perjantai 11. elokuuta 2017

Päivä Annan matkassa

Keskiviikko 9. elokuuta 2017

11.30: Herätyskello herättää, ja metro jylistää sängyn alla. Oon saapunut Torontoon eilen väsyneenä, mennyt yhdeksältä nukkumaan ja nyt huomaan nukkuneeni 14 ja puoli tuntia.

Majotun jo kolmannen kerran kahden kanadansuomalaisen siskon luona. Kesä on hiljaista aikaa täällä. Ekat vuokralaiset saapuvat syyskuussa harjoittelujen alkaessa.



11.50: Meen yläkertaan aamupalalle. Paula on jättänyt mulle banaaneja, leipää, jogurttia ja banaani-suklaaleipää. Tämä nainen jaksaa yllättää ja ilostuttaa! Kirjoitan hänelle whatsappissa että thank you so much.

12.34: Selvitän metrolippujen hintoja. Illalla on couchsurfingin weekly meeting, jossa oon käynyt aina keskiviikkosin. Sitä ennen aion mennä keskustassa sijaitsevaan puistoon lukemaan.

12.35: Paulalta tulee viestiä: 28 degrees today! Päätän mennä sittenkin läheiseen maauimalaan, se on kaupungin omistama ja ilmainen.

13.03: Meen olohuoneeseen moikkaamaan Jukua. En pääse lähtemään, koska whatsapp piippaa koko ajan eikä se toimi enää sitten kun astun ovesta ulos. (Mitä toisaalta rakastan täällä yli kaiken, koska Suomessa puhelin on naaman edessä koko päivän, ja yön.)



13.40: Pääsen viimein lähtemään. Oon onnellinen, kun voin käyttää kesämekkoa koko päivän. Täällä on niin lämmin öisinkin! Ja se loppumaton, sisuskalut rikki repivä tuuli, sitä ei täällä ole.



13.40 - 14.20: Kävelen. Oon päättänyt käydä läheisellä farmilla ennen maauimalaa.




Kello n. 14: Joku helvetin ärsyttävä poika tulee pörräämään pyörällään mun ympäri. Mieleen tulee Breaking Badin jakso, jossa pikkupoika kiertää väärälle reviirille eksynyttä huumediileriä ja lopulta ampuu tämän. Mä selviän kuitenkin tilanteesta haavoittumatta, kun poika poistuu. En olisi tosin ollutkaan väärälle alueelle eksynyt huumediileri.

Oon siis kyllä huumediileri, mutta oikealla alueella. Ahahahihiahiö!




14.20: Oon farmilla.





14.45: Joku farmin työntekijä lähestyy mua. Täällä Kanadassa sitä tehdään paljon, lähestytään tolleen vaan tuntemattomia ihmisiä. Viime vuonna totuin siihen nopeasti, mutta nyt huomaan taantuneeni Suomessa vietetyn vuoden jälkeen. What the hell does she want?

Nainen kysyy, sattuisinko tietämään mitä kello on. Katson rannekelloa, joka näyttää varttia vaille kolmea. Sillä hetkellä en tietenkään muista, miten vitussa se sanotaan englanniksi. Aion ensin sanoa "two hours and 45 minutes", mutta samalla sekunnilla päätän olla sanomatta niin ja päädyn vain näyttämään kelloani hänelle. "Ok quarter to three, thank you!" nainen toteaa ja poistuu.

15.20: Oon maauimalassa.



17.33: Saavun kotiin tukka märkänä ja rumana,joten törmään toki pihalla Paulaan, joka toki juttelee söpön naapurinsa (ja söpön naapurin söpön koiran) kanssa.

17.45: Menen nettiin ja tarkistan, miten kellonajat sanotaan englanniksi. Ihmettelen, miten oon päässyt englannin kirjoituksista läpi.

18.12: Lähden ruokakauppaan nimeltä Loblaws. Muistan vieläkin, kun elämäni ensimmäisenä Toronto-päivänäni Paula kertoi, että lähellä sijaitsee ruokakauppa Blaa Blaas, jota lähdin reippain askelin etsimään. Lopulta tajusin hänen puhuneen Loblawsista.






18.50: Meen keittiöön tekemään ruokaa. Tästä ei päivällinen ravitsevammaksi muutu:



Tosin Paula tekee samaan aikaan pulled porkia, josta saan osan. Muuttuu sittenkin:



19.55 iskee väsymysromahdus. Edes 14,5 tunnin yöunet eivät auta siihen faktaan, että kello on Suomessa pian 3. Taistellen kampean naamani peilin eteen ja ryhdyn meikkaamaan.




20.49: Lähden CS weekly meetingiin. Ostan kolikkoja metroasemalta.




21.10: En tajua, mistä pubiin mennään sisälle, ja kävelen ensin jonkun hotellin respaan. Lopulta selviää, että pubi sijaitsee pienen kujan päässä.




