No voi kyynel, kun ei ihminen osaa viettää aikaa yksin

No voi kyynel, kun ei ihminen osaa viettää aikaa yksin. Vähän positiivisempaa asennetta nyt kehiin. 

Ainahan voi lukea, askarrella, jumpata, säveltää. Sitä paitsi, yksinhän on juuri parhaassa laatu seurassa eikä tarvitse tapella mitä elo kuvaa katsotaan. ;)

Ihme nurinaa. Olisivat kiitollisia, että on katto pään päällä.

Tein eilen virheen. Menin erehdyksessä lukemaan kommentteja artikkelin alta, joka käsitteli yksinasuvien lisääntynyttä yksinäisyyttä korona-aikana. Yritän nykyisin vältellä kommenttikenttien lukemista. Empatiakyvyttömät ja kaikkitietäväiset ihmiset saa mun mielialan laskemaan pohjamutiin tai vieläkin alemmas maankuoren alle. Enkä osaa olla välittämättä, vaikka haluaisin. 

Mä oon ollut viimeisen vuoden aikana enemmän yksin kuin koskaan. En näe ketään työpäivän aikana enkä useimmiten sen jälkeenkään. Tilannetta ei kauheasti paranna sekään, että suurin osa mun sukulaisista ja ystävistä asuu toisessa maakunnassa. 

Ainakaan mulla yksinäisyyden tunne ei poistu paremmalla asenteella. Se poistuu vain ihmisten seurassa olemalla. Ihmisellä on biologinen tarve olla seurassa. Yksinäisyys aiheuttaa stressiä, heikentää vastustuskykyä ja lisää sydän- ja verisuonitautien riskiä. Eivät kai nämä kommentoijat sanoisi nälkää näkevälle ihmiselle, että lue kirja tai askartele pääsiäiskortti - kyllä lähtee näläntunne! 

Mä mietin usein, että huomenna teen jotain kehittävää. Espanjan opiskelun tai sukkien neulomisen aloitan. Luen, askartelen, jumppaan ja sävellän, kuten neuvo kuuluu. Mutta kun yksin olemista on jatkunut jo yli vuoden, on mieli muuttunut aika passiiviseksi. Intoa riittää lähinnä ulkoiluun, uunifetapastan kokkaamiseen ja telkkarin katsomiseen. Katsoin juuri Discovery +:lta kahdeksan jaksoa Ex on the Beach Suomi Afterskitä.

Mun työpaikalla toteutettiin tässä kuussa gallup-kysely siitä, mikä on ollut positiivista korona-ajassa. Luin vastauksia tällä viikolla. Niistä suurimmassa osassa mainittiin se asia, jota osasin eniten odottaakin: korona-ajassa on ollut parasta se, että on saanut viettää enemmän aikaa perheen kanssa. Samalla monet totesivat tämän vuoden muistuttaneen, mikä elämässä todella on tärkeintä. 

Gallup-vastausten lukemisen jälkeen vähättelevät nettikommentoijat kiukuttavat mua entistäkin enemmän. 

Miten ihmeessä jollekin tulee mieleen vähätellä niiden ihmisten tuntemuksia, joilta puuttuu kokonaan se, mitä suurin osa pitää korona-ajan tärkeimpänä voimavarana? 

Minäkin haksahdin Liminka-huijaukseen

Oletko kuullut Liminka-huijauksesta? Jos et, niin onneksi olkoon! Silloin et ole todennäköisesti siihen haksahtanut.

Mulla taas on Liminka-huijauksesta oikein omakohtaista kokemusta...

Haksahdus tapahtui eräänä tammikuisena iltana. Makoilin sohvalla ja selailin puhelintani, jonka näytöltä en nähnyt suunnilleen mitään, koska puhelin oli pudonnut asfaltille pari päivää aiemmin. Kävin tilaamassa tulevaan puhelimeeni suojakotelon Mobiilitukku.fi-sivulta, minkä jälkeen siirryin Facebookiin.

Facebookissa eteeni ilmestyi jotain sangen kiinnostavaa. Liminka Suomi mainosti lämpimiä talvileggingsejä, joissa oli pörröinen fleecevuori. Ne olivat alennuksessa 29,95 (norm. 59,95). Mainoksella oli muistaakseni yli 3000 tykkäystä. 

