Minä(kin) vihasin koululiikuntaa

Mun ajatukset ja muistikuvat koululiikunnasta ei ole todellakaan pelkkiä kukkasia, perhosia ja yksisarvisia. Päinvastoin. Mikään muu kouluaine ei ole ikinä aiheuttanut mulle sellaisia traumoja kuin liikunta, vaikka mä tykkäsin liikkumisesta ja olin ihan keskiverto siinä. Mä en koskaan jäänyt juoksutesteissä viimeiseksi, eikä mua valittu joukkueeseen ainakaan ihan viimeisenä, joten en voi edes kuvitella, miten paljon sitten heitä on saattanut ahdistaa, jotka todella jäivät viimeisiksi. Oon listannut tähän muutaman kauhunhetken, joita olen koululiikunnassa saanut kohdata. 

1. Mut pakotettiin kolmannella luokalla kaikkien Salon alakoulujen välisiin uimakilpailuihin. Pakotettiin. Yritin sanoa opettajalle, etten halua mennä, koska en osaa uida nopeasti, mutta opettaja sanoi, että joku täytyy nyt sinne lähettää ja se olet sinä. Mua vitutti aivan vitusti. Olin 9-vuotias, olin oppinut uimaan vasta muutamaa vuotta aiemmin enkä vielä osannut uida yhtäkään maailman uintia oikealla tekniikalla. Osasin uida vain jonkinlaista sammakon ja koiran sekoitusta. Uimakilpailuissa Salon uimahallissa oli hiton paljon osanottajia. Koko katsomo oli täynnä. Muistan kun istuin katsomossa ja jännitin niin paljon, että meinasin kuolla. Mun erässä oli muistaakseni kuusi ihmistä, jokaisella radalla yksi. Muilla kilpailijoilla oli uimalakit ja uimalasit päässä. Mä en muista, oliko mulla, mutta olen kyllä ihan varma, että ei ollut. Meidän piti uida 50 metriä eli altaan toiseen päähän ja takaisin. Muut kilpailijat lähtivät matkaan korokkeelta hyppäämällä, mutta itse lähdin vedestä, koska en osannut hypätä vielä pää edellä. Varmaan helppo arvata, että jo alkumetreillä muilla kilpailijoilla oli monen metrin etumatka muhun. Tulin eräni viimeiseksi. 

2. Meillä oli lukion ekalla liikunnassa tyttöjen ja poikien yhteinen tanssitunti, jota jännitin enemmän kuin YHTÄKÄÄN oppituntia IKINÄ!!! Tunnin alussa tytöt seisoivat rivissä salin toisella puolella ja poikien tuli hakea itselleen pari. Poikia oli vähemmän kuin tyttöjä, joten tiesimme etukäteen, että joitakin tyttöjä ei tulla hakemaan ollenkaan. Suhteellisen kova paikka teinitytölle jäädä sinne viivalle yksin seisomaan, kun kaverit ympäriltä lähtevät kavaljeerinsa kanssa pois. Jotkut kaverini olivat sopineet pariutumisesta etukäteen kaveripoikiensa kanssa, mutta mä en tuntenut lukiolaispojista oikein ketään. Muistan vieläkin sen hetken, kun seisoimme tyttörivissä ja pojat salin toisella puolella poikarivissä. Ja kun he sitten lähtivät tulemaan sieltä yhtenä vyörynä, aloin haukkoa henkeä ja täristä kuin riivattu. Ihan kuin tappava tsunami olisi vyörynyt päälle. Kaverit siitä viereltä sitten haettiin, mutta jostain siihen sitten ilmestyikin lähes tuntematon poika, joka näytti seisovan MUN kohdalla! Olisin voinut rutistaa hänet ruttuun ja huutaa hänelle, miten paljon häntä rakastankaan juuri nyt. Niin kiitollinen olin! 

