Naisten tissit esiin

Mä olen vähentänyt viime vuosina tissiliivien käyttöä radikaalisti. Koska teen töitä paljon etänä, hengaan lähes kaikki arkipäivät ilman tissiliivejä. Myös kaupassa käyn tissit paidan alla vapaana roikkuen. 

Niin tein myös eilen. Lähdin ruokakauppaan ohuessa beigessä kotimekossa, jonka päälle heitin villatakin. Kaupassa huomasin yhtäkkiä, että vastaan kävelevä vanhempi nainen tuijotti silmä kovana mun tissivarustusta. Kauhukseni huomasin villatakin siirtyneen pois tissieni päältä ja heiluvien nännien erottuvan ohuen mekon läpi. Vetäisin äkkiä neuletakin takaisin tissien eteen.

Ja samalla sekunnilla mietin: miksi on niin kamalaa, että mun nännit näkyivät mekon alta? Ja pitikö niitä nyt niin kovasti tuijottaa? 

(.)(.)

Mä törmäsin eilen Ylen artikkeliin, jossa toimittaja kyselee Helsingissä puistossa hengaavilta ihmisiltä, mitä mieltä he ovat yläosattomista auringonottajista. Yksi mies vastaa, että yläosattomuus on hyväksyttävämpää miehellä kuin naisella, koska rinnat ovat eroottiset. Artikkelin kommenteissa naisten tissien näkyminen rinnastetaan jopa seksuaaliseen häirintään, koska miehille olisi tuskallista olla jatkuvassa kiihottuneessa tilassa paljaita tissejä nähdessään. 

Voi hohhoijakkaa sentään. Jos mies ei meinaa pysyä housuissaan tisuleja nähdessään, ei varmaan kannata lähteä puistoon tai rannalle ollenkaan. Naisten pitää siis sensuroida itseään, koska miehet seksualisoivat naisia? Mäkin pidän miesten käsivarsia seksikkäinä. Miesten pitäisi nyt sitten varmaan tästä eteenpäin peittää käsivartensa eikö niin? Samalla tavalla miehet kertovat, mitä naisten kuuluu tehdä. 

Samassa artikkelissa muistutetaan, että Helsinki suosittelee yläosan käyttöä naisille uimarannalla. Naisille on siis eri säännöt kuin miehille - vain ja ainoastaan siksi, että he ovat naisia. Onhan moinen epätasa-arvoinen ohjeistus nyt aivan vanhanaikainen ja typerä.

Onneksi Routaa kiinnostaa enemmän laatikot ja hatut kuin mun tissit. 

Mulla on aika isot tissit. Tykkään mun tisseistä, mutta isotissisenä joudun kiinnittämään enemmän huomiota pukeutumiseen, etten olisi tyrkky. Mulle on sanottu kymmeniä kertoja, että oho nyt on tissipaita päällä, kun olen käyttänyt ihonmyötäistä paitaa. Eihän pienitissisille sanota samanlaisesta paidasta, että onpas tissejä korostava ja harvinaisen tissikäs paita. Pienitissiset saavat myös käyttää rintsikkatoppeja esimerkiksi korkean hameen kanssa, mutta mun kohdalla varmaan sitäkin pidettäisiin uskaliaana. 

Mä kävin pari vuotta sitten Belgiassa kylpylässä, jossa kaikki uivat ilkosillaan, sekä miehet että naiset. Vitsi miten ihana ja vapaa tunne oli mennä ensimmäistä kertaa uimaan ilman bikineitä! Mikään ei kiristänyt, eikä tarvinnut korjailla bikinien asentoa vedessä tai nostella valahtavia olkaimia. 

Olisi ihanaa, jos voisin tehdä saman uimarannalla. Makoilla rantatuolissa tissit paljaana. Uida uimahallissa ilman rasittavaa bikinien yläosaa. Kulkea kaupassa pelkässä kotimekossa ilman tissiliivejä myös isotissisenä, häpeilemättä. 

Mutta en uskalla enkä pysty. En ole siihen valmis, koska maailma ei ole. Ylen artikkelista mulle jäi vielä mieleen toteamus, että yksi paikka jossa ei varsinkaan saisi olla yläosattomissa, on päiväkodin lähistö. Mua taas alkoi mietityttää, miksi juuri lapset saisivat pahimmat traumat tisseistä? Kukaan tuskin syntyessään kauhistelee naisten nännejä. Niin kauan kun lapsille opetetaan, että tissit tulee sensuroida, ei maailma varmaan tulekaan olemaan mun paljaisiin tisseihin valmis. 