Meetingissä on noin 30 ihmistä, joista tunnen entuudestaan neljä. Suurin osa on tosi mukavia, mutta on joitain rasittaviakin, joista yksi piirittää mua ja kyselee, haluanko tulla lauantaina hänen kanssa luxury nightclubiin. Yksi henkilö sanoo, että olen värjännyt hiukseni blondiksi, jotta kaikki tietäisivät mun olevan kotoisin Suomesta. Näin on.



Puhun illan aikana ihmisten kanssa mm. punkeista, Kiinan facebook-kiellosta ja Helsingistä, kunnes mut valtaa totaalinen aikaerorasitusväsymysromahdus osa 2 ja lähden metrolla kotiin nukkumaan.




00.37: Kotona. <3

torstai 20. heinäkuuta 2017

Onnekas (jeps!) veneretki Tove Janssonin saarelle


Maailman paras muumimuija Janssonin Tove asusti elinkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa kolmisenkymmentä kesää pikkuisella Klovaharun-saarella, joka sijaitsee Porvoon edustalla. Saarelle tehdään kesäisin retkiä yhden viikon ajan. Retket myydään loppuun hetkessä, koska veneeseen mahtuu kerrallaan vain muutama ihminen.

Mun ja äitin on pitänyt tehdä saarelle retki kolmena kesänä. Nyt vihdoin neljännellä yrittämällä päästiin matkaan. Ja vittu melkein perille asti!



- Ekana kesänä me ei saatu retkeä varattua, koska olimme liikkeellä liian myöhään.

- Tokana kesänä meillä oli retki varattuna, mutta Pori Jazz sattui olemaan samaan aikaan, ja se oli ainut päivä, joka sopi mulle. Päätettiin perua retki ja lähteä sittenkin jazzeille.

- Kolmantena kesänä meillä oli retki jälleen varattuna, mutta viimeisenä iltana tuli ilmoitus, että retki on peruttu tuulisen sään vuoksi. Saarelle rantautuminen on kuulemma kovalla tuulella mahdotonta.

- Neljäntenä kesänä, eli nyt, meillä oli retki jälleen varattuna. Olimme varanneet sen jo tammikuussa. Oltiin innoissamme, koska peruutusviestiä ei tullut viimeisenä iltana. Suunnittelin jo ihan kirjoittavani saaresta artikkelinkin Salkkarin matkailusivuille.






Ajettiin Salosta Porvooseen ja sieltä lossin kautta Pellinkiin, josta vene lähti. Meitä oli kahdeksan ihmistä oppaan ja kipparin lisäksi.



 



Vene keikkui ahdistavasti koko matkan, ja vettä roiskui päälle. Keikkuminen yltyi mitä kauemmas rannikosta edettiin. Puolen tunnin päästä olimme saaren edustalla.

Ja sen pidemmälle emme ikinä päässeet. Kippari ilmoitti, että nyt on niin, että tuuli on yltynyt ja aallot ovat yksinkertaisesti aivan liian korkeat rantautumiseen.

Quelle surprise! Oli kuulemma viikon ensimmäinen retki, joka epäonnistui. Vielä pari tuntia aiemmin lähtenyt aamuretki oli sujunut hyvin. How can my life always be like this. Aina menee kaikki MELKEIN niin kuin elokuvissa. Nästan. Ja sain muuten jollain ilveellä mahdutettua neljää eri kieltä tähän yhteen kappaleeseen.
 


Muutenkaan en nauttinut retkestä yhtään, vaan vaappuvassa purtilossa oleminen sai mielen levottomaksi. Mä olen alkanut pelätä merta iän myötä. Se on niin valtavan kokoinen ja kätkee pintansa alle vaikka mitä arvaamatonta. Rannalla ei oikein tajua, kuinka paljon voimakkaampia aallot ovat avomerellä. Veneellä tai laivalla ollessa mulla on tapana katsella lähellä olevia saaria ja pohtia, mihin olisi lähin matka uida, jos vene uppoaisi.

Opas kertoi, että syysmyrskyjen aikana pieni Klovaharun-saari on välillä huuhtoutunut kokonaan aaltojen alle. Saarella oleva huussi on saaren kolmas, koska myrskyt ovat tuhonneet kaksi ensimmäistä. Jos aallot ovat olleet kovat, saarelta ei ole päässyt pois. Mitään puhelinta Tovella ei ole saarella ollut, vaan hän on viestitellyt valosignaalein veljelleen Larsille, joka on asunut Pellingissä.






Mutta olihan meillä nyt ihan kiva roadtrip äidin kanssa. Nähtiin matkalla muun muassa hylätty vanhainkoti:



Sen lisäksi käytiin paluumatkalla Heurekassa katsomassa eläinten Body Worlds, jota äiti ei ollut vielä nähnyt:



Näyttely on muuten todella hieno ja suosittelen sitä ihan jokaiselle iästä riippumatta. Siellä alkaa ihan tosissansa pohtia maailmaa ja elämän monimuotoisuutta, elefanttia kärsineen, haita rasvamaksoineen ja kirahvia voimakkaine sydämineen, jonka on oltava tarpeeksi vahva pystyäkseen pumppaamaan verta koko korkean kaulan kautta aivoihin. Mitä enemmän tätä elämää pohdin, sitä enemmän tajuan, etten loppupeleissä tajua siitä yhtään mitään.