3. Erityisliikunnan laskettelureissulla Himoksella kaaduin kaverini kanssa ankkurihississä ennen kuin olimme edes päässeet kunnolla kyytiin. Jäimme maahan makaamaan selällemme ja nauramaan tekonaurua, koska emme keksineet muutakaan järkevää tekemistä, ja hissi pysäytettiin. Jonossa seisoi kymmeniä ihmisiä, jotka katsoivat meitä vihaisesti. Pahinta oli, että suurin osa heistä oli ilkeitä rinnakkaisluokan poikia, joita en tuntenut lähes ollenkaan. Yksi heistä huusi ”Nouskaa nyt jo vittu ylös sieltä!” tai jotain. Se otti itsetunnon päälle, vaikkei ehkä niin pahalta kuulostakaan.  

4. Kuudennen luokan telinevoimistelutunnilla opettaja tarvitsi vapaaehtoisen näyttämään joitain liikkeitä sellaisen puomin päällä. Ja minähän sitten ”sain” olla tämä ”vapaaehtoinen”. Opettaja sanoi valitsevansa mut, koska mulla oli kuulemma ollut sellainen tosi hauska ”älä pliis valitse mua” -ilme. Juu kiitosta vaan! Jouduin näyttämään kaikenlaisia temppuja, käännöksiä ja mitälie piruetteja sen puomin päällä kahden luokan tuijottaessa. Se oli kertakaikkisen perseestä, ja mä olin niin, niin huono! 

Sellaista nyt esimerkiksi. 

Mä pidin todella paljon liikkumisesta, ja esimerkiksi yläasteen lihaskuntotesteistä sain aina arvosanan 9. Siitä huolimatta mun numero oli todistuksessa 7, mikä johtui varmaan siitä, että mä olin huono esimerkiksi useissa joukkuepeleissä ja yleisurheilussa. Silti mua vitutti se todistuksen seiska aivan täysillä, koska mä yritin aina parhaani ja olin todella kiltti ja tunnollinen oppilas. Mä menin aina kiltisti uintitunneille enkä valehdellut, että mulla on kuukautiset. 1500 metrin juoksutestin jälkeen en koskaan valehdellut opettajalle aikaani. Jos opettaja sanoi uintitunnin alussa, että tänään jokainen voisi yrittää uida 1000 metriä, mutta ei ole pakko jos ei jaksa, niin minähän tunnollisesti uin sen 1000 metriä. Miksi liikunnasta piti edes antaa arvosana? 

Koululiikunta oli mun mielestä sellaista hyvien oppilaiden ylistysjuhlaa. Jos sai kympin kemian kokeesta, oli hikke, mutta jos teki sählypelissä 20 maalia, oli ihan huipputyyppi, jonka kaikki halusivat joukkueeseensa. Sitä paitsi, jos ihminen on huono kemiassa, hän saa olla huono ihan rauhassa ja ehkä jopa ihan salaa, mutta jos on huono liikunnassa, kaikki näkevät ja tietävät sen. Pahimmassa tapauksessa saa haukut, kun pilaa koko joukkueen yhteispelin omalla olemisellaan.  

Onneksi koululiikunta ei koskaan onnistunut synnyttämään mussa liikuntakammoa. Oikeastaan mä olen tykännyt liikkumisesta koululiikunnan loppumisen jälkeen hitosti enemmän kuin ennen. Liikkuminen on ihanaa, kun kukaan ei ole vieressä katsomassa, kuinka minä pärjään muihin verrattuna, eikä heittämässä mua puomien päälle temppuja tekemään. Eikä varsinkaan antamassa sitä perkeleen arvosanaa 7!

Menossa hukuttautumaan Dubaissa. Sama tunne oli 9-vuotiaana ennen uimakilpailua.

Opettajan pedagogisissa opinnoissa

Meinasin kertoa vähän mun opiskeluista nyt, koska mulla on pari tuntia aikaa tapettavana tässä. Monet ystävät ovat vuoden aikana kyselleet, mitä siellä pedagogisissa opinnoissa niinkun käytännössä tehdään, joten kirjoitan asiasta nyt tänne nettipäiväkirjaani, josta kaikki halukkaat saavat käydä lukemassa. Toinen vaihtoehto olisi ollut katsoa pari jaksoa Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa, josta kiinnostuin eilen ja jota katsoin heti ekat viisi jaksoa, mutta ajattelin tehdä sen illlalla. Esa ja Viola saavat mut älyttömän onnelliseksi! Hyvä etten ole itkenyt onnesta, kun olen katsonut heidän menoaan. Muutenkin voin myöntää pitäväni ohjelmaa mielenkiintoisena, koska kaikki ohjelman ihmiset tuntuvat ainakin lähestulkoon täysjärkisiltä tyypeiltä eivätkä miltään julkisuudenkipeiltä tyhjäpäiltä.

