Dream of Balifornication

Hello hello, it's Anna again! Mitäs kuuluu? Mulle ihan hyvää. Rakastan tätä aurinkoista ja lämmintä ilmaa, mikä ei varmaan ollut yllätys mut tunteville.

Viime kuussa tosin koin vielä kymmenen kertaa paahtavammat olosuhteet, kun kävin viettämässä talvilomani Indonesian Balilla. Nyt ajattelin vähän kertoa tuosta kivasta matkasta.

Syy siihen, miksi valitsimme kohteeksi juuri Balin, oli yksinkertaisesti hinta. Matka maksoi kaikkinensa (lento+hotellit) 600 euroa henkilöltä, mikä on mielestäni ihan siedettävä hinta kohteesta, joka sijaitsee melkein Australiassa. Matkakohteen valinta on mulle yleensäkin aivan täyttä kolikkopeliä, vaihtelen Momondossa hakuehtoja ja valitsen jonkun hinta-laatusuhteeltaan hyvän vaihtoehdon, joka sattuu eteen.

Ennen matkaa meillä oli vaikeuksia päättää, mistä ottaisimme hotellin. Aikaa koko saaren kiertämiseen ei harmillisesti ollut. Olin kuullut, että Kuta Beachille, aussien bilehelvettiin, ei kannata majoittua. Pitkän tutkiskelun jälkeen päädyimme ottamaan hotellin Kutan reunalla sijaitsevalta Seminyak-nimiseltä alueelta, joka oli Kutaa rauhallisempi mutta kuitenkin eläväinen.

Seminyakin lisäksi varasimme hotellin pariksi päiväksi sisämaassa sijaitsevasta Ubud-kylästä, joka oli vehreä ja viidakkomainen. Yhden päivän vietimme myös Nusa Lembongan -nimisellä saarella Balin edustalla. Kävimme myös uteliaisuudesta tsekkaamassa Kuta Beachin yön, joka oli kuin olikin melko järkyttävä.

Seminyak Beach

Kun astuimme ulos Balin Denpasarin lentokentän ovista, meitä vastassa oli lehmänhenkäystä muistuttava, julmetunmoinen kuumuus-kosteus-kombo. Sen lisäksi vastassa oli valtava ja meluisa, kymmenien ellei jopa satojen taksimiesten muodostama muuri.

TAXI MADAM
TAXI TAXI
WHERE DO YOU WANNA GO
GOOD PRICE MADAM
TAXI

!!!!

Kiersimme muurin, koska olimme lukeneet etukäteen eräästä luotettavammasta taksifirmasta, jonka tiskille yritimme kävellä. Miehet kuitenkin seurasivat. Se osoittautui loppupeleissä hyväksi myyntikikaksi. Alkoi nimittäin ärsyttää koko kentällä oleminen niin kerpeleesti, että päädyimme lopulta ottamaan miehistä yhden, jotta pääsimme vain nopeasti hittoon sieltä.

Taksissa mua alkoi kuitenkin harmittaa vielä vähän lisää. Taksimies ei nimittäin puhunut mulle sanaakaan. Puhui kyllä, mutta ei mulle. Mä olin Balilla mun miespuolisen kaverin kanssa, ja taksikuski kohdisti jok'ikisen kysymyksensä ja asiansa hänelle.

Where are you from, sir?
It's cold in Finland yeah sir?
What are you gonna do in Bali, sir?

Mä vastasin pariin kysymykseen, mutta taksimies lähinnä sivuutti mun vastaukset ja jatkoi sir-kysymyksiään, olihan matkanjohtaja tietysti mies. Sinänsä ironista, koska se olin minä joka meidän koko matkan oli varannut. Siinä taksin takapenkillä istuessani opin sitten taas kerran arvostamaan armasta synnyinmaatani vähän lisää. Eivät asiat Suomessakaan hienosti ole, mutta tuntuu oudolta huomata, kuinka kaukana perässä muualla laahataan.

Kaiken kaikkiaan Balin-reissu oli kuitenkin aivan ihana, vaikka pientä märmätyksen aihetta välillä ilmaantuikin.

SEMINYAK

Seminyak oli hyvä valinta tukikohdaksi. Meidän hotelli sijaitsi ihan Seminyakin sydämessä, ja hotellin ulko-ovista astui suoraan basaariin. Parasta Seminyakissa olivat auringonlaskut, joita koko Seminyakin väki, niin paikalliset kuin turistit, kerääntyivät Seminyak Beachille katsomaan. En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä rannalla.