Niin kuin en tajua sitäkään, miksi emme edes neljännellä yrityksellä päässeet muuminaisen saarelle.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Mummonkaataja ja muita tarinoita



Mä oon vähän silleen idiootti, että kävelen kadulla yleensä täysin ajatuksissani, muistellen joitain vanhoja juttuja. Sitten alan hihitellä yksin enkä pysty lopettamaan, ja vastaantulijat katsovat ihmeissään. Luulevat kai että heille nauran.

Koska mulla ei ole nyt mitään tekemistä, niin tulin blogiini jakamaan muutaman tarinan. Ne eivät liity toisiinsa mitenkään paitsi siten, että ne saavat mut aina nauramaan tai vähintään hymyilemään kaduilla käppäillessäin.


1. Mua hihityttää se, että kun olin kolmannella luokalla, niin törmäsin kahden viikon sisällä polkupyörällä mummoon kaksi kertaa. Molemmat koulumatkalla. En ymmärrä, miten saatoin onnistua. Kaaduin molemmilla kerroilla, mutta mummo kaatui vain toisessa tapauksessa. Ensimmäinen, kaatunut mummo oli tosi mukava eikä suuttunut, mutta jälkimmäinen oli todella kiukkuinen. Olin sen jälkeen peloissani, koska pelkäsin törmääväni mummoon lähiaikoina kolmannen kerran. Onneksi niin ei ole kuitenkaan käynyt.




2. Tää ei liity muhun vaan tuntemattoman jätkän koevastaukseen. Lukion matskunope kertoi kerran tunnilla jostain vanhasta matikan/fysiikan kokeesta. Kokeessa oli kysytty näin: ”Millä tavalla on mahdollista selvittää kerrostalon korkeus, jos ainoa käytettävissä oleva väline on ilmapuntari?”

En muista, mikä olisi ollut oikea vastaus, mutta itse olisin vastannut, että pudottaa sen katolta ja ottaa aikaa… Mutta anyways, joku jätkä oli vastannut näin: ”Mene koputtamaan talonmiehen ovelle ja sano hänelle, että kerro mulle tämän talon korkeus niin annan sulle lahjaksi ilmapuntarin.”

Hahahaha, siis tämähän on ihan typerä juttu, mutta nauran sitä oikeasti edelleen, vaikka siitä on lähemmäs 13 vuotta aikaa! En muista enää edes, miten jakokulmalla kuuluu laskea, mutta muistan ilmapuntarin. Oikeat asiat jääneet matikantunnilta mieleen.

Vanhat koevastaukset on muutenkin parhaita, varsinkin mun pikkuveljen. Hän kirjoitti joskus uskonnonkokeeseen jostain Raamatun katastrofista seuraavasti: ”Silloin maa vavahteli ja Kristukset nousivat haudoistaan.” Kuulostaa todella dramaattiselta. Kristuksiakin oli yhtäkkiä monta…:D

Ja joskus siltä kysyttiin hissankokeessa, että mistä valiokunta päätti, niin hän vastasi, että valiokunta päätti Valio-maidosta.




3. Mua hihityttää se, että menin kaverini kanssa bussilla väärään suuntaan viime joulukuussa. Olimme menossa Salosta Helsinki-Vantaalle, koska olimme lähdössä Amsterdamiin. Bussiliputkin oli varattu netistä. Astuimme bussiin ja näytin henkkareita kuljettajalle, joka tarkisti nimeni listasta.

Bussi ehti ajaa ainakin 10 kilometriä Halikon halki, ja juttelimme rauhassa kaikenlaista, kunnes bussin kaartaessa moottoritielle kaverini huusi: ”Mitä vittua?? Miksi me käännyttiin TURKUUN??”

Pomppasin ylös ja suorastaan lensin kuljettajan luokse hädissäni kysymään, että meneekö tämä bussi Turkuun, me olemme menossa Helsinkiin lentokentälle. Kuljettaja vastasi, että Turkuunhan tämä ja että listassa oli ilmeisesti ollut joku _lähes_ samanniminen kuin minä.

Hän jätti meidät Paimioon, mistä hyppäsimme Turusta tulevan bussin kyytiin. Jälkimmäisen bussin kuljettaja vielä huusi ”MÄ OTAN NYT KYYTIIN VAIN NE KAKSI JOTKA MENI VÄÄRÄÄN SUUNTAAN” niin kovaa, että bussi raikui ja jotkut nauroivat meille pelleille. Haha, mutta ehdittiin!