En ole ostanut koronavuotena melkein ollenkaan vaatteita, mutta tuossa tilanteessa iski valtaisa mielihalu. Housut olivat täydelliset, juuri sitä mitä tarvitsin talvipakkasiin ja kotihengailuun. Ja ilmeisesti puhelimen suojakotelon tilaaminen oli siivittänyt mut hyvään ostovauhtiin, koska siirryin tilaamaan housut saman tien, kortti vain käteen ja tilaus menemään. Sain tilauksen juuri ja juuri tehtyä rämällä puhelimella. Noin viisi minuuttia mainoksen ensinäkemisestä olin jo saanut tilausvahvistuksen seurantakoodeineen sähköpostiini ja olin tyytyväinen.

Noh... 

Suojakotelo saapui parissa päivässä, ja hyvä kotelo olikin. Housuista ei sen sijaan kuulunut mitään. Sähköpostiin tullut seurantakoodikaan ei toiminut.

Pari viikkoa odoteltuani kävin tutkimassa Liminka Suomen Facebook-sivuja, tällä kertaa ehjällä puhelimella, ja kauhistuin. Pöksymainos oli poistettu, ja sivun kommenttikentät olivat täynnä ihmisten varoituksia. "Huijausfirma!" "Älkää vain tilatko täältä mitään, ette saa rahojanne takaisin!"  

Siirryin vielä Liminka Suomen omille kotisivuille, joilla en ollut aiemmin edes käynyt. Suomen kieli sivustolla oli huonoa, ja firmalla ei ollut kunnollisia yhteystietoja. Myynnissä oli vain muutama tuote, joista yksi oli pizzaleikkuri. Olin varsin järkyttynyt - en niinkään itse huijauksesta vaan omasta höperyydestäni. Voihan Anna mitä olit tehnyt. 

Vähän myöhemmin törmäsin Ylen artikkeliin aiheesta. Sen mukaan Limingan tapauksessa oli kyse dropshippingistä eli suoratoimituksesta. Tässä liiketoimintamallissa verkkokauppa myy tuotetta ilman omaa varastoa, suoraan tehtaalta esimerkiksi Kiinasta. Verkkokaupat toimivat korkeintaan pari kuukautta, jolloin niitä mainostetaan aggressiivisesti somessa. Kun tilauksia on saatu tarpeeksi, kauppa lopetetaan ja perustetaan uusi. Limingasta on tehty useita rikosilmoituksia, mutta tällaiset tapaukset ovat poliisille hankalia.

Liminka Suomen sivuilla oli myös ollut kertomus suomalaisesta Venlasta, joka omistaa kaupan. Todellisuudessa häntä ei ollut olemassakaan, ja hänen kuvansa oli otettu kuvapankista. Hänen tarinallaan vain yritettiin vedota asiakkaiden tunteisiin, samoin kuin Liminka-nimellä, jolla ei ollut mitään tekemistä suomalaisen paikkakunnan kanssa. 

 

Sain mä ne housutkin sitten, runsaan kuukauden kuluttua. 

Harmi vain, että ne haisivat myrkyltä ja niiden laatu oli muutenkin kauheaa. Suurin ongelma oli niiden koko. Housut olivat M-kokoiset, mutta ne vastasivat enemmänkin kokoa 150 cm. Olisivat mahtuneet mulle viimeisen kerran ehkä 12-vuotiaana.

(Mulla on peilin kautta otettuja kuvia, kun yritän kiskoa housuja jalkaani enkä saa edes ensimmäistä lahjetta ylös. Mutta ne kuvat julkaisen joskus toisella kertaa. :D) 

Housut mahtuivat nallelle

Olen ollut aina varsin sinisilmäinen ihminen, joka haluaa uskoa ihmisistä pelkkää hyvää, mutta internetissä olen aina osannut suhtautua asioihin kriittisesti. Mietin jo lapsena MixWorldin chatissa, että tuo itseään 12-vuotiaaksi väittävä poika voi olla todellisuudessa 55-vuotias äijä. Siksi tämä tuntuu nyt niin isolta asialta. On tässäkin taas maisteri, joka on kirjoittanut yliopistossa oikein esseitä nettihuijauksesta ja lähdekritiikistä. Voi himputti. :D

Onneksi voin aina syyttää rikkinäistä näyttöä! Tosin ehkä sitäkin suuremmalla syyllä sivuston taustat olisi pitänyt tarkistaa huolella. 

En ikinä käytä sanontoja "Ei menny niinku Strömsössä" tai "Miten meni noin niinkun omasta mielestä", mutta jos käyttäisin, ne sopisivat tähän tilanteeseen hyvin. Sinne menivät molemmat, maine ja mammona.

