torstai 19. lokakuuta 2017

Hiusvärihistoria ja sen kolme pääpaskiaista

Terveiset Salosta! Tulin kotikonnuille hakemaan lisää tavaroita pääkaupunkiin. Samalla reissulla olen syönyt äidin leipomia suklaaruutuja (söin jo kaikki enkä pysty lopettamaan, pengoin jo pakastimen lokerot jos olisi ollut lisää) ja soittanut parasta ystävääni pianoa - ja mikä kivointa, istunut pöytäkoneella ja katsellut vanhoja valokuvia!

Mä oon aina pitänyt itseäni sellaisena melko tasaisena ihmisenä. Harvemmin vaihdan mieltymyksiäni tai mielipiteitäni oikein mistään, en kyllästy lähes mihinkään enkä ole sillä tavalla ailahtelevainen tai kokeilevainen luonne. Mutta, maailmaani kuuluu yksi osa-alue, jonka saralla oon ollut pitkään täysin mahdoton: oon testaillut, venkslaillut, innostunut, kyllästynyt, oon liioitellut, sekoillut, dramatisoinut ja traumatisoitunut. Osa-alue, josta puhun, on hiukset.

Luonnollinen hiustenvärini on tummanruskea. Sen lisäksi päässä on käynyt mustaa, punaista, värinpoisto-oranssia, harmaata, keltaista, valkoista, violettia, turkoosiakin. Ensimmäisen kerran värjäsin tukan viidennellä luokalla, silloin punertavaksi hennalla. 19-vuotiaana tuli testattua vaikka mitä tyylejä, kun lahjakas kaverini oli valmistumassa kampaajaksi ja taiteili oppilaskampaamossa halvoin hinnoin.

Paras on ehdottomasti luonnollinen värini, joka mulla olikin päässä juuri parin vuoden ajan. Värjäsin sen kuitenkin kesällä vaaleaksi, koska olen ensinnäkin mahdoton ja toisekseen mulla oli jo paljon yksittäisiä harmaita, jotka paistoivat tumman tukan seasta kilometrin päähän ja joita nypin aamuisin peilin edessä ahdistuneena. Mun suvussa monet ovat alkaneet harmaantua aikaisin, jopa parikymppisinä. Mummollani oli vitivalkoiset hiukset. Äidilläkin jo pitkälti olisi, jos ei värjäisi niitä. Mies, kiinnostuitko? Täältä olisi meinaan verrattomat geenit luvassa mun kanssa lisääntyvälle. ;D

Tänä vuonna hiuksia värjäillessä oon miettinyt paljon, mikä hiustenväri kullekin ihmiselle parhaiten sopii ja mikä sen loppupeleissä määrittää. En ole päässyt mihinkään lopputulokseen. Toki luonnon määräämä on yleensä sopivin, mutta esimerkiksi entisen työkaverini, luonnostaan vaalean Minnan hiuksissa pikimusta näytti hemaisevalta. En ymmärrä, miten. Toisaalta olen myös usein mieltänyt sopivimmaksi sen värin, joka henkilöllä on ollut päässä silloin kun olen häneen tutustunut. Torontossa muhun kesällä tutustuneet mielsivät mut blondiksi, kun taas vanhat kaverini sanoivat hiusteni näyttävän siltä kuin kesäaurinko olisi kärventänyt ne vaaleiksi.

Kaksi viikkoa sitten värjäsin hiukset punaisiksi. Ne ovat IHANAT, ja vihaan niitä yli kaiken. Mun hiusvärihistoriaan kuuluu kolme ns. pääpaskiaista, joihin olen kerta kerran jälkeen päättänyt olla palaamatta koskaan takaisin, ja aina palannut. Nyt kirjoitan tänne blogiin muistutukseksi, kuinka hirveitä ne ovat. Voin sitten käydä täältä lukemassa, kun seuraavan kerran harkitsen paluuta.


1. MUSTA




Ensimmäinen pääpaskiainen on musta. Se on petollinen ja kamala väri. Mitä useammin tukkaansa sitä levittelee, sitä voimakkaammin se sinne syöpyy eikä lähde ikinä pois.

Feikkimusta näyttää harvoin hyvältä. Paitsi Minnalla ja ehkä yhden ylä- ja alaluomensa eyelinerilla rajanneen angstilukiolaisen korvien välissä, tosin hänkin sai usein kuulla näyttävänsä gootilta tai saatananpalvojalta, vaikka ei olisi halunnut näyttää.

Älä enää ikinä värjää hiuksia mustiksi!