Uusi perheenjäsen Routa

Mulla on nykyisin kissa. Hänen nimensä on Routa, ja hän on iältään neljä kuukautta. Routa tykkää erityisesti kuivakanasta ja leuan rapsutuksesta. Routa ei tykkää imurin äänestä tai siitä kun teen töitä enkä leiki hänen kanssaan. 

Routa on ollut mulla viime kuusta lähtien. Ensimmäiset kaksi päivää Routa-parka vietti saunan kiukaan takana ja sohvan alla. Nyt hän on jo tottunut uuteen valtakuntaansa, ja meistä on tullut hyvät ystävykset. 

Routa on aika merkillinen kissa. Hän viihtyy sylissä vaikka kuinka pitkään. Joskus vain kiertelen ympäri asuntoa katti kainalossa ja katselemme ikkunasta ohi ajavia autoja. Routa myös seuraa mun suihkuhetkiä nokka suihkun ovessa kiinni ja vartioi, etten huku, eikä pahemmin häiriinny vesipisaroista. Vähän vain jalkojaan ravisuttelee.

 

Routa on huomionkipein ja seurallisin miukkis, jonka olen tavannut. Hän seuraa mua vessaan, keittiöön ja parvekkeelle, köpöttäen vieressä tai jalkojen välissä. Jos menen seisomaan kiipeilypuun viereen, Routa kiipeää kiipeilypuuta pitkin mun olkapäälle. 

Mä keksin Routan nimen siitä, että halusin antaa kissalle harvinaisen luontonimen. Routa sopi hyvin paitsi talvella syntyneelle, myös värinsä puolesta, koska mulle tulee sanasta harmaus mieleen. Harmaita hiuksia (kissan lisäksi mullekin) tosin aiheutti nimen taivutus: pitäisikö sanoa Roudan vai Routan? 

Päätin kysyä asiaa Kotuksen nimineuvonnasta, koska en osannut päättää. En voinut katsoa neuvoa myöskään Kotuksen etunimien taivutusluettelosta, koska Routaa ei ollut siellä. Kotukselta vastattiin, usean mutkan kautta tiivistettynä, että molemmat muodot ovat mahdollisia. Päätin valita Routan-muodon, koska sanoisin myös Sampon, Ahtin ja Satun (en Sammon, Ahdin ja Sadun). 

Joitain viikkoja myöhemmin huomasin, että Routa-nimi oli ilmestynyt Kotuksen etunimien taivutusluetteloon. Minun miukkikseni ansiosta! :D

Routa on rodultaan venäjänsininen. Mä päädyin rotuun, koska en saa siitä allergiaoireita, toisin kuin maatiaisista. Lisäksi mun kaverilla on ollut pitkään venäjänsinisiä, ja olen ihastellut niitä jo vuosikausien ajan. 

Routa on kova kehräämään. Hän kehrää käytännössä aina, kun silitän häntä. Siitä tulee vähän kesä mieleen, koska hän kuulostaa ruohonleikkurilta. 

Routa myös puhuu paljon. Aina kun tulen kotiin, käymme saman keskustelun:

- Moi Routa! 

- Miau! 

- Mitä kuuluu? 

- Miu! 

Se on jotenkin niin kamalan söpöä, että alkaa väkisin hymyilyttää joka kerta. :D

Sellainen on minun Routa. <3

Jos ei ole lapsia, ei ole myöskään omaa perhettä

Istuin yhtenä iltana bussissa ja harrastin mun lempiasiaa. Eli luin Vauva.fi:n keskusteluja. Kaikki aina hihittelee mun harrastukselle, mutta mä kyllä aidosti tykkään siitä. Keskustelujen lukeminen herättää kivasti ajatuksia ja tuo erilaisia näkökulmia asioihin. Opin niiden kautta myös itsestäni ihmisenä, kun huomaan mihin näkökulmiin samaistun ja mihin taas en ollenkaan. 

Myös tuon kyseisen bussimatkan aikana törmäsin yhteen keskusteluun, joka sai mut erityisen mietteliääksi. 