Positiivista on, että tuli taas opittua hieman lisää internetin ihmemaailmasta, oikein sen kuuluisan kantapään kautta. Ensi kerralla osaan käyttäytyä taas vähän viisaammin!

Maailman parhaat silmäni

Pelästyin pahemman kerran pari-kolme viikkoa sitten. 

Tein töitä yksin kotona läppärin ääressä (kuten kaikkina muinakin päivinä), kun yhtäkkiä huomasin, etten näe toisella silmälläni yhtä hyvin kun toisella. Kun laitoin käden toisen silmän päälle, teksti ruudulla muuttui epätarkaksi. Toisella silmällä taas näin sen terävänä. Mulla ei ole ollut ikinä näön kanssa mitään ongelmia, joten tilanne tuntui kummalliselta. 

Otin yhteyttä työterveyteen. Ajattelin, josko sitä kautta järjestyisi aika silmälääkärille jollekin päivälle. Sieltä vastattiinkin, että nyt ei kannata mitään kiireettömiä aikoja varailla, vaan nyt on parempi hakeutua viipymättä lähimpään julkiseen päivystykseen. 

Ei siinä sitten muu auttanut kuin vähän hätääntyä, vetää kengät jalkaan ja lähteä kävelemään kohti sairaalaa. 

Siinä käpytellessäni mietin mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja mun mielikuvitus alkoi laukata ihan kunnolla. En tiedä, käykö muillekin tolleen vai vain mulle. Olin lähes varma, että silmäongelmani johtuisi lasiaisen irtoamisesta, mikä olisi samalla aiheuttanut vakavan repeämän verkkokalvoon. Joutuisin kiireelliseen silmäleikkaukseen, joka menisi pieleen. Viettäisin sairaalassa useita päiviä. Palaisin kotiin vasta yli viikon päästä, kokonaan ilman toista silmää. 

Päivystyksessä mun mieli rauhottui heti, kun hoitajat ottivat mut vastaan. He ovat jotenkin niin lempeitä ja asiansa osaavia. 

Vartin odottelun jälkeen pääsin lääkärin vastaanotolle. Herra Lääkäri tutki mun näkökentän, silmänpaineet ja tiputti jotain oranssia nestettä silmääni, minkä johdosta nenästäni valui keltaista räkää koko loppuillan. Hän ei löytänyt silmästäni mitään vikaa. Näkö toisessa silmässäni oli erinomainen, ja sillä sumeallakin näin kuulemma paremmin kuin keskivertosuomalainen. 

Hän soitti silmälääkärille. Heidän yhteinen diagnoosinsa oli, että mun silmä on vain päässyt kuivumaan. Sain reseptin silmätippoihin. Heti seuraavana aamuna näin silmälläni taas tarkasti. 

Simmut on siis tallella edelleen. Ja simmun kuivumista en kyllä ihmettele ollenkaan. En ole tehnyt viimeiseen vuoteen oikein muuta kuin tuijottanut ruutuja. Työpäivän aikana katson yhtä ruutua ja sen jälkeen toista matafakin ruutua. Kutsuin jo viime keväänä itseäni täällä blogissa ruutukuningattareksi ja ruutujen vangiksi. 

Ruudut ovat ihan kivoja. Ne auttavat mua pitämään yhteyttä muihin ihmisiin, kun olen yksin. Mutta kyllä niitä toljotellessa tuntuu myös siltä, että elämä valuu auttamattomasti hukkaan. 

Olen yrittänyt tehdä kaikkea muutakin työpäivän jälkeen (eli sen jälkeen kun olen sulkenut koneen ja kävellyt metrin matkan sohvalle). Olen jumpannut kotona, yksin. Olen lukenut kirjoja, yksin. Olen kokeillut erilaisia ruokareseptejä, yksin. Ai niin, ostin myös yhdelle pelaajalle tarkoitetun älypelin! Sitä olen pelannut monena iltana. Yksin. Vittu jee, miten rattoisaa. 

Ei mun elämä ollut ennen näin yksitoikkoista ja tylsää. Yksiössä hengailua Ikean viherkasvit seurana. Yksinäistä ajan tappamista. Toivottavasti rajoituksia päästäisiin viimeistään kesällä purkamaan. 

Mutta sitten taas: hyvä että on rajoituksia, koska terveys on vähän helevetin tärkeä asia. Sen sain taas hoksata tässä kuussa. En ole koskaan rakastanut ja arvostanut silmiäni yhtä paljon kuin nyt! Ne ovat aina olleet vähän oudot silmät. Mulla on hooded eyes, mikä tarkoittaa sitä että iho silmän yllä peittää allensa koko silmäluomen. Luomet eivät siis näy, kun pidän silmiä auki. En pysty tekemään samanlaisia hienoja silmämeikkejä kuin Youtuben make up tutorialeissa. 

