lauantai 9. kesäkuuta 2018

Kolmekymppinen nainen

Täytin tasan viikko sitten kolmekymmentä vuotta. Vietin ihanan juhlapäivän synnyinseuduilla Salossa. Päivä oli aurinkoinen, kuuma ja tuulinen. Iltapäivällä kutsuin sukulaiset kahvittelemaan, ja illalla join salolaisten kaverieni kanssa paljon kaljaa ja viinaa. Mun setä sanoi päivällä, että kolmekymmentä on tosi hyvä ikä. Olen oikeastaan ihan samaa mieltä. Olen täysissä sielun ja ruumiin voimissa, mutta myös kokenut ja nähnyt jo paljon maailmaa. Mun puolesta voisin hyvin jäädä tähän ja täyttää kolmekymmentä kaikkina tulevina syntymäpäivinä.

Muistan kun kuuntelin Frederikin Kolmekymppinen-kappaletta joskus lapsena. Siinä laulettiin "en oo enää sinisilmäinen, mä oon kolmekymppinen". Ajattelin silloin, että kolmekymppiset ovat vanhoja ihmisiä, jotka kuuntelevat pelkkää humppaa ja käyvät lavatansseissa. Lisäksi ajattelin, että sinisilmäisyyden menetyksellä viitataan kirjaimellisesti silmien väriin. Mietin, että ilmeisesti ihmisen vanhetessa silmien väri sitten haalistuu samalla tavalla kuin hiukset harmaantuvat.

Nyt kolmekymppisenä olen tarpeeksi viisas ymmärtämään, että myös kolmekymppisten silmät voivat olla siniset. Tai sinivihreät, kuten mulla on ollut lapsena ja on edelleen. Humppaakaan en kyllä usein kuuntele, vaan viimeksi kuuntelin Kalevauvaa ja Robinia. Lavatansseihin voisin tosin lähteä oikein mielelläni! Tuleeko joku mun kanssa?



Olen päässyt elämässä oikeastaan aika helpolla. En ole koskaan murtanut yhtäkään luuta tai ollut onnettomuudessa. Olen kyllä törmännyt autolla Harley Davidson -moottoripyörään niin että se kaatui ja meni puoliksi säpäleiksi, joten tavallaan olen. Luiden murtamisestakaan en ole täysin varma. Kerran lapsina kun pelasimme Juuson kanssa sählyä kotona, Juuso potkaisi mua vahingossa pikkusormeen. Muistan, että se sattui todella paljon, mutta en mennyt lääkäriin, koska pelkäsin lääkäreitä. Siitä lähtien mun sormi on ollut aivan vinossa.

En toivonut syntymäpäivälahjoja, mutta sain ihania lahjoja silti. Ensinnäkin sain niin paljon alkoholia, että se riittää loppuvuodeksi. Lisäksi sain salolaisilta ystäviltä 150 euron elämyslahjakortin. En ole vielä päättänyt, minkälaiseen elämykseen käytän sen. Sain myös kauniita kukkia ja kasveja. Äitikin yllätti ostamalla mulle ja itselleen lennot Italiaan. Elo-syyskuun vaihteessa menemme hänen kanssa Napoliin, Pompeijiin, Sorrentoon ja Caprille! <3

Myös kämppikset olivat täydellisiä ja veivät mut keskiviikkona illalliselle Sidney's -ravintolaan Vallilaan. Tarjosivat mulle simpukoita, carpacciota ja täytettyä kasvisleipää. Ilta päättyi pikkuhiprakassa kotiin ja sekasaunaan!



Ikäkriisiä ei ole. Muistan, että pidin itseäni vanhana kun täytin 23, mutta nyt se tuntuu typerältä. Samalla tavalla pidän siis 30 vuoden ikäistä itseäni nuorena kymmenen vuoden päästä. Tällä hetkellä olen iloinen ja sitä mieltä, että voisin täyttää kolmekymmentä vaikka joka viikko. Saisin lentoja Napoliin, ilmaisia simpukkaillallisia ja sekasaunoja vaikka päivittäin! Olisin niin innoissani, että pomppisin ilosta kaiket päivät. Nyt kun polvet vielä kestää.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Dream of Balifornication

Hello hello, it's Anna again! Mitäs kuuluu? Mulle ihan hyvää. Rakastan tätä aurinkoista ja lämmintä ilmaa, mikä ei varmaan ollut yllätys mut tunteville.

Viime kuussa tosin koin vielä kymmenen kertaa paahtavammat olosuhteet, kun kävin viettämässä talvilomani Indonesian Balilla. Nyt ajattelin vähän kertoa tuosta kivasta matkasta.








Syy siihen, miksi valitsimme kohteeksi juuri Balin, oli yksinkertaisesti hinta. Matka maksoi kaikkinensa (lento+hotellit) 600 euroa henkilöltä, mikä on mielestäni ihan siedettävä hinta kohteesta, joka sijaitsee melkein Australiassa. Matkakohteen valinta on mulle yleensäkin aivan täyttä kolikkopeliä, vaihtelen Momondossa hakuehtoja ja valitsen jonkun hinta-laatusuhteeltaan hyvän vaihtoehdon, joka sattuu eteen.