2. BLONDI




Blondi on toinen paskiainen, mustaakin pahempi lähettiläs suoraan syvimmästä manalasta! Kovin kenkku se on ainakin tummapiirteiselle henkilölle, jolla puskee juurikasvu päästä kaksi päivää värjäämisen jälkeen. Tuttavien kommentteja siitä, miten näytin tummahiuksisena luonnollisemmalta, sekä arvostaa että harmittelee samaan aikaan.

Lisäksi hiukset taittavat väkisin kusenkeltaiseen. Taittavat, vaikka kuinka läträisi kalliilla hopeashampoolla, joka maalaa kädet ja niskan violetiksi ja jonka täytyy antaa vaikuttaa hiuksissa niin tuskallisen pitkään, että uni meinaa tulla kesken kaiken. Lopulta tukka on aivan hajalla ja sen omistaja myös.

Älä enää ikinä mene blondiksi!


3. PUNAINEN




Kolmas paskiainen on ihana punainen, mun lemppari, joka vasta järkyttävä onkin!

Punaista väriä on tukassa aina joko liikaa tai liian vähän. Kampaajalta lähtiessä tuntuu kuin päässä olisi edelleen paksu värikypärä, josta olisi huuhdeltu vain puolet pois. Sitten se kaikki purkautuu seuraavalla kerralla hiuksia pestessä ja haalistuu. Hiuksia ei siis huvita pestä enää ollenkaan.

Tukkaa on uudelleenvärjättävä tehokkailla suoraväreillä, joita ei löydä mistään, koska niitä myyvät Suomessa ainoastaan kolme hypermarkettia, muutama kampaamo ja yksi goottiliike Siilinjärvellä.

En unohda ikinä sitä kertaa, kun kävin yleisessä suihkussa punatukkaisena ja hiusväri valui vartaloani pitkin kuin veri kauhuelokuvissa. Voitte arvata, että kaikki tuijottivat, ja mun olisi tehnyt mieli painua potemaan häpeääni punaisen värin mukana lattiakaivoon. Ei siis enää ikimaailmassa yleisiä suihkuja punapäänä.

Eikä enää ikimaailmassa punaisia hiuksiakaan!

perjantai 29. syyskuuta 2017

Helsingissä kimppakämpässä

Mä muutin runsaat kolme viikkoa sitten Helsinkiin. Täällä asuminen on tuntunut oikeastaan oikein piristävältä. Salossa (Turussakin) jo pitkään kokemani tylsyys ja vittuuntuneisuus on tiessään, ja tilalle on tullut hauska, innostunut, juureton, vinksahtanut ja sekava olo. Oon vielä vähän ulapalla kaikesta, etenkin joukkoliikenteestä. Oon odottanut bussia väärällä pysäkillä, mennyt väärään ratikkaan (enkä todellakaan aio sanoa spora) ja jäänyt kaksi kertaa väärällä pysäkillä pois. Helsingin kaupunginosiakaan en tunnista vielä ollenkaan. Kun kuulen jonkun puhuvan jostain kaupunginosasta, vaikka Malminkartanosta, en osaa luultavasti edes kertoa, sijaitseeko se Helsingissä, Espoossa vai Vantaalla. Mutta tiedän, että kämpän läheltä sijaitsevalta bussipysäkiltä menee jokainen bussi numerosta riippumatta Kamppiin, ja sen tietäminen auttaa jo paljon.

En osaisi vielä kutsua itseäni helsinkiläiseksi tai paikalliseksi, se tuntuisi oudolta. Toistaiseksi oon käyttäytynyt hyvin turistimaisesti, kierrellyt ja ihmetellyt uusia kauppoja ja ravintoloita, joita kulmien takaa paljastuu. Aina kun näen metron saapuvan asemalle, mun päässä alkaa soida Freestyler.




Kamppiin menevistä busseista kertoivat mulle mun kämppikset. Heitä on kaksi. Tyty ja poju. Around my age. Eivät ole pariskunta. Tytyllä on myös koira. Meillä on kaikilla omat huoneet, minkä lisäksi täällä on yhteinen olohuone, keittiö ja vessa. Tämä sijaitsee kahden kilometrin päässä Kampista.

