Spice Girls -satu

1 osa. Gerin esiintymis puku.

Spice Girlseille oli tulossa esiintyminen. Mutta Geri ei ollut ehtinyt ostaa itsellensä vielä hyviä esiintymis vaatteita. Hän lähti Mel B:een kanssa ostamaan hyviä vaatteita. He tulivat kauppaan, jonka nimi oli ”Pritty clothes”. Siellä myytiin paljon vaatteita ja myös todella seksikkäitä vaatteita. Mutta Mel B oli rajuin Spiceistä ja käski Gerin ostaa tosi seksikkäitä intialais Monatahana-vaatteita. Geri ei kehdannut ostaa sellaisia vaatteita. Kaikki nauraisivat ja luulisivat Geriä hulluksi hienostelijaksi.

”Älä välitä siitä jos sulle nauretaan. Ne kai varmaan vaan ihastuu sun vaatteisiin ja haluu itsekkin ostaa sellaisia. Minäkin ostaisin”, Mel B houkutteli. Mel B:een jutut saivat Gerin intoutumaan ja niin Ginger osti tämän punaisen intialaisen puvun.

Mitä tästä seuraa?

2 osa. Entä kengät?

Nyt Geri oli saanut hyvän puvun. Mutta arvaa, mitä puuttui? Aivan oikein: kengät. Emma tuli Gerin kanssa ostamaan kenkiä. Mutta Emma oli kaikista lapsellisin Spiceistä. Hän näytti Gerille eräitä vauvojen kenkiä, jotka oli tehty aikuisten kokoon. Tämän kaupan nimi oli ”Baby shoes”.

”En mä nyt tollasia kenkiä ikinä osta!!!” Geri ärjysi.
”Osta ihmeessä! Minullakin on aina esiintymisissä tollaisia kenkiä ja etkö ole silti huomannut, että ei minulle ketään naura ja mä olen suosittu.”

Niin Geri sitten ajatteli, että hänhän voisi tulla kuuluisaksi ja useimmat ihmiset antaisivat hänelle vaikka miljoona $, kun ennen antoivat vain Emmalle ja Mel B:eelle. Sitten Geri osti ne kengät. Kengät olivat sini-keltaiset vauvakengät. Hän sitten laittoi ne kassalle. Kassanmyyjä Bess Barbara oli iloinen, kun Geri osti kengät.

Mitä tästä seuraa?

($ = Taalaa)


3 osa. Entä hattu?

Hetken päästä Ginger Spice muistikin: ”HITSI!! VIELÄ PUUTUU HATTU!!!”

Mel C lähti Gerin kanssa ostamaan hattua. Mutta Mel C oli kaikista urheilullisin. He tulivat lakki kauppaan nimeltä ”Sport hats”. Mel C sanoi: ”Ostetaan sulle tämä foodball lippis!”
”Ei missään nimessä!!” Geri huusi ja raivostui melkein.

”Juu juu! Etkö huomannut, että kun äänestettiin yleisö äänillä meidän hattuja, minä voitin, kun minulla oli se minun Sport life lippis. Ostetaan sulle vaan toi jalkkislippis, sitä paitsi siinä lukee Ronaldo ja ainakin 98/100 ihmistä kannustaa Ronaldoa.”

Geri innostui. Näissä vaatteissa hän voittaisi Miss Skandidaviankin. Geri sitten osti lippiksen. Kaupanmyyjä George sanoi kanssa, että tämä lippis on kuuluisuus. Geri ostikin sen mielellään.

Mitä tästä seuraa?

 

4 osa. Esiintyminen.

Esiintymiseen oli enään 2 tuntia aikaa. Kaikki olivat jo saapuneet näyttämölle, eli katsomoon (SIIS YLEISÖ). Kaikki odottivat alkamista, myös Spice Girlssit. Kello veivasi vasta 12.15 ja esitys alkoi vasta kello 14.05. Miten he jaksoivat odottaa. Emma puki päälleen valkoisen asun ja vauvakengät, Victoria mustan puvun ja paksut kengät, Mel B leobardiasun, Mel C verkkariasun ja lippiksen + lenkkarit. 

Geri laittoi seksikkään intialais Monatahana-puvun, sini-keltaiset vauvakengät ja Ronaldo lippiksen.

Siinä sitten odotettiin ja odottiin ja odotettiin. Kun Spice Girlsien mielestä oli kulunut jo viisi tuntia, olikin kulunut vasta vartti. Toivotonta, toivotonta, TOIVOTONTA. Hetken päästä vihdoin soitettiin Spiceille. Siellä oli lippujen myyjä Jack Hard. Hän sanoi, että kaikki liput ovat nyt loppuneet joten voitte aloittaa jo NYT!

5 osa. Eikun lavalle!

”Nyt, nyt, nyt, nyt se tapahtuu”, huusi Spice Girlssit hulluina. Nyt kuuluttaja kuulutti: ”Hyvät naiset ja herrat: SPICE GIRLS!!” Yleisö huusi ja hurrasi ja taputti ja kiljui, kun viisikko asteli lavalle. Hetken oli kamala meteli, mutta hetken päästä saliin tulikin hirveä hiiren hiljaisuus.

”Miksi he lopettivat huudon??” ihmettelivät Spaissarit. Hetken päästä koko yleisö alkoi nauramaan ja huutamaan, että ”Geri on pälli! Geri on tyhmä! Geri on pölvästi! Geri on mummo!”

Nyt Spicet ymmärsivätkin, että Gerillä oli niin paljon erillaisia vaatteita, että hän näytti ihan typerältä. Geri ei ollut enään oma itsensä vaan hän oli kopio ystävistään! He eivät tienneet, mitä olisivat voineet tehdä ja Geri meinasi ruveta itkemään. 

Mutta onneksi Spice Girlssit olivat niin hyviä esiintyjiä, että he eivät painuneet epätoivoon. Hyvät esiintyjät huusivat: ”Hei! Gerin puku on tollainen ihan tarkoituksella, jos ette sitä ymmärtäneet!”

Sitten Spaissarit alkoivat laulamaan ja Rockkaamaan, niin että yleisö sitoutui vain lauluihin ja koko konsertti oli JUST RIGHT!

Loppu, the end.

Anna, 9 vee

TESTAA URHEILUHULLUUTESI!! (12-vuotiaana laatimani testi)

Laadin 12-vuotiaana testin, jossa testataan urheiluhulluutta. Tein sen yhteen "Heko Heko" -nimiseen lehteen, jota kirjoittelin itselleni omaksi ilokseni siihen aikaan. No tässä se testi nyt on. Nyt siis jokainen iikka testaamaan oma urheiluhulluus.


TESTI URHEILUHULLUUDESTA!!

Testaa urheiluhulluutesi!! Rengasta vaihtoehto, mikä sun kohdallasi pitää paikkaansa, ja laske sen jälkeen pisteesi ja katso tulos!!

1. Kuinka usein käyt lenkillä?
a) En suunnilleen koskaan!! Hyi...
b) No muutaman kerran vuodessa...
c) Ainakin kerran viikossa!!