Mutta takaisin opiskelujen pariin. Mä olen opiskellut Turun yliopistossa nyt iäisyyden verran suomen kieltä ja sivuaineinani kotimaista kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista. Suurimmasta osasta suomen kielen lukijoita tulee opettajia, mutta täältä valmistuu myös kustannustoimittajia, tiedottajia, kielentutkijoita ja muuta sivuaineista riippuen. Opettajaksi haluavien kuuluu sisällyttää opintoihinsa opettajan pedagogiset opinnot, jotka kestävät yhden vuoden ja joihin pitää pyrkiä erikseen. Tänä vuonna hakijoita on äidinkieleen 60 ja 26 otetaan. En tiedä, kuinka monta hakijaa oli viime vuonna, kun itse pyrin.  Äidinkielessä on siis 26 paikkaa, eli se on iso ryhmä. Myös englanti on iso. Toisiin kiintiöihin pääsee helpommin kuin toisiin. Historiaan on tosi paljon hakijoita aloituspaikkoihin verrattuna, mutta matikka-fysiikka-kemiaan on helppo päästä. Ilmeisesti matikanlukijat eivät halua opettajiksi.

Mä valmistauduin pedariopintojen pääsykokeeseen keskustelemalla pääsykoetta edeltävänä iltana äitini kanssa erilaisista aihepiireistä. Mun äiti ei tiedä nykypäivän koulumaailmasta mitään, mutta keskustelumme onnistui silti avaamaan uusia näkökulmia asioihin. Se oli hyvä tapa valmistautua! Pääsykoe koostui ryhmäkeskustelusta ja yksilöhaastattelusta. Jotkut yksilöhaastattelun kysymyksistä olivat helppoja ja ennalta-arvattavia, esimerkiksi se, että miksi haluan opettajaksi, mutta mukaan mahtui myös täysin yllättäviä, ilmat pihalle paukauttavia kysymyksiä. Mä olin päättänyt etukäteen, että jos en tiedä tai keksi vastausta johonkin kysymykseen, sanon suoraan, että en tiedä, enkä ala sönköttää mitään epämääräisiä älyttömyyksiä vastaukseksi. Haastattelussa koittikin pelottava tilanne, kun multa kysyttiin, miten opettaisin lähdekriittisiä taitoja. En osannut vastata, joten sanoin, että en tiedä nyt ja toivon, että voin pedagogisissa opinnoissa perehtyä tähänkin asiaan. Vastaus oli nolo mutta tavallaan ihan järkevä, koska pedariopinnoissa mä todella olen päässyt perehtymään myös lähdekritiikin opettamiseen. Juuri tammikuussa pidin lukiolaisille oppitunnin lähdekritiikistä. Haha!

Kun mä näin oman nimeni valittujen listalla, mä aloin itkeä onnesta. Mä itken todella harvoin onnesta, mutta silloin mä itkin. Yliopistossa on helppo harhautua vain ajelehtimaan paikasta toiseen vailla päämäärää, mutta kun mä huomasin päässeeni opettajan pedagogisiin opintoihin, mä tiesin olevani oikeasti matkalla johonkin. Ryhmäkeskustelusta ja yksilöhaastattelusta oli mahdollista saada 5 pistettä kummastakin. Mun pisteet oli 8,3/10. En tiedä, miten pisteet olivat jakautuneet ja millä pisteillä pääsi sisään.

Pedariopinnoissa hengataan välillä yliopistolla opiskelemassa ja välillä normaalikoululla Varissuolla harjoittelemassa. Yliopistolla opetellaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettamista. Normaalikoulussa käydään seuraamassa toisten oppitunteja ja annetaan palautetta niistä, käydään luennoilla ja pidetään omia oppitunteja. Lisäksi normaalikoulussa pitää suorittaa tietyn verran ”kouluharjoittelua”, mikä tarkoittaa muunlaiseen koulutyöhön osallistumista, esimerkiksi koulun juhlien järjestämistä tai koevalvontoja. Mä olen tähän mennessä saanut kouluharjoittelua muun muassa järjestämällä Aleksis Kiven ja Kalevalan päivän aamunavaukset ja toimimalla valvojana alakoulun diskossa. Meidän oli myös tarkoitus järjestää alakoululaisten kirjastokerho, mutta se ei toteutunut ikinä, koska koulun kirjasto meni remonttiin.