4. Tää neljäs juttu tapahtui eilen. Olin kaverin luona grillibileissä, jossa järjestettiin myös olympialaiset. Meitä oli kaksi joukkuetta, Gladiaattorit ja Piriporvarit. Yhdessä lajissa piti ensin pyöriä lapion ympäri viisi kertaa ja sen jälkeen kiertää sellainen tonkka mahdollisimman nopeasti juosten.

Yksi Gladiaattoreiden tyyppi (en uskalla kertoa nimeä) (mutta en ollut minä tällä kertaa) sai hädin tuskin pyörittyä sitä viittä kierrosta ennen kuin hän lähti kompuroimaan sivulle ja kaatui suoraan pläsi edellä viereiseen pusikkoon. :D :D :D Pääsi ylös sieltä ja juoksi radan haparoiden, ja mä kaaduin maahan nauramaan, kun nauratti niin helvetisti.

Siitä on olemassa video, jonka oon katsonut tänään ainakin viisi kertaa ja meinannut edelleen tukehtua nauruun joka kerta. Mä en jostain syystä kauhean usein naura, mutta vitsi se on kyllä ihanaa sitten kun sitä tekee.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Viisi toista parkki ruutua

(Kuvituskuvat ovat kaukaa menneisyydestä, jonne jotkut ihmiset haluaisivat jäädä.)


Synnyinkaupunkiini Saloon suunnitellaan paviljonkiravintolaa. Se tulisi jokivarteen, toria vastapäätä, ja sen perustaisivat yksityiset yrittäjät. Valitettavasti paviljonkiravintola vain hautaisi valmistuessaan allensa jotakin elintärkeää - ja toimisi näin ollen synnillisesti ja vahingoittavasti kaunista kaupunkiamme kohtaan. Nimittäin sen alle jäisi viisitoista parkkiruutua.

Täällä on nyt väännetty asiasta viimeiset viikot. Paviljonkiravintolasta ja parkkipaikoista. Niinkun ihan oikeasti. Keräsin Facebookista pari mun lempparikommenttia:

"Parkkipaikkojen idea on se, että kaikki on lähellä.Varsinkin pikkukaupungeissa. Jukka Alangon kanssa samaa mieltä, että tämä keskeinen parkkitila on säilytettävä. En tunne ketään, joka haluaisi kävellä kaupungin toiselta laidalta kirjastoon,apteekkiin,torille, kun meillä kerran on loistavat parkkipaikka Seppä Laurin ympärillä. Sen paviljongin voi rakentaa muuallekin."





"Kuppiloita menee nurin koko ajan, miksi tämä menestyisi? Ja on totta, että sillä suunnalla on aika niukasti parkkipaikkoja."

"Salo on aina mainostanut itseään lähes sadan tuhannen ihmisen talouskeskuksena joka onkin aivan totta tullaanhan tänne Lohjalta ja Raaseporista asti ostoksille ja kesäkuukaudet ovat aina olleet vilkasta aikaa. Luuletteko tosiaan että kaikki tänne saapuvat haluavat jättää autonsa jonnekin kauemmas parkkiin."




Olin Gdanskin lentokentällä tulossa Suomeen, kun luin keskustelua ensimmäisen kerran, ja totta puhuen olisin halunnut silloin jäädä sinne. Ja olla palaamatta enää ikinä takaisin.

Olen sanaton. Ja toisaalta en taas yhtään. Aina löytyy ihmisiä, jotka mumisevat ja mämisevät, kun jossain joku yrittää jotain uutta, ja seisovat kehityksen tiellä. Salossa heitä vain tuntuu olevan tavallista enemmän. Ainakin he osaavat pitää kovaa mekkalaa itsestään. Jotkut vain verhoavat vastustamisensa parkkipaikkatekosyyhyn, toiset ilmeisesti tosissaan puolustavat parkkipaikkoja.

Pavinjonkiravintolaa eivät vastusta vain yksittäiset ihmiset, vaan myös monet parkkipaikan vieressä sijaitsevat yritykset. Viimeisimpänä tämän viikon lehdessä luki, että myös alueen asukkaat ovat ravintolaa vastaan, koska se rakennettaisiin heidän asunnoistaan avautuvaa esteetöntä jokinäkymää rajoittamaan. Ilmeisesti heillä on käsitys, että jokivarteen tehdään kerrostalo.

Salon jokirannan sanotaan olevan kaupungin arvokkainta aluetta. Siksi on niin tarkkaa, mitä siihen saa rakentaa. Kysymys kuuluu, että MIKSI Salon arvokkaimmalla alueella on parkkipaikka? Jokirantaa ei ole muutenkaan hyödynnetty lähes mitenkään. Siinäpä nauttivat asukkaat kauniista parkkipaikkanäkymästään sitten, ja ruskeasta joesta, jonka varrella on yksi jokilaiva ja puupenkkejä.