2. Kuinka montaa urheilulajia harrastat? (säännöllisesti!!)
a) En mitään!!
b) Yhtä.
c) Kahta tai enemmän, kivaa!!

3. Mitä mieltä olet urheilusta?
a) Se on niin tyhmää ja ärsyttävää!!
b) Kyl se OK juttu on... ja menettelee...
c) Se On Hubaa!!

4. Mikä näistä on kivoin aine? YML, tekstiili vai liikunta?
a) YML!!
b) Tekstiili...
c) LIIKKA!!

5. Kuinka usein katsot urheilua telkkarista?
a) Siis en koskaan!!
b) Silloin tällöin...!
c) Silloin kun sitä tulee, ellei Salatut Elämät tule samalla!!

6. Isäsi lupaa sinulle satasen, jos juokset 400m 10 kertaa viikonloppuna. Suostut miettimisen jälkeen, mutta miksi suostut?!
a) Tai no... en sittenkään suostu!!
b) Suostun rahan takia!!
c) Suostun urheilun takia, se on tosi kivaa juosta ja sitten vielä satanen päälle!! JEE!!


Pisteet: a-vassusta 1 p., b:stä 2 p. ja c:stä 3 pistettä.

TULOKSET:

6-9 p. Et näytä tajuavan urheilusta mitään!! Isona taitaa olla huono kunto!!

10-14 p. Olethan sä vähän urheilusta pitävä. Isona kuntosi on kai iha YES!

15-18 p. Sähän olet ihan selvä urheiluhullu! Kyllä sulla taitaa isona olla kivaa, kun kunto on tosi hyvä!

By: Heko Heko

New York, osa kolmonen

Tässäpä New York Citystä kiinnostuneille viimeinen matkaamme käsittelevä kirjoitus, var så goda.

Olin siis New Yorkissa heinäkuussa, ja mulla on hitonmoinen ikävä sinne. Ennen matkaa ajattelin New Yorkin olevan sellainen once in a lifetime -kokemus, mutta nyt ajattelen New Yorkin olevan sellainen twice in a lifetime -kokemus v ä h i n t ä ä n k i n. Melkein kaikki New Yorkissa käyneet lupailivat, että tulen varmasti tykkäämään kaupungista, ja jopa Helsinki-Vantaalla meitä avustanut työntekijä sanoi olevansa kateellinen meille, koska New York on ollut paras kaikista kohteista, joissa hän on ikinä käynyt. Mietiskelin silloin, että mahotonta meininkiä, että voiko se nyt tosiaan niin hyvä olla, mutta kyllä mäkin sitten vaan siihen omenakaupunkiin menin vähän ihastumaan.

New York oli tällaiselle elokuvahullulle unelmien kohde, koska tuttuja paikkoja oli jännää ihmetellä, mutta toisaalta kaupungissa oli vaikka miten paljon muutakin ihmeteltävää, miljoonia erilaisia puolia. Ihmisiä oli kaupungissa ihan jokaisesta maailmankolkasta, ja tuntui, että kaikki saivat olla sellaisia kuin olivat. Esimerkiksi Suomessa olen törmännyt ainakin 70 kertaa sellaiseen julistukseen kuin "Leggings are not pants", jolla on kritisoitu naisten pukeutumistyyliä, mutta tuntui kuin New Yorkissa vastaava julistus olisi kuulunut jotakuinkin niin että "Leggings are pants or whatever you want them to be" tai jotain. Monet naiset tallustivat kaduilla itsevarmoina kukka-, pallo- tai vaikka siittiökuvioisissa leggingseissään kamelinvarpaat heiluen ja näyttivät ihanan hyviltä. Sitten oli yksi tyttö, joka käveli toisella puolella katua halkaisijaltaan metrin olevat perhosensiivet selässään. Salossa sellaista mystistä perhostyttöä olisi luultavasti kummasteltu niin kadulla kuin Facebookin Puskaradio-yhteisössäkin, mutta tuolla ei kukaan näyttänyt edes katsovan tyttöön päin.

Ennen matkaa olin ottanut aika paljon selvää New Yorkista esimerkiksi ihmisten blogeja lukemalla. Monessa blogissa oli valiteltu, että New Yorkista oli jäänyt matkan aikana melko hajanainen kuva. Tämä johtui siitä, että New York oli niin iso, ettei kaupunkia ollut pystynyt hahmottamaan selkeästi, kun oli kulkenut metrolla paikasta toiseen ja nämä paikat olivat saattaneet sijaita kymmenen kilometrin päässä toisistaan. Niinpä minä ja äippäseni päätimme varata jo etukäteen liput kahdeksi päiväksi bussikiertoajelulle. Kiertoajeluun kuului viisi eri reittiä: downtown loop, uptown loop, Brooklyn loop, Bronx loop ja night tour, ja ne sai kiertää kahden päivän aikana niin monta kertaa kuin halusi. Reittien varrella oli useita pysäkkejä, joista pystyi hyppäämään pois ja takaisin - hop on hop off -turistiajelu kyseessä siis. Joku oikea kunnon travelleri olisi varmasti toteuttanut saman mieluummin halvan paikallisbussin kyydissä, mutta me emme nyt olleet travellereita. Onhan se myönnettävä, että en olisi uskaltanut lähteä äidin kanssa kahdestaan paikallisbussilla harhailemaan esimerkiksi Bronxiin, mutta turistibussin katolta oli leppoisaa ihmetellä sitäkin kaupunginosaa.

Teimme näistä kierroksista kaikki muut paitsi Brooklyn loopin, joskin night tour meni myös Brooklynissa. Kaikissa busseissa oli mukana opas, joka selitti meille turisteille New Yorkista ja välillä jotain omiaankin. Kierrosten alussa opas kysyi, mistä porukka oli kotoisin, ja tuntui hassulta sanoa olevansa kotoisin from Finland, kun kaikki muut sanoivat olevansa kotoisin jostain osavaltiosta, esimerkiksi Utahista, Missourista tai Nevadasta.

Downtown loopista jäi mieleen oppaana ollut mies, joka karjui kuin riivattu mikrofoniinsa koko matkan ajan. "HEY GUUYYS, OOHH MYYY GOD! THAT'S THE EEEMPIREEE STATEEE BUUIIILLLDIINNGG!!! I'M A MOTHERFUCKIN EMPIRE STATE BUILDING LOVER MAN!" Aluksi hänen huutonsa oli hauskaa, mutta puolen tunnin jälkeen loppuivat hermot, kun aurinko paistoi koko ajan täysillä naamaan ja samaan aikaan toinen kiljui tauotta mikrofoniinsa. Lopulta otin kuulokkeet pois korvilta ja keskityin kuuntelemaan New Yorkin ääniä eli lähinnä autojen tööttäilyjä. Ja sitten vähän vakavampaa: Mies kertoi myös, että häntä ahdisti olla oppaana downtown loopilla, koska se ympäristö toi aina hänen mieleensä terrori-iskun. Hän kertoi olleensa etelä-Manhattanilla silloin ja sanoi, ettei tule ikinä toipumaan siitä päivästä.