Ennen matkaa meillä oli vaikeuksia päättää, mistä ottaisimme hotellin. Aikaa koko saaren kiertämiseen ei harmillisesti ollut. Olin kuullut, että Kuta Beachille, aussien bilehelvettiin, ei kannata majoittua. Pitkän tutkiskelun jälkeen päädyimme ottamaan hotellin Kutan reunalla sijaitsevalta Seminyak-nimiseltä alueelta, joka oli Kutaa rauhallisempi mutta kuitenkin eläväinen.

Seminyakin lisäksi varasimme hotellin pariksi päiväksi sisämaassa sijaitsevasta Ubud-kylästä, joka oli vehreä ja viidakkomainen. Yhden päivän vietimme myös Nusa Lembongan -nimisellä saarella Balin edustalla. Kävimme myös uteliaisuudesta tsekkaamassa Kuta Beachin yön, joka oli kuin olikin melko järkyttävä.


Seminyak Beach


Kun astuimme ulos Balin Denpasarin lentokentän ovista, meitä vastassa oli lehmänhenkäystä muistuttava, julmetunmoinen kuumuus-kosteus-kombo. Sen lisäksi vastassa oli valtava ja meluisa, kymmenien ellei jopa satojen taksimiesten muodostama muuri.

TAXI MADAM
TAXI TAXI
WHERE DO YOU WANNA GO
GOOD PRICE MADAM
TAXI

!!!!

Kiersimme muurin, koska olimme lukeneet etukäteen eräästä luotettavammasta taksifirmasta, jonka tiskille yritimme kävellä. Miehet kuitenkin seurasivat. Se osoittautui loppupeleissä hyväksi myyntikikaksi. Alkoi nimittäin ärsyttää koko kentällä oleminen niin kerpeleesti, että päädyimme lopulta ottamaan miehistä yhden, jotta pääsimme vain nopeasti hittoon sieltä.

Taksissa mua alkoi kuitenkin harmittaa vielä vähän lisää. Taksimies ei nimittäin puhunut mulle sanaakaan. Puhui kyllä, mutta ei mulle. Mä olin Balilla mun miespuolisen kaverin kanssa, ja taksikuski kohdisti jok'ikisen kysymyksensä ja asiansa hänelle.

Where are you from, sir?
It's cold in Finland yeah sir?
What are you gonna do in Bali, sir?

Mä vastasin pariin kysymykseen, mutta taksimies lähinnä sivuutti mun vastaukset ja jatkoi sir-kysymyksiään, olihan matkanjohtaja tietysti mies. Sinänsä ironista, koska se olin minä joka meidän koko matkan oli varannut. Siinä taksin takapenkillä istuessani opin sitten taas kerran arvostamaan armasta synnyinmaatani vähän lisää. Eivät asiat Suomessakaan hienosti ole, mutta tuntuu oudolta huomata, kuinka kaukana perässä muualla laahataan.

Kaiken kaikkiaan Balin-reissu oli kuitenkin aivan ihana, vaikka pientä märmätyksen aihetta välillä ilmaantuikin.




SEMINYAK

Seminyak oli hyvä valinta tukikohdaksi. Meidän hotelli sijaitsi ihan Seminyakin sydämessä, ja hotellin ulko-ovista astui suoraan basaariin. Parasta Seminyakissa olivat auringonlaskut, joita koko Seminyakin väki, niin paikalliset kuin turistit, kerääntyivät Seminyak Beachille katsomaan. En ole koskaan nähnyt niin paljon ihmisiä rannalla.


Skootterit parkissa






Niin kovat aallot ettei kukaan halua uida. Paitsi koira.




Ihana La Favela -baari Seminyakissa:









UBUD

Ubudista tykkäsin ehkä vielä enemmän kuin Seminyakista. Ubud tosiaan sijaitsi sisämaassa, joten siellä ei ollut merta ollenkaan, mutta riisipeltoja, temppeleitä ja viidakkoja oli. Myös meidän hotelli oli aikamoinen kokemus.




Meidän Ubudin hotelli Ani's Villas sijaitsi rotkossa, pienen joen yläpuolella lähellä Ubudin keskustaa. En ole koskaan ollut yhtä vehreässä hotellissa. Kaikenlaista herhiläistä ja jättisudenkorentoa lenteli vastaan, kuin sademetsään olisi joutunut. Hotelli maksoi 22 euroa/yö eli 11 euroa naamalta.



Tää kissa sähisi mulle ja meinasi hyökätä kimppuun, kun otin kuvan




Hotelli oli päivällä ihana. Yö oli sitten taas yhtä selviytymistaistelua. Ulkoa kantautuva räkätys, sähinä, räksytys ja kaiken maailman ulvonta sekä muut viidakon äänet olivat niin kovia, etten saanut unta. Selailin Facebookia sängyssä hyttysverkon sisällä ja yritin olla ajattelematta sängyn ulkopuolella olevaa maailmaa. Huoneen seinässä oli tuuletusreikiä, joiden kautta gekot kävelivät sisään ja ulos, ja olin myös nähnyt päivällä huoneen katossa ison hämähäkin. Jossain vaiheessa jouduin käymään vessassa. Pidin silmät puoliksi kiinni enkä katsonut nurkkiin. Loppupeleissähän siellä olisi voinut olla melkein mitä tahansa kämmenen kokoista. Kylläpä oli koettelemus helsinkiläismuijalle. Nukahdin lopulta joskus vähän ennen viittä.