Ensinnäkin: miksi se auto pitää aina saada oven eteen? Joskus voisi tehdä hyvää kävelläkin vähän. Liikuntarajoitteisille on omat parkkiruutunsa, ja hyvä niin. Toisekseen: Salossa on 4300 parkkiruutua. Paviljonkiravintola veisi niistä 15. Niitä jää siihen vielä monta, ja lyhyen kävelymatkan päässä on lisää.

Paviljonkiravintola ja 15 menetettyä parkkipaikkaa tuskin aiheuttaisivat viereisissä yrityksissä asiakaskatoa. Päinvastoin palvelujen lisääntyminen vetää puoleensa lisää ihmisiä, jotka käyttävät samalla naapuriyrityksiä ja tuovat alueelle säpinää.

Koska jos mun pitäisi nyt päättää, lähtisinkö shoppailemaan vaatteita Salon Plazaan vai Raision Myllyyn, niin lähtisin Myllyyn (vaikka niin kovin haluaisinkin Saloon rahojani laittaa), koska Myllyssä on paljon enemmän kauppoja ja myös lempikauppani New Yorker. Samalla kun kävisin New Yorkerissa, pistäytyisin myös muissa kauppakeskuksen myymälöissä ja toisin rahaa niille.



sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Mun äiti

Mun äiti on mukava. Hän on 59-vuotias ja ammatiltaan museoamanuenssi. Vapaa-ajallaan hän hengaa paljon ulkona ja tekee pihatöitä. Hän on myös innokas ompelemaan vaatteita ja lukemaan. Äiti voi lukea kolmessa tunnissa kirjan, johon mulla kuluu kaksi kuukautta.

Luonteeltaan äiti on rauhallinen ja vaatimaton. Hän tykkää järjestää juhlia muille, mutta hän ei välitä juhlia omia saavutuksiaan. Hän on myös tosi järjestelmällinen ja pitää kaikki tavaransa hyvässä järjestyksessä. Hän ei voi ymmärtää, miten iskällä voi olla aina puhelin häviksissä, kun pitäisi lähteä jonnekin.

Mun äiti oli 31-vuotias kun minä synnyin. Äiti on tavannut iskän vuonna 1980 Turussa Tuomari Nurmion keikalla. Äiti on ollut iskän kanssa naimisissa kohta 32 vuotta, mutta hän ei käytä vihkisormusta, koska se ei mahdu hänelle eikä hän tykkää sormuksista muutenkaan.




Äiti on mun paras matkakumppani. Hän vei mut Pariisiin, kun olin 14-vuotias, ja sen jälkeen olemme vierailleet Fuengirolassa, Portugalissa, Thaimaassa, Kuubassa, Los Angelesissa ja monessa muussa paikassa. Ulkomaanmatkoilla meillä on tapana istua iltaisin oluella palmun alla, ja äiti kertoo tarinoita nuoruudestaan, joita hän ei muulloin tule kertoneeksi. Silloin aina muistan, että äiti on ollut nuorena bädäässimpi muija kuin olen kuvitellut. Hän on esimerkiksi liftannut 14-vuotiaana rippileiriltä traktorin kyydissä pois. What the hell mum? :,D

Äidin on myös päästävä jokaisella ulkomaanmatkalla museoon, museoalan ammattilainen kun hän on. Teininä mulla meinasi mennä joka kerralla hermot, mutta nykyisin olen vain iloinen päästessäni myös itse museoon.




Parasta äidissä on se, että hänestä saa aina seuraa. Kun pyydän äidin seuraksi johonkin, hän kyllä lähtee, ei väliä oliko kyseessä torikahvila, koripallopeli, teatteri, kävelylenkki, päiväretki Seiliin tai lehmäloikka.

Mä katson joskus äidin kanssa Temptation Island- ja Breaking Bad -sarjoja. Äiti vihaa kumpaakin sarjaa, varsinkin jälkimmäistä, koska se on kuulemma ärsyttävä ohjelma, jossa kaikilla menee koko ajan kaikki pieleen. Mutta silti hän ei pysty olemaan katsomatta niitä, niin kuin en minäkään.

Asioita, joita olen perinyt äidiltä, ovat ainakin kiharat hiukset, lyhyet jalat, luovuus, periksiantamattomuus, suomen kielen taito, tapa kuluttaa rahaa materian sijasta kokemuksiin, rakkaus surkeita tosi-tv-ohjelmia kohtaan ja hirmuinen innostus lähteä aina kaikkiin uusiin paikkoihin ja tapahtumiin.



Sellainen on mun äiti.

<3

maanantai 8. toukokuuta 2017

Onko ok jäädä kaverin luokse yöksi?

Mä luin eilen illalla hitommoisen mielenkiintoista keskustelua vauva.fi:ssä. Ehdin unohtaa läppärin ympärillä levittäytyvän ympäristön olemassaolonkin pitkäksi aikaa, kun niin uppeluksiin se mut veti.