Tässä jotain näkymiä kiertoajeluilta:

Markkinat boheemissa Greenwich Villagessa:

East Villagessa kahvilla ja käveleskelemässä:

Mä rakastan aivan helkutisti noita vanhoja taloja, joiden seinissä kulkee paloportaita. Tykkään niistä paljon enemmän kuin pilvenpiirtäjistä.

Mun oli pakko käydä ostamassa toi mekko nopeasti Forever 21:sta ennen bussiin hyppäämistä, koska mulla ei ollut New Yorkissa mukana yhtäkään paitaa, joka olisi peittänyt olkapäät, ja olin polttanut ne auringossa edellisenä päivänä. (Siis en ollut polttanut paitoja vaan olkapäät.) En sitten tiedä, tykkäsinkö muuten tosta mekosta kummemmin, koska se on imeytynyt matkan jälkeen jonnekin vaatekaapin syvyyksiin.

Harlemissa:

Sunnuntai Bronxissa. The city that never sleeps ja silleen:

Nähtiin myös Yankee Stadium eikä tiedetty äitin kanssa, mitä ne pelaa. Arvelin, että amerikkalaista jalkapalloa tai baseballia, ja jälkimmäinen taisi osua oikeaan.

Bussi pysähtyi Yankee Stadiumin eteen muutamaksi minuutiksi, ja sinä aikana bussin katolle ryntäsi puolitusinaa miestä, jotka kantoivat mukanaan ämpäreittäin vesipulloja. "Watercoldwater one dollaaar water verycoldwateer!" Bussin katolla oli ihan saatanan kuuma, ja miehet saivat lähes kaikki pullonsa myytyä. Hyvä pisnes.

Viihtyisä maauimala Harlemissa:

Mulla oli välillä pieniä vaikeuksia pitää huolta kaikista tavaroistani, kun bussi kiisi pitkin New Yorkin katuja. Yhdessä vaiheessa yritin samaan aikaan levittää aurinkorasvaa nenääni, joka palaa nykyisin todella helposti ilman aurinkorasvaa, pitää kiinni kamerastani ja seurata reittiämme paperikartasta. Sitten otteeni meni lipeämään siitä kartasta, ja se lensi jonnekin kauas Harlemin kaduille. Ärsytti ja ahdisti, kun en tiennyt loppumatkan ajan ollenkaan, missä ollaan.

Night tour:

Viimeisenä iltana käytiin siis night tourilla, ja kyllähän se etelä-Manhattanin siluetti niin saakelin hieno oli, vaikka mun kuvissa näyttääkin surkealta. Pilvenpiirtäjien edestä kulki muutamia huvipursia, joiden kannella oli ihmisiä tanssimassa ja bilemusiikki vaan raikasi. JUST JOO, JUST JOO. En olisi halunnut olla mukana yhtään! Tai itse asiassa olisin halunnut olla mukana aika kovinkin =( En ole ollut ikinä huvipurrella bailaamassa edes Salonjoella, niin millaista se mahtaisi sitten olla Manhattanin rannikoilla. No joka tapauksessa yöllisten pilvenpiirtäjien näkeminen oli jo itsessään mainio kokemus ja suorastaan kirsikka kakun päälle meidän mukavan reissun päätteeksi.

Ihan nädet näkymät futisharkoissa:

Seuraavana päivänä kävimme vielä kahvilla ja kaikkea ennen iltalentoa, mutta siinä ei ole mielenkiintoista kerrottavaa.

New York oli siis hienoista hienoin. Kiertoajeluille osallistuminen ei kaduttanut ollenkaan, koska näimme kahden päivän aikana New Yorkin eri osastoja aivan julmetusti. Samalla New Yorkin etäisyyksiä pystyi hahmottamaan hyvin eikä omenakaupungista jäänyt niin sekavaa ja hajanaista kuvaa kuin isosta kaupungista olisi voinut jäädä. Lisäksi näin kiertoajelun aikana paikkoja, joita en olisi muuten tullut ajatelleeksi lähteä katsomaan, esimerkiksi John Lennonin murhapaikan. 

Musta tuli New Yorkissa ollessa ruutukaavojen vankkumaton fani. Manhattanillahan kadut kulkevat säännöllisen suorasti ja kaduilla on järjestysnumerot, joten emme edes joutuneet seisomaan montaa kertaa kadulla pällin näköisinä turisteina äimistelemässä karttaa kuten kaupunkilomilla yleensä, vaan riitti kun katsoi kadun numeron ja käveli päämäärätietoisesti eteenpäin niin kuin vanha kunnon manhattanilainen. Olen siitä lähtien vihannut kaikkien muiden kaupunkien kaavoja.

Odotan jo seuraavaa omenakaupunkimatkaa tapahtuvaksi, joskin siihen menee todennäköisesti useampi vuosi. Seuraavaksi haluaisin New Yorkiin talvella, koska olen jo soutanut Central Parkissa ja luistelu siellä on kiinnostanut jo pikkukläpistä lähtien. Mutta milloin mä sitten pääsen sinne huvipursibailuihin?

Saako opettaja kiroilla?

Viime keväänä, kun mä olin siellä opettajan pedagogisissa opinnoissa, meidän piti tehdä sellaiset noin 20-sivuiset seminaarityöt, sellaiset tutkielmat. Mä aloin kirjoittaa omaani kolme vuorokautta ennen palautuspäivämäärää ja sain sen jopa siinä ajassa valmiiksi. Ei ole järkevää kirjoittaa 20-sivuista tutkimusta kolmessa päivässä, joo ei, henkikin siinä jo lähtee, mutta toisaalta mä toimin julmetusti tehokkaammin silloin kun aikaa on vähän. Sain tutkimuksestani arvosanan 5, ja opettaja pyysi mua kirjoittamaan tutkimuksestani artikkelin yhteen lehteen syksyllä. Vautsi vau. No, koko kesän olen lähinnä lomaillut ja ajatellut, että se artikkeli on sitten syksyn homma. Tänään havahduin siihen tosiasiaan, että nyt se syksy sitten on. Se on ollut jo yhden vuorokauden ja 14 tuntia. 

En muista enää koko tutkimuksesta paljon mitään, joten haluan muistin virkistämiseksi kirjoittaa siitä ensin tiivistetysti tänne bloggeriini - tänne bloggeriini kun on aina niin vaivatonta ja mukavaa kirjoittaa. Nyt mun on siis pakko avata se tiedosto ensimmäistä kertaa kevään jälkeen.

Mun tutkimuksen otsikko oli "Saako opettaja kiroilla? Lukiolaisten suhtautuminen opettajan kiroiluun". Laitoin siis yhteensä 28 lukiolaista vastaamaan viime tammikuussa kyselyyn. Idea tähän aiheeseen tuli oikeastaan siitä, että menin itse puoliksi vahingossa kiroilemaan lukiolaisten edessä ensimmäisellä harjoitustunnillani, haha hyvä meitsi! Ohjaava opettaja torui mua tunnin jälkeen, varsinkin kun olin käyttänyt sitä kaikista pahinta sanaa, "v-sanaa". Aloin silloin miettiä, olisiko esimerkiksi "p-sanan" tai "h-sanan" käyttö ollut vähemmän paha asia. 