Skootterit parkissa

Niin kovat aallot ettei kukaan halua uida. Paitsi koira.

Ihana La Favela -baari Seminyakissa:

UBUD

Ubudista tykkäsin ehkä vielä enemmän kuin Seminyakista. Ubud tosiaan sijaitsi sisämaassa, joten siellä ei ollut merta ollenkaan, mutta riisipeltoja, temppeleitä ja viidakkoja oli. Myös meidän hotelli oli aikamoinen kokemus.

Meidän Ubudin hotelli Ani's Villas sijaitsi rotkossa, pienen joen yläpuolella lähellä Ubudin keskustaa. En ole koskaan ollut yhtä vehreässä hotellissa. Kaikenlaista herhiläistä ja jättisudenkorentoa lenteli vastaan, kuin sademetsään olisi joutunut. Hotelli maksoi 22 euroa/yö eli 11 euroa naamalta.

Tää kissa sähisi mulle ja meinasi hyökätä kimppuun, kun otin kuvan

Hotelli oli päivällä ihana. Yö oli sitten taas yhtä selviytymistaistelua. Ulkoa kantautuva räkätys, sähinä, räksytys ja kaiken maailman ulvonta sekä muut viidakon äänet olivat niin kovia, etten saanut unta. Selailin Facebookia sängyssä hyttysverkon sisällä ja yritin olla ajattelematta sängyn ulkopuolella olevaa maailmaa. Huoneen seinässä oli tuuletusreikiä, joiden kautta gekot kävelivät sisään ja ulos, ja olin myös nähnyt päivällä huoneen katossa ison hämähäkin. Jossain vaiheessa jouduin käymään vessassa. Pidin silmät puoliksi kiinni enkä katsonut nurkkiin. Loppupeleissähän siellä olisi voinut olla melkein mitä tahansa kämmenen kokoista. Kylläpä oli koettelemus helsinkiläismuijalle. Nukahdin lopulta joskus vähän ennen viittä.

Rice field walk

Kävimme myös Ubudin apinametsässä. Kyseessä on apinoille pyhitetty metsä, josta ne saisivat poistuakin, mutta mikäs niillä siellä on ollessa. Mulla oli laukku mukana, jossa oli mun passi ja lompakko. Heitin laukun kangaskassiin ja sidoin kangaskassin kireästi kiinni ranteeseen. Olisi meinaan voinut muutama kyynel tulla, jos mun passi olisi päätynyt apinan mukana johonkin palmunlatvaan.

Vielä pari kuvaa Nusa Lembongan -saarelta, rauhan tyyssijasta:

Ja Kuta Beachin yö, rauhattomuuden tyyssija:

Turismi on Balille elintärkeä elinkeino, ja sen huomaa Balilla kulkiessaan. Balilaiset ovat todella kohteliaita ja pitävät turisteja kuin kukkia kämmenellä. Mullekin availivat jatkuvasti ovia, tervehtivät ja saivat tuntemaan oloni kuningattareksi. Good evening madam! Minä, jolla oli läpyttimet jalassa ja aurinkorasvaa pitkin naamaa.

Balin-matka oli siis ratkiriemukas, ja lähtisin heti takaisin, jos rahaa löytyisi. Persekään ei kyllä ihan heti kestäisi sitä lentomatkaa uudestaan. Balin-reissu taisikin olla viimeinen, jonka tein alle kolmekymppisenä. Täytän nimittäin kolmekymmentä alle kolmen viikon päästä.

Ja siis PERKELE: ilmeisesti sen myös huomaa päältäpäin! Nimittäin tuo ahdistava MADAM-sana - mistä se on yhtäkkiä tullut?? Mua puhutellaan ulkomailla nykyisin ihan poikkeuksetta sanalla madam. Määm! Näin kävi Balilla ja on käynyt viimeisen vuoden aikana myös Pariisissa, Ateenassa ja Brysselissä. Olen siis rouva.

Muistaakseni olin vielä pari vuotta sitten Torontossa aina miss, neiti. Sen jälkeen vain on tapahtunut jotain. Matkustin mihin vain, niin joka paikassa olen yhtäkkiä määm, ihan sama olenko jonkun kanssa vai yksin. Määm-sana tuo mulle ensimmäisenä mieleen 55-vuotiaan naisen, joka käyttää Chanel vitosta.

Noh. Yritän ajatella positiivisesti, että mua ei nähdä enää teinityttönä, vaan naisellisena, itsenäisenä ja kypsänä naisena, mitä ehdottomasti olenkin.

