Kunpa myös yksin tekemistä arvostettaisiin

Katsoin eräänä iltana Big Brotheria (koostetta, en omista 24/7:aa). Asukkaiden viikkotehtävänä oli uida Helsingistä Tallinnaan. Toisin sanoen ryhmän piti taittaa pihan uima-altaassa yhteensä niin pitkä matka kuin he arvelivat Tallinnaan olevan. Asukkaat luulivat olevansa jo loppusuoralla, mutta he eivät tienneet arvioineensa välimatkaa runsaasti alakanttiin. 

Asukkaille yritettiin vihjailla radion välityksellä, että uintimatkaa olisi vielä paljon jäljellä. Pienikokoinen ja talossa hieman ulkopuoliseksi jäänyt Kristiina yritti sanoa muille, että kyseessä saattoi olla vihje: ehkä Tallinnaan on pidempi matka kuin he olivat otaksuneet. Muut asukkaat eivät ottaneet Kristiinan näkemystä kuuleviin korviinsa vaan tyrmäsivät sen heti. Seuraavana päivänä asukkaat saivat kuulla viikkotehtävän epäonnistuneen. 

En tiedä harmittiko Kristiinaa tai oliko hänellä sellaista mitäs minä sanoin -oloa. Joka tapauksessa mua alkoi harmittaa hänen puolestaan. Samalla mieleeni alkoi muistua asioita omasta menneisyydestä, ajoilta kun olin vielä ujo ja hiljainen lapsi. 

Muistin esimerkiksi 90-luvun lopulta yhden perjantai-iltapäivän, jolloin opettaja järjesti meidän luokalle leikkimielisen tietokilpailun. Kilpailuun osallistuttiin joukkueittain, ja voittajajoukkueelle oli palkinnoksi karkkipussit. Olisin tiennyt vastauksen melkein kaikkiin kysymyksiin tai ainakin olin niistä aika varma. Joukkueemme kovaäänisimmät olivat kuitenkin monesta vastauksesta kanssani eri mieltä ja jyräsivät mut paremmalla argumentaatiollaan. 

Joukkueemme jäi lopulta kisan hännille, ja kaikkia harmitti. Mua ei harmittanut karkkipussin menettäminen (mulla oli karkkipäivä lauantaisin anyways), vaan se että joukkueen jäseniä ei oltu kuunneltu tasapuolisesti. 

En tiedä, pidänkö itseäni vielä hiljaisena ja ujona. Riippuu tilanteesta. Osaan olla puheliaampi sellaisessa ryhmässä, jossa ihmisille annetaan tilaa, kuin sellaisessa jossa keskustelutyyli on hyökkäävää. 

Mutta sen tiedän, että tykkään tehdä asioita yksin. Tykkään kuunnella lempimusaani ja pohtia asioita rauhassa. Tykkään siitä, ettei mun tarvitse yrittää vakuuttaa muita mun ideoiden toimivuudesta tai selittää sekavasti keskeneräisiä ajatuksiani. Tykkään panostaa asioihin kunnolla, sen sijaan että tyytyisin aina keskinkertaisiin kompromisseihin. Tykkään siitä, ettei niskaani hengitetä aamusta iltaan, vaan muhun uskotaan ja kykyihini luotetaan. Tykkään osallistua koulun tietokilpailuun yhden hengen joukkueella ja ottaa yksin vastuun, jos en voita karkkipussia. 

Tällä en tarkoita sitä, ettenkö pitäisi ryhmässä olemisesta, vice versa. En haluaisi aina olla yksin. Tarvitsen yhteisöllisyyttä, muiden tukea ja monipuolista asiantuntijuutta, kavereita joiden kanssa pähkäillä yhdessä ja nauraa hulvattomille jutuille.

Mutta miksi nykymaailmassa tunnutaan ihannoivan vain tuota jälkimmäistä? Miksi korostetaan timanttisten tiimityöskentelytaitojen ja raudanlujien vuorovaikutustaitojen merkitystä, mutta väheksytään yksin puurtamista? Ei kai niiden tarvitsisi sulkea toisiaan pois?

En tiedä. En aina oikein pidä maailmasta, jossa ihmisten erilaiset vahvuudet asetetaan paremmuusjärjestykseen. Jossa sosiaalisesti taitavimmat ja vahvimmat saavat usein eniten näkyvyyttä ja jossa jonon ohi pääsee se, joka osaa vaatia kovimpaan ääneen. Ja jossa henkilöt A ja B hoitavat saman tehtävän yhtä hyvin samassa ajassa, mutta kummatkin omalla metodillaan omia vahvuuksiaan hyödyntäen, ja heistä vain A:n työ on hyvä ja B hylätään.

Ihana Högsåra, lehmien ja meduusojen saari

 Kävin puolitoista viikkoa sitten ekaa kertaa elämässäni Högsårassa. Olin kyllä kuullut Högsårasta ennenkin, mutta ennen tätä kesää en ollut suunnitellut sinne menemistä. Siellä vierailun jälkeen en ole voinut kuin kummastella, miksi ihmeessä en ollut. 

Högsåraa suositteli mulle työkaverini, joka kertoi käyneensä siellä kesällä perheensä kanssa. Mun oli hänen mukaansa e-hdo-tt-om-ast-i mentävä Högsåraan, kun olen sieltä lähimailta Salosta kotoisinkin. Högsårassa kuului hänen mukaansa olevan ihana ravintola Farmors Cafe, ja koko saari oli muutenkin kuin oma maailmansa. Högsåran kylä on vanha luotsiasema, ja monet sen rakennuksista ovat luotsitaloja 1700-luvulta. 