Mutta ainakin nämä silmät näkevät ihanan hyvin. Lähelle ja kauas. Probably the best eyes in the world. 

<3

Ps. Pitäisi nostaa katse ruudulta useammin ja katsella hetki vaikka ulos. En tee sitä nyt tarpeeksi, koska mun asunnon ikkuna osoittaa suoraan toimistorakennuksen seinään. Tähän on tulossa apu ensi kuussa, kun muutan uuteen kotiin, jossa on iso parveke ja ikkunat vehreillä maisemilla, jee! Kelpaa silmän taas tuijottaa muutakin kuin ruutua. 

Kunpa myös yksin tekemistä arvostettaisiin

Katsoin eräänä iltana Big Brotheria (koostetta, en omista 24/7:aa). Asukkaiden viikkotehtävänä oli uida Helsingistä Tallinnaan. Toisin sanoen ryhmän piti taittaa pihan uima-altaassa yhteensä niin pitkä matka kuin he arvelivat Tallinnaan olevan. Asukkaat luulivat olevansa jo loppusuoralla, mutta he eivät tienneet arvioineensa välimatkaa runsaasti alakanttiin. 

Asukkaille yritettiin vihjailla radion välityksellä, että uintimatkaa olisi vielä paljon jäljellä. Pienikokoinen ja talossa hieman ulkopuoliseksi jäänyt Kristiina yritti sanoa muille, että kyseessä saattoi olla vihje: ehkä Tallinnaan on pidempi matka kuin he olivat otaksuneet. Muut asukkaat eivät ottaneet Kristiinan näkemystä kuuleviin korviinsa vaan tyrmäsivät sen heti. Seuraavana päivänä asukkaat saivat kuulla viikkotehtävän epäonnistuneen. 

En tiedä harmittiko Kristiinaa tai oliko hänellä sellaista mitäs minä sanoin -oloa. Joka tapauksessa mua alkoi harmittaa hänen puolestaan. Samalla mieleeni alkoi muistua asioita omasta menneisyydestä, ajoilta kun olin vielä ujo ja hiljainen lapsi. 

Muistin esimerkiksi 90-luvun lopulta yhden perjantai-iltapäivän, jolloin opettaja järjesti meidän luokalle leikkimielisen tietokilpailun. Kilpailuun osallistuttiin joukkueittain, ja voittajajoukkueelle oli palkinnoksi karkkipussit. Olisin tiennyt vastauksen melkein kaikkiin kysymyksiin tai ainakin olin niistä aika varma. Joukkueemme kovaäänisimmät olivat kuitenkin monesta vastauksesta kanssani eri mieltä ja jyräsivät mut paremmalla argumentaatiollaan. 

Joukkueemme jäi lopulta kisan hännille, ja kaikkia harmitti. Mua ei harmittanut karkkipussin menettäminen (mulla oli karkkipäivä lauantaisin anyways), vaan se että joukkueen jäseniä ei oltu kuunneltu tasapuolisesti. 

En tiedä, pidänkö itseäni vielä hiljaisena ja ujona. Riippuu tilanteesta. Osaan olla puheliaampi sellaisessa ryhmässä, jossa ihmisille annetaan tilaa, kuin sellaisessa jossa keskustelutyyli on hyökkäävää. 

Mutta sen tiedän, että tykkään tehdä asioita yksin. Tykkään kuunnella lempimusaani ja pohtia asioita rauhassa. Tykkään siitä, ettei mun tarvitse yrittää vakuuttaa muita mun ideoiden toimivuudesta tai selittää sekavasti keskeneräisiä ajatuksiani. Tykkään panostaa asioihin kunnolla, sen sijaan että tyytyisin aina keskinkertaisiin kompromisseihin. Tykkään siitä, ettei niskaani hengitetä aamusta iltaan, vaan muhun uskotaan ja kykyihini luotetaan. Tykkään osallistua koulun tietokilpailuun yhden hengen joukkueella ja ottaa yksin vastuun, jos en voita karkkipussia. 

Tällä en tarkoita sitä, ettenkö pitäisi ryhmässä olemisesta, vice versa. En haluaisi aina olla yksin. Tarvitsen yhteisöllisyyttä, muiden tukea ja monipuolista asiantuntijuutta, kavereita joiden kanssa pähkäillä yhdessä ja nauraa hulvattomille jutuille.