Rice field walk




Kävimme myös Ubudin apinametsässä. Kyseessä on apinoille pyhitetty metsä, josta ne saisivat poistuakin, mutta mikäs niillä siellä on ollessa. Mulla oli laukku mukana, jossa oli mun passi ja lompakko. Heitin laukun kangaskassiin ja sidoin kangaskassin kireästi kiinni ranteeseen. Olisi meinaan voinut muutama kyynel tulla, jos mun passi olisi päätynyt apinan mukana johonkin palmunlatvaan.








Vielä pari kuvaa Nusa Lembongan -saarelta, rauhan tyyssijasta:





Ja Kuta Beachin yö, rauhattomuuden tyyssija:




Turismi on Balille elintärkeä elinkeino, ja sen huomaa Balilla kulkiessaan. Balilaiset ovat todella kohteliaita ja pitävät turisteja kuin kukkia kämmenellä. Mullekin availivat jatkuvasti ovia, tervehtivät ja saivat tuntemaan oloni kuningattareksi. Good evening madam! Minä, jolla oli läpyttimet jalassa ja aurinkorasvaa pitkin naamaa.

Balin-matka oli siis ratkiriemukas, ja lähtisin heti takaisin, jos rahaa löytyisi. Persekään ei kyllä ihan heti kestäisi sitä lentomatkaa uudestaan. Balin-reissu taisikin olla viimeinen, jonka tein alle kolmekymppisenä. Täytän nimittäin kolmekymmentä alle kolmen viikon päästä.

Ja siis PERKELE: ilmeisesti sen myös huomaa päältäpäin! Nimittäin tuo ahdistava MADAM-sana - mistä se on yhtäkkiä tullut?? Mua puhutellaan ulkomailla nykyisin ihan poikkeuksetta sanalla madam. Määm! Näin kävi Balilla ja on käynyt viimeisen vuoden aikana myös Pariisissa, Ateenassa ja Brysselissä. Olen siis rouva.

Muistaakseni olin vielä pari vuotta sitten Torontossa aina miss, neiti. Sen jälkeen vain on tapahtunut jotain. Matkustin mihin vain, niin joka paikassa olen yhtäkkiä määm, ihan sama olenko jonkun kanssa vai yksin. Määm-sana tuo mulle ensimmäisenä mieleen 55-vuotiaan naisen, joka käyttää Chanel vitosta.

Noh. Yritän ajatella positiivisesti, että mua ei nähdä enää teinityttönä, vaan naisellisena, itsenäisenä ja kypsänä naisena, mitä ehdottomasti olenkin.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Mikä minua vitutti tänään: puhelimen käytöstä bussissa huomauttanut mies

Istuin aamupäivällä bussissa puoli tuntia. Mua vastapäätä istui mies, joka katsoi mua välillä ärsyyntyneesti. Lopulta mies kallistui mua kohti ja siinä polviinsa nojatessaan lausui näin:

"Anteeksi neiti, mutta mun on ihan pakko kysyä, että oletko sä jossain somaattisessa puhelinpsykoosissa, koska sä et ole tän matkan aikana tehnyt mitään muuta kuin räplännyt sitä sun puhelintas??"

Vastasin miehen olevan oikeassa. "Joo kyllä, olen somaattisessa puhelinpsykoosissa."

Mies ärsyyntyi entisestään ja totesi mun riippuvuuden olevan vakava tila. Jotain muutakin harmituksissaan selitti tästä vallitsevasta rappiollisesta älypuhelinkulttuurista. Lopuksi toivotti mulle hyvää äitienpäivää ja poistui.

Ensiksi, en ole äiti. Toiseksi, en ymmärrä mitä mun olisi sitten pitänyt bussissa tehdä. Tuijottaa omia kenkiä, tai maisemia, jotka olen nähnyt 70 kertaa?



En jaksanut edes alkaa selittää miehelle, että olin puhelimellani oppimisympäristö Moodlessa. Luin yhteenvetoa, jonka verkkokurssin opettaja oli koonnut viimeisestä viikkotehtävästä.

Toisin sanoen opiskelin. Ilmeisesti olisin kuitenkin tehnyt sen uskottavammin ja kaikin puolin paremmin, jos olisin tulostanut yhteenvedon paperille, tuonut sen mukanani bussiin ja tehnyt siinä lukiessani vaikka alleviivauksia.

Miehen maailmassa taisin olla tyhjänpäiväinen muija, joka oli uppoutunut niin syvälle ihanaan sosiaaliseen mediaansa, ettei edes tajunnut huomioida ympäröivää maailmaansa enää ollenkaan. Sitäkin osaan olla, mutta älypuhelinta voi käyttää muuhunkin. Sillä voi ladata bussista otetun selfien Instaan ja odottaa tykkäyksiä, mutta sillä voi myös lukea romaania, opiskella, tehdä töitä, katsoa dokumenttia, lukea uutisia ja kolumneja, kommentoida sisältöjä ja tuottaa niitä itsekin.



Suhtaudun itsekin nuivasti sosiaalisissa tilanteissa puhelimia käyttäviin ihmisiin ja pidän monia älypuhelimen tuomia vaikutuksia huonoina, lukutaidon ja keskittymiskyvyn heikkenemistä varsinkin. Mutta kylläpä rasittaa tällainen kulttuuri, jossa älypuhelin on lähtökohtaisesti iivöl ja sitä työmatkalla käyttävä henkilö vakavan riippuvuuden uhri. Ihmiset ovat lukeneet ennenkin kirjoja ja lehtiä, olleet samalla tavalla "poissaolevia" bussissa, kotona ja puistossa. Poissaolevuus on kuitenkin hyväksytympää kirjan kuin puhelimen kanssa.