Mikä minua vitutti tänään: puhelimen käytöstä bussissa huomauttanut mies

Istuin aamupäivällä bussissa puoli tuntia. Mua vastapäätä istui mies, joka katsoi mua välillä ärsyyntyneesti. Lopulta mies kallistui mua kohti ja siinä polviinsa nojatessaan lausui näin:

"Anteeksi neiti, mutta mun on ihan pakko kysyä, että oletko sä jossain somaattisessa puhelinpsykoosissa, koska sä et ole tän matkan aikana tehnyt mitään muuta kuin räplännyt sitä sun puhelintas??"

Vastasin miehen olevan oikeassa. "Joo kyllä, olen somaattisessa puhelinpsykoosissa."

Mies ärsyyntyi entisestään ja totesi mun riippuvuuden olevan vakava tila. Jotain muutakin harmituksissaan selitti tästä vallitsevasta rappiollisesta älypuhelinkulttuurista. Lopuksi toivotti mulle hyvää äitienpäivää ja poistui.

Ensiksi, en ole äiti. Toiseksi, en ymmärrä mitä mun olisi sitten pitänyt bussissa tehdä. Tuijottaa omia kenkiä, tai maisemia, jotka olen nähnyt 70 kertaa?

En jaksanut edes alkaa selittää miehelle, että olin puhelimellani oppimisympäristö Moodlessa. Luin yhteenvetoa, jonka verkkokurssin opettaja oli koonnut viimeisestä viikkotehtävästä.

Toisin sanoen opiskelin. Ilmeisesti olisin kuitenkin tehnyt sen uskottavammin ja kaikin puolin paremmin, jos olisin tulostanut yhteenvedon paperille, tuonut sen mukanani bussiin ja tehnyt siinä lukiessani vaikka alleviivauksia.

Miehen maailmassa taisin olla tyhjänpäiväinen muija, joka oli uppoutunut niin syvälle ihanaan sosiaaliseen mediaansa, ettei edes tajunnut huomioida ympäröivää maailmaansa enää ollenkaan. Sitäkin osaan olla, mutta älypuhelinta voi käyttää muuhunkin. Sillä voi ladata bussista otetun selfien Instaan ja odottaa tykkäyksiä, mutta sillä voi myös lukea romaania, opiskella, tehdä töitä, katsoa dokumenttia, lukea uutisia ja kolumneja, kommentoida sisältöjä ja tuottaa niitä itsekin.

Suhtaudun itsekin nuivasti sosiaalisissa tilanteissa puhelimia käyttäviin ihmisiin ja pidän monia älypuhelimen tuomia vaikutuksia huonoina, lukutaidon ja keskittymiskyvyn heikkenemistä varsinkin. Mutta kylläpä rasittaa tällainen kulttuuri, jossa älypuhelin on lähtökohtaisesti iivöl ja sitä työmatkalla käyttävä henkilö vakavan riippuvuuden uhri. Ihmiset ovat lukeneet ennenkin kirjoja ja lehtiä, olleet samalla tavalla "poissaolevia" bussissa, kotona ja puistossa. Poissaolevuus on kuitenkin hyväksytympää kirjan kuin puhelimen kanssa.

Älypuhelin on tietysti ulkopuolisille kirjaa etäisempi härveli, koska ulkopuoliset eivät tiedä mitä älypuhelimella tehdään. Kirjan kannesta voi nähdä, mitä toinen lukee, mutta bussissa älypuhelinta toljottava tyttö voi yhtä hyvin lukea Sinuhea kuin lähetellä hävyttömiä viestejä Alastonsuomessa. Tai tehdä vaikka molempia samaan aikaan.



Älypuhelin on verrattoman kätevä laite, joka mahdollistaa lukemisen missä vain. Mun päivittäinen työmatka kestää puoli tuntia, enkä todennäköisesti jaksaisi lukea bussissa kirjaa tai lehteä, ne kun eivät edes mahtuisi laukkuun. Rakas puhelimeni taasen kulkee aina mukana. Käytän lähes kaikki työmatkat ja ruokatauot hyödyksi opiskelemalla tai lukemalla uutisia. Se tapahtuu kuin huomaamattani. Joskus iltaisin kotiin tullessani näen keittiönpöydällä Hesarin ja poden huonoa omaatuntoa, kun en ole taaskaan koskenut siihen aamulla. Illalla sitä selatessani kuitenkin huomaan, että mähän olen lukenut artikkeleista päivän aikana vaikka kuinka monta. Damn!