Mutta miksi nykymaailmassa tunnutaan ihannoivan vain tuota jälkimmäistä? Miksi korostetaan timanttisten tiimityöskentelytaitojen ja raudanlujien vuorovaikutustaitojen merkitystä, mutta väheksytään yksin puurtamista? Ei kai niiden tarvitsisi sulkea toisiaan pois?

En tiedä. En aina oikein pidä maailmasta, jossa ihmisten erilaiset vahvuudet asetetaan paremmuusjärjestykseen. Jossa sosiaalisesti taitavimmat ja vahvimmat saavat usein eniten näkyvyyttä ja jossa jonon ohi pääsee se, joka osaa vaatia kovimpaan ääneen. Ja jossa henkilöt A ja B hoitavat saman tehtävän yhtä hyvin samassa ajassa, mutta kummatkin omalla metodillaan omia vahvuuksiaan hyödyntäen, ja heistä vain A:n työ on hyvä ja B hylätään.

Ihana Högsåra, lehmien ja meduusojen saari

 Kävin puolitoista viikkoa sitten ekaa kertaa elämässäni Högsårassa. Olin kyllä kuullut Högsårasta ennenkin, mutta ennen tätä kesää en ollut suunnitellut sinne menemistä. Siellä vierailun jälkeen en ole voinut kuin kummastella, miksi ihmeessä en ollut. 

Högsåraa suositteli mulle työkaverini, joka kertoi käyneensä siellä kesällä perheensä kanssa. Mun oli hänen mukaansa e-hdo-tt-om-ast-i mentävä Högsåraan, kun olen sieltä lähimailta Salosta kotoisinkin. Högsårassa kuului hänen mukaansa olevan ihana ravintola Farmors Cafe, ja koko saari oli muutenkin kuin oma maailmansa. Högsåran kylä on vanha luotsiasema, ja monet sen rakennuksista ovat luotsitaloja 1700-luvulta. 

Kaksi minuuttia työkaverin sanojen jälkeen kysyin äidiltä whatsapissa, voimmeko mennä viikonloppuna Högsåraan. 

Varhain lauantaiaamuna pakkasin sitten autoon bikinit, läpyttimet sekä äidin, joka on aina ihanan innokas lähtemään mukaan mun ehdotuksiin. 

Ajoimme Salosta Kasnäsin saarelle runsaassa tunnissa ja jätimme auton lossirantaan. Högsåralle ei oikeastaan kannata autoa viedä, koska saareen voi hyvin tutustua kävellen. Saarella on vain hiekkateitä, joiden idyllisyyttä autosumput vain turmelisivat. Kävellessä ei myöskään tarvitse stressata, mahtuuko lossiin, joka liikennöi Kasnäsistä Högsåraan melko harvoin (tuona lauantaina 1-2 tunnin välein).

Noin 10-15 minuutin merimatkan jälkeen lossi kolahti Högsåraan, joka heti ensisilmäyksestä lähtien tosiaan tuntui omalta maailmaltaan. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt johonkin vuosien 1700 ja 1900 välille. 

Äänimaailma koostui lähinnä heinäsirkkojen säksätyksestä sekä lehmien ja lampaiden laulelosta. Talot olivat idyllisiä kuin Astrid Lindgrenin satukirjassa, yhdellä pihalla oli soutuvenettä maalaava mies ja toisella ympäriinsä juoksevia koiranpentuja. Alkoi harmittaa, että olin jättänyt järjestelmäkameran kotiin. 

Harhailimme idyllisiä teitä pitkin päätyen lopulta uimarannalle. 

Ihmisiä ei biitsillä näkynyt melkein ollenkaan, mutta emme silti todellakaan olleet ainoita, jotka olivat lähteneet samana päivänä Högsåralle pulikoimaan. Koko rantavesi oli nimittäin täynnä meduusoja, oi perhana! Ystävämme Google tunnisti heidät korvameduusoiksi. Thaimaassa olisin pelännyt meduusoja ja juossut äkkiä vedestä helevettihin, mutta nyt vain lähinnä hurmioiduin pikkuisista suomimeduusoista. 

Me oltiin varattu pöytä Farmors Cafesta kello 12. Porttien edessä seisoi jo tuolloin suuri lössi odottamassa ravintolan avautumista. Olin kuvitellut paikan pieneksi, mutta kyseessä olikin useammasta vanhasta rakennuksesta koostuva alue puutarhoineen ja kotieläimineen. Tykkäsin paikasta hiton paljon. Farmors Cafen menu vaihtelee päivittäin ja siinä hyödynnetään Högsåran omia raaka-aineita. Ravintolan sähkökin tulee saaren tuulivoimaloista.