Älypuhelin on tietysti ulkopuolisille kirjaa etäisempi härveli, koska ulkopuoliset eivät tiedä mitä älypuhelimella tehdään. Kirjan kannesta voi nähdä, mitä toinen lukee, mutta bussissa älypuhelinta toljottava tyttö voi yhtä hyvin lukea Sinuhea kuin lähetellä hävyttömiä viestejä Alastonsuomessa. Tai tehdä vaikka molempia samaan aikaan.



Älypuhelin on verrattoman kätevä laite, joka mahdollistaa lukemisen missä vain. Mun päivittäinen työmatka kestää puoli tuntia, enkä todennäköisesti jaksaisi lukea bussissa kirjaa tai lehteä, ne kun eivät edes mahtuisi laukkuun. Rakas puhelimeni taasen kulkee aina mukana. Käytän lähes kaikki työmatkat ja ruokatauot hyödyksi opiskelemalla tai lukemalla uutisia. Se tapahtuu kuin huomaamattani. Joskus iltaisin kotiin tullessani näen keittiönpöydällä Hesarin ja poden huonoa omaatuntoa, kun en ole taaskaan koskenut siihen aamulla. Illalla sitä selatessani kuitenkin huomaan, että mähän olen lukenut artikkeleista päivän aikana vaikka kuinka monta. Damn!

Tarkemmin ajatellen voin siis todeta lukevani nykyisin paljon enemmän uutisia kuin ennen älypuhelimen ostamista. Tiedän myös joidenkin mun kavereiden hotkivan kirjoja nopeampaan tahtiin, kun voi vain hypätä kirjasta seuraavaan kulkematta kirjaston kautta.



Ennen oli kirja. Nykyisin kirjalla on paljon hyviä kilpailijoita. On hiton laadukkaita sarjoja, elokuvia, podcasteja, videoita ja blogeja. Voin oppia tekemään mansikka-piimä-sitruunakakkua hakemalla ohjeet keittokirjasta, katsomalla netistä opetusvideoita tai lukemalla reseptin jonkun kajaanilaisen perheenäidin blogista. Kaikissa tapauksissa opin.

Haluaisin siis vain sanoa bussimiehelle, että maailma muuttuu halusi tai ei. Siihen ei bussimärmätykset tuntemattomalle muijalle auta.


Somaattisesta puhelinpsykoosista kärsivä älypuhelimen vanki


torstai 22. maaliskuuta 2018

Kymmenen leffaa/sarjaa, jotka jättivät traumoja lapsena



Äiti lähetti viime viikolla meidän perheen Whatsapp-ryhmään ylläolevan kuvan. Hänen oma vastauksensa oli Andalusialainen koira. Iskän oli 'Se' toisesta maailmasta. En ole nähnyt kumpaakaan, iskän leffasta en ollut kuullutkaan.

Mun oli sen sijaan vaikea nimetä vain yhtä. Vastasin ensialkuun kolme eri leffaa. Sen jälkeen niitä alkoi virrata mieleen yhä enemmän, ja olisi tehnyt mieli pitää tunnin pituinen luento. Blogi tuli siis tarpeeseen, taas kerran. <3 Olen muuten kirjoittanut tätä blogia nyt vähän yli neljä vuotta. Ihan hyvin blogilta, joka on perustettu tylsistyneenä krapulassa ja jonka nimikin on tempastu krapula-aivojen syövereistä kahden sekunnin miettimisen jälkeen.

Suurin osa mua traumatisoineista ohjelmista on lastenohjelmia, mikä on sinänsä mielenkiintoista. Kauhuleffoja en pahemmin pelännyt lapsena. Päinvastoin ne olivat pirun kiinnostavia - ehkä siksi että ne olivat kiellettyjä. Muistan kun katsoin Tappajahai ykköstä 7-vuotiaana silmät nauliintuneena televisioon, ja kun tuli väkivaltainen kohtaus, äiti meni ja sammutti telkkarin. Juoksin äkkiä laittamaan sen takaisin, mutta äiti pani vielä paremmaksi ja vetäisi johdot irti. Niitä en saanut takaisin ja olin raivoissani. Huusin täysillä kaikenlaista, varmaankin että äiti on paska ja hullu ja laita tappajahai takaisin tai tapan sut ymmärrätkö. Muistan sen pettymyksen tunteen vieläkin todella elävästi.

Mä olen myös kasvanut kaveripiirissä, jossa kauhuleffoja katsottiin paljon jo alakouluiässä. Tiedän mitä teit viime kesänä, Urban Legend, Scream, Halloween ym ym ym, ja teini-iässä edelleen Ring ja Kauna ym.

Näistä mut on pelästyttänyt pahanpäiväisesti ainoastaan Urban Legend, tarkemmin sanoen elokuvan alku. Siinä murhaaja on piiloutunut kirveen kanssa auton takapenkille, eikä autoa ajava nainen tietenkään tiedä sitä. Muhun tämä on vaikuttanut niin, että tarkistan edelleen pimeällä autoon astuessani, ettei takapenkillä tai takapenkin jalkatilassa ole ketään.


