Välivuotta jäljellä neljä päivää :,(

Mä päätin talvella 2013, että haluan pitää välivuoden yliopistosta. Mulla oli opintoja jäljellä vielä kaksi vuotta, mutta opintotukikuukausia oli jäljellä enää yhdeksi vuodeksi, joten halusin viettää vuoden, jolloin pysäyttäisin opintotukeni, saisin rahani töitä tekemällä ja suorittaisin itsenäisesti joitain kursseja. Halusin saada paljon rahaa ja pitää taukoa yliopistomaailmasta ja tehdä asioita, jotka tekisivät mut iloiseksi. Mulla ei ollut vielä keväällä 2013 hajuakaan, miten käytännössä viettäisin tulevan vuoden. Hain töitä Madridista, Turun postikeskuksesta ja kesäleireiltä, mutta kaikista eniten halusin töitä kotikaupungistani Salosta ja mieluiten asiakaspalveluhommia, koska niistä mulla ei ollut paljoa kokemusta. Ja kävipä peikkomainen flaksi (kuten Hugo-peikko toteaisi), nimittäin minä sain Salosta asiakaspalveluhommia ja vieläpä ihanasta kaupasta, jossa soitetaan ihanaa musiikkia! Vittu miten onnellinen olin! Toukokuun 27. päivä vuonna 2013 mä seisoin Salon Tiger-kaupassa työessu päällä ja avainnauha kaulassa ja opettelin käyttämään kassakonetta.

Mun välivuosi on hurahtanut mykistävän nopeasti alusta loppuun. Ensin oli kesä, ja hetken päästä mä jo huomasin seisovani kassan takana Ring-elokuvan Samara-tytöksi pukeutuneena halloween-viikonloppuna, kunnes Tiger jo täyttyikin joulutontuista, villasukista ja liukureista, heti perään pääsiäispupuista ja puutarhakäsineistä ja lopulta taas kesäleluista. Ja siinä samalla mä kehityin kassakoneen kanssa tunaroivasta tyttöparasta ihan kelpo myyjäksi, joka osaa vastata asiakkaiden kysymyksiin ja tietää, missä mikäkin tavara on. Mulla on ollut oma kämppä Turussa koko ajan, mutta mä oon silti hengannut paljon Salon lapsuudenkodissa ja katsellut kaiket yöt kaapeista löytyviä videoita ja valokuva-albumeita ja lukenut vanhoja ystäväkirjoja. Mä olen matkustanut Barcelonaan, Kuubaan ja Lontooseen, mulla on ollut paljon rahaa ja ihana olo. Oon antanut paljon aikaa itselleni ja iltaisin olen tehnyt kaikkea muuta kuin miettinyt koulujuttuja. Mulla on ollut tosi paljon energiaa myös opiskella vapaa-aikana maailman maista, historiasta ja kaikesta mielenkiintoisesta, mikä ei liity mun omaan alaan.

Mä myönnän, että välivuosien ihanuus liittyy mun mielestä varsinkin vastuuttomuuteen ja nuoruuden tunteeseen. Mä olen ollut tänä vuonna ehdottomasti hyödyksi ja käynyt töissä, mutta silti oon ollut vähän pysähdyksissä. Mun mielestä on ihanaa syödä äidin tekemiä ruokia vielä viimeisiä kertoja ja käydä lauantaisin baareissa. Mä en halua vielä tulla arkipäivisin neljältä ruokakaupan kautta kotiin enkä ahdistua, kun alaiset/oppilaat/potilaat törmäävät muhun lauantai-iltana kaupungilla tai näkevät mun idioottimaisia kuvia Facebookissa. Musta on ihanaa, kun työt ei seuraa kotiin ja iltaisin voin tehdä mitä haluan, esimerkiksi lukea kirjoja tai kirjoittaa tätä blogia.

Tää oli mun elämäni toinen välivuosi. Ensimmäisen vietin heti lukion jälkeen. Suomen valtio ja Turun yliopisto olisi varmasti äärimmäisen riemuissaan kuullessaan, että välivuodet on parasta mitä mulle on elämässäni ikinä tapahtunut. Mun kaveri Marikki lähti välivuodeksi Berliiniin. Mä taasen en tehnyt mitään läheskään yhtä siistiä, vaan tein hommia Nokialla ja Tigerissa, mutta mulle tärkeintä on aina ollut vain olla onnellinen, ja se todellakin riittää. Mä oon huomannu, että Facebookissa satelee aina eniten tykkäyksiä sellaisille statuspäivityksille, joissa kerrotaan suurista elämänmuutoksista, esimerkiksi muutosta ulkomaille. Mun mielestä kaikki superhypermuutokset on todellakin hienoja, ja sellaisia mä haluan vielä itsekin kokea, mutta paljon mieluummin mä eläisin silti tasapaksua elämää onnellisena kuin dynaamista elämää onnettomana.