Tarkemmin ajatellen voin siis todeta lukevani nykyisin paljon enemmän uutisia kuin ennen älypuhelimen ostamista. Tiedän myös joidenkin mun kavereiden hotkivan kirjoja nopeampaan tahtiin, kun voi vain hypätä kirjasta seuraavaan kulkematta kirjaston kautta.



Ennen oli kirja. Nykyisin kirjalla on paljon hyviä kilpailijoita. On hiton laadukkaita sarjoja, elokuvia, podcasteja, videoita ja blogeja. Voin oppia tekemään mansikka-piimä-sitruunakakkua hakemalla ohjeet keittokirjasta, katsomalla netistä opetusvideoita tai lukemalla reseptin jonkun kajaanilaisen perheenäidin blogista. Kaikissa tapauksissa opin.

Haluaisin siis vain sanoa bussimiehelle, että maailma muuttuu halusi tai ei. Siihen ei bussimärmätykset tuntemattomalle muijalle auta.

Somaattisesta puhelinpsykoosista kärsivä älypuhelimen vanki

Kymmenen leffaa/sarjaa, jotka jättivät traumoja lapsena

Äiti lähetti viime viikolla meidän perheen Whatsapp-ryhmään ylläolevan kuvan. Hänen oma vastauksensa oli Andalusialainen koira. Iskän oli 'Se' toisesta maailmasta. En ole nähnyt kumpaakaan, iskän leffasta en ollut kuullutkaan.

Mun oli sen sijaan vaikea nimetä vain yhtä. Vastasin ensialkuun kolme eri leffaa. Sen jälkeen niitä alkoi virrata mieleen yhä enemmän, ja olisi tehnyt mieli pitää tunnin pituinen luento. Blogi tuli siis tarpeeseen, taas kerran. <3 Olen muuten kirjoittanut tätä blogia nyt vähän yli neljä vuotta. Ihan hyvin blogilta, joka on perustettu tylsistyneenä krapulassa ja jonka nimikin on tempastu krapula-aivojen syövereistä kahden sekunnin miettimisen jälkeen.

Suurin osa mua traumatisoineista ohjelmista on lastenohjelmia, mikä on sinänsä mielenkiintoista. Kauhuleffoja en pahemmin pelännyt lapsena. Päinvastoin ne olivat pirun kiinnostavia - ehkä siksi että ne olivat kiellettyjä. Muistan kun katsoin Tappajahai ykköstä 7-vuotiaana silmät nauliintuneena televisioon, ja kun tuli väkivaltainen kohtaus, äiti meni ja sammutti telkkarin. Juoksin äkkiä laittamaan sen takaisin, mutta äiti pani vielä paremmaksi ja vetäisi johdot irti. Niitä en saanut takaisin ja olin raivoissani. Huusin täysillä kaikenlaista, varmaankin että äiti on paska ja hullu ja laita tappajahai takaisin tai tapan sut ymmärrätkö. Muistan sen pettymyksen tunteen vieläkin todella elävästi.

Mä olen myös kasvanut kaveripiirissä, jossa kauhuleffoja katsottiin paljon jo alakouluiässä. Tiedän mitä teit viime kesänä, Urban Legend, Scream, Halloween ym ym ym, ja teini-iässä edelleen Ring ja Kauna ym.

Näistä mut on pelästyttänyt pahanpäiväisesti ainoastaan Urban Legend, tarkemmin sanoen elokuvan alku. Siinä murhaaja on piiloutunut kirveen kanssa auton takapenkille, eikä autoa ajava nainen tietenkään tiedä sitä. Muhun tämä on vaikuttanut niin, että tarkistan edelleen pimeällä autoon astuessani, ettei takapenkillä tai takapenkin jalkatilassa ole ketään.


No siinä tulikin jo esipuheessa mainittua yksi. Tässä vielä ne muut:

2. Muumit. Niitä tosin on vähän turha edes mainita, niin massiivinen määrä lapsuudenkauhuja heihin liittyy. Suurimmat arvet jätti jakso, jossa Muumipeikko piiloutuu taikurinhattuun ja muuttuu kummalliseksi peikoksi - tai miksikä lie, peikkohan hän taisi olla jo alun perin...! Myös muurahaisleijona oli kamala, samoin lihansyöjäkasvit, aavelaiva ja aaveen jalat Muumipeikon vatsan päällä. Ja voi perkele sitä hylyssä hengailevaa mustekalaa Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvassa.