Ihmiset ovat erilaisia ja heillä on erilaisia mielipiteitä. Nettikeskusteluja lukiessani olen kuitenkin huomannut, että valtaosalla ihmisistä on yleensä keskusteltavasta aiheesta sama mielipide: tiettyä kantaa edustavat kommentit saavat paljon kannatusta ja plussaa, ja eri mieltä oleville laitetaan miinusta. Huomaan itse edustavani yleensä valtaväestön mielipidettä ja lisään plussia plussien perään.

Eilisiltaisessa keskustelussa kiinnostavaa oli se, että ihmiset olivat jakautuneet selkeästi kahteen eri leiriin. Kumpaakin kantaa edustaville kommenteille oli klikkailtu ristiriitaisen paljon sekä ylä- että alapeukkuja, ja keskustelu kävi kuumana kuin lettupannu.

Kyseessä ei ollut maahanmuuttokeskustelu - vaikka siltä kuvaus vähän kuulostikin - vaan keskustelu siitä, onko ihmisten mielestä ookoo jäädä kaverin luokse illan päätteeksi yöksi.



Ketjun aloittaja kertoi pyytäneensä kaveripariskunnan luokseen viettämään iltaa. Illan päätteeksi kaveripariskunta oli olettanut voivansa jäädä yöksi, mutta aloittaja oli sanonut ettei se sovi, koska heillä oli kerrankin lapsivapaa yö ja tarvitsivat "kahdenkeskistä laatuaikaa". Kaveripariskunta oli juonut alkoholia eikä heillä edes olisi ollut omaa autoa mukana, koska he olivat saaneet kyydin paikalle ketjun aloittajalta samalla kun tämä oli heittänyt lapsensa hoitoon. Pariskunta oli sitten joutunut poistumaan yöllä taksilla kotiinsa, joka sijaitsi 30 kilometrin päässä. Ja nyt aloittajan ja tämän ystävän välit olivat tulehtuneet.

Vauva.fi:n porukka oli siis jakautunut aloittajan puolustajiin ja heihin, jotka taasen ymmärsivät toista pariskuntaa. Jotkut sanoivat, etteivät olisi ikinä olettaneet kavereiden jäävän yöksi eivätkä olisi myöskään itse kehdanneet änkeä yöksi toisten kotiin. Toiset taas olivat sitä mieltä, että oli kettumaista heittää pariskunta keskellä yötä ulos ja maksattaa heillä 60 euron taksi kotiin, että saivat itse "aikaa omalle parisuhteelle", toisin sanoen pee aa än än aa.




Mun mielestä molemmissa osapuolissa oli vikaa. Asiasta olisi pitänyt puhua etukäteen, ettei koko härdelliä olisi syntynyt. Huomasin kuitenkin olevani enemmän niiden puolella, jotka puolustivat ulos häädettyä pariskuntaa, vaikka olikin ollut tyhmää olettaa voivansa noin vain jäädä yöksi ja vielä päälle vetää herneet nenään.

Mulle on aina ollut erittäin fine, jos kaverit ovat halunneet jäädä mun luokse yöksi. Kun olen kutsunut kaverin Turkuun tai Saloon viettämään iltaa, olen tehnyt selväksi, että mun luokse saa jäädä. Mun yo-kylän ja keskustan asunnoissa on nukkunut vaikka kuinka monia kavereita. Myös mun vanhemmat majoittavat silloin tällöin kavereita ja sukulaisia. Joidenkin toisten tuttavapiireissä samaa ei varmaan ole harrasteltu.

Vastaavasti olen viettänyt paljon öitä aikoinaan esimerkiksi ystäväni Ninan sohvalla. Siinä on kai sitten kasvanut sellaiseen ajatusmalliin, että miksi menisin taksilla kotiin, kun en itsekään käskisi kaveriani tekemään niin. En ole ollut ikinä kova tyttö tuhlaamaan rahaa enkä tarvitse hienoja puitteita. Voin hyvin viettää yhden yön sohvalla tai lattialla.




Tiedän kyllä, että elelen edelleen sinkkuelämää ja ymmärtäisin aloittajaa vähän paremmin, jos mulla olisi lapsia. Mutta jos toiset asuvat 30 kilometrin päässä ja ovat saaneet kyydin aloittajalta paikan päälle, niin ymmärrän, että väärinkäsityksiä on syntynyt.

Aloittajaa ja hänen kaltaisiaan nimitettiin palstalla muun muassa sanoilla paskantärkeä ja nuuka. Vierailevaa pariskuntaa kutsuttiin sen sijaan esimerkiksi pummeiksi ja loisiksi. Siitä huomaa, miten erilaisia ihmiset ovat. Jotkut eivät anna omastaan, mutta eivät oleta muidenkaan antavan heille. Toiset taas antavat omastaan muille ja ajattelevat ehkä siksi, että myös heille annetaan. Nuukien voi olla vaikeaa ymmärtää pummeja ja toisinpäin, vaikka molemmat ovat varmasti omalla tavallaan hyviä ihmisiä.