Välivuosien aikana ihmiset kyselee mun tilanteesta paljon. Tuntuu kuin joku olisi vähän huolissaankin. Varsinkin ekan välivuoden aikana sain jatkuvasti vastailla kysymyksiin. ”Miksi olet Nokialla? Etkö hakenut kouluun ollenkaan? Etkai sä sinne Nokialle aio koko elämäksi jäädä? Milloin aloitat pääsykokeisiin lukemisen?” Nyt mulla alkaa jo seitsemäs vuosi yliopistossa, mutta kukaan ei ole vielä kysynyt, meinaanko mä jäädä yliopistoon koko elämäksi.

Mutta ei hätää, eteenpäin tässä kuljetaan ihanista välivuosista huolimatta. Mä aloitan maanantaina opettajan pedagogiset opinnot yliopistossa. Mulla on neljä päivää aikaa muuttua Pikku Myy -paitoja käyttävästä Tiger-tytöstä asiallisesti käyttäytyväksi ja pukeutuvaksi opettajaharjoittelijaksi. Hehhe hee! Lainatkaa joku mulle vaatteita.

LISTAUS: 15 piirrettä, joita arvostan, ihailen tai kadehdin ihmisissä

Tällä kertaa listaan piirteitä, joita arvostan, ihailen ja kadehdin ihmisissä, viisi piirrettä kutakin. Mä keksin tämän aiheen tänään kuntosalilla, joten pitää se sitten tehdä. Tykkään hitosti kirjoittaa tällaisia listausjutskia.

Todettakoon vielä se itsestäänselvyys, että minä itse en näitä piirteitä ihan paria lukuun ottamatta todellakaan omista, mutta tavoitteena on vielä joskus omistaa mahdollisimman monta, edes vanhana mummelina.

Let’s go, biaaatches.

Mä ARVOSTAN todella paljon ihmistä…

1. joka kertoo avoimesti itsestään ja elämästään mutta kysyy myös, mitä mulle kuuluu.

2. joka tekee asioita muiden hyväksi, esimerkiksi luovuttaa verta, osallistuu etsintäpartioon tai käy usein moikkaamassa vanhaa isoäitiään.

3. joka ei uhoile koko ajan vaan tekee asioita ilman löpinöitä. En tykkää yhtään siitä, kun joku pitää kovaa meteliä siitä, mitä kaikkea mahtavaa hän tekisikään heti jos vain voisi, mutta kun oikea tilaisuus tulee eteen, niin hän ei teekään mitään.

4. joka ei anna täydellistä kuvaa itsestään ja elämästään, vaan hän voi puhua myös tekemistään virheistä ja mokista.

5. joka myöntää olleensa väärässä eikä lähde puolustamaan itseään vielä siinäkin vaiheessa kun tietää itsekin olevansa väärässä. Hän myös myöntää tappionsa ja haluaa kehittää itseään sen sijaan että etsisi syitä tappioonsa jostain muualta tai joistain muista.

Mä IHAILEN todella paljon ihmistä…

6. joka auttaa aina toisia ihmisiä ja uskaltaa puuttua vääryyksiin, esimerkiksi kiusaamiseen. Hän HALUAA auttaa, koska hän on hyvä ja jalomielinen tyyppi, eikä tee sitä vain näyttääkseen muille olevansa hyvä ihminen.

7. jolla on jokin erityistaito tai harrastus, jota hän rakastaa ja johon hän on panostanut paljon, esimerkiksi jääkiekko, trumpetin soitto, surffaaminen, säveltäminen, valokuvaus, melkein mikä vaan.

8. joka uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, eikä hän välitä toisten mielipiteistä ja pitkistä katseista. Monet sanoo olevansa tällaisia, mutta mä ihailen niitä, jotka oikeasti on.

9. joka on viisas ja tietää paljon kaikesta.

10. joka on sosiaalisesti älykäs. Hän on elementissään sosiaalisissa tilanteissa, tulee toimeen kaikkien kanssa ja pystyy puhumaan kaikkien kanssa kaikesta, rakastaa sosiaalisia tilanteita ja osaa lukea ihmisiä ja tunnistaa valehtelijan helposti.

Mä KADEHDIN todella paljon ihmistä…

11. joka on aina tiennyt mitä haluaa elämältään (varsinkin, jos hän on aina tiennyt tulevan ammattinsa).

12. joka osaa puhua monia kieliä.

13. jolla on kesämökki.

14. jolla on niin huikea mielikuvitus, että hän pystyy luomaan kokonaisen uuden maailman, esim. Harry Potter -muija Rowling.