Kyseisen keskustelun aloittaja kertoi uuden työkaverinsa kysyneen, onko hänellä perhettä. Kutsun aloittajaa nyt vaikka Eulaliaksi, ettei tarvitse koko ajan sanoa "aloittaja". Eulalia, joka oli vähän alle kolmekymppinen, kertoi vastanneensa, että kyllä on: hänellä on kuusi sisarusta ja vanhemmatkin asuvat lähellä. Tähän työkaveri oli korjannut, että hän siis tarkoitti, onko Eulalialla omaa perhettä. Tämän jälkeen uusi työkaveri oli alkanut kertoa omista lapsistaan. Työkaveri ei ollut tarkentanut, mitä hän tarkoitti "omalla perheellä", mutta lienee selvää, että hän viittasi mahdollisiin lapsiin ja puolisoon. Eulalia kysyi viestissään, pitivätkö palstalaiset työkaverin kysymystä outona. 

Mä en loukkaannu asioista yleensä helposti, mutta Eulalian työkaverin kommenttia pidin kyllä outona ja epäkohteliaana. Siitä tuli tunne, että perheeksi saisi kutsua vain sellaista instituutiota, johon kuuluu lapsia. Niin että Eulalian perhe, johon kuuluu vanhempien lisäksi kuusi sisarusta, ei ikään kuin olisi oikea perhe. 

Työkaverin kommentti oli turha siksikin, että Eulalia oli juuri vastannut hänelle perhekysymykseen. Siinä ei ollut omia lapsia mainittu. 

Olisin itse vastannut perhekysymykseen hyvin samalla tavalla. Olisin sanonut, että asun yksin mutta perheeseeni kuuluu vanhemmat ja veli ja aion ottaa kissan. Olisin ilman muuta maininnut heidät! Perheellä on ollut aina hyvin keskeinen osa mun maailmassa. Kysyin juuri eilen Whatsapissa apua vanhemmilta, kun pudotin vahingossa tekokasvin keittiönkaapin päältä liesituulettimen taakse. Khöh... 

En ylipäänsäkään pidä suomalaisessa kulttuurissa siitä, että läheiset välit vanhempien kanssa ja avun pyytäminen vanhemmilta koetaan epäitsenäisyyden merkiksi. Jos mies sanoisi mulle olevansa läheinen äitinsä kanssa, en ajattelisi ensimmäisenä hänen olevan nössö mammanpoika, vaan pitäisin sitä vain mukavana asiana. 

Kaikista eniten mua kuitenkin häiritsi Eulalian työkaverin sanoissa se, että niistä välittyi fiilis, että elämän pitäisi mennä tietyn kaavan mukaan. Puoliso, lapset ja labradorinnoutaja, tai muuten ihmisessä on jotain vialla. Keskeneräisiä feikkiperheellisiä muussa tapauksessa vain ovat, omaa paikkaansa maailmasta vielä etsimässä.

No voi kyynel, kun ei ihminen osaa viettää aikaa yksin

No voi kyynel, kun ei ihminen osaa viettää aikaa yksin. Vähän positiivisempaa asennetta nyt kehiin. 

Ainahan voi lukea, askarrella, jumpata, säveltää. Sitä paitsi, yksinhän on juuri parhaassa laatu seurassa eikä tarvitse tapella mitä elo kuvaa katsotaan. ;)

Ihme nurinaa. Olisivat kiitollisia, että on katto pään päällä.

Tein eilen virheen. Menin erehdyksessä lukemaan kommentteja artikkelin alta, joka käsitteli yksinasuvien lisääntynyttä yksinäisyyttä korona-aikana. Yritän nykyisin vältellä kommenttikenttien lukemista. Empatiakyvyttömät ja kaikkitietäväiset ihmiset saa mun mielialan laskemaan pohjamutiin tai vieläkin alemmas maankuoren alle. Enkä osaa olla välittämättä, vaikka haluaisin. 

Mä oon ollut viimeisen vuoden aikana enemmän yksin kuin koskaan. En näe ketään työpäivän aikana enkä useimmiten sen jälkeenkään. Tilannetta ei kauheasti paranna sekään, että suurin osa mun sukulaisista ja ystävistä asuu toisessa maakunnassa. 

Ainakaan mulla yksinäisyyden tunne ei poistu paremmalla asenteella. Se poistuu vain ihmisten seurassa olemalla. Ihmisellä on biologinen tarve olla seurassa. Yksinäisyys aiheuttaa stressiä, heikentää vastustuskykyä ja lisää sydän- ja verisuonitautien riskiä. Eivät kai nämä kommentoijat sanoisi nälkää näkevälle ihmiselle, että lue kirja tai askartele pääsiäiskortti - kyllä lähtee näläntunne! 