Ne, joita sen sijaan en pidä hyvinä ihmisinä, ovat nuukien ja pummien sekoitukset. Ihmiset, jotka ottavat kyllä muilta mutta eivät anna omastaan.

torstai 13. huhtikuuta 2017

Los Angeles, (särkyneiden) unelmien kaupunki

Mä olin helmi-maaliskuun vaihteessa lomalla Los Angelesissa äidin kanssa. Lentomatka sinne oli pidempi kuin mitä olen koskaan elämässäni lentänyt, ensin Lontooseen kolmisen tuntia ja siitä Los Angelesiin noin 11.

Pakko kumminkin sanoa, että mulla on ollut elämässäni paljon tuskallisempiakin lentoja ja tämä oli oikeastaan melkein helpoin! Lentokone oli todella iso, ja American Airlines tarjoili koko lennon ajan juotavia, sipsejä, jätskiä, kaksi ateriaa ja milloin mitäkin. Mulla ja äidillä oli neljän hengen penkkirivi ja nukuimme siinä vuorotellen. Silloin kun en nukkunut, join vettä ja olutta, katsoin La la land -elokuvaa ja kuuntelin musaa. Takastulomatkan Los Angelesista Lontooseen lensimme maailman suurimmalla matkustajakoneella, Airbus A380:lla, joka oli kaksikerroksinen koko pituudeltaan. Esimerkiksi viiden tunnin lentomatka sillipurkissa Portugaliin on tuntunut monta kertaa tuskallisemmalta kuin nämä lennot. Ihan oikeasti.

Tässä on joitain kuvia lomaltamme:




Vietettiin loman ensimmäinen päivä Universal Studios Hollywoodissa. Meillä ei ollut teemapuistoa kohtaan MITÄÄN odotuksia, ja äitikin tuli sinne vain mun mieliksi. Päivän päätteeksi olimme kuitenkin molemmat sanattomia ja suorastaan poissa tolaltamme. Päivä oli yksi ikimuistoisimpia koko elämässäni!



Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään Särkänniemi vaan aitojen Hollywoodin elokuvastudioiden vieressä sijaitseva puisto, jossa hyödynnetään jumalattoman taidokkaasti elokuvatekniikkaa. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa päivää istuimme pimeässä studiohallissa avonaisessa vaunussa 3D-lasit silmillä. Yhtäkkiä vaunun toiselle puolelle saapui jättimäinen King Kong ja toiselle puolelle tyrannosaurus Rex. Sitten nämä hirviöt alkoivat kolistella vaunua, hypellä vaunun toiselta puolelta toiselle ja taistella keskenään. Ihmiset kiljuivat ja mullakin meinasi lentää sydän rinnasta irti, koska se kaikki näytti niin aidolta ja tuntui kuin olisimme olleet elokuvassa sisällä. Lopulta King Kong väänsi Rexin leuat auki.

Harry Potter and the forbidden journey -nimisessä laitteessa syöksyttiin Harry Potterin luudan perässä Tylypahkan halki. En vieläkään tiedä, miten se laite oli toteutettu ja milloin oikeasti liikuimme eteenpäin vaunun kyydissä ja milloin edessämme oli vain valkokangas. Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin itkeä huvipuistolaitteen takia, koska siinä matkustettiin myös hämähäkkimetsään ja koko laite oli niin vitun intensiivinen.

Näimme päivän aikana myös muun muassa Tappajahai-elokuvissa käytetyn nuken, Bates Motelin ja Täydelliset naiset -ohjelman lavasteet sekä New Yorkin katujen lavasteita. Päivän aikana saimme huomata, etteivät elokuvat ole sittenkään totta.





Lento-onnettomuuden lavasteet jostain elokuvasta:




Meidän motelli sijaitsi Hollywoodin kaupunginosassa. Motellin lähellä oli muun muassa Hollywood Walk of Fame. Hollywood on tuonut mulle aina mieleen elokuvatähdet ja rikkauden, mutta todellisuudessa elokuvastudiot sijaitsevat pohjoisempana ja tämä alkuperäinen Hollywood on nykyisin vähän rapistunut alue.



Motellin aamupala: perunaa, munakasta, rasvapihvejä, paahtoleipää ja pannaria siirapilla. Lisäsin kuvan aamupalasta Instagramiin, mihin mun pikkuveli kommentoi "Mitä paskaa sä oikein syöt siellä ja vielä cocacolaa?" Naurettiin äidin kanssa kommentille ääneen. Ei kieltämättä ollut kovin ravitseva aamiainen.





Oscar-gaala järjestettiin sunnuntaina Hollywoodissa. Helikoptereita pörräsi meidän motellin päällä koko päivän. Emme nähneet julkimoita eikä gaalasta ei ollut meille muutenkaan suurempaa hyötyä, enemmänkin haittaa koska metroasema ja katuja oli suljettu. Katsoimme gaalaa baarissa noin kilometrin päässä juhlapaikasta.