Mua kiinnosti tämä aihe myös siksi, että olin lukenut muutamaan kertaan Suomi24:ssä ja Vauva.fi:ssä keskusteluja, joissa pohdittiin, onko lapsen opettaja toiminut päivän aikana väärin ja että mitä opettaja saa työssään tehdä ja mitä ei. Melkein aina nämä keskustelijat olivat aikuisia, joten halusin antaa vastausvuoron tällä kertaa Suomen nuorisolle ja ottaa selvää heidän ajatuksistaan.


OSA 1: KIROSANAT

Ensin kysyin lukiolaisilta, minkä kirosanan käyttö olisi opettajalta paheksuttavinta. Olin listannut kyselylomakkeeseen viisi kirosanaa, joiden joukosta valinta tuli tehdä. Kirosanat olivat saatana, vittu, helvetti, perkele ja jumalauta. Lukiolaisten mielestä paheksuttavin kirosana oli ehdottomasti se bloggarin itsensäkin käyttämä kuuluisa v-sana, se sai jopa 22 ääntä. (Lukiolaisia oli siis yhteensä 28.) Toiseksi tuli saatana, mutta se sai vain 3 ääntä.

Halusin myös luonnollisesti tietää, minkä kirosanan käyttö olisi opettajalta hyväksyttävintä. Tässä kohtaa lukiolaiset eivät olleet enää yhtä varmoja. Hyväksyttävin oli lopulta perkele 10 äänellä. Toiseksi tuli helvetti 9 äänellä ja heti perään jumalauta 8 äänellä.


OSA 2A: OPETTAJAN SUKUPUOLI JA IKÄ

Seuraavaksi utelin lukiolaisilta, pitäisivätkö he mies- vai naisopettajan kiroilua paheksuttavampana. Tulos oli että naisopettajan. Miesopettajaa piti paheksuttavampana kiroilijana vain 6 lukiolaista.

Kysyin myös, olisiko kiroilu paheksuttavampaa nuoren opettajan vai vanhan opettajan suusta. Lukiolaisten mielestä ylivoimaisesti vakavampi asia oli nuoren opettajan kiroilu.

Ihmettelin silloin vastauksia katsellessani, miksi nuoren opettajan kiroilua pidetään pahempana, mutta toisaalta olisin itsekin vastannut niin ainakin lukioiässä. Meillä oli lukiossa vanha miesopettaja, joka ärjyi välillä, että "Perrrrrrrkele!", ja se oli vain hauskaa silloin. Ehkä nuoria opettajia pidetään epävarmempina kuin vanhoja ja vanhojen opettajien tapoja kunnioitetaan enemmän ja kyseenalaistetaan nuorten opettajien tapoja harvemmin? Piileisikö siinä yksi syy.


OSA 2B: OPETTAJA VERRATTUNA MUIHIN AMMATTEIHIN

Tämän tehtävän keksin televisiota katsellessani, kun siellä oli jotain rakennusmiehiä, jotka kiroilivat. Aloin miettiä, että kiroilu sallitaan varmasti yleisemmin rakennusmiehelle kuin opettajalle, mutta sallitaanko se ennemmin myös esimerkiksi lääkärille, poliisille tai vaatekaupan myyjälle kuin opettajalle? Niinpä minä tomerana opetusharjoittelijana listasin kyselylomakkeeseen yhteensä seitsemän ammattia, joiden eteen lukiolaisten tuli merkitä numerot 1-7 siten, että numeron 1 kohdalla kiroilu olisi hyväksyttävintä ja numeron 7 kohdalla paheksuttavinta. Halusin nähdä, miten opettaja sijoittuu tällä asteikolla. Muut ammatit olivat jääkiekkovalmentaja, pappi, poliisi, rakennusmies, lääkäri ja vaatekaupan myyjä.

No tulos oli tämä:
1. Jääkiekkovalmentaja ja rakennusmies 
3. Poliisi 
4. Vaatekaupan myyjä ja opettaja 
6. Lääkäri 
7. Pappi

Jälkeenpäin jääkiekkovalmentajan, rakennusmiehen ja myös papin listaaminen vähän keljutti, koska ne olivat niin itsestäänselviä. Toisaalta lukiolaiset olisivat voineet turhautua, jos tehtävä olisi ollut liian vaikea ja monimutkainen, eivätkä olisi ehkä tehneet tehtävää kunnolla.

Vaatekaupan myyjä ja opettaja olivat siis jaetulla nelossijalla, eli lukiolaisilla oli ollut vaikeuksia päättää, kumman kiroilu olisi paheksuttavampaa. Mä olisin kyllä itse päätynyt myyjään. Harvat asiakkaat tuntevat asiakaspalvelijan, mutta opettaja on oppilailleen yleensä melko tuttu, viettää näiden kanssa paljon aikaa ja ehtii varmaan näyttää useampiakin puolia itsestään siinä samalla.


OSA 3: KIROILUTILANNE

Ja sitten viimeinen osa, huh. Mulla on hirveä nälkä, joten kirjoitan tämän nopeasti loppuun päästäkseni syömään. Niin niin tota, sitten olin listannut kyselylomakkeen loppuun viisi erilaista kuvitteelista tilannetta, joissa opettaja kiroilee oppitunnin aikana, ja lukiolaisten tuli määrittää näiden kiroilutilanteiden vakavuusaste asteikolla 1-4 (1 = ei lainkaan paheksuttavaa, 4 = erittäin paheksuttavaa). Jokaisessa tilanteessa opettaja kiroili eri syystä. Syyt ja tilanteet:

1. FYYSINEN KIPU: Opettaja huutaa refleksinomaisesti "Ai helvetti!" saadessaan sähköiskun pistorasiasta.
2. PSYYKKINEN KIPU: Opettaja huutaa "Ai helvetti!" huomatessaan, että hän on unohtanut kotiin DVD-elokuvan, joka piti katsoa tunnilla.
3. VIHA JA INHO: Opettaja huutaa vihaisesti "Voi helvetti teidän kanssanne!", kun opiskelijat eivät ole tehneet läksyjään.
4. YLLÄTTYMINEN: Opettaja huudahtaa "Mitä helvettiä!", kun yksi opiskelijoista kertoo, että kaikki loppuviikon oppitunnit on peruttu lukioiden välisen koripalloturnauksen vuoksi.
5. KIELTÄMINEN: Opettaja vastaa "No ei helvetissä!", kun opiskelija kysyy, voisiko kokeen peruttaa.

Vakavuusasteet lukiolaisten mukaan asteikolla 1-4 (kaikkien vastaajien keskiarvot):

1. FYYSINEN KIPU: 1,4
2. PSYYKKINEN KIPU: 2,0
3. VIHA JA INHO: 3,5
4. YLLÄTTYMINEN: 3,2
5. KIELTÄMINEN: 3,1


Lukiolaiset pitivät siis vihasta ja inhosta johtuvaa kiroilua pahimpana, mutta suhtautuivat hyvinkin hyväksyvästi kivusta johtuvaan kiroiluun. Ehkäpä lukiolaiset tietävät, että opettajatkin ovat vain ihmisiä ja äkillisen kivun aikaan kirosana saattaa paukahtaa selkäytimestä ilmoille täysin tahattomasti ja suunnittelemattomasti. Kiitokset siis lukiolaisille!