Jännittävintä normaalikoululla on tietysti ollut omien oppituntien suunnittelu ja pitäminen. Se on ollut kivaa mutta myös helvetin raskasta varsinkin näin alkuvaiheessa, kun kokemusta ja materiaaleja ei ole vielä kertynyt. Yhden oppitunnin suunnitteluun ja materiaalien valmistamiseen on mennyt helposti yli 10 tuntia, vaikka oppitunti on tosiaan kestänyt 75 minuuttia. Mä opetin alkusyksyllä vilkasta seiskaluokkaa, loppusyksyllä passiivista kasiluokkaa ja nyt tammikuussa lukiota. Mulle tuli syksyllä ihan shokkina, miten erilaisia ryhmät voivat olla keskenään. Se, mikä toimii toisen ryhmän kanssa, ei toimi YHTÄÄN toisen ryhmän kanssa. Meillä on jokaisella oma ohjaaja, joka istuu oppitunnin aikana luokan perällä ja antaa palautetta tunnin jälkeen. Ohjaajat ovat aika erilaisia keskenään. Toiset ovat tosi tarkkoja ja vaativia, toiset antavat tehdä mitä huvittaa.

Tämä pedarivuosi on ollut kaikista yliopistossa viettämistäni vuosista paskin ja paras. Vuosi on ollut helvetin stressaava, ja välillä, tai oikeastaan tosi usein, on meinannut pää seota kaikkeen tähän epätietoisuuteen, tekemättömiin tehtäviin ja aikatauluihin, jotka muuttuvat koko ajan. Ja kun samaan aikaan haluaa vielä käydä töissä, niin aikataulupaniikki on ihan jokapäiväinen ystävä. Toisaalta mä olen tykännyt hiton paljon koulun ja töiden yhdistämisestä, koska työnteko on jollain tavalla rytmittänyt arkea ja vienyt samalla ajatukset ihanasti pois koulusta.

Ihan parasta pedarivuodessa on ollut vuoden tehokkuus ja hyödyllisyys. Mä en ole vuoden aikana vain istunut luennoilla puhelintani näpsyttelemässä, vaan olen päässyt itse kokeilemaan ja tekemään asioita. Näin ollen tieto on porautunut syvälle aivoihin ja jopa jäänyt sinne. Pedarivuosi on myös ollut mainio kertausvuosi! Suomen kielioppi, Kalevala, retoriset keinot ja argumentaatioanalyysi on tullut kerrattua ihan automaattisesti, koska mun on pitänyt opettaa nämä asiat muille. MIKÄÄN ei motivoi oppimaan asioita niin hyvin kuin tieto siitä, että mun tulee pian opettaa nämä asiat muille ihmisille ja vieläpä täsmällisesti, mielenkiintoisesti ja vittu OIKEIN. Hienosti on siis tullut opeteltua, muisteltua ja muistettua.

Mutta IHAN parasta pedarivuodessa on ollut meidän ryhmä, meidän oma perhe!!! Ennen mä olen haahuillut yliopistossa yksinäni paikasta toiseen ja törmännyt kavereihin ehkä kerran viikossa, mutta pedarivuoden olen viettänyt saman tiiviin porukan kanssa. Apua ja tukea on ollut aina saatavilla, kun sitä on tarvinnut. Ryhmää jään varmasti eniten kaipaamaan toukokuussa, kun tämä loppuu. Olemme menossa maaliskuun lopussa koko porukalla Tukholmaan, jeejee!

Lasse Lehtinen Haluatko miljonääriksi? -ohjelmasta hei!

