Vielä joitain vuosia sitten mamman vielä eläessä meillä oli aina aatonaattona tapana käydä hänen luonaan koristelemassa kuusi. Joka vuosi Lilli-mamma sanoi, ettei hänellä ole ollut koskaan yhtä kauniisti koristeltua kuusta. Mamman luota ajoimme aina Filmtowniin hakemaan irtokarkkeja ja sen jälkeen kotiin katsomaan videonauhurilta Yksin kotona ykköstä. Siis ihan joka vuosi.
Mä olen ollut aina jouluihminen. Tykkään joulussa erityisesti juuri perinteistä ja joulun tunnelmasta. Tykkään myös joululeffoista ja -lauluista, varsinkin Sylvian joululaulusta.
Mutta on yksi asia, josta en joulun aikoihin tykkää. Nimittäin jokavuotiset jouluankeuttajat, ihmiset jotka sanovat, että joulu on perseestä. Perusteluiksi sanotaan, että joulu on inhottavaa kaavoihin kangistunutta juoksemista paikasta toiseen. Tai jouluruoka on pahaa, tai että Halloween on paljon kiinnostavampi kuin tylsä joulu.
Ymmärrän, että ihmisellä voi olla erittäin hyviä syitä olla pitämättä joulusta. Mutta en ymmärrä, miksi jouluihmisen iloa yritetään kiskoa alas tai vähätellä.
Joulun lisäksi keksin muitakin vastaavia esimerkkejä ankeuttamisesta. Tässä on pari repliikkiä, jotka mulle on aikoinaan sanottu suoraan:
"En ikinä menisi Neil Youngin konserttiin, vaikka maksettaisiin."
"En ikinä laittaisi tollaisia kenkiä jalkaani."
Molemmista on aikaa noin kymmenen vuotta, mutta muistan ne varmaan aina. Ensimmäisen lauseen sain vastaukseksi, kun kerroin iloisena ostaneeni lipun Neil Youngin konserttiin. Jälkimmäisessä tapauksessa taas olin pubissa valkoiset saappaat jalassa.
Mietin, mikä oli sanojien motivaatio? Nostaa itsensä mun yläpuolelle ja antaa ymmärtää, että musiikki- ja kenkämakuni on huonompi kuin heillä? Tai jos ei huonompi niin ainakin eriskummallinen, jos he nyt kerta eivät ikinä voisi toimia samoin.
Tähän liittyen: yksi asia, jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt, on kissaihmisten koirainho ja sama toisinpäin. Ja ylipäänsä ihmisten jakautuminen koira- ja kissaihmisiin, se että koirista pitäminen sulkisi pois mahdollisuuden pitää kissoista. Mä rakastan sekä koiria että kissoja, molempien kohtaaminen piristää päivää. Mutta vaikka pitäisi itseään koiraihmisenä, en ymmärrä miksi kokisi tarpeelliseksi kertoa kissan omistajalle, että hänen viaton kisulinsa on typerä eläin.
Ja entäs sitten se jalkapallovääntö... Tänä syksynä seurasin moneen kertaan, kun jotkut nettikommentoijat yrittivät vähätellä Suomen jalkapallon EM-finaalipaikasta ilakoivien ihmisten onnea. Ei kuulemma olla vielä saavutettu mitään. Ja jääkiekkokin on paljon kiinnostavampi laji sitä paitsi. Facebookissa sitten kinastelivat kuin lapset päiväkodin pihalla, kumpi on parempi lätkä vai futis.
Onneksi olen kuitenkin itse pyhimys ja kommentoin aina kauniisti muiden mieltymyksiä. Tai sitten en! En esimerkiksi suuremmin tykkää syksystä ja olen tehnyt tämän toisinaan selväksi syksyä hekumoiville. Mun mielestä on myös kyllästyttävää seurata kiinnostuksen kohteen jokapäiväistä ja yksipuolista hehkuttamista somessa.
Joulun kunniaksi meinasin nyt kuitenkin ryhtyä pyhimykseksi ja luvata kiinnittää tähän asiaan jatkossa enemmän huomiota. Olla iloinen ihmisten puolesta sen sijaan että veisi tilaa heidän iloltaan. Miten hitossa se on multa pois, jos jonkun lempivuodenaika on syksy? Maailmassa on jo tarpeeksi vihaa ja surkeutta. Ihanaa kun ihmisillä on asioita, jotka tuovat erityistä iloa maailmaan.
Kysynpä vaan, milloin sitä oppisi olemaan kokonaan välittämättä muiden sanoista. Käyttää valkoisia saappaita niin paljon kuin huvittaa ja tykätä jalkapallosta, jääkiekosta, koirista ja kissoista muiden kommenteista totaalisesti viisveisaten.
Kysynpä myös vaan, millaista olisi asua maailmassa jossa olisi vain yhtä väriä. Jossa kaikki käyttäisivät samanlaisia kenkiä ja kaikilla naisilla olisi samanlainen miesmaku. Ja jossa kaikki haluaisivat asua samanlaisissa taloissa, joissa olisi samanlaiset lattiat ja tapetit. Ja yhdessäkään näistä taloista ei vietettäisi joulua, koska kaikki vihaisivat sitä.
maanantai 23. joulukuuta 2019
sunnuntai 1. joulukuuta 2019
Asioita, joita en kaipaa Salosta, ja asioita, joita kaipaan
Jos mun pitäisi luokitella itseni kaupunkilais- tai
maalaisihmiseksi, sanoisin olevani luonnonläheinen
kaupunkilainen. Ensimmäiset 20 vuotta elämästäni asuin Salossa rauhallisella
omakotitaloalueella, jossa oli lähellä lenkkipolkuja, pikkuisia metsiä ja
niittyjä. Myös Helsingissä asustan merenrannan ja isojen puistojen vieressä,
mutta olen niin iloinen, että pystyn kävelemään parissa minuutissa myös
ruokakauppaan ja kahviloihin. Aivan ydinkeskustassa liian urbaanissa
ympäristössä en osaisi asua.