15. joka on kokenut paljon hienoja asioita, esimerkiksi matkustanut ympäri maailmaa. Mä en ole yhtään kateellinen ihmiselle, joka omistaa kalliin auton, mutta olen perkeleen kateellinen sille, joka on matkustellut Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Australissa, Uudessa-Seelannissa ja Afrikassa. (Tosin tavallaan oon kateellinen myös kalliin auton omistajalle, koska voisin myydä hänen autonsa ja lähteä matkalle sillä rahalla.)

Arvostan äitiä, koska hän tekee perhanan hyvää pizzaa.

VANHUUS versus NUORUUS

Ja niin viimein koitti se pelätty päivä – se päivä, jolloin oikeanpuolisen tissini alle asettamani lyijykynä ei enää pudonnut maahan, vaan se saatana jäi paikalleen! Vasen vielä yrittää kovasti sinnitellä, mutta kysymys taitaa olla muutamista päivistä. Kylläpä mua hatutti, mutta kiitin kuitenkin tissejäni 26 vuoden terhakkuudesta. Olisihan se voinut paljon surkeamminkin mennä.

Mä en todellakaan pidä itseäni vielä vanhana ihmisenä, ja mun sydämestä kouraisee joka kerta, kun mun ikätoverit sanoo olevansa liian vanhoja johonkin. No siitä huolimatta mä oon viime vuosien aikana havainnu itsessäni tietynlaisia merkkejä, joista ei ollut tietoakaan vielä pari vuotta sitten. Mulla on identiteettikriisi. Vanhuudenhöperyyden merkit alkaa näkyä, mutta nuoruuden into puskee täysillä vastaan. Miksi kaikki kutsuu mua kassalla tädiksi eikä tytöksi??

Listaan nyt seitsemän nuoruuden ja seitsemän vanhuuden ilmentymää.

NUORUUS:

1. Vihaan sitä, kun mun ikäiset sanoo itseään vanhoiksi.

2. Rakastan siideriä ja bileitä ja Facebookin tapahtumakutsuja aivan järkyttävästi.

3. Helle ei ikinä lamauta tai väsytä mua, vaan päinvastoin saan siitä energiaa tehdä asioita, esimerkiksi lähteä lenkille tai uimaan. Mulla on oma krokotiiliuimapatja, jonka kanssa oon käyny tänä kesänä monta kertaa uimassa.

4. En osaa tehdä ruokaa. Oon yrittänyt kokata hunajamarinoituja soijasuikaleita neljä kertaa, ja aivan perseelleen on aina mennyt. Osaan tehdä vain joulutorttuja, makaronilaatikkoa ja tortilloja. En osaa myöskään viikata vaatteita enkä leikata nurmikkoa enkä vaihtaa imurin pölypussia.

5. Odotan ihan kamalasti että Big Brother alkaa! En ymmärrä, kuinka selviäisin syksystä ilman sitä. (Tai en ole varma, onko tämä nuoruuden merkki, koska meidän äitikin katsoo sitä.)

6. En halua lapsia ennen kuin olen osallistunut kaljakelluntaan, käynyt Six Flags Great Adventure -huvipuistossa ja päässyt Chrash Bandicoot kolmosen 100-prosenttisesti läpi.

7. Mua ei väsytä hittojakaan, vaikka kello on kaksi yöllä. Voisin vain valvoa kaikki yöt, mutta aamuisin mieluummin tappaisin itseni kuin heräisin.

VANHUUS:

1. Inttipojat ja lukiolaiset näyttää mun silmissä nykyisin ihan hemmetin pieniltä, melkein lapsilta! Ajoin Ipaneman avajaisten aikana baarin ohi ja ihmettelin, miksi koko baarijono oli täynnä alaikäisiä pikkutyttöjä. Ja tästä tuli mieleen sekin, että mun on nykyisin vaikea arvioida, onko joku henkilö täysi-ikäinen vai ei. Vielä muutama vuosi sitten osasin heti sanoa.

2. Mulla on aina ollut kämpässäni näkyvällä paikalla tarra, jossa lukee ”Huumeesi saattavat olla jonkun perseestä”. Päätin muutama päivä sitten heittää tarran menemään, koska se oli lapsellinen ja tyhmä.

3. Mä näytän paljon paremmalta vanhoissa kuvissani. Mä ihan mykistyn kun katson niitä, koska muistan joskus pitäneeni kuvia huonoina.

4. Kaikesta on nykyisin helvetin paljon aikaa! Tässä kuussa tulee kymmenen vuotta siitä, kun mä aloitin lukion ja vittu seitsemän vuotta siitä, kun vietin välivuotta ja menin Nokialle kokoamaan puhelimia, jotka oli siihen aikaan upouusia ja suurinta huutoa, mutta joiden alkeellisuudelle nykyisin naurettaisiin. (Tiedän jumalauta kokemuksesta, mulla on vuoden 2007 puhelin.)