No siinä tulikin jo esipuheessa mainittua yksi. Tässä vielä ne muut:

2. Muumit. Niitä tosin on vähän turha edes mainita, niin massiivinen määrä lapsuudenkauhuja heihin liittyy. Suurimmat arvet jätti jakso, jossa Muumipeikko piiloutuu taikurinhattuun ja muuttuu kummalliseksi peikoksi - tai miksikä lie, peikkohan hän taisi olla jo alun perin...! Myös muurahaisleijona oli kamala, samoin lihansyöjäkasvit, aavelaiva ja aaveen jalat Muumipeikon vatsan päällä. Ja voi perkele sitä hylyssä hengailevaa mustekalaa Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuvassa.



3. Pinokkio ja kohta jossa pojat muuttuvat aaseiksi

4.  Lumikki ja kohta jossa ilkeä äitipuoli muuttaa itsensä vanhaksi eukoksi. Ja sitten hän vielä pöllähtää ahdistavalla tavalla kuin tyhjästä kääpiöiden mökin ikkunaan, kun kääpiöt ovat töissä ja Lumikki yksin kotona. "Ne pikkumiehet eivät ole täällä?"

5. The Joulukalenteri ja jaksojen lopussa soiva pelottava musiikki ahdistavilla näsäkuvilla höystettynä. Katsoin lapsena The Joulukalenteria meidän olohuoneessa kaverini Tiian kanssa. Iskä oli ulkona ja päätti peläyttää meidät kurkkaamalla yhtäkkiä ikkunasta sisään. Hänen oli täytynyt ottaa jotain jakkaraksi, koska ikkunoihin ei ylettynyt muuten. Siksi emme olisi odottaneet näkevämme ikkunassa yhtään mitään, ja yhtäkkiä siinä olikin ihmisen pää. Hyvä ettei kattoon asti Tiian kanssa lennetty, kun pelästyttiin ja kiljuttiin niin paljon. Tiia muistutti tästä juuri pari vuotta sitten, eli iskän säikäyttelyt jättivät nähtävästi pysyvän muiston kumpaankin. Ouh fuck D:

6. Lumimies-peli. (Tämä on siis joo peli, mutta mainitaan se silti.) Kun olin pieni, iskä pelasi kauhistuttavaa peliä tietokoneella (sellaisella isolla pöytäkoneella, johon piti kytkeä kuusi metriä pitkä piuha kun halusi nettiin, sitten se piippasi ja rätisi vartin ennen kuin yhdisti). En tajunnut pelistä hevonhittojakaan, paitsi että siinä piti lasketella, ja jossain vaiheessa jostain puun takaa ilmestyi kammottava hirviö, joka SÖI laskettelijan. En ymmärtänyt, miksi iskä nauroi sitä pelatessaan, mä kun mietin että pelin täytyi olla koko maailman sairain.


Nykyisin en ehkä enää pelkäisi lumimiestä niin paljon.


7. Odysseuksen harharetket ja kauhea kyklooppi, joka pitää Odysseuksen porukkaa vankina luolassaan. Lopulta miehet survaisevat jonkun tikun kykloopin ainoaan silmään ("Tämä ei toimisi jos hänellä olisi kaksi silmää", muistan Odysseuksen kuiskaavan) ja pakenevat luolasta lampaiden vatsoissa roikkuen. Tämä oli siis joku piirretty, suoraan helvetistä tämäkin. Äiti vissiin lainasi kyseisen videokasetin joskus kirjastosta tarkoituksenaan sivistää mua ja tutustuttaa maailmankirjallisuuteen, mutta käteen jäi lähinnä perkeleelliset traumat.

8. Tarzan. Käänsin joskus lapsena jollekin kanavalle, ehkä kolmoselle, josta sattui tulemaan ikivanha mustavalkoinen Tarzan. Tarzan oli luolassa ja törmäsi jättimäiseen hämähäkinseittiin, johon hän jäi jumiin. Hetken päästä kulman takaa alkoi lähestyä hervottoman kokoinen hämähäkki. Olin yksin kotona ja sain paskahalvauksen. Jos näkisin saman kohtauksen nyt, luultavasti vain nauraisin hämähäkin epäaitoudelle, mutta silloin en pystynyt järkytykseltäni liikkumaan sohvalta.

9. Kauniit ja rohkeat ja Sheila, joka piti jotain tohtoria (?) vankina kellarissa. Olin samanaikaisesti sekä todella kiinnostunut että kauhuissani. Jokainen jakso oli katsottava, vaikka olin silloin niin mukelo etten edes ehtinyt lukea tekstityksiä kokonaan.

10. Matka maailman ympäri 80 päivässä!!!!! Tämä on ehkä hirvein; vieläkin tekee pahaa katsoa kohtausta, jossa prinsessaleski meinataan polttaa elävältä roviolla. Lapsena mieleen syöpyi todella ahdistavana myös kohtaus junasta, jossa Tico on juuri purrut naamioitunutta Transferia sormeen. Transfer seisoo yksin peilin edessä, imee sormeaan ja riuhtaisee pois naamionsa, joka lätsähtää ikkunaan kuin lätty. "Ensi kerralla en epäonnistu", hän toteaa, ja silmä välähtää kuten hänellä aina.