Mä mietin usein, että huomenna teen jotain kehittävää. Espanjan opiskelun tai sukkien neulomisen aloitan. Luen, askartelen, jumppaan ja sävellän, kuten neuvo kuuluu. Mutta kun yksin olemista on jatkunut jo yli vuoden, on mieli muuttunut aika passiiviseksi. Intoa riittää lähinnä ulkoiluun, uunifetapastan kokkaamiseen ja telkkarin katsomiseen. Katsoin juuri Discovery +:lta kahdeksan jaksoa Ex on the Beach Suomi Afterskitä.

Mun työpaikalla toteutettiin tässä kuussa gallup-kysely siitä, mikä on ollut positiivista korona-ajassa. Luin vastauksia tällä viikolla. Niistä suurimmassa osassa mainittiin se asia, jota osasin eniten odottaakin: korona-ajassa on ollut parasta se, että on saanut viettää enemmän aikaa perheen kanssa. Samalla monet totesivat tämän vuoden muistuttaneen, mikä elämässä todella on tärkeintä. 

Gallup-vastausten lukemisen jälkeen vähättelevät nettikommentoijat kiukuttavat mua entistäkin enemmän. 

Miten ihmeessä jollekin tulee mieleen vähätellä niiden ihmisten tuntemuksia, joilta puuttuu kokonaan se, mitä suurin osa pitää korona-ajan tärkeimpänä voimavarana? 

Minäkin haksahdin Liminka-huijaukseen

Oletko kuullut Liminka-huijauksesta? Jos et, niin onneksi olkoon! Silloin et ole todennäköisesti siihen haksahtanut.

Mulla taas on Liminka-huijauksesta oikein omakohtaista kokemusta...

Haksahdus tapahtui eräänä tammikuisena iltana. Makoilin sohvalla ja selailin puhelintani, jonka näytöltä en nähnyt suunnilleen mitään, koska puhelin oli pudonnut asfaltille pari päivää aiemmin. Kävin tilaamassa tulevaan puhelimeeni suojakotelon Mobiilitukku.fi-sivulta, minkä jälkeen siirryin Facebookiin.

Facebookissa eteeni ilmestyi jotain sangen kiinnostavaa. Liminka Suomi mainosti lämpimiä talvileggingsejä, joissa oli pörröinen fleecevuori. Ne olivat alennuksessa 29,95 (norm. 59,95). Mainoksella oli muistaakseni yli 3000 tykkäystä. 

En ole ostanut koronavuotena melkein ollenkaan vaatteita, mutta tuossa tilanteessa iski valtaisa mielihalu. Housut olivat täydelliset, juuri sitä mitä tarvitsin talvipakkasiin ja kotihengailuun. Ja ilmeisesti puhelimen suojakotelon tilaaminen oli siivittänyt mut hyvään ostovauhtiin, koska siirryin tilaamaan housut saman tien, kortti vain käteen ja tilaus menemään. Sain tilauksen juuri ja juuri tehtyä rämällä puhelimella. Noin viisi minuuttia mainoksen ensinäkemisestä olin jo saanut tilausvahvistuksen seurantakoodeineen sähköpostiini ja olin tyytyväinen.

Noh... 

Suojakotelo saapui parissa päivässä, ja hyvä kotelo olikin. Housuista ei sen sijaan kuulunut mitään. Sähköpostiin tullut seurantakoodikaan ei toiminut.

Pari viikkoa odoteltuani kävin tutkimassa Liminka Suomen Facebook-sivuja, tällä kertaa ehjällä puhelimella, ja kauhistuin. Pöksymainos oli poistettu, ja sivun kommenttikentät olivat täynnä ihmisten varoituksia. "Huijausfirma!" "Älkää vain tilatko täältä mitään, ette saa rahojanne takaisin!"  

Siirryin vielä Liminka Suomen omille kotisivuille, joilla en ollut aiemmin edes käynyt. Suomen kieli sivustolla oli huonoa, ja firmalla ei ollut kunnollisia yhteystietoja. Myynnissä oli vain muutama tuote, joista yksi oli pizzaleikkuri. Olin varsin järkyttynyt - en niinkään itse huijauksesta vaan omasta höperyydestäni. Voihan Anna mitä olit tehnyt. 