Punainen matto päivää ennen juhlia:


Ja juhlien jälkeen...:



Metroasema Hollywoodissa, katossa filmirullia:






Löysin Amerikan kaikkein kovimman jätkän eli Donald Trumpin nimilaatan:


Kaliforniassa ei Trumpia selvästikään arvostettu. Kaupassa myytiin esimerkiksi Trumpin naamakuvilla koristeltua vessapaperia ja "Fuck Trump!" -paitoja. Lisäksi nimilaatan päälle oli syljetty.


Baari jossa istuttiin parina iltana Hollywoodissa, Frolic Room:





Eräänä päivänä kävimme aamukävelyllä Hollywoodin vuoristoilla. Kävelimme melko lähelle Hollywood-kylttiä ja kävimme myös Griffith Observatoryssa.



Oon hyvä poseeraamaan:








Ja ja ja, lisäksi me käytiin bussikiertoajelulla. Näimme parin päivän aikana jättimäistä Los Angelesia vähän sieltä sun täältä, muun muassa kantakaupungin, Chinatownin, Sunset Stripin, Beverly Hillsin ja Santa Monican. Välillä hyppäsimme bussista pois ja jatkoimme myöhemmin matkaa. Mun mielestä kiertoajelu on ihan loistava tapa tutustua isoon kaupunkiin, vaikka en varmaan ookaan mikään kunnon true travellaaja kun sanon näin.






Lisäksi käytiin Venice Beachilla. Siellä oli söpöjä surffaaja- ja skeittaajapoikia.



Ilma oli meidän loman aikana melko viileä, sellainen 15-19 astetta, mutta parina viimeisenä päivänä lämpötila nousi yli 20 asteen. Rannalla oli ihmisiä surffaamassa ja kahlaamassa, mutta ketään ei huvittanut uiskennella sen enempää.






 
Kuvista saanee sen käsityksen, että meillä oli hauska loma. Niin meillä olikin. En kuitenkaan rakastunut Los Angelesiin, vaan se jätti jälkeensä varsin ristiriitaisen olotilan. Los Angeles on kaupunki, jonka keskustaa koristaa hulppea Disney-konserttitalo - ja sen pihalla loikoilee kodittomia ihmisiä lapsineen patjoissaan ja ostoskärryissään. Se on myös kaupunki, jonka metrossa kuulutetaan, että kaikenlainen kaupusteleminen on ehdottomasti kiellettyä, ja samanaikaisesti metrojunassa kulkee ainakin neljä kaupustelijaa toistensa perässä myymässä sipsejä ja huiveja.

En ole nähnyt missään kaupungissa yhtä paljon upporikkaita, mutta en ole myöskään nähnyt missään yhtä paljon rutiköyhiä. Kodittomia kulki vastaan ihan jatkuvasti. Kaupunki on mun makuun myös aivan liian laajalle levinnyt, ja metrolinjoja on kaupungin kokoon nähden todella vähän. Toisin kuin vaikka New Yorkissa ja Torontossa, Los Angelesissa metro on lähinnä köyhän väen ja laitapuolen kulkijoiden menopeli ja muut kulkevat paikasta toiseen omalla autolla, sulkien silmänsä kaikelta mitä kaduilla ja niiden alla näkyy.

Mietittiin myös äidin kanssa, ettei olla missään kaupungissa nähty yhtä paljon sekopäitä. Jotkut kaupungin kadut ja asemat ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä hiippareita ja hörhöjä, jotka juttelevat itsekseen ja tuijottavat sekavilla silmillään.

Näin loman aikana muun muassa miehen, joka alkoi laulaa mulle rakkauslaulua metroasemalla ja huusi perään FUCK YOU!, miehen joka raahasi kaksi kertaa itsensä kokoista puuristiä harteillaan ja hoki että Jesus loves you, naisen joka lauloi metrossa niin kovaan ääneen ylistyslaulua isovanhemmilleen (jotka eivät olleet paikalla) että ihmiset pitivät kiinni korvistaan: "oh grandmah... i love you so muuuch.. and grandpah... oh i love you too...",  sekä miehen joka jostain syystä päätti saada raivokohtauksen Mäkkärin kassalla ja alkoi heittää tavaroita henkilökuntaa päin. Apua. Näin myös kadulla norkoilevia, latinomusiikkia kuuntelevia miehiä jotka hengailivat lihaksikkaiden koiriensa kanssa ja näyttivät Breaking Badin Tucon henkivartijoilta.

Ristiriitainen kokemus kaikkiaan siis. Helkkarin hauskaakin kyllä oli. Lähtisinkö uudestaan? En tiedä. Kyllä lähtisin, jos saisin hitosti rahaa.


Avainsanat: aurinko, palmut, Hollywood, elokuvat, julkkikset, rasvapihviaamiainen, itkettävä huvipuistolaite, metrossa laulava nainen ja muut sekopäät, liikenneruuhka, söpöt surffaaja- ja skeittaajapojat, Donald Trump -vessapaperi, autot