes en enää halunnut mennä taloihinkaan ja jäin seisomaan keskelle Auschwitzia johonkin Block 13:n eteen, jossa ilta oli jo alkanut hämärtyä ja ihmiset kaikonneet. Ja meidän bussin lähtöön oli vielä tunti aikaa. Oli muuten harvinaisen pitkä tunti.



Paluumatkalla pimeässä minibussissa istui hyvin hiljaista ja mietteliästä porukkaa. Mullakin oli mielessä pirusti kysymyksiä ja suurin niistä oli tämä: M I K S I ? Mikä ajaa ihmisiä moiseen? Kuka kertoisi minulle, miten ihminen voi olla noin sanoinkuvaamattoman hirveä? (Eikä edes vain yksi ihminen vaan suuri joukko ihmisiä yhteisellä oikeaksi uskomallaan asialla.)

Sanoin alussa, etten mene enää ikinä Auschwitziin. En menekään, mutta sillä en todellakaan tarkoita, että katuisin Auschwitzissa käymistä. Päinvastoin olen tyytyväinen, että kävin, ja mun puolesta muutkin voisivat. Nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Niitä ei voi unohtaa tai lakaista maton alle, vaan niiden nimenomaan kuuluu tulla kerrotuiksi ja kuunnelluiksi. Juuri eilen oli Ylellä uutinen, jossa sanottiin, että CNN:n kyselyn mukaan eurooppalaisten tietämys holokaustista on hiipumassa. Kolmannes vastaajista sanoi, että he tietävät vähän tai eivät mitään tästä joukkomurhasta. No sepä hyvä. Jos historiaa ei tunneta, ei siitä sitten mitään voi vastaisuuden varalle oppiakaan.

Toisaalta olen tyytyväinen, että kävin jo. Tykkäsin Krakovasta tosi paljon, varsinkin sen halvoista ravintoloista ja juutalaiskorttelin baareista. Että ensi kerralla menen hyvillä mielin nauttimaan ihan vain Krakovasta itsessään.