Vähän myöhemmin törmäsin Ylen artikkeliin aiheesta. Sen mukaan Limingan tapauksessa oli kyse dropshippingistä eli suoratoimituksesta. Tässä liiketoimintamallissa verkkokauppa myy tuotetta ilman omaa varastoa, suoraan tehtaalta esimerkiksi Kiinasta. Verkkokaupat toimivat korkeintaan pari kuukautta, jolloin niitä mainostetaan aggressiivisesti somessa. Kun tilauksia on saatu tarpeeksi, kauppa lopetetaan ja perustetaan uusi. Limingasta on tehty useita rikosilmoituksia, mutta tällaiset tapaukset ovat poliisille hankalia.

Liminka Suomen sivuilla oli myös ollut kertomus suomalaisesta Venlasta, joka omistaa kaupan. Todellisuudessa häntä ei ollut olemassakaan, ja hänen kuvansa oli otettu kuvapankista. Hänen tarinallaan vain yritettiin vedota asiakkaiden tunteisiin, samoin kuin Liminka-nimellä, jolla ei ollut mitään tekemistä suomalaisen paikkakunnan kanssa. 

 

Sain mä ne housutkin sitten, runsaan kuukauden kuluttua. 

Harmi vain, että ne haisivat myrkyltä ja niiden laatu oli muutenkin kauheaa. Suurin ongelma oli niiden koko. Housut olivat M-kokoiset, mutta ne vastasivat enemmänkin kokoa 150 cm. Olisivat mahtuneet mulle viimeisen kerran ehkä 12-vuotiaana.

(Mulla on peilin kautta otettuja kuvia, kun yritän kiskoa housuja jalkaani enkä saa edes ensimmäistä lahjetta ylös. Mutta ne kuvat julkaisen joskus toisella kertaa. :D) 

Housut mahtuivat nallelle

Olen ollut aina varsin sinisilmäinen ihminen, joka haluaa uskoa ihmisistä pelkkää hyvää, mutta internetissä olen aina osannut suhtautua asioihin kriittisesti. Mietin jo lapsena MixWorldin chatissa, että tuo itseään 12-vuotiaaksi väittävä poika voi olla todellisuudessa 55-vuotias äijä. Siksi tämä tuntuu nyt niin isolta asialta. On tässäkin taas maisteri, joka on kirjoittanut yliopistossa oikein esseitä nettihuijauksesta ja lähdekritiikistä. Voi himputti. :D

Onneksi voin aina syyttää rikkinäistä näyttöä! Tosin ehkä sitäkin suuremmalla syyllä sivuston taustat olisi pitänyt tarkistaa huolella. 

En ikinä käytä sanontoja "Ei menny niinku Strömsössä" tai "Miten meni noin niinkun omasta mielestä", mutta jos käyttäisin, ne sopisivat tähän tilanteeseen hyvin. Sinne menivät molemmat, maine ja mammona.

Positiivista on, että tuli taas opittua hieman lisää internetin ihmemaailmasta, oikein sen kuuluisan kantapään kautta. Ensi kerralla osaan käyttäytyä taas vähän viisaammin!

Maailman parhaat silmäni

Pelästyin pahemman kerran pari-kolme viikkoa sitten. 

Tein töitä yksin kotona läppärin ääressä (kuten kaikkina muinakin päivinä), kun yhtäkkiä huomasin, etten näe toisella silmälläni yhtä hyvin kun toisella. Kun laitoin käden toisen silmän päälle, teksti ruudulla muuttui epätarkaksi. Toisella silmällä taas näin sen terävänä. Mulla ei ole ollut ikinä näön kanssa mitään ongelmia, joten tilanne tuntui kummalliselta. 

Otin yhteyttä työterveyteen. Ajattelin, josko sitä kautta järjestyisi aika silmälääkärille jollekin päivälle. Sieltä vastattiinkin, että nyt ei kannata mitään kiireettömiä aikoja varailla, vaan nyt on parempi hakeutua viipymättä lähimpään julkiseen päivystykseen. 

Ei siinä sitten muu auttanut kuin vähän hätääntyä, vetää kengät jalkaan ja lähteä kävelemään kohti sairaalaa. 