3. Pinokkio ja kohta jossa pojat muuttuvat aaseiksi

4.  Lumikki ja kohta jossa ilkeä äitipuoli muuttaa itsensä vanhaksi eukoksi. Ja sitten hän vielä pöllähtää ahdistavalla tavalla kuin tyhjästä kääpiöiden mökin ikkunaan, kun kääpiöt ovat töissä ja Lumikki yksin kotona. "Ne pikkumiehet eivät ole täällä?"

5. The Joulukalenteri ja jaksojen lopussa soiva pelottava musiikki ahdistavilla näsäkuvilla höystettynä. Katsoin lapsena The Joulukalenteria meidän olohuoneessa kaverini Tiian kanssa. Iskä oli ulkona ja päätti peläyttää meidät kurkkaamalla yhtäkkiä ikkunasta sisään. Hänen oli täytynyt ottaa jotain jakkaraksi, koska ikkunoihin ei ylettynyt muuten. Siksi emme olisi odottaneet näkevämme ikkunassa yhtään mitään, ja yhtäkkiä siinä olikin ihmisen pää. Hyvä ettei kattoon asti Tiian kanssa lennetty, kun pelästyttiin ja kiljuttiin niin paljon. Tiia muistutti tästä juuri pari vuotta sitten, eli iskän säikäyttelyt jättivät nähtävästi pysyvän muiston kumpaankin. Ouh fuck D:

6. Lumimies-peli. (Tämä on siis joo peli, mutta mainitaan se silti.) Kun olin pieni, iskä pelasi kauhistuttavaa peliä tietokoneella (sellaisella isolla pöytäkoneella, johon piti kytkeä kuusi metriä pitkä piuha kun halusi nettiin, sitten se piippasi ja rätisi vartin ennen kuin yhdisti). En tajunnut pelistä hevonhittojakaan, paitsi että siinä piti lasketella, ja jossain vaiheessa jostain puun takaa ilmestyi kammottava hirviö, joka SÖI laskettelijan. En ymmärtänyt, miksi iskä nauroi sitä pelatessaan, mä kun mietin että pelin täytyi olla koko maailman sairain.

Nykyisin en ehkä enää pelkäisi lumimiestä niin paljon.

7. Odysseuksen harharetket ja kauhea kyklooppi, joka pitää Odysseuksen porukkaa vankina luolassaan. Lopulta miehet survaisevat jonkun tikun kykloopin ainoaan silmään ("Tämä ei toimisi jos hänellä olisi kaksi silmää", muistan Odysseuksen kuiskaavan) ja pakenevat luolasta lampaiden vatsoissa roikkuen. Tämä oli siis joku piirretty, suoraan helvetistä tämäkin. Äiti vissiin lainasi kyseisen videokasetin joskus kirjastosta tarkoituksenaan sivistää mua ja tutustuttaa maailmankirjallisuuteen, mutta käteen jäi lähinnä perkeleelliset traumat.

8. Tarzan. Käänsin joskus lapsena jollekin kanavalle, ehkä kolmoselle, josta sattui tulemaan ikivanha mustavalkoinen Tarzan. Tarzan oli luolassa ja törmäsi jättimäiseen hämähäkinseittiin, johon hän jäi jumiin. Hetken päästä kulman takaa alkoi lähestyä hervottoman kokoinen hämähäkki. Olin yksin kotona ja sain paskahalvauksen. Jos näkisin saman kohtauksen nyt, luultavasti vain nauraisin hämähäkin epäaitoudelle, mutta silloin en pystynyt järkytykseltäni liikkumaan sohvalta.

9. Kauniit ja rohkeat ja Sheila, joka piti jotain tohtoria (?) vankina kellarissa. Olin samanaikaisesti sekä todella kiinnostunut että kauhuissani. Jokainen jakso oli katsottava, vaikka olin silloin niin mukelo etten edes ehtinyt lukea tekstityksiä kokonaan.

10. Matka maailman ympäri 80 päivässä!!!!! Tämä on ehkä hirvein; vieläkin tekee pahaa katsoa kohtausta, jossa prinsessaleski meinataan polttaa elävältä roviolla. Lapsena mieleen syöpyi todella ahdistavana myös kohtaus junasta, jossa Tico on juuri purrut naamioitunutta Transferia sormeen. Transfer seisoo yksin peilin edessä, imee sormeaan ja riuhtaisee pois naamionsa, joka lätsähtää ikkunaan kuin lätty. "Ensi kerralla en epäonnistu", hän toteaa, ja silmä välähtää kuten hänellä aina.