Olen asunut Helsingissä nyt kaksi vuotta ja kolme kuukautta.
Käyn Salossa säännöllisesti moikkaamassa kavereita ja perhettä (esim. kahden viikon päästä olen menossa kaverin Pikkujoulunaamoihin, jotka järkätään
12. kerran), mutta en ole vielä kertaakaan harkinnut takaisin
muuttamista. Kun tänä vuonna onnistuin vieläpä saamaan unelmieni yksiön ja
työpaikan, meikän purjelaivan ankkurit painuivat Töölönlahden pohjaan vielä
vähän tiukemmin.
Salon torilla |
On kummallista, kuinka nopeasti siitä ympäristöstä, jossa
elämäänsä viettää, tulee ihmiselle uusi normaali. Kahdenkymmenen vuoden ajan
pidin Saloa keskikokoisena kaupunkina, maailman keskipisteenä, jonne osasin jo
lapsena ulkoa ajoreitin Helsingistä, Forssan Vesihelmestä ja Tampereelta. Mutta
kun muutin Turkuun parikymppisenä, Turku alkoi muuttua keskikokoiseksi ja Salo
pienentyä.
Nyt Helsingissä asuessani pidän Turkuakin jo pienenä. Ja
Salo sitten taas…
Joo. Nykyisin Saloon mennessäni ja sen katuja katsellessani
en ajattele sen olevan ainoastaan pieni – vaan myös autio, jollain tavalla
sielutonkin. Näen pääkadulla olevia baareja, jotka ovat lopettaneet aikoja
sitten, mutta joiden valokyltit ovat edelleen paikallaan. Näen grillikioskin kämäisessä
paikassa, josta paloi yli kymmenen vuotta sitten talo, jonka tilalle ei ikinä
rakennettu uutta. Näen autoja, jotka eivät käytä vilkkua, koska
missään ei ole kuitenkaan muita autoja. Näen kauppakeskuksen ja kahviloita,
joissa istuu eläkeläisiä ja nuorisoporukoita.
Tuntuu oudolta, että ennen Salo edusti mulle hitosti
muutakin. Muutakin kuin palaneita taloja ja eläkeläisiä. Oikeastaan se edusti aivan
kaikkea. Työpaikkaa, jossa kävi välillä hirveästi asiakkaita. Peli- ja
baari-iltoja kavereiden kanssa. Bodypumpia, bodyjamia, pianotunteja. Hauskoja
autoretkiä kavereiden kanssa. Oululaisia insinööripoikia, jotka olivat tulleet
Oulusta Nokialle kesätöihin. Kaupungin uimarantaa, joka oli hellepäivinä niin
vitun täynnä, ettei autoa saanut mihinkään.
Asioita, joita en kaipaa Salosta, ovat muun muassa
- Vaihtoehtojen vähyys, kun miettii minne menisi syömään
- Julkisen liikenteen heikkous
- Anonyymiyden puute: se kun kadulla tulee vastaan ihmisiä, joita ei tunne mutta jotka tunnistaa. Se saa mut kiinnittämään enemmän huomiota omaan olemiseen sen sijaan että kiinnittäisi vain vapautuneesti huomion ympäristöön.
- Ankea lakkautusten ilmapiiri: kun muutin helsinkiin 2017, Salosta oli parin vuoden sisään suljettu Mäkkäri, synnytysosasto, kouluja, ja myös mun entinen työpaikka oli lopetusuhan alla. Persut vaativat myös Salon taidemuseon sulkemista. Välillä joku uusi paikka avautui, mutta seuraavana päivänä taas kaksi muuta meni kiinni.
Asioita, joita kaipaan Salosta, ovat muun muassa
- Torstain iltatorit ja torikahvio Kurilan munkit
- Autolla ajamisen helppous, paikasta toiseen siirtyminen
näppärästi ilman Reittiopasta ja sateessa odottelua
- MANNERILMASTO!! Salon ihanat kuumat kesät ja kuulaat
pakkaspäivät, kun ilma on raikasta ja pysähtynyttä – sen sijaan että tuo merituuli pauhaisi sielua irti vartalosta
- Laaja tuttavapiiri: kaipuu iskee paitsi silloin, kun haluaisi
heti seuraa, myös silloin, kun tietokone sekoilee eikä ole ketään auttamassa. Olen
myös harkinnut vakavissani kissan ottamista lähivuosina, mutta suunnitelmia
jarruttaa se, että potentiaalisimmat kissavahdit asuvat 110 kilometrin päässä.
En kai voi viedä kissaa aina Saloon, kun lähden viikonloppureissuun.
Mun tunteet Saloa kohtaan ovat siis varsin ristiriitaiset,
mutta yleisesti ottaen voisin todeta Salon olevan mulle nykyisin paikka, jonne
on aina kiva tulla, mutta josta on aina kiva myös lähteä.
Vaikka asun Helsingissä, mun juuret ovat edelleen Salossa
varmaan tuhannen kilometrin syvyydessä. Sen vain tietää siitä julmetun
kotoisasta tunteesta, joka valtaa mielen aina Saloon saapuessa. Ja siitä, kun
televisiosta säätiedotuskarttaa katsellessaan kohdistaa aina automaattisesti
katseensa sinne missä Salo sijaitsee – ja tajuaa joka kerta katsovansa väärää
kohtaa ja tuntee tästä jotain outoa, selittämätöntä harmitusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)