5. Mun ei tee enää melkein koskaan mieli karkkia. Myös mikropizzat ja eineshampurilaiset on kaameaa tapporuokaa, jota haluan syödä vain krapulassa ja uimisen jälkeen. Sen sijaan himoitsen mielipuolisesti taiteellista ja yläluokkaista gourmet-ruokaa. Olin pari viikkoa sitten serkun häissä, jonne ruoka oli tilattu Salon Seurahuoneelta, ja tulin melkein hulluksi kun olin niin onnellinen.

6. Oon nykyisin hervottoman tiedonjanoinen muija ja haluaisin tietää kaiken tästä planeetasta

ja sen historiasta ja ihmisistä ja uskonnoista. Peruskoulussa piirtelin oppitunneilla kukkasia vihkooni ja voisin tällä hetkellä vetää itseäni turpaan siitä hyvästä. Opiskelen nykyisin melkein joka ilta itsenäisesti kaikkea. Luen myös vapaaehtoisesti 700-sivuisia romaaneja, vaikka entisaikaan 200 sivuakin oli vitusti liikaa.

7. Oon nykyisin melkein aina samaa mieltä mun vanhempien kanssa enkä oo pitkään aikaan kiistelly heidän kanssa mistään. Niin ja rakastan samoja leffoja ja musiikkia kuin meidän iskä.

Extra: En halua enää ottaa aurinkoa, paitsi joskus ihan vähän. Mulla oli Pori Jazzeilla aurinkohattu päässä, koska en halunnut arskan porottavan suoraan naamaani.

Extra 2: Haluan kasvattaa oman hiusvärini takaisin, koska harmaapäisenä joudun taas värjäämään niitä.

Extra 3: Huomaan aika usein tuijottavani lapsia monta minuuttia putkeen, koska ne on söpöjä ja jotenkin mielenkiintoisia ja niillä on hauskat jutut.

 

Onneksi oon vielä niin nuori, että inisen museossa, kun jalkoja särkee. Vai onko se sittenkin vanhuutta?

Ikävä lämpöö ja aurinkoo

Mä oon huomannu, että jokaisena kesänä suosituin puheenaihe on sää. Oli sää mikä tahansa, niin joku on iloinen ja toinen valittaa. Suomi24:n ja Iltalehden keskustelufoorumeilla suorastaan tapellaan. Viileydestä tykkäävät käskee helleihmisiä muuttamaan Afrikkaan ja lämmöstä tykkäävät kehottaa eskimoita lähtemään Grönlantiin tai Alaskaan. Mä olen ehdottomasti lämmön ja auringon perään, vaikka ymmärrän tietysti myös kuumuuden huonoja puolia. Vanhuksille ja sairaille ja paksuna oleville se on kova paikka, samoin ihmisille, jotka joutuu tekemään töitä hiostavissa vaatteissa. Ihmiset ei pysty nukkumaan ja viljasato kuolee. Sitä paitsi ihmiset käyttää rumia vaatteita kesähelteillä. Mä en tykkää pyllynnäyttökasarishortseista, joita näkee nuorten naikkosten päällä aina kun lämpömittari näyttää vähänkin päälle +19. (Näin pari viikkoa sitten, kun yksi tyttö pyllisti sellaisten kanssa, ja hänellä ihan oikeasti näkyi PIMPPI! Ajoin silloin autoa ja ajoin melkein toista autoa päin.)

Mutta mulla on niin kova ikävä lämpöä ja aurinkoa, että melkein itkettää. Mulle riittää +20, mutta enempikään ei haittaa yhtään. Pimeys ja kylmyys ovat tämän rakkaan isänmaani ehtymätön luonnonvara, joten voisiko niistä päästä eroon edes kuukaudeksi? Joskus mulla on sellainen tunne, että lämpimästä säästä tehdään Suomessa mahdottoman negatiivinen juttu. Kerran keskustelufoorumilla joku äiti pelkäsi +25 asteen lämpötilan vaikuttavan haitallisesti hänen lapsiinsa – ja kuitenkin talvisin suomalaiset lapsiperheet matkustaa innoissaan Thaimaahan, jossa on 34 astetta kuumaa ja pirun kostea ja tukahduttava ilma. Sitä paitsi nyt kuuluu olla kesä eikä syksy. Kuulin viikko sitten uutisista, että linnunpoikaset kuolee, kun on tavallista kylmempi. Ja vesipuistoilla ja huvipuistoilla menee päin persettä.