Siinä joitain. Suurinta osaa pystyisin katsomaan nykyisin helpostikin. Toisaalta on myös elokuvia, jotka menivät lapsena leikiten mutta ovat nykyisin henkisesti todella rankkoja. Esimerkiksi upea Leijonakuningas, joka pieksee ahdistavuudellaan lumimiespelit ja odysseuspiirretyt mennen tullen.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Viesti 15-vuotiaalle Annalle

Mä kävelin yhtenä päivänä Salon Linjurissa, tyhjässä kauppakeskuksessa, jonka tiloista suuri Anttila katosi päälle vuosi sitten tuhkana tuuleen ja joka menetti samassa syssyssä Citymarketille Alkonsa ja Postinsa. Kävellessäni vastaan osui tyhjä liiketila, jonka ikkunassa luki isoilla kirjaimilla "Juuri tässä yrityksesi voisi olla paremmassa paikassa". Siitä tuli sekä huvittunut että surullinen olo.

Tällä asialla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa, että jatkoin kulkuani eteenpäin ja päädyin kävelemään bussiaseman odotustilan läpi. Siinä asemalla mun katse osui yllättäen tutunnäköiseen naiseen. En ollut nähnyt häntä ikuisuuksiin. Vähän hassunnäköinen nainen, hölmistynyt ilme naamallansa kuten aina, lyhyt ihminen.

Nainen oli mun yläasteen maantiedon ja biologian opettaja. Tuijotimme toisiamme sekunnin tai parin ajan, mutta kaikki kävi niin nopeasti, että yhtäkkiä olin jo ehtinyt kävellä ovesta ulos. Emme siis moikanneet, mutta sen verran intensiivisesti opettaja oli mua katsonut, että jäin miettimään, muistiko hän mut vielä 14 vuoden jälkeenkin.

Ja jos muisti, niin millainen mielikuva hänelle oli jäänyt 15-vuotiaasta Annasta? Muistiko hän mut järkyttävissä sotamaaleissa päivittäin kouluun saapuvana ängstipeikkona, joka oli aina omissa maailmoissaan nyrpeä epävarma ilme naamallaan, piirteli kukkasia vihkoihin eikä ottanut katsekontaktia. Vai sittenkin sinä kilttinä, skarppina ja aktiivisena oppilaana, jolla oli aina läksyt tehtynä ja kokeiden arvosanana kymppimiikka tai ysipuol.

Tästä kohtaamisesta inspiroituneena päätin toteuttaa kliseisen postausidean eli viestin 15-vuotiaalle itselleni.






Moi Anna!

Olet nyt 15 vuotta vanha ja tyypillinen teini: vihainen, epävarma ja aina hämilläsi. Haluaisin sanoa, että se menee ohi, mutta, American Beauty -leffan sanoin, en halua valehdella sinulle.

Se oli vitsi :D Kyllä se oikeasti menee ohi. Ei kokonaan, mutta sentään monilta osin. Et ole 14 vuoden päästä enää yhtä epävarma. Teet tällöin enemmän asioita oman mielesi mukaan, elelet itsenäisesti etkä niin välitä, mitä muut mistäkin ajattelisivat. Hämilläsi olet kyllä edelleen. Liekö koko elämäsi kestävä mielentila, sitä et tiedä.

Huomaat pysyväsi ajan saatossa melko samana persoonana, vaikka vuodet ja niiden mukana karttuva elämänkokemus muovaavat ajattelutapojasi. Vielä et ehkä tajua, mitä se tulee tarkoittamaan. Ajatus 29-vuotiaasta Annasta on sulle vielä todella vieras ja kaukainen. Näkisit hänet ehkä äitisi kaltaisena seesteisenä henkilönä, joka lukee omistusasuntonsa sohvalla taiteesta kertovia kirjoja ja käy miehensä kanssa oopperassa. Onhan 29-vuotias aikuinen, kuten äitikin on. Todellisuudessa saat jonain päivänä huomata vuosien vain kadonneen tuhkana tuuleen ja, tadaaaa, olevasi 29-vuotias. Peilistä katsoo silloinkin se tuttu Anna, joka rakastaa pizzaa ja bilettämistä ja on loppupeleissä pysynyt hyvin samanlaisena kuin ennen. 



Se, mistä sussa en pidä, on sun epävarmuus ja huomionhakuisuus. En tiedä, tykkäätkö loppupeleissä ollenkaan So Whatin skeittikengistä, skottihameista ja painikengistä, vai hankitko ne vain siksi, että sellaiset vain kuuluu olla. IRC-Gallerian kuvia ei kannata muokata niin kirkkaiksi, että nenä katoaa kasvoilta. Usko pois, olet nenän kanssa paremman näköinen. Käsi hakeutuu palmuksi naaman eteen sun IRC-Gallerian profiilin kanssa muutenkin. Onko oikeasti ihan pakko lisätä Galleriaan kuva, jossa istut sohvalla viekas ilme kasvoilla ja johon olet piirtänyt pupunkorvat Paintilla sun päähän?? Mitä helvettiä. Bemaripoikien kommentit, kuten "näyttääpä hotilta" ja "maistuiskos pupulle porkkana", eivät tee susta coolimpaa ihmistä, päinvastoin.

Mistä sussa taas pidän, on sun periksiantamattomuus. Kun päätät tehdä jotain, sen myös teet etkä jätä asioita kesken. Hienoa, että jaksat olla aktiivinen koulussa. Olen vähän myös kateellinen, koska saat niin suuria kiksejä pienistä asioista, jotka eivät enää 14 vuoden kuluttua aiheuta kummempia tuntemuksia. Olet onnellisuuden huipulla perjantai-iltaisin, kun sulla on kädessä sirkusaakkospussi ja televisiosta tulee hyviä ohjelmia, etkä tarvitse elämääsi mitään sen suurempaa.  