Mulla on varsin ristiriitainen suhde mereen ja saaristoon. Tyynenä ja aurinkoisena kesäpäivänä saaristolaismeininki on suorastaan lumoavaa korvameduusoineen ja veneitä maalaavine miehineen. Mutta kärsin myös jonkin sortin thalassofobiasta. Kammoan helvetisti synkkiä meriä ja myrskyisiä majakkasaaria.

Pointtini on, että myös Högsåra olisi ollut marraskuun tummanharmaana ja tuulisena päivänä hyvin toisenlainen kuin se nyt oli, ehkä jopa ahdistava. Mutta elokuun aurinkoinen ja kuuma päivä teki Högsårasta mulle täydellisen. Tulee vieläkin tosi hymyileväinen ja lämmin olo Högsåraa muistellessa. 

Kuten sanoin, en ollut käynyt Högsårassa ennen. Tämän kokemuksen jälkeen voin kuitenkin vannoa, että tulen viettämään siellä vähintään yhden rantapäivän ensi kesänä, ja sitäkin seuraavana. 

Vannon kautta kiven ja kannon. Jos sanani syön, niin mörökölli (vai pitäiskö sanoa korvameduusa?) minut vieköön. 

Laiska, tyhmä ja saamaton iltavirkku

Olen ollut täysiverinen iltavirkku niin pitkään kuin muistan. Vihasin jo päiväkoti-iässä aikaisia aamuherätyksiä. En ymmärtänyt, mitä väärää olin tehnyt, kun mua niin ilkeästi piti kiduttaa että ei annettu nukkua.

Iltaisin ja öisin taas energiaa piisaa. Ilman öiden olemassaoloa en olisi ehkä koskaan saanut valmiiksi graduanikaan, josta noin 80 prosenttia on kirjoitettu yöllä.

En tiedä, mistä olen aamutorkkuuden perinyt, koska vanhempani ovat aamuvirkkuja.

Aloin eilen pohdiskella aamu- ja iltavirkkuutta, kun törmäsin Ylen uutiseen. Siinä kerrottiin, että tutkimuksen mukaan iltavirkut liikkuvat päivässä jopa puoli tuntia aamuvirkkuja vähemmän. Iltavirkut ovat laiskempia liikkumaan, otsikossa luki. Ongelmaisia siis olemme me iltaihmiset. Meillä on huonommat elämäntavat ja enemmän terveysongelmia.

Nämä ongelmat kuitataan mielestäni liian usein kuitenkin laiskuudeksi ja itsekurin puutteeksi. Asennekysymykseksi ylipäänsä. Been there experienced that. Että jos ihminen torkkuu aamulla pidempään, häntä saa nimitellä unikeoksi, laiskamadoksi ja unitautiseksi, vaikka hänen yöunensa eivät olisi tuntimäärissä yhtään pidemmät kuin muillakaan. Ja jos aamuluennolla silmäsi meinaavat ummistua väkisin, niin ihan saat itseäsi syyttää, kun et mennyt aikaisemmin nukkumaan.

Ihmisen vuorokausirytmiä kuitenkin säätelee, asenneongelman lisäksi, aivojen hypotalamuksessa sijaitseva biologinen keskuskello. Se on yhteydessä muun muassa ruumiinlämpöön, immuunijärjestelmään ja hormonitasoihin. Yhdysvaltalaisen Northwestern-yliopiston professori Ravi Allada vertaa sisäistä kelloa kapellimestariin, jonka johtaman orkesterin soitto menee sekaisin, jos sitä häiritään. Huonossa tapauksessa voi sairastua pysyvästi.

Mun orkesteria ei varmaan kukaan pystyisi kuuntelemaan. Sen verran useasti se on seonnut. Pahiten se tapahtui aikoinaan työssä, jossa työvuoroni alkoivat aamukuudelta ja välillä jopa viideltä. Lähtiessäni aamuöisin pimeään talvipakkaseen kolmen tunnin yöunien jälkeen tunsin itseni hauraaksi jääkalikaksi, joka olisi pienestäkin osumasta särkynyt palasiksi kadulle.

Olin silloin jatkuvasti väsynyt ja hytisin kylmyydestä kaikkialla. Nenästäkin alkoi yhtäkkiä valua verta aamuisin. Sairastuin muutaman kuukauden aikana kuumeflunssaan kolme kertaa ja olin saikulla enemmän kuin kaikissa aiemmissa työpaikoissani yhteensä.