Mä en tykkää ainoastaan kesästä, vaan kaikista eniten mä rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Rakastan talvipakkasia ja joulufiilistä, mutta rakastan myös aurinkoa, lämpöä ja ukkosmyrskyjä. Olisi helvetin tylsää, jos joka päivä olisi lauhkea ilma ja sateenmahdollisuus, eikä mikään muuttuisi. Silti mun mielestä kesä on kaikista erityisin vuodenaika ja toivon aina kesäisin, että aika kuluisi mahdollisimman hitaasti. Aurinkoisten kesäpäivien aikana mä olen paljon elämäniloisempi ja sosiaalisempi kuin milloinkaan muulloin. Näen kavereita enemmän kesäisin kuin talvisin. Talvella kavereiden kanssa voi lähinnä käydä kahvilla tai kirppareilla tai kylässä, pelata lautapelejä tai käydä baarissa, ja silloinkin on yleensä oltava viikonloppu, mutta kesäisin voi arki-iltoinakin soittaa kavereille ja pyytää uimaan, pelaamaan krokettia tai mölkkyä, istumaan puistoon tai jokirantaan tai lähtemään iltatorille tai torikahville tai jäätelölle. Viikonloppuisin voi istua pusarilla tai terassilla, mutta keväisin, syksyisin ja talvisin on pakko olla sisällä. Mä vietän kesäisin melkein kaiken aikani ulkona, ja musta on ihanaa, kun monet muutkin tekee niin ja Salossa näkee kerrankin ihmisiä jossain.

Mulla on vielä viikko kesälomaa jäljellä. Tämän viikon vietin onneksi Englannissa, jossa oli paljon aurinkoisempaa ja lämpimämpää kuin Suomessa, vaikka luulin että Englannissa kuuluisi sataa joka päivä. Tulevalla viikolla olisi tarkoitus lähteä roadtripille. Ollaan suunniteltu äidin kanssa reissua jo muutama viikko, ja suunnitelmissa on ollu ajella länsirannikkoa pitkin ylös Vaasaan ja Ouluun ja viettää päivä ainakin Kalajoen hiekkasärkillä. No nyt ei oikein tiedetä mitä keksitään, mutta mennään kumminkin. Kotona en Facebookin ääressä kesälomalla hittosoikoon istu!

13 asiaa, jotka ymmärsin ennen väärin

Mä oon aina ollu aikamoinen väärinymmärtäjä. Ymmärrän, kuulen, tulkitsen tai luen todella monet asiat väärin ja oon saattanu tehdä niin monen vuoden ajan tai jopa koko elämäni. Tällaisia asioita on varmasti sadoittain, mutta nyt nopeasti mietittynä keksin yhteensä 13.

1. Kuulin vasta muutama viikko sitten, että Harry Potterissa se yksi tupa ei olekaan Luihunen vaan Luihuinen. Olin suorastaan järkyttyny asiasta.

2. Sain vasta pari vuotta sitten kuulla, että härkä on kuohittu sonni ja siis sama eläin kuin sonni ja lehmäkin, eli nauta. Luulin ennen, että härkä olisi ihan oma eläinlajinsa ja niitä olisi sekä uroksia että naaraita ja vauvahärkiä.

3. Luulin ainakin 14-vuotiaaksi asti, että Interrail on jonkinlainen junatyyppi, vähän niin kuin Pendolino- ja Intercity 2 -junat. Tiesin kyllä, että Interraililla mennään Euroopassa ympäriinsä, mutta en tajunnu sen olevan lippujärjestelmä vaan luulin sen olevan juna. Ajattelin, että Interrail-junissa kuulutettaisiin samalla tavalla kuin muissakin junissa: ”Hyvät matkustajat. Tämä on Interrail-juna Milanoon. Pysähdyspaikkamme ovat Pietari, Varsova ja Praha. Junassa on ravintola. Hyvää matkaa”. Voi jessus.

4. Luulin koko lapsuuteni ajan, että Lensi maahan enkeli -virressä lauletaan ”Lensi maahan enkeli, joutui sampituulta”, vaikka siinä lauletaan ”joutuisampi tuulta”. Luulin, että sampituuli on jonkinlainen tuuli.

5. Luin monen monta vuotta ”Malboro”, vaikka se on Marlboro.

6. Tämä on sellainen mitä varmaan monet muutkin on joskus luulleet. Eli luulin lapsena, että ennen vanhaan kaikki oli mustavalkoista. Mua harmitti äitin puolesta, koska hänen piti viettää lapsuutensa mustavalkoisessa maailmassa ja olin hemmetin onnellinen, kun itse sain syntyä värikkääseen maailmaan.

7. Katsoin lapsena muumeja ja luulin, että elävät muumit on meidän telkkarin sisällä. Olisin ihan kamalasti halunnut hajottaa telkkarin ja ottaa muumit syliin.

8. En edes kehtaa myöntää, kuinka myöhään tajusin, että ihmiset käyttää suihkuverhoa siksi, että koko kylpyhuone ei olisi veden peitossa. Luulin ennen, että suihkuverho on vain koriste ja näköeste, ettei mies voi katsella vaimoaan suihkussa. En tullu ikinä ajatelleeksi asiaa, koska meillä oli kotona vain kylpyamme eikä suihkuverhoa ollenkaan.