Ysiluokan uskonnonkokeesta saat arvosanaksi 9½, mutta opettaja antaa todistukseen kasin, koska et viitannut tarpeeksi. Tulet pitämään sitä vääryytenä yhä 29-vuotiaana. Eikö lasku ysiin olisi ollut kohtuullinen, kaiken sen työn jälkeen? Saatanan opettaja. Sen sijaan sitä, kun saatanan äiti valittaa sulle siitä, että olet ostanut aivan liian pienen ja lyhyen talvitakin, et tule pitämään enää myöhemmin vääryytenä.

Mäkään en nimittäin enää ymmärrä. En ymmärrä sun epäkäytännöllistä vaatemakua, Miss Sixty -farkkuja, jotka ovat liian matalat, ja sitä uutta xs-kokoista MicMacin toppatakkia, joka on niin lyhyt, että housujen ja takin väliin jää kymmenen senttiä paljasta ihoa pakkasilla pakastumaan. Tiedät sen hyvin itsekin, mutta et voi tehdä asioita toisinkaan, koska ne nyt vain ovat muotia ja hienoja kaikkien mielestä. Paitsi aikuisten, ja heidän mielipiteensä sun vaatteista ovat vääriä, turhia ja yksinkertaisesti vain vitun ärsyttäviä!


Asioita, joissa olet muuttunut:

- rakastat vaatteita joita äitisi käytti kun olit 15, vaikka silloin vihasit niitä
- tykkäät oluesta ja punaviinistä; tupakasta et onneksi vieläkään
- voit nykyisin kuvitella asuvasi Helsingissä ja itse asiassa myös teet niin


Asioita, joissa et ole muuttunut:

- rakastat lämpöä, aurinkoa ja kesämekkoja
- kerrot edelleen paskoja vitsejä, joille naurat itse eniten 
- olet iltavirkku ja vihaat aamuherätyksiä
- olet yhä maailman nirsoin ihminen ja otat ravintolassakin aina saman ruuan, nykyisin tosin sentään tiedostat että se on vähän tyhmää

Tsemiä kevääseen 2004 toivottaa Anna vuodesta 2018. Harmi vain, että tämä kirje ei tule perille.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää!

Elämään mahtuu paljon kamalia asioita. Yksi niistä ovat aikaiset aamuherätykset pakkasaamuina. Aivan erinomaisen hirveää; ajatus siitä, että lämpimän peiton alta on nyt ihan oikeasti siirryttävä parkana kulkemaan pimeille ja jääkylmille kaduille. Esimerkiksi tänään jouduin nousemaan seitsemältä ja eilenkin jo viittä vaille kahdeksan.

Kun mä olin lapsi, mun iskällä oli joskus tapana tulla herättämään mut ja mun pikkuveli paukkaamalla huoneeseen ja laulamalla lauluja helvetin iloisesti ja huonosti. Muistan, kun kerran kylmänä talviaamuna hän lauloi "PAKKANEN, SIITÄ SUOMALAISET TYKKÄÄ!", samanaikaisesti naureskellen ja taputtaen käsiään pirtsakasti yhteen. Pikkuveljeni huusi sängynpohjalta "TURPA KIINNI!!!" ja myös mun olisi tehnyt mieli vetää iskää köniin. Niin kovasti kiukututti.

Noh, talvi on ihan siedettävä iltapäivisin, kun on päässyt eroon aamuahdistuksesta. Mun nykyisessä huushollissa kuitenkin asuu vanha henkilö, joka ei tykkää pakkasesta edes päiväsaikaan. Eikä varsinkaan pakkastakistaan.



Edellispäivänä lupasin viedä Pupsun ulos, kun mun Pupsunomistajakämppis oli lähdössä johonkin. Kun laitoimme takin Pupsun päälle, Pupsu sai paniikkikohtauksen ja ryntäsi karkuun omaan pieneen mökkiinsä niin kovaa että mökki kaatui kyljelleen. Sen jälkeen hän ei mahtunut sieltä ulos, koska hänellä oli tosiaan se toppatakki päällä, vaan jäi puolivälistä kiinni oviaukkoon. Jouduimme kiskomaan hänet ulos siten että mä pidin mökistä kiinni.

Myöhemmin samana päivänä kun olin yksin ja taas laittamassa takkia Pupsun päälle, Pupsu ehti jälleen kerran livahtaa mökkiinsä. Hitto mikä koira. Olin aivan neuvoton, koska hän ei suostunut tulemaan ulos enkä myöskään mitenkään saanut häntä ulos. Yritin laittaa herkkuja lattialle ja kallistaa mökkiä, mutta pirun kiukkuinen koira pysyi sisällä. Sormi suussa tuskailin sohvalla tätä varsin harmillista tilannetta, koska olin lähdössä töihin enkä halunnut jättää koiraa mökkiinsä talvitakissa, eihän se parka ehkä mahtuisi uloskaan sieltä. Lopulta kämppis tuli kotiin, ja nauruun melkein tukehtuen selitin hänelle, että olen yrittänyt saada ulos hänen paskaa koiraansa, joka on hengannut mökissään yli puoli tuntia toppatakki päällä.

Kun tulin töistä myöhään illalla, Pupsu ei tullut edes moikkaamaan mua ovelle, vaikka hän tekee aina niin. Niin kiukkuinen hän taisi vieläkin olla, vähän niin kuin minä iskälle aikoinaan.

torstai 25. tammikuuta 2018

"Hei voi saatana! Tässä on otettu joku 200 vitun kuvaa jo!"