Mä sain tietää tämän asunnon olemassaolosta elokuussa Toronto-lomallani. Olin kirjoittanut kämpänhakuilmoituksen Helsingin vuokra-asunnot -ryhmään. Olin jo saanut joitakin yhteydenottoja, mutta mikään ei ollut johtanut sen pidemmälle. Eräänä aamuna sain viestiä tulevalta kämppikseltäni, joka kutsui mut katsomaan asuntoa muiden kandidaattien kanssa. En päässyt paikalle, mutta järjestimme videotreffit seuraavaan aamuun. Aloin olla epätoivoinen, koska elokuu oli vilkkautensa takia maailman surkein kämpänhakukuukausi ja mä vielä koko kuukauden kätevästi 6000 kilometrin päässä asiaa hoitamassa. Kun seuraavana päivänä tuli viestiä, jossa kämppikset kertoivat pitäneensä MINUA sopivimpana kämpänjakajana, jouduin lukemaan viestin uudestaan kymmenen kertaa ja sain hädin tuskin sormien tärinältä vastattua siihen. Se oli ihana päivä.






Mulle kimppakämpässä asuminen ei ole vain keino säästää rahaa. Kun mä hain Torontosta asuntoa pari vuotta sitten, halusin ehdottomasti asua jonkun kanssa, jotta en olisi niin yksin uudessa kaupungissa. Kimppakämpässä asuessa tilaakin on enemmän kuin yksiössä, mutta vuokra on halvempi. Asuin Turussa kahdeksan vuotta yksiössä, jossa en pystynyt viettämään pitkiä aikoja. Jo tunnin hengailun jälkeen oli päästävä ulos ennen kuin kuristun seinien väliin.

Nyt mulla on oma huone, mutta mulla on myös keittiö, jossa on tiskikone, mulla on pesukone, huonekaluja, kirjoja, lautapelejä, dvd-leffoja ja parveke. Mulla on olohuone, jossa on huonekasveja, valoketjuja ja televisio, jonka äänen kämppis on virittänyt tulemaan stereoista, ja ihmisiä joiden kanssa katsoa siitä paskoja ohjelmia. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on KOIRA, joka tulee ovelle vastaan, kun saavun kotiin! Tai kämppiksenhän se on, mutta musta on tullut sen kanssa jo hyvä ystävä.






Toki kimppakämpässä asumisessa on huonot puolensa. Yhtä herramaisesti ja vapaasti ei voi elellä kuin yksiössä, ja monista asioista on hyvä ilmoittaa kämppiksille etukäteen. Jotkut kaverit ovat sanoneet, etteivät ehkä pystyisi tähän, koska eivät voisi röhnöttää alasti sohvalla maha pystyssä tai uskaltaisi käydä vessassa. No mun mielestä asiat on pitkälti kiinni kämppiksistä ja siitä, kuinka rennosti heidän kanssaan pystyy olemaan ja asioista puhumaan. Torontossa mulla meni kerran vatsa totaalisen sekaisin vuokraemännän valmistaman chili-illallisen vuoksi, mutta se ei ollut kiusallista ollenkaan vaan oikeastaan vain helvetin hauska juttu, kun siitä sellaisen kämppisten kanssa teki. Mä oon kuullut paljon kauhutarinoita omituisista kämppiksistä, esimerkiksi tytöstä, joka vietti pitkiä aikoja vessassa rukoilemassa. Oon myös tavannut kämppää etsiessäni tiukkapipoja, joille esimerkiksi kylävieraat eivät olisi ok, ja sehän nyt olisi ihan perseestä.

Että kyllä mä täällä oikein hyvin viihdyn!


perjantai 11. elokuuta 2017

Päivä Annan matkassa

Keskiviikko 9. elokuuta 2017

11.30: Herätyskello herättää, ja metro jylistää sängyn alla. Oon saapunut Torontoon eilen väsyneenä, mennyt yhdeksältä nukkumaan ja nyt huomaan nukkuneeni 14 ja puoli tuntia.

Majotun jo kolmannen kerran kahden kanadansuomalaisen siskon luona. Kesä on hiljaista aikaa täällä. Ekat vuokralaiset saapuvat syyskuussa harjoittelujen alkaessa.



11.50: Meen yläkertaan aamupalalle. Paula on jättänyt mulle banaaneja, leipää, jogurttia ja banaani-suklaaleipää. Tämä nainen jaksaa yllättää ja ilostuttaa! Kirjoitan hänelle whatsappissa että thank you so much.

12.34: Selvitän metrolippujen hintoja. Illalla on couchsurfingin weekly meeting, jossa oon käynyt aina keskiviikkosin. Sitä ennen aion mennä keskustassa sijaitsevaan puistoon lukemaan.

12.35: Paulalta tulee viestiä: 28 degrees today! Päätän mennä sittenkin läheiseen maauimalaan, se on kaupungin omistama ja ilmainen.