9. Tajusin vasta alle kuukausi sitten, että lyhenne VMP tulee sanoista ”vittu mitä paskaa”. Oon ennen ihmetelly, miksi kaikki huutaa Facebookissa aina Varamiespalvelua. ”Suomi hävisi paskojen tuomareiden ansiosta! VARAMIESPALVELU!!”

10. En vieläkään aina muista, onko se konjuktio vai konjunktio. Ja oon lukenu suomen kieltä yliopistossa kuusi vuotta.

11. Luulin aika pitkään lapsena, että hetero on haukkumasana. Joskus joku kysyi multa, että olenko mä herero, jolloin huusin täysillä ”NO EN OLE!!”, ja sitten kaikilla muilla oli hirveen hauskaa.

12. Hokasin vasta muutama vuosi sitten, että scifi tulee sanoista science fiction. Ja tästä tuli mieleen, että tajusin vasta noin 15-vuotiaana että Star Wars ja Tähtien sota ovat sama asia.

13. Uskonnontunnilla ja rippikoulussa puhuttiin aina sikopaimenista, ja mä en koskaan tajunnut, mikä sikopaimen on. Luulin sikopaimenen olevan paimen, joka sairastaa sikotautia. Jos kyseinen sana olisi ollut ”sikapaimen”, niin olisin varmasti tajunnut, mutta toi o-kirjain oli todella hämäävä.

Juupati juu. Aika hurjaa ajatella, että mä edelleen tälläkin hetkellä ymmärrän monia asioita tietämättäni väärin. Kääksis!

Tuli muuten vielä tosta sikopaimenesta mieleen sellainen hauska/nolo juttu, kun rippileirillä meidän ryhmän piti esittää muille leiriläisille yksi pienoisnäytelmä… Noh, mä esitin maanviljelijää, jonka luokse tuli joku ihmisparka nälissään kysymään töitä. Mun olisi pitänyt sanoa hänelle, että voin tarjota sikopaimenen töitä. MUTTA juuri hoohetkellä unohdin tuon saatanan sikopaimen-sanan kokonaan, koska se oli mun mielestä niin outo sana, enkä yhtään muistanut mitä mun piti sanoa! Sitten sanoin vaan: ”No minä voin tarjota sinulle tuota… tuota sikapalvelijan työtä”. Ahahah, vittu meni hienosti sekin silloin, taisi olla mun ainoa repliikki koko näytelmässä!

Elämää fobian kanssa

Mulla on ehkä fobia. Mä en ole varma, koska mä en tiedä, missä fobian raja menee. Joka tapauksessa mun pelko on perhanan vahvaa ja nykyisin myös täysin hallitsematonta. Mä oon aina pelänny hämähäkkejä, mutta mulla ei ole aina ollut fobiaa. Esimerkiksi seiskaluokan bilsantunnilla pidin esitelmän vesihämähäkeistä, mutta nykyisin en enää siihen pystyisi.

Se fobia vaan alkoi yhtenä päivänä. Noin kuudentoista vanhana mä istuin koneella ja luin hämähäkkejä käsittelevää nettikeskustelua, jossa joku tyttö kertoi säikähtäneensä nähtyään googlessa kymmeniä hämähäkin kuvia. Hän oli kirjoittanut googlen kuvahakuun jostain syystä hakusanaksi ”blondi”, ja näyttöön olikin aivan yllättäen ilmestynyt kuvia karvaisesta hämyhäkkyrästä. Mä tietysti uteliaana kimulina pinkaisin googleen tarkistamaan asian. Kirjoitin hakusanaksi blondi, jolloin ruutuun mätkähti kuin mätkähtikin blondien tyttöjen lisäksi hurjia hämähäkkejä. Tämä johtui siitä, että erään hämähäkkilajin latinankielisessä nimessä esiintyy sana blondi. Selailin kuvia rauhassa jonkin aikaa, kunnes jostain syystä jähmetyin toljottamaan yhtä kuvaa. Se oli ylhäältäpäin otettu lähikuva, jossa hämähäkki tuijotti suoraan kameraan mustilla silmillään. Tuijotin kuvaa hetken aikaa, kunnes täysin yllättäen mut valtasi pakokauhun omainen tunne. Hyppäsin ylös tuolilta niin että tuoli kaatui ja juoksin kiljuen toiselle puolelle taloa ja ravistin itseäni, koska olin jostain saanu päähäni, että se kuvan hämähäkki oli mussa kiinni. Musta tuntui, etten ollu koskaan elämässäni nähny mitään niin kammottavaa, enkä kyllä varmaan ollukaan. Juuso katsoi mua kuin mielisairasta ja kävi sulkemassa nettiselaimen mun puolesta.