Kävinpäs viime viikolla Ateenassa. Toin sieltä työkavereilleni tuliaisia, kahta erilaista kreikkalaista karamellia. Maiston tänään ruokatauolla niistä ensimmäistä, ja se oli oudoin ja pahin karkki, jonka olin ikinä syönyt. Kotiin lähtiessäni päätin heittää suuhun vielä toisenlaisen, ja ei helvettiläinen! Se maistui ehkä VIELÄ pahemmalta, vaikken olisi uskonut sen olevan mahdollista. Myös pomo sylkäisi karkkinsa ulos. En ole muistaakseni ennen tuonut matkoilta tuliaisia töihin enkä ole varma, uskallanko näillä tuliaisenvalintataidoilla tuoda jatkossakaan.

Tänään siis vähän harmitti, mutta ei yhtään niin paljon kuin viime perjantaina. Silloin olin historiallisella Akropolis-kukkulalla. Ja koska olin siellä kerrankin, oli siellä saatava kuvia, paljon ja hyviä.



Paljon niitä otettiinkin, ja hetken päästä taas lisää - nimittäin melkein kaikissa oli jotain vikaa. Joissakin pönötti taustalla toisia turisteja, huivi oli huonosti, tai sitten kengät olivat rajautuneet pois tai tukka oli mennyt tuulen takia vinoon.

Ja siis voi vittu, miten surullisen naisen se musta teki. Ei siis se, että kuvissa oli pieniä vikoja. Vaan se, että ne ylipäänsä olivat ongelma.

Surullisesta naisesta vieläkin surullisemman teki se, ettei hän ollut ainoa. Not even close. Vaikka oli vuoden kylmin kuukausi, Akropolis oli täynnä valokuvailevia turisteja, snäppääjiä, bloggaajia, instatyttöjä ja -poikia puhelin kädessään tai selfiekepissään.

Tiesivätköhän he loppupeleissä edes Akropoliksesta mitään, paikasta jonne olivat tulleet? Tai kiinnostiko se heitä, ainakaan yhtään niin paljon kuin se, mistä kulmasta Akropolis ja sen rakennelmat näyttivät parhailta? Joku oli varmaan valinnut päivän asunsakin sen mukaan, mikä sopisi Parthenonin temppelin kanssa yhteen. Kuinka tyhmiä tämä kaikki ihmisistä vielä tekee, jos näin on.

Ihmisten tapa himokuvata itseään nähtävyyksien edessä ei häiritse mua tippaakaan. Miksi keskittyisi näpsimään kännykällä kuvia pelkästä nähtävyydestä - sellaisia kun löytyy Googlesta hakemalla miljoonia. Sen sijaan on kiva saada muistoja itsestään, siitä minkä näköinen ja ikäinen on missäkin paikassa ollut. Maisemat voivat pysyä samoina pitkäänkin, mutta ihminen muuttuu.

Silti välillä huomaan haikailevani menneitä aikoja, sitä, kun ei ollut vielä kehittyneitä kännykkäkameroita ja älypuhelimia. Kun otettiin yksi kuva monesta paikasta eikä tuhatta yhdestä. Kun ei valittu tuhannesta kuvasta yhtä, parhaiten sosiaalimediaan sopivaa. Silloin jopa muistot vuosien takaisista matkoista säilyivät kirkkaampina, kun kuvat olivat monipuolisempia. Kun ei ollut poistettu kamerasta kuvaa, joka oli kelvoton siksi, että takana pönötti toinen turisti, koska kääks Instagram-seuraajathan olisivat saattaneet kiinnittää kaiken huomionsa sellaiseen ikävään yksityiskohtaan - miettiä, ettei parempaa kuvaa ollut saatu ja oli siksi jouduttu tyytymään virheelliseen.



Mä rakastan matkakuvia. Rakastan kauniita ja virheettömiä kuvia, tykkäilen toisten hienoista kuvista somessa. Mutta mä rakastan myös aitoutta.

Mua on aina ärsyttänyt selata sivustoja, joissa esitellään paparazzien ottamia rumia kuvia julkkiksista arki-lookissaan ja nauretaan niille. Miksi netti-ihmiset jumaloivat julkkisten täydellisiä rantakuvia, joita on parhaassa tapauksessa otettu ja muokattu päiväkausia, ja ilkkuvat kuville, joissa julkkis istuu sunnuntaina perheensä kanssa pizzeriassa ilman meikkiä. Haha, että niinkö rumalta tavikselta hän oikeasti näyttääkin.

Äskenkin katsoin Youtubesta jonkun celebrities without makeup -videon. Siellä oli mm. tällaisia kommentteja: "I think I am going to be sick...Please god take the pictures away", "lady gaga was the worst ever who would go out with her gross" ja "Dang Adele ugly I'm sorry :/ to say it but it's true."

No en nyt tiedä... Eikö nyt vähän kaikista ihmisistä ole mahdollista saada hyviä ja huonoja kuvia. Mustakin on olemassa järkyttäviä kuvia ja toisaalta hyvin mainioitakin, joskus näytän hirviöltä ja joskus taas en. Eikö se nyt vain ole elämää, saada yhtenä päivänä täydellinen rantakuva ja iloita siitä, ja jonain toisena istua perseen näköisenä krapulassa pizzeriassa.