New York, osa kakkonen

Sain muutama päivä sitten pitkäaikaiselta kirjeystävältäni Rosalta kirjeen, jossa hän kertoi pitäneensä mun ensimmäisestä New Yorkin matkasepustuksesta ja toivoi jatkoa sille. Rosa sai mut ajattelemaan, että joku voi oikeasti olla kiinnostunutkin New Yorkista ja saattaa jopa jaksaa lukeakin näitä kirjoituksia täältä jopa tällä pläräämiskulttuurin ja huonontuneen keskittymiskyvyn aikakaudella. Aloin heti kirjoittaa toista New York -sepustusta, kiitokset Rosalle. <3

Kengänkiillotusta New Yorkissa

New Yorkin matkasta on kuukausi aikaa, ja ikävä sinne kasvaa koko ajan suuremmaksi. Eniten ikävöin sitä ihanan jännittynyttä ja valpasta olotilaa: sitä, kun missään vaiheessa viikkoa ei käy aika pitkäksi ja pelkkä käveleminen ja ihmisten katselu aiheuttaa kiksejä. Täällä blogissa voin kertoa New Yorkista kiinnostuneille meidän matkastamme, mutta tämä on myös itselleni pirun hyvä tapa muistella matkaa.

Arvatkaa muuten, mitä muuta olen ikävöinyt New Yorkista koko kuukauden ajan? No LÄMPÖÄ! Mutta nyt sitä saatiin Suomeenkin, jippijaujoujei, ÄNTLIGEN! Ostin kesäkuun alussa valkoisen hellemekon ja mustat puuvillashortsit, joita olen vihdoin päässyt käyttämään ensimmäistä kertaa New Yorkin jälkeen. New Yorkissa oli päivisin 28-30 astetta ja öisin 23, joten pitkähihaisella ei tehnyt mitään. Mä olin kuvitellut etukäteen, että New Yorkissa ei paistaisi aurinko maanpinnalle asti ollenkaan, koska pilvenpiirtäjät peittäisivät auringon, mutta olin väärässä. Varsinkin keskipäivällä aurinko porotti niin kuumasti, että tuntui kuin se olisi ollut kahden kilometrin päässä. Onnistuin myös polttamaan olkapääni, vaikka niin ei ole käynyt moneen vuoteen. Olisi pitänyt muistaa, että New York sijaitsee samalla leveyspiirillä kuin Madrid.

Vesisadekin tuli kerran mutta kylmä ei kertaakaan, jee jee ihanaa.

Viimeksi kerroin tiistaista ja keskiviikosta, tänään kerron torstaista ja perjantaista.


TORSTAI: Luonnonhistoriallinen museo, Central Park ja Broadway-musikaali

Mulla oli New Yorkissa (ja on edelleen) vaikeuksia päättää, käytänkö New Yorkin paikoista niiden suomen- vai englanninkielisiä nimityksiä. Nyt päädyin niinkin järkevään vaihtoehtoon, että päätin käyttää Luonnonhistoriallisesta museosta suomenkielistä nimitystä ja Central Parkista englanninkielistä. New Yorkin paikkojen suomenkieliset nimet ovat porautuneet päähäni melko syvälle, koska olen katsonut lapsena paljon New Yorkiin sijoittuvia piirrettyjä, joissa esimerkiksi juuri Museum of Natural Historysta on käytetty nimitystä Luonnonhistoriallinen museo. Oikeastaan mulle on helkutin sama, käytänkö nimeä Central Park vai Keskuspuisto, mutta totta kai tästäkin piti ongelma päässään synnyttää. Äitikin kysyi hotellilla Facebookia päivitellessään, että pitääkö hänen nyt kirjoittaa tähän päivitykseen että Central Park vai Keskuspuisto. Ja sitä sitten melkein vartti arvottiin, että kumpi hänen kannattaisi siihen kirjoittaa, ja lopulta hän taisi päätyä Keskuspuistoon.

Väittelin tästä asiasta myös Mikon kanssa yhtenä päivänä. Mikko sanoi, ettei Central Parkista tai mistään muustakaan New Yorkin paikasta kuulu käyttää suomenkielistä nimitystä, koska Yhdysvalloissa puhutaan englantia ja Central Park tunnetaan universaalisti Central Parkina, joka on puiston alkuperäinen nimi. Kysyin, että eikö hän täten käyttäisi edes Vapaudenpatsaasta suomenkielistä nimeä, ja hän väitti, että ei käyttäisi ainakaan New Yorkissa ollessaan. Siinä vaiheessa aloin jo kettuuntua ja sanoin, että seuraavan kerran Pariisiin matkustaessaan hänen ei siis kuulu puhua Eiffel-tornista ja Riemukaaresta, vaan La Tour Eiffelistä ja l'Arc de Triomphesta, ja Kiinassakaan ei saa sanoa olevansa Kiinan muurilla, ettei vain olisi suomijuntti... Ultimaattinen servaus! Haha, no ei - kuten sanoin, niin mun pointtina ei ollut se, että olisi hemmetin merkittävää, mitä nimitystä niistä paikoista käyttää, vaan se, ettei voi kieltää etteikö joitain paikkoja tunnettaisi (myös) suomenkielisillä nimillä.

Olimme torstaiaamuna reippaita reissumiehiä ja päätimme kävellä ihan omine jalkoinemme kahden mailin pituisen matkan hotellilta Luonnonhistorialliseen museoon, joka sijaitsee Central Parkin reunalla puiston puolivälin paikkeilla. Manhattanilla oli yleisesti ottaen kettumaista kävellä, koska autoteitä oli 50 metrin välein ja jokaiseen risteykseen piti pysähtyä vartoilemaan valojen vaihtumista, mutta torstainen kävelyreitti kulki Central Parkin reunaa pitkin, joten risteyksiä ei ollut. Kävelyyn 45th streetiltä 77th streetille kului meiltä noin tunti - joku oikea kunnon kävelijä olisi varmasti selvinnyt koitoksesta nopeamminkin.

Luonnonhistorialliseen museoon mentiin sisään pyöröovista (New Yorkissa oli muuten melkein joka talossa pyöröovet) ja sitten tultiin aulaan, jossa oli muutama dinosauruksen luu ja ihmisiä jonottamassa lipunmyyntiin. Pääsylipuilla ei ollut vakiohintaa, vaan niillä oli suositushinta, jota sai itse pyöristellä suuntaan tai toiseen lompakon paksuuden ja omantunnon mukaan. Museossa oli neljä kerrosta ja jokaisessa kerroksessa useita eri osastoja, joista esimerkkeinä mainittakoon forests, indians, american mammals, pacific peoples ja ocean life. Koko museon perusteelliseen kiertämiseen olisi mennyt useampi tunti tai jopa useampi päivä, joten poukkoilimme äidin kanssa vähän joka puolelta toiselle.