13.03: Meen olohuoneeseen moikkaamaan Jukua. En pääse lähtemään, koska whatsapp piippaa koko ajan eikä se toimi enää sitten kun astun ovesta ulos. (Mitä toisaalta rakastan täällä yli kaiken, koska Suomessa puhelin on naaman edessä koko päivän, ja yön.)



13.40: Pääsen viimein lähtemään. Oon onnellinen, kun voin käyttää kesämekkoa koko päivän. Täällä on niin lämmin öisinkin! Ja se loppumaton, sisuskalut rikki repivä tuuli, sitä ei täällä ole.



13.40 - 14.20: Kävelen. Oon päättänyt käydä läheisellä farmilla ennen maauimalaa.




Kello n. 14: Joku helvetin ärsyttävä poika tulee pörräämään pyörällään mun ympäri. Mieleen tulee Breaking Badin jakso, jossa pikkupoika kiertää väärälle reviirille eksynyttä huumediileriä ja lopulta ampuu tämän. Mä selviän kuitenkin tilanteesta haavoittumatta, kun poika poistuu. En olisi tosin ollutkaan väärälle alueelle eksynyt huumediileri.

Oon siis kyllä huumediileri, mutta oikealla alueella. Ahahahihiahiö!




14.20: Oon farmilla.





14.45: Joku farmin työntekijä lähestyy mua. Täällä Kanadassa sitä tehdään paljon, lähestytään tolleen vaan tuntemattomia ihmisiä. Viime vuonna totuin siihen nopeasti, mutta nyt huomaan taantuneeni Suomessa vietetyn vuoden jälkeen. What the hell does she want?

Nainen kysyy, sattuisinko tietämään mitä kello on. Katson rannekelloa, joka näyttää varttia vaille kolmea. Sillä hetkellä en tietenkään muista, miten vitussa se sanotaan englanniksi. Aion ensin sanoa "two hours and 45 minutes", mutta samalla sekunnilla päätän olla sanomatta niin ja päädyn vain näyttämään kelloani hänelle. "Ok quarter to three, thank you!" nainen toteaa ja poistuu.

15.20: Oon maauimalassa.



17.33: Saavun kotiin tukka märkänä ja rumana,joten törmään toki pihalla Paulaan, joka toki juttelee söpön naapurinsa (ja söpön naapurin söpön koiran) kanssa.

17.45: Menen nettiin ja tarkistan, miten kellonajat sanotaan englanniksi. Ihmettelen, miten oon päässyt englannin kirjoituksista läpi.

18.12: Lähden ruokakauppaan nimeltä Loblaws. Muistan vieläkin, kun elämäni ensimmäisenä Toronto-päivänäni Paula kertoi, että lähellä sijaitsee ruokakauppa Blaa Blaas, jota lähdin reippain askelin etsimään. Lopulta tajusin hänen puhuneen Loblawsista.






18.50: Meen keittiöön tekemään ruokaa. Tästä ei päivällinen ravitsevammaksi muutu:



Tosin Paula tekee samaan aikaan pulled porkia, josta saan osan. Muuttuu sittenkin:



19.55 iskee väsymysromahdus. Edes 14,5 tunnin yöunet eivät auta siihen faktaan, että kello on Suomessa pian 3. Taistellen kampean naamani peilin eteen ja ryhdyn meikkaamaan.




20.49: Lähden CS weekly meetingiin. Ostan kolikkoja metroasemalta.




21.10: En tajua, mistä pubiin mennään sisälle, ja kävelen ensin jonkun hotellin respaan. Lopulta selviää, että pubi sijaitsee pienen kujan päässä.




Meetingissä on noin 30 ihmistä, joista tunnen entuudestaan neljä. Suurin osa on tosi mukavia, mutta on joitain rasittaviakin, joista yksi piirittää mua ja kyselee, haluanko tulla lauantaina hänen kanssa luxury nightclubiin. Yksi henkilö sanoo, että olen värjännyt hiukseni blondiksi, jotta kaikki tietäisivät mun olevan kotoisin Suomesta. Näin on.



Puhun illan aikana ihmisten kanssa mm. punkeista, Kiinan facebook-kiellosta ja Helsingistä, kunnes mut valtaa totaalinen aikaerorasitusväsymysromahdus osa 2 ja lähden metrolla kotiin nukkumaan.