Siinä joitain. Suurinta osaa pystyisin katsomaan nykyisin helpostikin. Toisaalta on myös elokuvia, jotka menivät lapsena leikiten mutta ovat nykyisin henkisesti todella rankkoja. Esimerkiksi upea Leijonakuningas, joka pieksee ahdistavuudellaan lumimiespelit ja odysseuspiirretyt mennen tullen.

"Hei voi saatana! Tässä on otettu joku 200 vitun kuvaa jo!"

Kävinpäs viime viikolla Ateenassa. Toin sieltä työkavereilleni tuliaisia, kahta erilaista kreikkalaista karamellia. Maiston tänään ruokatauolla niistä ensimmäistä, ja se oli oudoin ja pahin karkki, jonka olin ikinä syönyt. Kotiin lähtiessäni päätin heittää suuhun vielä toisenlaisen, ja ei helvettiläinen! Se maistui ehkä VIELÄ pahemmalta, vaikken olisi uskonut sen olevan mahdollista. Myös pomo sylkäisi karkkinsa ulos. En ole muistaakseni ennen tuonut matkoilta tuliaisia töihin enkä ole varma, uskallanko näillä tuliaisenvalintataidoilla tuoda jatkossakaan.

Tänään siis vähän harmitti, mutta ei yhtään niin paljon kuin viime perjantaina. Silloin olin historiallisella Akropolis-kukkulalla. Ja koska olin siellä kerrankin, oli siellä saatava kuvia, paljon ja hyviä.

Paljon niitä otettiinkin, ja hetken päästä taas lisää - nimittäin melkein kaikissa oli jotain vikaa. Joissakin pönötti taustalla toisia turisteja, huivi oli huonosti, tai sitten kengät olivat rajautuneet pois tai tukka oli mennyt tuulen takia vinoon.

Ja siis voi vittu, miten surullisen naisen se musta teki. Ei siis se, että kuvissa oli pieniä vikoja. Vaan se, että ne ylipäänsä olivat ongelma.

Surullisesta naisesta vieläkin surullisemman teki se, ettei hän ollut ainoa. Not even close. Vaikka oli vuoden kylmin kuukausi, Akropolis oli täynnä valokuvailevia turisteja, snäppääjiä, bloggaajia, instatyttöjä ja -poikia puhelin kädessään tai selfiekepissään.

Tiesivätköhän he loppupeleissä edes Akropoliksesta mitään, paikasta jonne olivat tulleet? Tai kiinnostiko se heitä, ainakaan yhtään niin paljon kuin se, mistä kulmasta Akropolis ja sen rakennelmat näyttivät parhailta? Joku oli varmaan valinnut päivän asunsakin sen mukaan, mikä sopisi Parthenonin temppelin kanssa yhteen. Kuinka tyhmiä tämä kaikki ihmisistä vielä tekee, jos näin on.

Ihmisten tapa himokuvata itseään nähtävyyksien edessä ei häiritse mua tippaakaan. Miksi keskittyisi näpsimään kännykällä kuvia pelkästä nähtävyydestä - sellaisia kun löytyy Googlesta hakemalla miljoonia. Sen sijaan on kiva saada muistoja itsestään, siitä minkä näköinen ja ikäinen on missäkin paikassa ollut. Maisemat voivat pysyä samoina pitkäänkin, mutta ihminen muuttuu.

Silti välillä huomaan haikailevani menneitä aikoja, sitä, kun ei ollut vielä kehittyneitä kännykkäkameroita ja älypuhelimia. Kun otettiin yksi kuva monesta paikasta eikä tuhatta yhdestä. Kun ei valittu tuhannesta kuvasta yhtä, parhaiten sosiaalimediaan sopivaa. Silloin jopa muistot vuosien takaisista matkoista säilyivät kirkkaampina, kun kuvat olivat monipuolisempia. Kun ei ollut poistettu kamerasta kuvaa, joka oli kelvoton siksi, että takana pönötti toinen turisti, koska kääks Instagram-seuraajathan olisivat saattaneet kiinnittää kaiken huomionsa sellaiseen ikävään yksityiskohtaan - miettiä, ettei parempaa kuvaa ollut saatu ja oli siksi jouduttu tyytymään virheelliseen.