 

Sinivalas luonnollisessa koossaan. Siis toi taustalla oleva.

 Sinivalas on mun mielestä yksi pelottavimmista eläimistä, mitä on olemassa. Se muistuttaa valtamerien suunnattomasta koosta ja syvyydestä.

Tarkennus Rexiin!

 Luonnonhistoriallinen museo oli ihana paikka, mutta olin ollut juuri vuotta aiemmin Lontoon samaisessa museossa, joka oli myös ihana, eikä tämä newyorkkilainen tarjonnut meille ainakaan mitään hirveän paljon suurempaa. Tai sitten en vain löytänyt sieltä sitä, mikä olisi ollut suurempaa. Ihana paikka joka tapauksessa! Kuulin muuten museossa ensimmäistä kertaa suomen kieltä matkan aikana, kun vastaan käveli suomalaisperhe.

Museosta kävelimme kohteeseen nimeltä Central Park, jota olin odottanut kaikista New Yorkin kohteista eniten. Toisaalta mulla oli pieni pelko perseessä, koska olin kerran kuullut, että Central Park on vaarallinen paikka, jossa turistit ryöstetään ja jonka synkkiin metsiin ihmiset eksyvät ikuisiksi ajoiksi, joten musta tuntui siltä kuin olisin tehnyt elämäni suurimman virheen ja astunut johonkin hirveään Blair Witch -noitametsään, josta ei tulisi koskaan olemaan ulospääsyä. Noh, Central Park on todellisuudessa paljon turvallisempi nykypäivänä kuin ennen, mutta pysyttelimme kuitenkin varmuuden vuoksi vilkkailla teillä emmekä lähteneet pienille metsäpoluille harhailemaan, koska olimme äidin kanssa kahdestaan liikenteessä eikä mukana ollut yhtäkään vahvaa miestä, joka olisi voinut vetää ryöstäjiä turpaan.

Central Parkin puut olivat täydellisiä.

Central Parkissa oli ihan erilainen tunnelma kuin Manhattanilla muuten, puut vaan huojuivat ja linnut lentelivät ja ihmisiä meni rullaluistimilla ympäriinsä. Siitä tuli lopulta yksi mun lempipaikoista koko New Yorkissa.

Central Parkissa oli muutama järvi, joista kävelimme yhdelle, jonka rannassa oli soutuvenevuokraamo. Mulla on ollut jo ainakin 15 vuoden ajan suuri unelma: luistella Central Parkissa, ja koska nyt oli heinäkuu eikä luistelu onnistunut, päätin, että nyt mennään sitten ja soudetaan Central Parkissa! Tunnin venevuokra maksoi 15 dollaria.

 Veneily oli muuten ihanaa ja hienoa, mutta osuimme paikalle juuri silloin kun paikalla oli noin satapäinen usalainen teiniryhmä, joista yksikään ei osannut soutaa ja koko järvi oli täynnä kiljuvia teinejä ja veneitä, jotka lipuivat täysin hallitsemattomasti pitkin järveä. Noniin jee. Heti venevuokraamon vieressä oli kapea kohta, josta läpi päästäkseen piti jollain tyylillä ohittaa noin 30 veneen keskittymä. Yksi teinien vene törmäsi meihin ja työnsi meidät pusikkoon. Menin ihan paniikkiin, koska en ollut itsekään soutanut kymmeneen vuoteen. Lopulta sain meidät pusikosta pois äidin soutuohjeiden avulla, ja tämän jälkeen kolaroimme vielä ainakin viiden veneen kanssa. Teinit olivat kyllä todella kohteliaita ja huusivat jatkuvasti "Oh, I'm so sorry!!", ja pyysin myös itse kaikilta anteeksi. Kapean kohdan jälkeen saavuimme isolle alueelle, jossa oli ihanan rauhallista.

Järven rannassa muuten liikkui pienehköjä epämääräisiä elukoita, jotka uiskentelivat niin, että ainoastaan niiden pää oli veden pinnalla. Pää oli suurin piirtein peukaloni kokoinen. Vesi oli niin sameaa, etten meinannut millään nähdä, mitä lajia ne edustivat, vaikka elukoita oli kymmenittäin. Lopulta äiti huusi sen ääneen, mitä olin itsekin vähän ajatellut, siis että voihan perse, ne ovat k ä ä r m e i t ä. Mulla ei ole käärmekammoa, mutta muakin ahdisti kuitenkin melkoisesti ajatus soutamisesta käärmejärven keskellä! Ehdimme kuitenkin elää siinä harhaluulossa, että ne olisivat käärmeitä, vain muutaman minuutin, kun huomasin, etteivät ne olekaan käärmeitä vaan vesikilpikonnia. Ne kelpasivat järviseuraksi paremmin!

Kenelläkään ei ollut järvellä pelastusliivejä, eikä sellaisia ikinä edes tarjottu meille. Se oli aikas kummallista, koska Yhdysvalloissa varoiteltiin sekä kirjallisesti että suullisesti joka paikassa joka asiasta, esimerkiksi kahvin kuumuudesta ja kynnysten korkeudesta, mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan, kun teinit riehuivat veneissään ilman pelastusliivejä ja nousivat jatkuvasti seisomaankin.

Plaza Hotel, New York's most exciting hotel experience. Rakastan Yksin kotona 2 -elokuvaa <3

Yksi lempipaikoistani New Yorkissa tuo Keskuspuisto.

Central Parkin jälkeen kävimme syömässä Wendy's-hampurilaispaikassa. Ehdotin äidille ihan varta vasten tätä paikkaa, koska olen nähnyt ainakin kolme elokuvaa, joissa ollaan Wendy'ssissä, joten olihan sinne nyt perhanan coolia mennä. Kyseessä oli erittäin tavanomainen hampurilaisravintola. Söimme New Yorkissa niin epäterveellisesti, että viimeisinä päivinä oli pakko saada pelkkää salaattia ja hedelmiä.

Vielä Wendy'sin hampurilaistakin epäterveellisempiä olivat snack-paikkojen quesadillat ja tortillat, hyi vitura. Annokset näyttivät ruokalistojen kuvissa hyviltä, mutta kun ruuat ojennettiin käteen, oli kyseessä lähes poikkeuksetta helkkarin ällöttävä juustomössössä ajelehtiva pulla. Äiti sanoi, että iskä olisi kuollut jos hän olisi lähtenyt meidän mukaan, koska hän on maailman suurin roskaruokavihaaja. Ja roskasta puheen ollen: ruuista tuli arvatenkin myös ihan jumalattomasti roskaa. Ruuat pakattiin paperikääröön, paperikäärö laitettiin muovilaatikkoon ja muovilaatikko paperipussiin. Kertakäyttöhaarukat perään. Taisimme käydä viikon aikana tasan yhden kerran paikassa, jossa juomat tarjoiltiin laseista eikä kertakäyttömukeista. Tämä nyt ei tietenkään ole kokonaiskuva tuhansien ravintoloiden kaupungista, mutta sen sanon, etten ole yhdelläkään matkalla yhtä ällöttävää ruokaa syönyt. Harmitus on kova, kun menee nälissään deliin syömään aamupalaa eikä saatavilla ole kuin pannaria, ranskalaisia tai rasvassa lilluvaa juusto-paahtoleipää, jonka koko on puolet pienempi kuin oma nyrkki mutta rasvamäärä suurempi kuin vuorokauden suositus.

