Katsoin eräänä iltana Big Brotheria (koostetta, en omista 24/7:aa). Asukkaiden viikkotehtävänä oli uida Helsingistä Tallinnaan. Toisin sanoen ryhmän piti taittaa pihan uima-altaassa yhteensä niin pitkä matka kuin he arvelivat Tallinnaan olevan. Asukkaat luulivat olevansa jo loppusuoralla, mutta he eivät tienneet arvioineensa välimatkaa runsaasti alakanttiin.
Asukkaille yritettiin vihjailla radion välityksellä, että uintimatkaa olisi vielä paljon jäljellä. Pienikokoinen ja talossa hieman ulkopuoliseksi jäänyt Kristiina yritti sanoa muille, että kyseessä saattoi olla vihje: ehkä Tallinnaan on pidempi matka kuin he olivat otaksuneet. Muut asukkaat eivät ottaneet Kristiinan näkemystä kuuleviin korviinsa vaan tyrmäsivät sen heti. Seuraavana päivänä asukkaat saivat kuulla viikkotehtävän epäonnistuneen.
En tiedä harmittiko Kristiinaa tai oliko hänellä sellaista mitäs minä sanoin -oloa. Joka tapauksessa mua alkoi harmittaa hänen puolestaan. Samalla mieleeni alkoi muistua asioita omasta menneisyydestä, ajoilta kun olin vielä ujo ja hiljainen lapsi.
Muistin esimerkiksi 90-luvun lopulta yhden perjantai-iltapäivän, jolloin opettaja järjesti meidän luokalle leikkimielisen tietokilpailun. Kilpailuun osallistuttiin joukkueittain, ja voittajajoukkueelle oli palkinnoksi karkkipussit. Olisin tiennyt vastauksen melkein kaikkiin kysymyksiin tai ainakin olin niistä aika varma. Joukkueemme kovaäänisimmät olivat kuitenkin monesta vastauksesta kanssani eri mieltä ja jyräsivät mut paremmalla argumentaatiollaan.
Joukkueemme jäi lopulta kisan hännille, ja kaikkia harmitti. Mua ei harmittanut karkkipussin menettäminen (mulla oli karkkipäivä lauantaisin anyways), vaan se että joukkueen jäseniä ei oltu kuunneltu tasapuolisesti.
En tiedä, pidänkö itseäni vielä hiljaisena ja ujona. Riippuu tilanteesta. Osaan olla puheliaampi sellaisessa ryhmässä, jossa ihmisille annetaan tilaa, kuin sellaisessa jossa keskustelutyyli on hyökkäävää.
Mutta sen tiedän, että tykkään tehdä asioita yksin. Tykkään kuunnella lempimusaani ja pohtia asioita rauhassa. Tykkään siitä, ettei mun tarvitse yrittää vakuuttaa muita mun ideoiden toimivuudesta tai selittää sekavasti keskeneräisiä ajatuksiani. Tykkään panostaa asioihin kunnolla, sen sijaan että tyytyisin aina keskinkertaisiin kompromisseihin. Tykkään siitä, ettei niskaani hengitetä aamusta iltaan, vaan muhun uskotaan ja kykyihini luotetaan. Tykkään osallistua koulun tietokilpailuun yhden hengen joukkueella ja ottaa yksin vastuun, jos en voita karkkipussia.
Tällä en tarkoita sitä, ettenkö pitäisi ryhmässä olemisesta, vice versa. En haluaisi aina olla yksin. Tarvitsen yhteisöllisyyttä, muiden tukea ja monipuolista asiantuntijuutta, kavereita joiden kanssa pähkäillä yhdessä ja nauraa hulvattomille jutuille.
Mutta miksi nykymaailmassa tunnutaan ihannoivan vain tuota jälkimmäistä? Miksi korostetaan timanttisten tiimityöskentelytaitojen ja raudanlujien vuorovaikutustaitojen merkitystä, mutta väheksytään yksin puurtamista? Ei kai niiden tarvitsisi sulkea toisiaan pois?
En tiedä. En aina oikein pidä maailmasta, jossa ihmisten erilaiset vahvuudet asetetaan paremmuusjärjestykseen. Jossa sosiaalisesti taitavimmat ja vahvimmat saavat usein eniten näkyvyyttä ja jossa jonon ohi pääsee se, joka osaa vaatia kovimpaan ääneen. Ja jossa henkilöt A ja B hoitavat saman tehtävän yhtä hyvin samassa ajassa, mutta kummatkin omalla metodillaan omia vahvuuksiaan hyödyntäen, ja heistä vain A:n työ on hyvä ja B hylätään.