Kun mä olin nuorempi, siinä noin 10–16-vuotias, mä en rakastanut montaakaan asiaa yhtä paljon kuin visailuohjelmien katsomista. Rakastin Heikointa lenkkiä, Giljotiinia, Greediä, Kymppitonnia ja Onnenpyörää. Joka aamu ennen kouluun lähtöä katsoin Voitto kotiin -ohjelman neloselta. Tykkäsin aivan perhanasti Simo Frangénin juontamasta Maailman ympäri -visailusta, koska olen ollut aina hemmetin kiinnostunut maantiedosta jostain syystä. Mutta kaikista eniten rakastin sunnuntai-iltojen Haluatko miljonääriksi? -ohjelmaa. Siinä oli vittu ohjelma paikallaan! Äidin kanssa sitä aina katsottiin ja jännitettiin kilpailijoiden puolesta sekä testattiin omaa tietämystä. Vaikka nämä jotkut formaatit olivatkin täyttä hömppää, niin jokaista ohjelmaa katsoessaan sai aina haastaa omat aivonsa. Ohjelmia katsoessani opin vaikka mitä. 

Rakastaisin oikeastaan vieläkin samantapaisten ohjelmien katsomista, mutta tuleeko sellaisia enää? Nopeasti mietittynä en keksi montaakaan. Sen sijaan televisioni pursuilee Rakas, sinusta on tullut pullukka- ja Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelmien kaltaisia kilpailuja, joissa kilpaillaankin tietämyksen sijasta siitä, kuinka monta kilogrammaa kilpailija kykenee pudottamaan tietyssä ajassa. Muista tämän hetken viihdeohjelmista mieleeni muistuu ensimmäiseksi ohjelma, jossa tunnetut näyttelijät pukeutuvat satuhahmoiksi ja esittävät lauluja, sekä Suomen surkein kuski, jossa kilpailijat näyttelevät vielä surkeampaa kuin oikeasti ovatkaan, koska jokaisessa jaksossa paras kilpailija putoaa, anteeksi siis ”pääsee”, pois ohjelmasta. (Kukapa haluaisi pois ohjelmasta, johon on ensin kovalla innolla hakenut?) Mä katson silloin tällöin näitäkin ohjelmia. Kysymys kuuluu: mitä mä olen näitä ohjelmia katsoessani oppinut? Vastaus kuuluu: en mitään.

Joskus mulla menee oikeasti hermot. Mulla menee hermot Rakas, sinusta on tullut pullukka -ohjelmaan, jossa pariskunnan miehen tulee pudottaa milligrammalleen oikea määrä kilogrammoja tietyssä ajassa, jotta pariskunta voittaa rahasumman, jolla pariskunnan nainen voi ostaa itselleen silikonitissit. Mulla menee hermot iltapäivälehtien ”Varo näitä tyylimokia!” ja ”Älä tee näitä virheitä pakkasella, jos et halua näyttää ikäistäsi 20 vuotta vanhemmalta” -artikkeleihin. Mulla menee hermot selfieihin, selfie-keppeihin, belfieihin ja belfie-keppeihin. Mulla menee hermot Facebookin mainoksiin, joissa kerrotaan, mihin kaikkiin sairauksiin tulen 55-vuotiaana kuolemaan, jos en tänään syö oikealla tavalla ja harjoita kehoani oikealla tavalla. Mulla menee hermot siihen, että missään ei kehoteta harjoittamaan aivoja millään tavalla. Mulla menee hermot siihen, että kunhan ihminen ei ole ruma ja läski, hänessä on kaikki kunnossa. 

Ennen oli kaikki paremmin... tai ainakin jotkut asiat!

Alfie ja ylfie.

Tyhmä nainen, joka ei osannut elää hetkessä

Olipa kerran vitun tyhmä nainen, joka ei osannut elää hetkessä. Vain ulkomaanmatkoilla, bileissä ja syödessään nainen osasi nauttia elämästään tässä ja nyt. Kaikkina muina aikoina hän muisteli menneisyyttään, katseli vanhoja valokuvia ja kuunteli muistoja herättäviä biisejä. Tai sitten hän odotti tulevaa tai stressasi siitä.