Illaksi meillä oli Broadway-musikaaliin liput, jotka olimme ostaneet etukäteen netistä. Liput maksoivat 59 euroa / henkilö, ja kyseessä oli kallein New Yorkin aktiviteettimme. Mä olisin halunnut ehdottomasti Maija Poppaseen, mutta sen esittäminen oli lopetettu, ja tilalle oli tullut Aladdin. Myös Aladdin olisi kelvannut paremmin kuin perkeleen hyvin, mutta liput olivat kalliit kuin perkele, runsaasti yli 100 euroa kappaleelta ja alakatsomo yli 200. Muita vaihtoehtoja oli kuitenkin vaikka kuinka paljon, esimerkiksi Mamma Mia ja Leijonakuningas, mutta päädyimme lopulta Oopperan kummitukseen, koska sen hinnat olivat halvimmat ja se on klassikko, pisimpään Broadwaylla esitetty musikaali.

Mun täytyy myöntää, että Oopperan kummitus oli mulle hyvin vieras musikaali, josta en tiennyt etukäteen oikein mitään, jos ei lasketa sitä biisiä, josta Nightwishkin on oman versionsa tehnyt.

Esitys alkoi kello 20 Majestic-teatterissa, joka oli tunnelmallinen ja vanha. Ennen esitystä (ja väliajalla) katsomossa kierteli myyjiä, joilla oli tarjolla muun muassa vettä ja viiniä. Yhdellä myyjistä oli koko ajan naamallaan samanlainen virne kuin Jack Nicholsonin Jokerilla. Suomessa sellaista myyjää olisi pidetty psykopaattina, mutta tuonne hän kyllä sopi jollain tavalla!

Mulla oli välillä pieniä vaikeuksia seurata musikaalia, koska se oli mulle entuudestaan vieras ja lähes kaikki repliikit lausuttiin laulamalla ja vieläpä ilman suomenkielisiä tekstityksiä, haha. Yritin kuitenkin keskittyä niin hyvin kuin kynenin ja opin jopa englantia esityksen ansiosta: en ole ennen tiennyt, että kattokruunu on englanniksi chandelier! (Hemmetin kaunis sana muuten, oon lausunut sen nyt viisi kertaa ääneen sen jälkeen kun kirjoitin sen tohon.) Välillä huomioni kiinnittyi väkisinkin vieressäni istuvaan tummaihoiseen naiseen, joka eläytyi musikaaliin aivan 150-prosenttisesti. Hän nauroi ja itki ääneen vuorotellen, lauloi biisien mukana ja puhui vuorosanojen mukana sekä päästi jatkuvasti pieniä kiljahduksia ja huokauksia suustaan sanoen samalla muun muassa ooohhh, oh my god, wooow ja aaawww. Moneskohan kerta mahtoi hänelle olla, kun katsoi Oopperan kummitusta? Ihan paras katsoja ikinä! Hän jätti muhun lähtemättömän vaikutuksen.

Kun musikaali loppui, kaikki ihmiset nousivat seisomaan sekä hurraamaan ja kiljumaan täysillä. En ole koskaan nähnyt samanlaista hurrausta, ja se oli niin vaikuttavaa, että mulla tuli kyynel silmään.



PERJANTAI: Coney Island ja Top of the Rock

"Ei ole olemassa kaupunkilomaa ilman rantalomaa."
- Leoko-Eleiko, maankuulu bloggaaja

Tiia oli suositellut mulle töissä Coney Islandia etukäteen. Kyseessä on Brooklynin kaupunginosan eteläkärki ja metrolinjan päätepysäkki, jonne on keski-Manhattanilta matkaa metrolla noin 45 minuuttia. Coney Island oli newyorkilaisten vanha lomaparatiisi, joka hiljeni ja ränsistyi joskus toisen maailmansodan jälkeen, mutta sitä on sittemmin elvytelty. Coney Islandilla on muun muassa pitkä uimaranta, ravintoloita ja huvipuisto. Päätimme lähteä sinne, koska meillä ei ollut perjantaiksi sen kummempaa ohjelmaa. Metrolippukin maksoi alle 3 bucksia, ja olimme jo tulleet aika taitaviksi metron kanssa! Tai niin ainakin oletimme. Itsevarmoina astelimme oikeaan metroon, mutta siinä metrossa sitten istuessani ja metrokarttaa katsellessani huomasin, ettei tämä vitun linja minnekään Coney Islandille mene. Äkkiä pois seuraavalla pysäkillä siis, ja lopulta oikea linja löytyi. Ainahan ne sitten joskus löytyy.

Metromatka Coney Islandille oli tavallista mukavampi, koska juna kulki loppumatkan maan päällä. Vihaan metrossa istumista, koska mulla on tapana istua junassa aina ikkunan vieressä ja katsoa ulos. Tämä tapa on niin pinttynyt, että istun metrossakin aina ikkunan vieressä ja katson ulos, vaikka näen vain mustaa seinää.

Taiteellisia metron ikkunasta otettuja maisemakuvia Brooklynista:

Kannatti lähteä. Coney Islandilla oli pitkä korkea laituri niinkuin elokuvista ja rantapromenaadi niinkuin elokuvista. New Yorkissa ylipäänsä melkein kaikki on niinkuin elokuvista, ja sehän mulle kelpaa, koska rakastan elokuvia. Meillä ei ollut pyyhkeitä mukana New Yorkissa ollenkaan emmekä viitsineet ottaa hotellin valkoisia pyyhkeitä mukaan, mutta ei sellaisia olisi tarvinnutkaan, koska istuimme kivien päällä ja vaatteetkin vaihtuivat uikkareihin äidin hameen avulla.

Voi parkaa :/

Tuolla oli hurja nousuvesi. Kaksi tuntia kuvan ottamisen jälkeen kyseinen kivi oli jo jäänyt aaltojen alle.

 

Hengasimme rannalla muutaman tunnin. Huvipuistoon mun ei tarvinnut tällä kertaa päästä, vaikka siellä olisikin ollut yksi helvatun kiinnostava laite: sellainen "pallo", jossa on penkit ja joka laukaistaan narujen varassa ylös ja joka menee sitten hetken ylösalas ja edestakas takas edestakas. Olen nähnyt muutamia kertoja Riemurasiassa videoita, kun ihmiset pyörtyilevät siinä laitteessa tai saavat orgasmeja tai ties mitä hurjaa. En nyt kuitenkaan mennyt siihen, vaan tällä kertaa kahvihetki promenaadin rantakahvilassa riitti mainiosti meidän levolliselle äiti-tytär-matkaseurueellemme.