Siinä käpytellessäni mietin mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja mun mielikuvitus alkoi laukata ihan kunnolla. En tiedä, käykö muillekin tolleen vai vain mulle. Olin lähes varma, että silmäongelmani johtuisi lasiaisen irtoamisesta, mikä olisi samalla aiheuttanut vakavan repeämän verkkokalvoon. Joutuisin kiireelliseen silmäleikkaukseen, joka menisi pieleen. Viettäisin sairaalassa useita päiviä. Palaisin kotiin vasta yli viikon päästä, kokonaan ilman toista silmää. 

Päivystyksessä mun mieli rauhottui heti, kun hoitajat ottivat mut vastaan. He ovat jotenkin niin lempeitä ja asiansa osaavia. 

Vartin odottelun jälkeen pääsin lääkärin vastaanotolle. Herra Lääkäri tutki mun näkökentän, silmänpaineet ja tiputti jotain oranssia nestettä silmääni, minkä johdosta nenästäni valui keltaista räkää koko loppuillan. Hän ei löytänyt silmästäni mitään vikaa. Näkö toisessa silmässäni oli erinomainen, ja sillä sumeallakin näin kuulemma paremmin kuin keskivertosuomalainen. 

Hän soitti silmälääkärille. Heidän yhteinen diagnoosinsa oli, että mun silmä on vain päässyt kuivumaan. Sain reseptin silmätippoihin. Heti seuraavana aamuna näin silmälläni taas tarkasti. 

Simmut on siis tallella edelleen. Ja simmun kuivumista en kyllä ihmettele ollenkaan. En ole tehnyt viimeiseen vuoteen oikein muuta kuin tuijottanut ruutuja. Työpäivän aikana katson yhtä ruutua ja sen jälkeen toista matafakin ruutua. Kutsuin jo viime keväänä itseäni täällä blogissa ruutukuningattareksi ja ruutujen vangiksi. 

Ruudut ovat ihan kivoja. Ne auttavat mua pitämään yhteyttä muihin ihmisiin, kun olen yksin. Mutta kyllä niitä toljotellessa tuntuu myös siltä, että elämä valuu auttamattomasti hukkaan. 

Olen yrittänyt tehdä kaikkea muutakin työpäivän jälkeen (eli sen jälkeen kun olen sulkenut koneen ja kävellyt metrin matkan sohvalle). Olen jumpannut kotona, yksin. Olen lukenut kirjoja, yksin. Olen kokeillut erilaisia ruokareseptejä, yksin. Ai niin, ostin myös yhdelle pelaajalle tarkoitetun älypelin! Sitä olen pelannut monena iltana. Yksin. Vittu jee, miten rattoisaa. 

Ei mun elämä ollut ennen näin yksitoikkoista ja tylsää. Yksiössä hengailua Ikean viherkasvit seurana. Yksinäistä ajan tappamista. Toivottavasti rajoituksia päästäisiin viimeistään kesällä purkamaan. 

Mutta sitten taas: hyvä että on rajoituksia, koska terveys on vähän helevetin tärkeä asia. Sen sain taas hoksata tässä kuussa. En ole koskaan rakastanut ja arvostanut silmiäni yhtä paljon kuin nyt! Ne ovat aina olleet vähän oudot silmät. Mulla on hooded eyes, mikä tarkoittaa sitä että iho silmän yllä peittää allensa koko silmäluomen. Luomet eivät siis näy, kun pidän silmiä auki. En pysty tekemään samanlaisia hienoja silmämeikkejä kuin Youtuben make up tutorialeissa. 

Mutta ainakin nämä silmät näkevät ihanan hyvin. Lähelle ja kauas. Probably the best eyes in the world. 

<3

Ps. Pitäisi nostaa katse ruudulta useammin ja katsella hetki vaikka ulos. En tee sitä nyt tarpeeksi, koska mun asunnon ikkuna osoittaa suoraan toimistorakennuksen seinään. Tähän on tulossa apu ensi kuussa, kun muutan uuteen kotiin, jossa on iso parveke ja ikkunat vehreillä maisemilla, jee! Kelpaa silmän taas tuijottaa muutakin kuin ruutua. 

Kunpa myös yksin tekemistä arvostettaisiin

Katsoin eräänä iltana Big Brotheria (koostetta, en omista 24/7:aa). Asukkaiden viikkotehtävänä oli uida Helsingistä Tallinnaan. Toisin sanoen ryhmän piti taittaa pihan uima-altaassa yhteensä niin pitkä matka kuin he arvelivat Tallinnaan olevan. Asukkaat luulivat olevansa jo loppusuoralla, mutta he eivät tienneet arvioineensa välimatkaa runsaasti alakanttiin. 