Mä rakastan matkakuvia. Rakastan kauniita ja virheettömiä kuvia, tykkäilen toisten hienoista kuvista somessa. Mutta mä rakastan myös aitoutta.

Mua on aina ärsyttänyt selata sivustoja, joissa esitellään paparazzien ottamia rumia kuvia julkkiksista arki-lookissaan ja nauretaan niille. Miksi netti-ihmiset jumaloivat julkkisten täydellisiä rantakuvia, joita on parhaassa tapauksessa otettu ja muokattu päiväkausia, ja ilkkuvat kuville, joissa julkkis istuu sunnuntaina perheensä kanssa pizzeriassa ilman meikkiä. Haha, että niinkö rumalta tavikselta hän oikeasti näyttääkin.

Äskenkin katsoin Youtubesta jonkun celebrities without makeup -videon. Siellä oli mm. tällaisia kommentteja: "I think I am going to be sick...Please god take the pictures away", "lady gaga was the worst ever who would go out with her gross" ja "Dang Adele ugly I'm sorry :/ to say it but it's true."

No en nyt tiedä... Eikö nyt vähän kaikista ihmisistä ole mahdollista saada hyviä ja huonoja kuvia. Mustakin on olemassa järkyttäviä kuvia ja toisaalta hyvin mainioitakin, joskus näytän hirviöltä ja joskus taas en. Eikö se nyt vain ole elämää, saada yhtenä päivänä täydellinen rantakuva ja iloita siitä, ja jonain toisena istua perseen näköisenä krapulassa pizzeriassa.

Vuosi 2017

Mä tulin iloiseksi vuodenvaihteessa, kun yllättävän moni mun kavereista oli päättänyt kirjoittaa Facebookiin kertauksen menneestä vuodestaan, osa pitkästikin. Juuri edellisessä blogikirjoituksessani märmätin Facebookin tylsyydestä, ja kuin tilauksesta se muuttui mielenkiintoisemmaksi, ainakin parin päivän ajaksi. Kavereiden kirjoituksista inspiroituneena ( = päätin siis matkia) haluan kirjoittaa itsekin jotain mun vuodesta twenty seventeen, muutoksista, matkoista ja elämäntavoista.

Kesällä aluepäällikkö oli vierailulla mun työpaikalla Salossa. Kävelin hänen luokseen ja kysyin, voisinko siirtyä Helsinkiin. Vaikka kysymys oli täysin spontaani, ajatus Helsinkiin muuttamisesta oli pyörinyt mun mielessä jo jonkin aikaa. Suun avaaminen kannatti, nimittäin syyskuusta lähtien olen asunut Helsingissä 63 neliön huoneistossa yhden koiran ja kahden ihmisen kanssa. Käyn täällä töissä, minkä lisäksi täydennän mun tutkintoa eli opiskelen Tampereen avoimessa yliopistossa. Opinnot tapahtuvat verkossa, joten Tampereelle ei tarvitse mennä. Oon myös kirjoittanut toista vuotta artikkeleita Salon Seudun Sanomiin, aihepiireinään matkailu, ystäväni parvekepuutarha ja kolme ulkomaille muuttanutta entistä Nokian työntekijää.

Hungary

Mä täytän tänä vuonna kolmekymmentä. Tiedän monien ikätoverieni olevan sinut asian kanssa, mutta mä en ole. Tunnen itseni vielä ehkä 26- tai 27-vuotiaaksi, ja ajan liian nopea kuluminen ahdistaa mua. Huomaan tulleeni kolmekymppiseksi lähinnä siitä, että kyseenalaistan nykyisin hirveästi asioita enkä ole niin naiivi kuin ennen. Lisäksi olen alkanut kuunnella klassista musiikkia. Aloin harjoitella joulukuussa pianolla Dmitri Shostakovichin Waltz no. 2 -kappaletta ja olen totaalisen rakastunut siihen. Kaipaan mun pianoa täällä Helsingissä.

Multa puuttuu kyky olla tekemättä mitään. Käyn iltaisin uimassa, taidenäyttelyissä sekä weekly meetingeissä, haalimalla haalin päiviini ohjelmaa. Eikö suurin osa ihmisistä juuri rakasta sitä, kun voi vain maata sohvalla tekemättä mitään? Mulle se ei sovi - alan yliajatella asioita ja muutun levottomaksi. En tiedä, mistä se johtuu. Osittain sinkkuudesta varmaankin. Oon miettinyt jonkun harrastuksen aloittamista. Haluaisin jatkaa espanjan opiskelua tai soittaa kabinettiorkesterissa. Varsinkin jälkimmäinen olisi ihanaa, mutta osaan soittaa vain pianoa enkä ehkä haluaisi olla orkesterissa pianisti. Mieluiten soittaisin viulua, mutta en ole ikinä koskenutkaan viuluun.