00.37: Kotona. <3

torstai 20. heinäkuuta 2017

Onnekas (jeps!) veneretki Tove Janssonin saarelle


Maailman paras muumimuija Janssonin Tove asusti elinkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa kolmisenkymmentä kesää pikkuisella Klovaharun-saarella, joka sijaitsee Porvoon edustalla. Saarelle tehdään kesäisin retkiä yhden viikon ajan. Retket myydään loppuun hetkessä, koska veneeseen mahtuu kerrallaan vain muutama ihminen.

Mun ja äitin on pitänyt tehdä saarelle retki kolmena kesänä. Nyt vihdoin neljännellä yrittämällä päästiin matkaan. Ja vittu melkein perille asti!



- Ekana kesänä me ei saatu retkeä varattua, koska olimme liikkeellä liian myöhään.

- Tokana kesänä meillä oli retki varattuna, mutta Pori Jazz sattui olemaan samaan aikaan, ja se oli ainut päivä, joka sopi mulle. Päätettiin perua retki ja lähteä sittenkin jazzeille.

- Kolmantena kesänä meillä oli retki jälleen varattuna, mutta viimeisenä iltana tuli ilmoitus, että retki on peruttu tuulisen sään vuoksi. Saarelle rantautuminen on kuulemma kovalla tuulella mahdotonta.

- Neljäntenä kesänä, eli nyt, meillä oli retki jälleen varattuna. Olimme varanneet sen jo tammikuussa. Oltiin innoissamme, koska peruutusviestiä ei tullut viimeisenä iltana. Suunnittelin jo ihan kirjoittavani saaresta artikkelinkin Salkkarin matkailusivuille.






Ajettiin Salosta Porvooseen ja sieltä lossin kautta Pellinkiin, josta vene lähti. Meitä oli kahdeksan ihmistä oppaan ja kipparin lisäksi.



 



Vene keikkui ahdistavasti koko matkan, ja vettä roiskui päälle. Keikkuminen yltyi mitä kauemmas rannikosta edettiin. Puolen tunnin päästä olimme saaren edustalla.

Ja sen pidemmälle emme ikinä päässeet. Kippari ilmoitti, että nyt on niin, että tuuli on yltynyt ja aallot ovat yksinkertaisesti aivan liian korkeat rantautumiseen.

Quelle surprise! Oli kuulemma viikon ensimmäinen retki, joka epäonnistui. Vielä pari tuntia aiemmin lähtenyt aamuretki oli sujunut hyvin. How can my life always be like this. Aina menee kaikki MELKEIN niin kuin elokuvissa. Nästan. Ja sain muuten jollain ilveellä mahdutettua neljää eri kieltä tähän yhteen kappaleeseen.
 


Muutenkaan en nauttinut retkestä yhtään, vaan vaappuvassa purtilossa oleminen sai mielen levottomaksi. Mä olen alkanut pelätä merta iän myötä. Se on niin valtavan kokoinen ja kätkee pintansa alle vaikka mitä arvaamatonta. Rannalla ei oikein tajua, kuinka paljon voimakkaampia aallot ovat avomerellä. Veneellä tai laivalla ollessa mulla on tapana katsella lähellä olevia saaria ja pohtia, mihin olisi lähin matka uida, jos vene uppoaisi.

Opas kertoi, että syysmyrskyjen aikana pieni Klovaharun-saari on välillä huuhtoutunut kokonaan aaltojen alle. Saarella oleva huussi on saaren kolmas, koska myrskyt ovat tuhonneet kaksi ensimmäistä. Jos aallot ovat olleet kovat, saarelta ei ole päässyt pois. Mitään puhelinta Tovella ei ole saarella ollut, vaan hän on viestitellyt valosignaalein veljelleen Larsille, joka on asunut Pellingissä.






Mutta olihan meillä nyt ihan kiva roadtrip äidin kanssa. Nähtiin matkalla muun muassa hylätty vanhainkoti:



Sen lisäksi käytiin paluumatkalla Heurekassa katsomassa eläinten Body Worlds, jota äiti ei ollut vielä nähnyt:



Näyttely on muuten todella hieno ja suosittelen sitä ihan jokaiselle iästä riippumatta. Siellä alkaa ihan tosissansa pohtia maailmaa ja elämän monimuotoisuutta, elefanttia kärsineen, haita rasvamaksoineen ja kirahvia voimakkaine sydämineen, jonka on oltava tarpeeksi vahva pystyäkseen pumppaamaan verta koko korkean kaulan kautta aivoihin. Mitä enemmän tätä elämää pohdin, sitä enemmän tajuan, etten loppupeleissä tajua siitä yhtään mitään.

Niin kuin en tajua sitäkään, miksi emme edes neljännellä yrityksellä päässeet muuminaisen saarelle.