Asukkaille yritettiin vihjailla radion välityksellä, että uintimatkaa olisi vielä paljon jäljellä. Pienikokoinen ja talossa hieman ulkopuoliseksi jäänyt Kristiina yritti sanoa muille, että kyseessä saattoi olla vihje: ehkä Tallinnaan on pidempi matka kuin he olivat otaksuneet. Muut asukkaat eivät ottaneet Kristiinan näkemystä kuuleviin korviinsa vaan tyrmäsivät sen heti. Seuraavana päivänä asukkaat saivat kuulla viikkotehtävän epäonnistuneen. 

En tiedä harmittiko Kristiinaa tai oliko hänellä sellaista mitäs minä sanoin -oloa. Joka tapauksessa mua alkoi harmittaa hänen puolestaan. Samalla mieleeni alkoi muistua asioita omasta menneisyydestä, ajoilta kun olin vielä ujo ja hiljainen lapsi. 

Muistin esimerkiksi 90-luvun lopulta yhden perjantai-iltapäivän, jolloin opettaja järjesti meidän luokalle leikkimielisen tietokilpailun. Kilpailuun osallistuttiin joukkueittain, ja voittajajoukkueelle oli palkinnoksi karkkipussit. Olisin tiennyt vastauksen melkein kaikkiin kysymyksiin tai ainakin olin niistä aika varma. Joukkueemme kovaäänisimmät olivat kuitenkin monesta vastauksesta kanssani eri mieltä ja jyräsivät mut paremmalla argumentaatiollaan. 

Joukkueemme jäi lopulta kisan hännille, ja kaikkia harmitti. Mua ei harmittanut karkkipussin menettäminen (mulla oli karkkipäivä lauantaisin anyways), vaan se että joukkueen jäseniä ei oltu kuunneltu tasapuolisesti. 

En tiedä, pidänkö itseäni vielä hiljaisena ja ujona. Riippuu tilanteesta. Osaan olla puheliaampi sellaisessa ryhmässä, jossa ihmisille annetaan tilaa, kuin sellaisessa jossa keskustelutyyli on hyökkäävää. 

Mutta sen tiedän, että tykkään tehdä asioita yksin. Tykkään kuunnella lempimusaani ja pohtia asioita rauhassa. Tykkään siitä, ettei mun tarvitse yrittää vakuuttaa muita mun ideoiden toimivuudesta tai selittää sekavasti keskeneräisiä ajatuksiani. Tykkään panostaa asioihin kunnolla, sen sijaan että tyytyisin aina keskinkertaisiin kompromisseihin. Tykkään siitä, ettei niskaani hengitetä aamusta iltaan, vaan muhun uskotaan ja kykyihini luotetaan. Tykkään osallistua koulun tietokilpailuun yhden hengen joukkueella ja ottaa yksin vastuun, jos en voita karkkipussia. 

Tällä en tarkoita sitä, ettenkö pitäisi ryhmässä olemisesta, vice versa. En haluaisi aina olla yksin. Tarvitsen yhteisöllisyyttä, muiden tukea ja monipuolista asiantuntijuutta, kavereita joiden kanssa pähkäillä yhdessä ja nauraa hulvattomille jutuille.

Mutta miksi nykymaailmassa tunnutaan ihannoivan vain tuota jälkimmäistä? Miksi korostetaan timanttisten tiimityöskentelytaitojen ja raudanlujien vuorovaikutustaitojen merkitystä, mutta väheksytään yksin puurtamista? Ei kai niiden tarvitsisi sulkea toisiaan pois?

En tiedä. En aina oikein pidä maailmasta, jossa ihmisten erilaiset vahvuudet asetetaan paremmuusjärjestykseen. Jossa sosiaalisesti taitavimmat ja vahvimmat saavat usein eniten näkyvyyttä ja jossa jonon ohi pääsee se, joka osaa vaatia kovimpaan ääneen. Ja jossa henkilöt A ja B hoitavat saman tehtävän yhtä hyvin samassa ajassa, mutta kummatkin omalla metodillaan omia vahvuuksiaan hyödyntäen, ja heistä vain A:n työ on hyvä ja B hylätään.