Että sellainen päivä. Siitä päivästä lähtien mä oon nähny painajaisia tuijottavista hämähäkeistä vähintään kerran parissa kuukaudessa ja pelästyny pahanpäiväisesti oikeiden hämähäkkien lisäksi jokaikistä hämähäkin kuvaa. Hämähäkin näkeminen tuntuu siltä kuin joku kuristaisi kaulasta ja rintakehästä samaan aikaan. Jos mä näen hämiksen kuvan lehdessä, niin mä saatan säikähdyksissäni viskata lehden maahan ja lopettaa lukemisen siihen.

Mä en vihaa hämähäkkejä. Se ei ole niiden vika, että mä pelkään niitä. Mä en myöskään vihaa ihmisiä, jotka lisäilee hämähäkin kuvia esimerkiksi Facebook-seinälleen, koska eihän kenenkään kuulu olla lisäämättä kuvia ainoastaan mun ongelman takia. Mutta silti, yksi paskimmista asioista tämän fobian kanssa on aina ollut ihmisten vähättelevä ja kettuileva suhtautuminen siihen. Mua on kiusattu monta kertaa. Ala-asteella jahdattiin välitunnilla ja yritettiin heittää elävää hämähäkkiä mun niskaan. Mulle on linkkailtu hämähäkin kuvia ja tungettu yhtäkkiä eläviä hämähäkkejä naaman eteen ja naurettu pirullisesti. Jos mun kaveri pelkäisi jotain, ihan mitä tahansa, vaikka säilykepäärynöitä, niin mä kunnioittaisin kaverini tunteita enkä tunkisi säilykepäärynöitä hänen naamaansa. Fobia paranee siedätyksellä mutta ei peläyttelyllä ja härnäämisellä. Päinvastoin mä tunnen oloni ihan surkeaksi ja säälittäväksi silloin kun joudun juoksemaan kiljuen karkuun.

Kaikista pahin vihollinen olen kuitenkin minä, koska mä oon antanu pelolle vallan. Mä en oo kirjoittanu googleen hakusanaa ”spider” koskaan elämässäni enkä suostuisi tekemään niin nytkään. En koskaan edes yritä katsoa hämähäkeistä kertovia dokumentteja.

Lisäksi mulla on asenneongelma. Mun päässäni hämähäkit on meinaan pirullisimpia, pahimpia ja ilkeimpiä eläimiä, joita maa päällänsä kantaa, ja siitä mä en pääse mihinkään. Miten joku elukka voikin olla niin pirullinen, että se kutoo ensin ansan ja voi odottaa paikoillaan monta viikkoa, että joku parka jää siihen kiinni? Sitten se imee saaliinsa tyhjiin niin kuin Kreivi Dracula verenhimoissaan. Mustaleski voi seksisessioiden jälkeen syödä miehensä. Aivan sairasta mun mielestä! Lisäksi hämähäkit näyttää kamalilta, ja niiden katse on hirveä.

Multa on kysytty joskus, että miksi mä en mene terapiaan. Vastaus: ei vaan ole ollut motivaatiota, koska mä tapaan hämähäkkejä sen verran harvoin, ettei fobia häiritse normaalia elämää. Mä pelkään myös lentämistä, mutta en menisi senkään takia hakemaan apua, koska mä lennän aika harvoin ja silloinkin vapaaehtoisesti. Mutta pakko tässä on jotain tehdä. Mä en halua, että mun lapset joutuu katsomaan, kun mutsi juoksee sekopäisenä ympäri taloa yhden pikkuelukan takia. Mä päätin pari kuukautta sitten, että mä alan nyt vähitellen kohdata pelkoani. Katsoin jo yhden lautasenkokoisesta hämähäkistä kertovan dokumentin alusta loppuun, mistä olin tosin ylpeä, vaikka pidinkin puolet ajasta tyynyä silmien edessä. 

Mutta se siitäkin arachnophobiasta. Mulla on ollut tänään kiva päivä. Ajoin ensimmäistä kertaa iskän avomersua, vaikka hänellä on ollut se jo yli kaksi vuotta. Fiilis oli melkein sama kuin elämäni ensimmäisellä ajotunnilla. Istuin penkillä selkä kankeana, ja mun takana oli pitkä jono, koska vauhti oli varmaan 10 km/h. Illalla kävin katsomassa Moision koulun steel pan -orkesterin levynjulkaisukeikkaa. Mä oon ite soittanu kyseisiä vekottimia yläasteella, joten tuli ihan sairaan hyvä mieli, kun niitä kuuli pitkästä aikaa.

Ja loppuun vielä yksi kuva, jonka löysin kuvatiedostoistani ja joka ei liity yhtään mihinkään. Se vaan on niin saatanan hauska!

 

Viiden päivän vitutuksenaiheet

Listasin viiden päivän ajalta viisi asiaa, jotka vituttivat mua.