Söin rantakahvilassa kasvis-quesadillaa, joka oli niin rasvaista ja limaista, etten tiennyt miten sitä olisi kuulunut syödä. Yritin ensin syödä käsin, mutta siitä ei tullut mitään, joten hain kertakäyttöhaarukan, mutta siitäkään ei tullut mitään. Äiti vaan räkätti vieressä. Kahvilassa soi Red Hot Chili Peppers, joka loi täydellisen kesäfiiliksen, joten muuten kahvilassa oli hitsin ihanaa.

Satuinpa näkemään kahvilassa suomalaisiakin toista kertaa matkan aikana luonnonhistoriallisen museon jälkeen, joku nuori pariskunta. Tämän jälkeen vastaan ei kävellyt muistaakseni yhtäkään suomea puhuvaa ihmistä koko loppumatkan aikana! Lähinnä englantia ja espanjaa jutteloitsivat nuo New Yorkissa käpyttelevät ihmiset.

Coney Islandin jälkeen meidän oli tarkoitus mennä MoMA:an eli Museum of Modern Artiin, koska sinne oli vapaa pääsy perjantaisin neljän jälkeen. No ei mentykään, kun jono museoon kaartoi koko rakennuksen ympäri. Sitten äiti otti puheeksi aiheen, jota olin pelännyt ja vältellyt viimeiseen asti New Yorkiin saapumisesta lähtien. Kyseessä oli Rockefeller Centerin näköalatasanne Top of the Rock, joka sijaitsi MoMA:n lähellä. Mulla on ollut aina tuhottoman kova hissikammo, ja vuoteen 2010 asti olin ihaillut esimerkiksi Tamperetta vain Pyynikin näkötornista, koska Näsinneulaan ei ollut mitään menemistä, kunnes lopulta astelin Näsinneulan hissiin kesällä 2010 "mennään vittu sitten äkkiä perkele" -asenteella pamppailevin askelin. Olin siitä jälkikäteen todella ylpeä. Olin päättänyt etukäteen, että New Yorkissa on näköalatasanteelle mentävä, kun kerran New Yorkissa asti ollaan, mutta kun tajusin, että nyt olisi sen aika, koska emme mahtuneet museoon, menin aivan kohmeiseksi kauhusta. Oikein rentouttava kaupunkiloma kyseessä siis, hahah.

Pönötän

New Yorkissa on turistinäköalatasanteet ainakin Empire State Buildingissa, uudessa WTC-tornissa ja sitten Rockefeller Centerissä. Olin lukenut etukäteen kaikkialta, että näistä kannattaa ehdottomasti valita Rockefeller Center, koska se ei ole niin tunnettu ja ruuhkainen kuin Empire State Building. Jonotusaika on pienempi, samoin hinta, ja Rockefeller Centeristä on yhtä hienot näkymät, oikeastaan jopa hienommat, koska sieltä avautuu suora näkymä Central Parkiin ja toisella puolella näkyy Empire State Building, kun taas Empire State Buildingin näköalatasanteelta ei pysty näkemään Empire State Buildingia, sattuneesta syystä.

Jono ei tosiaan ollut pitkä, mikä saattoi johtua siitä, että kaikki olivat museossa. Lisäksi kello oli vasta viisi, ja aika monet varmaan haluavat mennä äimistelemään maisemia vasta illalla. Lyhyt jono oli hyvä asia, koska mulla oli vain vähän aikaa panikoitua. Jonotusalueella esitettiin videota Rockefeller Centerin rakentamisesta. Huipulle mentiin kahdella hissillä, ensin hissillä, joka vain siirsi jonotusalueelta toiselle ja sitten lopulta "pitkänmatkan hissillä", joka ängettiin ihan täyteen. Työntekijä painoi hissin nappia ja sanoi virnistäen: "Next stop: Top of the Rock!" Siinä vaiheessa mua jännitti ihan saatanan kovin. Sitten hissistä sammui valot. Olisin mennyt siinä vaiheessa hysteeriseksi, mutta olin onneksi lukenut etukäteen, että hississä esitetään matkan aikana valo-show! Hissimatka meni valo-shown ansiosta nopeasti, tosin se olisi mennyt nopeasti muutenkin, koska hissi porhalsi suoraa päätä ylös niin kovaa, että mun korvat menivät lukkoon. (Alaspäin tullessa vielä monta kertaa pahemmin.)

Ylhäällä muhun iski ensin tunne, että haluan takaisin alas. Mun hissikammo on jostain syystä saanut viime vuosien aikana seurakseen jonkinasteisen korkean paikan kammon. Tuntui, että jalat lähtevät alta. Oli sellainen tunne kuin Nipsulla Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvassa: "yläpää ei tunne pelkoa, mutta jalat tutisevat". Tosin mun kohdalla myös yläpää tunsi pelkoa... Sain kuitenkin pidettyä itseni kasassa, koska huipulla oli kahvila ja kauppoja ja ihmiset vaan istuskelivat siellä ihan rennosti, eikä rakennus edes vaappunut vaan se tuntui oikeastaan ihan normaalilta talolta. Ai niin, näköalatasanne oli muistaakseni 70. kerroksessa. Henkilöautot olivat söpön näköisiä.

Rockefeller Centeriin kuuluu monia rakennuksia, mutta tämä oli ilmeisesti kaikista rakennuksista korkein. Kyseessä on muuten sama rakennus, jonka rakennustöissä on otettu 30-luvulla se kuuluisia "Lounas pilvenpiirtäjän huipulla" -valokuva, joka on ollut Salossa melkein kaikkien baarien seinässä, eli ainakin kahden.

Siellä oli Top of the Rock -vettäkin myynnissä. Ja arvatkaa, oliko sitä sitten pakko ostaa, kun oli niin hieno etiketti pullossa? Tämä vesipullo oli yksi harvoista (ja parhaista) matkamuistoista, jonka toimme New Yorkista mukanamme, ja nyt äiti on laittanut sen tyhjän pullon keittiöön liesituulettimen päälle juhlapaikalle mun ja Juuson ala-asteella nikkaroimien purjelaivojen viereen.

Alaspäin tullessa hissiin piti jälleen jonottaa, mikä heikotti, mutta onneksi selvisimme koko koettelemuksesta. Jee! Tulen olemaan äärettömän iloinen ja ylpeä tästä koko loppuelämäni ajan!

Ja sitten päätimme vielä käydä vilkaisemassa, pääseekö sinne MoMA-museoon eli New Yorkin Kiasmaan tällä kertaa sisälle. Kyllä pääsi. Jono oli kadonnut kokonaan, mutta sisällä oli edelleen ihmisiä niin paljon, että hyvä että eteenpäin pääsi kulkemaan. Jalat olivat siinä vaiheessa jo niin loppu, että kävimme katsomassa lähinnä vain Andy Warholin ja Yoko Onon teoksia. Sitten oli pakko lähteä syömään ja juomaan olutta rankan päivän päätteeksi.

Joku tuntematon mies tuli sanomaan äitille, että hän näyttää ihan Andy Warholin soppapurkeilta. Ei hän täysin väärässäkään ollut.