Katsoin jo googlestakin, missä voisin aloittaa viulunsoittoharrastuksen. Siellä mainostettiin lähinnä erilaisia musiikkileikkikouluja. Selasin ensimmäiset pari sivua hakutuloksia, ja niiden pääasiallinen viesti oli, että viulunsoitto aloitetaan tavallisesti 5-7 vuoden iässä, jotkut aloittavat 4-vuotiaanakin. Vauvapalstalla sanottiin, että toki voi kolmekymppisenäkin aloittaa, kunhan on valmis hyväksymään sen tosiasian, että siinä vaiheessa sitä tehdään vain omaksi huvikseen, mistään ammatillisesta tasosta on enää turha haaveilla. Juuri tätä tarkoitan ajan liian nopealla kulumisella ja siihen liittyvällä ahdistuksella. Ihan vitun sama, voisin silti aloittaa, jos se ei olisi niin kallista. Jos joku voisi opettaa mua monta kertaa viikossa kahvipakettipalkalla, olisin sairaan hyvä jo 31-vuotiaana ja tunkisin jauhot koko masentavan vauvapalstan porukan suuhun.

Poland

Matkasin vuonna 2017 paljon. Koko neljän viikon kesälomani vietin ulkomailla, ensin Torontossa. Siellä oli upeaa, mutta en tuntenut enää samanlaista ikävää ja kipua Torontoa kohtaan, koska monet siellä asuneet ystäväni olivat lähteneet kaupungista ja se tuntui tyhjemmältä. Toronton jälkeen reissasin ensimmäistä kertaa elämässäni Belgiaan ja Luxembourgiin kavereita katsomaan. En tiedä, mitä mieltä Belgiasta olin. Belgialaisten kaupunkien vanhat talot ja kujat olivat mykistävän kauniita ja sympaattisia, mutta niiden ulkopuolella Belgiassa ei näyttänyt olevan mitään. Brysselikin oli heittämällä yksi rumimmista pääkaupungeista, jonka olen nähnyt. Mutta belgialaiset oluet, ne olivat täydellisiä ja niitä oli miljoonittain. Rämistelin kaupunkipyörällä ympäri Antwerpenin kuoppaisia mukulakivikatuja useita päiviä. Viimeisenä iltana kaaduin pyörällä ensimmäistä kertaa lähes 15 vuoteen, se tapahtui Antwerpenin keskusaukiolla. Ei sattunut, mutta vittu kun ärsyttää vieläkin! Vuonna 2017 kävin myös Budapestissa, Los Angelesissa, Tallinnassa, Gdanskissa ja Pariisissa.

Mun elämäntavat ovat edelleen vähän mitä sattuu. Rakastan sipsejä ja halpaa olutta aivan järkyttävästi. Toisaalta mulla oli joskus Turussa tapana tuoda kotiin Hesburgerin kerrosaterioita ja pakastepizzoja ja hodareita, mutta Helsingin kämpässä en ole tehnyt niin. Mitä kämppiksetkin ajattelisivat, kun näkisivät sellaisia mun hyllyllä? Eilen ostin kaupasta viinirypäleitä ja porkkanoita. Salossa hyppäsin aina autoon kotioven edestä, mutta Helsingissä kävelen paljon, päivittäin runsaasti yli 10 000 askeleen tavoitteen, paitsi krapulapäivinä, jolloin otan korkeintaan 2000 askelta. Helsingissä asuminen tekee musta paitsi terveellisemmän myös oikeastaan kaikin puolin vastuullisemman ihmisen. Turussa jätin laseja ja kattiloita pöydille ja lattioille, mutta Helsingissä en ole tehnyt sitäkään.

Tänään mulla on vapaapäivä! Aion pestä pyykkiä, viedä pulloja kauppaan, vaihtaa lakanat, viedä kämppiksen Pupsu-koiran ulos ja hakea Etolasta meille uuden saippuapullon. Toivottavasti jaksan olla jatkossakin yhtä hyödyllinen vuonna 2018!

The United States of America

Finland

Finland

Finland

Finland

Canada

Canada

Luxembourg

Belgium

Belgium

Finland

Finland

Finland

France

Finland

Finland