TORSTAI: Vittumaiset johdot

Mun piti katsoa torstai-iltana Harry Potteria vanhalta VHS-kasetilta, mutta meinasin luovuttaa heti ensitilassa, kun videonauhurin johto ei ollu telkkarissa kiinni, vaan siinä oli DVD-soittimen johto. Maailmassa ei ole meinaan montaakaan yhtä vaivalloista ja vittumaista asiaa kuin johtojen siirtäminen. Ihan sama vaikka johdot ei olisi edes solmussa, niin silti meinaa pää räjähtää! En ymmärrä, miten se niin ärsyttävää onkin, perkele huoh! Sain lopulta pakotettua itseni irrottamaan DVD-soittimen liittimen telskasta ja laittamaan VHS-liittimen tilalle, ja nyt en sitten katso DVD-elokuvia varmaan kahteen vuoteen.

PERJANTAI: Junttimessut

Mä lähdin perjantaina Pasilaan vuoden 2014 American Car Show’hun, koska piti keksiä jotain hauskaa ja erilaista tekemistä hiljaiselle pyhäpäivälle. Paikan päällä iski vitutusten vitutus, koska olin maksanu kalliit junaliput ja kalliin sisäänpääsyn, ja American Car Show ei ollutkaan niin jännittävä tapahtuma kuin mä olin ajatellu. Mä olin luullu, että messuilla olisi kuuluisia artisteja esiintymässä, lukuisia kauniita pin up -tyttöjä ja ylipäänsä sellainen kiva fiftaritunnelma, paljon kaikkia julkkisjuontajien vetämiä kilpailuja ja ohjelmanumeroita sekä tietysti hieno perjantaibiletysmeininki ja tunnelmallisia baareja. No todellisuudessa siellä ei sitten ollukaan paljoa muuta kuin tissitoppeihin ja pyllyvakoon kiskottuihin pikkareihin pukeutuneita messutyttäriä ja suorastaan ärsyttävän täydellisiksi tuunattuja ja kiillotettuja autoja – sekä tietysti tuhansia amispoikia, jotka tuijotti munat pystyssä näitä autoja ja tyttäriä. Missä fiftaritunnelma, missä artistit? Vietettiin paikan päällä kaksi ja puoli tuntia, suurin osa aulabaarissa, ja lähdettiin pois.

LAUANTAI: Rairuohon siemenet

Lauantaina mä huomasin, ettei mun rairuohot olleet kahdessa viikossa kasvaneet yhtään. Ne ei siis vaan ikinä lähteneet itämään, ne perkeleen siemenet. Vuosi sitten mä yritin kasvattaa palmuja, eikä siitäkään tullu mitään, mutta luulisi että sentään rairuoho onnistuisi! Itse asiassa yksi siemen lähti itämään, eli sain kasvatettua yhden ainoan ruohon, tosin sekin kasvoi todella surkeasti. Huonoon rairuohomenestykseen saattaa vaikuttaa se, että siemenet oli vanhoja ja ne oli siis avatusta pussista.

 SUNNUNTAI: Rohmuaminen

Mä vedin tavaraa lärviini koko pääsiäisloman ajan kuin joku suursyömäri, joka syö kaiken mitä eteen sattuu. Suklaata ei tainnut mennä yhtään, mutta senkin edestä meni hampurilaisia, ranskalaisia, sipsejä, jätskiä ja pizzaa. Sunnuntaina kävin muun muassa Hesburgerissa ja vetäisin Pirkka-maalaisperunalastupussin naamaani alle tunnissa, minkä jälkeen söin äidin grillaamaa pihviä ja makkaraa. Olin varma, että mun iho repeäisi vatsan kohdalta kahtia, mutta jollain ihmeen tuurilla se pysyi ehjänä. Mun paino alkoi pari viikkoa sitten vitosella ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen, mikä tuntui ihan sairaan upealta, mutta nyt kaikki palasi taas takaisin niin että humpsis vaan! Voi helvetti soikoon nyt taas!

 

Maanantaina mua ei vituttanu mikään!

 

TIISTAI ELI TÄNÄÄN: Tenttikirjat

Mä hain tänään pari varaamaani tenttikirjaa kirjastosta, ja ensimmäiset hain viime viikolla. Kuvasta puuttuu vielä noin seitsemän kirjaa, joista osa on varauksessa, sekä yli 200-sivuinen nettijulkaisu. Aikaa lukemiseen on kuukausi ja yksi päivä. Vittu. Onneksi oon aina osannu aloittaa ajoissa! Normaalisti mulla menisi pelkästään ton Täällä pohjantähden alla -kirjan lukemiseen ainakin kaksi kuukautta. Mutta kyllä mä tämän nyt hoidan, kun mä niin sanon!