Vaihtaisinko itseni aamuvirkuksi jos voisin? Enpä varmaankaan. Tykkään puuhastella iltaisin, ja iltaeloisuus ja -luovuus ovat osa mun persoonaa.

Kieltämättä ajatus silti vähän houkuttelisi. Voisi vihdoinkin herätä aamuisin virkeänä. Voisi käydä aamulenkillä ennen töitä. Voisi herätä itsestään, sen sijaan että olisi aina vaipuneena siihen syvimpään horrosvaiheeseen juuri silloin kun kello soi. Voisi elää sopivassa arjen rytmissä samalla omaa luontaista unirytmiään vaalien. Voisi tyynesti elellä yhteiskunnassamme, jossa aamuahkeruutta ihannoidaan ja jossa jopa sananlaskut ovat puolellasi, kuten aikainen lintu madon nappaa. Voisi nukkua miten parhaalta tuntuisi eikä kukaan paheksuisi valvomistasi tai kutsuisi unitautiseksi rasvakalaksi. Eikä kukaan kuittaisi väsymystäsi ja terveysongelmiasi kehottamalla menemään aikaisemmin nukkumaan ja ottamaan itseäsi niskasta kiinni.

No, ehkä maailma hiljalleen muuttuu ja matoja aletaan jättää myös myöhäisille linnuille. Mun viime vuodessa melkein parasta on ollut liukuva työaika, joka on tehnyt musta pirteän ja hyvinvoivan. Etätöiden ansiosta olen saanut nukkua aamulla vielä yhden tunnin pidempään, kun laittautumisia ja työmatkaa ei ole tarvinnut tehdä. Orkesteri pysyy nyt jopa aika kivasti tahdissaan.

Asioita, jotka tekevät mut kiukkuiseksi ja iloiseksi juuri nyt

Maaliskuun 16. päivästä on kohta kuusi viikkoa. Olen ollut siitä lähtien käytännössä koko ajan kotona. Istunut sohvan oikeassa nurkassa ja tuijottanut vastapäisen talon ikkunoista heijastuvaa auringonlaskua ilta toisensa jälkeen. Tällä viikolla aurinko on paistanut häikäisevästi silmään talon ylimmän kerroksen vasemmanpuoleisesta ikkunasta noin puoli kahdeksalta.

Jatkuva hengaaminen 28 neliön helsinkiläiskämpässä ilman seuraa, etupihaa, takapihaa, parveketta ja saunaa ei ole aina helppoa. Eikä se helpoksi muutu, vaikka kuinka meditoisi tai lukisi lifestyle-blogeista vinkkejä positiiviseen ajatteluun.

Päivät näiden viikkojen aikana ovat olleet tasaisia ja itseään toistavia, mutta samalla hyvin erilaisia: jotkut helppoja ja jotkut vaikeita. Välillä nauran vedet silmissä ja rakastan elämää, välillä mietin ettei mistään tule mitään. Päiviin on mahtunut sekalaisesti niin kiukkua kuin iloakin aiheuttavia asioita.

Listaan nyt niistä muutamia.

___

ASIOITA, JOTKA TEKEVÄT MUT KIUKKUISEKSI JUURI NYT

- Mut tekevät kiukkuiseksi uutisten kommenteissa öyhöttävät ihmiset. Kaikkitietävät, vahingoniloiset, jälkiviisaat ja etukäteisviisaat ihmiset, jotka toteavat ykskantaan, miten asiat kuuluu / olisi kuulunut hoitaa. Olen toivonut tämän kriisin kasvattaneen ihmisten empatiakykyä ja yhteisöllisyyttä, mutta nettipalstojen lukeminen nakertaa tätä toivoa. En halua lukea kommenttipalstoja enää ollenkaan, jos Ruisrockin peruuttamista koskevan uutisen alla ilkutaan näin: ”Haha ketä vittu kiinnostaa! En menis ruispoppiin vaikka maksettais!” No huhuu, varmaan aika moniakin kiinnostaa – tapahtuman järjestäjiä ja esiintyjiä tuskin vähiten, ja mua harmittaa heidän puolestaan. Ja en ollut siis menossa Ruisrockiin itsekään.

- Mut tekevät kiukkuiseksi ruudut. Ruutuja täällä, ruutuja tuolla ja vähintään yksi aina mun silmien edessä. Aamulla katson ruutua, työpäivän aikana katson ruutua ja illalla katson ruutua. En tee enää muuta kuin ruutua toljota; ajankohdasta vain riippuu mikä ruutu kyseessä. Olen ruutujen vanki, oikea ruutukuningatar. Ette ikinä arvaa, mitä katson nytkin.