Nainen oli aivottoman kova stressaamaan asioista. Hän stressasi kaikkea ja kaikesta. Hän stressasi etukäteen ja jälkikäteen. Nainen stressasi niin, että hän kiskoi kymmeniä hiuskarvoja päästään joka päivä, itki ja oli tukehtua nauruun sekä kärsi nukahtamisvaikeuksista, pissatulehduksista ja päänsäryistä.

Nainen aloitti syyskuussa opettajan pedagogiset opinnot yliopistolla. Hän koki varsin raskaaksi opintojen ja asiakaspalvelutyön yhdistämisen, ja niinpä nainen alkoi heti syyskuussa odottaa joulukuuta kuin kuuta nousevaista. Kaiken aikaa, päivästä toiseen tyhmä nainen odotti joulukuuta, koska joulukuussa oli vihdoin vuorossa parin viikon tauko koulusta ja rentoutuminen. Ah ja oi, mikä ihanainen joulukuu!

Mutta kun tuo kauan odotettu joulukuu vihdoin saapui, tyhmä nainen huomasi yhä olevansa stressaantunut - oikeastaan jopa vitusti enemmän kuin joulukuuta ennen. Tyhmä nainen nimittäin oli havahtunut siihen tosiasiaan, että seuraava kuukausi, tammikuu nimittäin, olisi oleva maailman työntäyteisin, stressaavin ja tappavin.

Tammikuu ponkaistaisiin käyntiin työpaikan inventaariolla ja vähintään kymmenen tunnin työpäivillä. Nainen vihasi inventoimista. Vaikka hän muuten pitikin työstään, inventaariota hän ei millään meinannut sietää. (Teippirullien laskemista: "387, 388, 389, 390, 391..." Ja pakettikortit: "445, 446, 447, 450, 451... Eikun hetkinen, nyt taisi mennä väärin! Öööää... Missä kohtaa mä olinkaan? Öö, tota noinniin. VITTU VITTU SAAATANA!!!!!") Ja inventaarion jälkeen seuraavat kaksi ja puoli viikkoa tyhmän naisen tulisi pitää kaikki lukion äidinkielen 4. kurssin oppitunnit.

Tyhmä nainen aloitti suunnittelut jo joulukuussa. Hän ryhtyi etsimään lukion 4. kurssin oppikirjoja joka paikasta ja miettimään tuntiensa aiheita. Vaikka tyhmä nainen tiesi hyvin, että parhaat asiat ovat usein vähiten suunniteltuja, hän ei pystynyt lopettamaan tammikuun miettimistä. Ei niin perkele millään! Joulukuu ja edessä siintävä ihana kahden viikon tauko ei enää tuntunutkaan ihanalta eikä oikeastaan yhtään miltään. Joulukuussa tyhmä nainen alkoi odottaa helmikuuta.

Veturitallin Wanhassa valokuvaamossa

Eräänä päivänä pari-kolme viikkoa sitten pakenin nykypäivän todellisuutta äitimuorini työpaikalle Veturitalliin, jonne oli rakennettu ihana wanhojen aikojen valokuvaamo. Olin paikalla vain tunnin, mutta tuo tunti oli koko viikon mielenkiintoisin, erityisin ja hauskin. Jos mä saisin valita itselleni yhden yliluonnollisen kyvyn, mä en valitsisi näkymättömyyttä tai lentämistä, vaan mä valitsisin AIVAN EHDOTTOMASTI kyvyn aikamatkailuun. Mun mielestä olisi aivan sanoinkuvaamattoman upeaa päästä edes hetkeksi katsomaan, miltä maailma on aikoinaan näyttänyt, miten ihmiset ovat nykypäivän ihmisistä eronneet ja mitä esimerkiksi juuri tässä kohdassa, jossa mä nyt istun ja näpyttelen tietokonetta, on ollut vaikkapa 250 vuotta sitten.

Veturitallin Wanha valokuvaamo on auki tammikuun 18. päivään asti. Valokuvaamossa kaikki museossa vierailevat voivat pukeutua vanhoihin vaatteisiin ja muuhun rekvisiittaan ja ottaa valokuvia taustamaalauksen edessä. Studiossa ei ole valokuvaajaa, joten oma kaveri mukaan! (OKM!) Studiossa on erikokoisia, niin naisille, miehille kuin lapsillekin tarkoitettuja vaatteita ja muuta rekvisiittaa, esimerkiksi hanskoja, hattuja ja huiveja ja päivänvarjo.