- Mut tekevät kiukkuiseksi ihmiset, jotka eivät noudata turvavälejä. Juksasin vähän äskeisessä kappaleessa: en oikeasti katso ihan koko aikaa ruutuja. Olen myös ulkoillut. Se olisi potentiaalisesti mukava ajanviettotapa, mutta miksi oi miksi niin monet helsinkiläiset kävelevät keskellä tietä? Oikein porukalla tullaan vastaan eikä varmana väistetä. Välillä tekisi mieli muuttaa korpeen.

- Mut tekee kiukkuiseksi tiskaaminen. Miten sitä niin riittääkin, vaikka asuu yksin? Sillä välin kun tiskaa, on uusi tiskikasa jo ehtinyt syntyä. Joku päivä saan vielä tarpeekseni ja syön kaikki raaka-aineet sormin suoraan jääkaapista kypsentämättä niitä.

- Mut tekee kiukkuiseksi jatkuvasti loppuvat tarvikkeet. Henkilönä, joka normaalisti viettää kodin lisäksi paljon aikaa töissä, matkoilla, kavereiden luona ja Salossa, en ole tottunut tällaiseen. Että miten kaikki voi olla koko ajan lopussa! Jos se ei ole ruoka, niin sitten se on tiskiaine (sattuneesta syystä), paristot, talouspaperi tai loisteputki. Ja sitten kun on kaupasta kantanut kassintäydeltä näitä tiskiaineita ja talouspapereita ranteiden luut murtuillen, niin eikö vaan seuraavana päivänä ala vuorostaan loppua vessapaperi, pyykinpesuaine, lattiakaivonsuodattimet tai joku oliiviöljy.


___

ASIOITA, JOTKA TEKEVÄT MUT ILOISEKSI JUURI NYT

- Mut tekevät iloiseksi kavereiden eläinkuvat ja -videot Instagramissa. Saatan katsoa jonkun eläintarinan vaikka kuinka monta kertaa 24 tunnin aikana ennen kuin se poistuu.

- Mut tekevät iloiseksi työt ja koulutehtävät. Mun lempielokuva on Komisario Palmun erehdys, joka kertoo rikkaan Bruno Rygseckin murhasta. Bruno eli elämäänsä holtittomasti ja rattoisasti, mutta yhdessä asiassa hän oli täsmällinen: hän heräsi joka aamu kello 9.45. Bruno kommentoi asiaa: ”Tämä on viimeinen side, joka vielä yhdistää minut järjestyneeseen yhteiskuntaan”. Voin todeta täysin saman työnteosta ja koulutehtävistä. Niiden ansiosta en tunne olevani lainkaan niin yksin ja vetäytynyt kuin fyysisesti olen. Samalla ne estävät mun vuorokausirytmiä kellahtamasta ympäri.

- Mut tekee iloiseksi hoikistuminen. Normaaliarjessani syön muhkeita lounaita työpaikkaruokalassa ja haen kotimatkalla sushi-laatikon. Viikonloppuna sama kalorimäärä kolmella kerrottuna. Nykyisin käyn kerran kahdessa viikossa kaupassa, jossa ostan ennalta suunnitellut ainekset. Herkkujakin hankin tietty, mutta en tohdi kipata niitä kaksin käsin koriin.

Ostin nämä housut talvella :O

- Mut tekee iloiseksi liput vuoden 2021 Pori Jazzeille. Mulla oli hankittuna lippu tämän kesän tapahtumaan, mutta sillä pääsee automaattisesti sisään ensi vuonna.

- Mut tekee iloiseksi rahan vähäinen kuluminen. En ole varmaan koskaan yli kaksikymppisenä käyttänyt yhtä vähän rahaa kuin tässä kuussa. Säästyy samaan tahtiin ku pylly pienenee.

- Mut tekevät iloiseksi ihmiset, jotka laittavat viestiä ja kysyvät mitä kuuluu.

- Mut tekee iloiseksi jo talvella ostamani jättimäinen nestesaippuapussi. Kaikki muu loppuu, mutta nestesaippuaa riittää.

- Ja lopuksi: mut tekee iloiseksi se, että viime kauppareissulla haettuja herkkuja on vielä jäljellä. Nyt sieppaan nachot ja salsan kaapista, suljen tämän ruudun ja avaan toisen. Ja laitan verhot kiinni, sillä aurinko laskee ja kello on kohta puoli kahdeksan.