Mä olin sikäli muita paremmassa asemassa, että äitini työskentelee Veturitallissa ja jäimme hänen kanssaan kuvailemaan taidemuseon mentyä kiinni. Studiossa ei ole pukukoppia, joten vaatteiden vaihtaminen olisi ollut hankalaa, jos muut museoilijat olisivat kytänneet vieressä. Tosin monet vaatteet, ainakin takit ja hameet, sai heitettyä omien vaatteiden päälle.

Mä pukeuduin lopulta kolmeksi eri ihmiseksi. Annoin heille nimiksi Wilhelmiina, Agda ja Kosti. Tässä tulevat tarinat näistä kolmesta historiallisesta henkilöstä.




1. WILHELMIINA MÄKELÄ O.S. HOLMA

Kuvan nainen Wilhelmiina Mäkelä o.s. Holma oli perniöläisen kelloseppä Armas Mäkelän puoliso. Wilhelmiina ei ollut kovin älykäs eikä hän osannut lukea. Hän osasi yksinkertaisia yhteenlaskuja, mutta vähennyslaskuja hän ei osannut lainkaan. Hän oli kuitenkin taitava lasimaalaaja. Hänen lasimaalauksensa koristivat lähes jokaisen perniöläisen ikkunoita 1900-luvun alussa.

2. KREIVITÄR AGDA VON SADELHEIM

Kreivitär Agda von Sadelheim asui Sipoossa von Sadelheimin kartanossa. Hän peri kartanon sekä aviomiehensä 11 hevosta, kun kreivi kuoli höyrylaivaonnettomuudessa vuonna 1909. Kreivitär von Sadelheim ei ollut kovin kaunis, mutta, liekö mittavan omaisuutensa ansiota, hänellä oli vientiä miesrintamalla. Leskeksi jäätyään kreivitär avioitui heti samana vuonna helsinkiläisen laivanrakentajan kanssa, mutta jo vuoden kuluttua hän oli ehtinyt olla naimisissa neljän eri miehen kanssa. Kuollessaan 68-vuotiaana Agda von Sadelheimilla oli 29 lasta 17 miehen kanssa ja 72 lastenlasta.

3. MATRUUSI KOSTI EERIKKI MELANDER

Kuvan mies Kosti Eerikki Melander rakasti laivoja pienestä pitäen, mutta hän rakasti myös huumeita ja viinaa. Hän ehti toimia matruusina vain kaksi kuukautta, kun hänet erotettiin liiallisen viinankäytön vuoksi. Saatuaan lähtöpassit laivastosta matruusi Melander asettui kotikonnuilleen Sysmään ja avioitui messityttö Miinan kanssa.

Siinä olivat kaikki kolme historiallista henkilöä. Matruusin puku oli tarkoitettu lapsille, joten meillä kesti äidin kanssa yhteensä varmaan 15 minuuttia, että saatiin se mun päälle ja varsinkin pois. Paita oli todella kireä eikä joustanut yhtään, joten äiti sai ihan naama punaisena kiskoa sitä mun päältä pois. Onneksi museo oli kiinni.

Väriestejuoksu juostiin Turun Impivaarassa

Leoko-Eleikon Sanomat, 11.9.2014

 Väriestejuoksu juostiin Turun Impivaarassa

FunRunin järjestämä Väriestejuoksu juostiin Turun Impivaarassa lauantaina 30. elokuuta. Paikalle oli saapunut jopa kolmetuhatpäinen joukko uudenlaisesta liikuntatapahtumasta kiinnostuneita osanottajia. Väriestejuoksu on kaikille avoin juoksutapahtuma, jossa osanottajat oman valintansa mukaan joko kävelevät, tanssivat tai juoksevat noin viiden kilometrin pituisen radan, jonka varrella osallistujat kohtaavat erilaisia esteitä, esimerkiksi kiipeilyverkkoja ja liukumäkiä, ja saavat päällensä värijauhetta. Valkoisissa paidoissa matkaan lähtevät juoksijat saapuvat maaliin värijauheen peitossa. Väriestejuoksu on järjestetty tämän vuoden aikana myös Vaasassa, Raumalla, Oulussa ja Lahdessa.
 

Turussa Väriestejuoksuun osallistui sankka joukko eri-ikäisiä ja -näköisiä juoksijoita, mutta valtaosa osanottajista oli 20–30-vuotiaita naisia. Suurin osa väriestejuoksijoista oli sonnustautunut aurinko- tai suojalaseihin ja lipun hintaan sisältyvään T-paitaan, mutta tapahtumapaikalla näki myös naamiaisasuissa kulkevia ihmisiä ja täysin alastomia miehiä.
 

Työnsä kautta tutustuneet ystävykset Anna ja Ira olivat saapuneet Väriestejuoksuun Annan autolla. Anna oli ottanut mukaansa jätesäkkejä, joiden avulla hän yritti estää autoa tahriintumasta tapahtuman jälkeen. Salolais-turkulainen Anna ja Somerolta kotoisin oleva ja sittemmin hankolaistunut Ira ottivat ensimmäistä kertaa osaa Väriestejuoksuun. Ystävykset olivat saapuneet tapahtumaan avoimin mielin.
 

– Olin lukenut tapahtumasta vain vähän etukäteen ja tiesin lähinnä sen, että täällä juostaan ja saadaan väriainetta naamaan, Anna kertoi. – Ira kysyi tammikuussa, lähdenkö hänen kanssaan Väriestejuoksuun. Hän sanoi, että saamme kaupan päälle aurinkolasit, jos ilmoittaudumme tammikuun aikana. Vastasin, että en tiedä tapahtumasta mitään ja että tietysti lähden. Ira ilmoitti meidät mukaan samantien.
 

Anna ja Ira olivat päällisin puolin tyytyväisiä juoksutapahtuman järjestelyihin. Anna totesi arvostavansa suuresti sitä, että Väriestejuoksu ei ole kilpailu vaan rento tapahtuma, joka innostaa myös liikuntakammoisia liikkumaan. Anna ilahtui myös huomattuaan, että Suomessa voidaan järjestää loistavalla menestyksellä sellaisiakin festareita, joissa ei käytetä alkoholia, joskin tapahtuman suurella suosiolla oli hänen mielestään myös negatiivinen puoli.
 

– Juoksuradalla puolet ajasta meni jonottamiseen, koska jotkut esteet olivat niin hitaita ylittää. Jo ennen starttia jono oli satojen metrien pituinen.
 

Myös väriaineen koostumus aiheutti Annassa pientä ihmetystä ja tuskailua.
 

– Luulin väriaineen olevan nestemäistä, mutta tämä onkin jauhemaista. Vedin järkyttävän kokoisen annoksen sinistä värijauhetta suoraan nenääni, kun saavuin esteelle hengästyneenä. Nyt nenästäni valuu mustaa räkää ihan taukoamatta, Anna ulisi.
 

Väriestejuoksun hinta määrittyy sen mukaan, kuinka aikaisessa vaiheessa tapahtumaan ilmoittautuu. Anna ja Ira maksoivat tapahtumasta 35 euroa. Hintaan sisältyivät juoksun lisäksi aurinkolasit, T-paita, alkujumpat ja värijauhepussi sekä sponsorikassi, joka piti sisällään muun muassa pienen sipsipussin, myslipatukan ja smoothien.
 

FunRun on järjestö, joka omien sanojensa mukaan järjestää ”erittäin erikoisia juoksutapahtumia”, jotka ovat avoimia kaikille. Väriestejuoksun lisäksi FunRun on järjestänyt talvitapahtuma SnowRunFestin ja mutajuoksuja. Lokakuussa saa Raumalla ensi-iltansa sisätiloissa juostava ManicRun-juoksufestari, jossa esteradat ja rave-valaistus sekä menevä diskomusiikki kohtaavat toisensa. Tammikuussa ManicRun järjestetään myös Turun Kupittaalla. Ilmoittautuminen tapahtumaan on käynnissä FunRunin nettisivuilla. FunRunin tapahtumiin saa kuka tahansa ilmoittautua myös talkootöihin.

KUVIA (Oikeudet Leoko-Eleikon Sanomilla) :