Kaksi minuuttia työkaverin sanojen jälkeen kysyin äidiltä whatsapissa, voimmeko mennä viikonloppuna Högsåraan. 

Varhain lauantaiaamuna pakkasin sitten autoon bikinit, läpyttimet sekä äidin, joka on aina ihanan innokas lähtemään mukaan mun ehdotuksiin. 

Ajoimme Salosta Kasnäsin saarelle runsaassa tunnissa ja jätimme auton lossirantaan. Högsåralle ei oikeastaan kannata autoa viedä, koska saareen voi hyvin tutustua kävellen. Saarella on vain hiekkateitä, joiden idyllisyyttä autosumput vain turmelisivat. Kävellessä ei myöskään tarvitse stressata, mahtuuko lossiin, joka liikennöi Kasnäsistä Högsåraan melko harvoin (tuona lauantaina 1-2 tunnin välein).

Noin 10-15 minuutin merimatkan jälkeen lossi kolahti Högsåraan, joka heti ensisilmäyksestä lähtien tosiaan tuntui omalta maailmaltaan. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt johonkin vuosien 1700 ja 1900 välille. 

Äänimaailma koostui lähinnä heinäsirkkojen säksätyksestä sekä lehmien ja lampaiden laulelosta. Talot olivat idyllisiä kuin Astrid Lindgrenin satukirjassa, yhdellä pihalla oli soutuvenettä maalaava mies ja toisella ympäriinsä juoksevia koiranpentuja. Alkoi harmittaa, että olin jättänyt järjestelmäkameran kotiin. 

Harhailimme idyllisiä teitä pitkin päätyen lopulta uimarannalle. 

Ihmisiä ei biitsillä näkynyt melkein ollenkaan, mutta emme silti todellakaan olleet ainoita, jotka olivat lähteneet samana päivänä Högsåralle pulikoimaan. Koko rantavesi oli nimittäin täynnä meduusoja, oi perhana! Ystävämme Google tunnisti heidät korvameduusoiksi. Thaimaassa olisin pelännyt meduusoja ja juossut äkkiä vedestä helevettihin, mutta nyt vain lähinnä hurmioiduin pikkuisista suomimeduusoista. 

Me oltiin varattu pöytä Farmors Cafesta kello 12. Porttien edessä seisoi jo tuolloin suuri lössi odottamassa ravintolan avautumista. Olin kuvitellut paikan pieneksi, mutta kyseessä olikin useammasta vanhasta rakennuksesta koostuva alue puutarhoineen ja kotieläimineen. Tykkäsin paikasta hiton paljon. Farmors Cafen menu vaihtelee päivittäin ja siinä hyödynnetään Högsåran omia raaka-aineita. Ravintolan sähkökin tulee saaren tuulivoimaloista.

Mulla on varsin ristiriitainen suhde mereen ja saaristoon. Tyynenä ja aurinkoisena kesäpäivänä saaristolaismeininki on suorastaan lumoavaa korvameduusoineen ja veneitä maalaavine miehineen. Mutta kärsin myös jonkin sortin thalassofobiasta. Kammoan helvetisti synkkiä meriä ja myrskyisiä majakkasaaria.

Pointtini on, että myös Högsåra olisi ollut marraskuun tummanharmaana ja tuulisena päivänä hyvin toisenlainen kuin se nyt oli, ehkä jopa ahdistava. Mutta elokuun aurinkoinen ja kuuma päivä teki Högsårasta mulle täydellisen. Tulee vieläkin tosi hymyileväinen ja lämmin olo Högsåraa muistellessa. 

Kuten sanoin, en ollut käynyt Högsårassa ennen. Tämän kokemuksen jälkeen voin kuitenkin vannoa, että tulen viettämään siellä vähintään yhden rantapäivän ensi kesänä, ja sitäkin seuraavana. 

Vannon kautta kiven ja kannon. Jos sanani syön, niin mörökölli (vai pitäiskö sanoa korvameduusa?) minut vieköön. 

Laiska, tyhmä ja saamaton iltavirkku

Olen ollut täysiverinen iltavirkku niin pitkään kuin muistan. Vihasin jo päiväkoti-iässä aikaisia aamuherätyksiä. En ymmärtänyt, mitä väärää olin tehnyt, kun mua niin ilkeästi piti kiduttaa että ei annettu nukkua.

Iltaisin ja öisin taas energiaa piisaa. Ilman öiden olemassaoloa en olisi ehkä koskaan saanut valmiiksi graduanikaan, josta noin 80 prosenttia on kirjoitettu yöllä.

En tiedä, mistä olen aamutorkkuuden perinyt, koska vanhempani ovat aamuvirkkuja.

Aloin eilen pohdiskella aamu- ja iltavirkkuutta, kun törmäsin Ylen uutiseen. Siinä kerrottiin, että tutkimuksen mukaan iltavirkut liikkuvat päivässä jopa puoli tuntia aamuvirkkuja vähemmän. Iltavirkut ovat laiskempia liikkumaan, otsikossa luki. Ongelmaisia siis olemme me iltaihmiset. Meillä on huonommat elämäntavat ja enemmän terveysongelmia.

Nämä ongelmat kuitataan mielestäni liian usein kuitenkin laiskuudeksi ja itsekurin puutteeksi. Asennekysymykseksi ylipäänsä. Been there experienced that. Että jos ihminen torkkuu aamulla pidempään, häntä saa nimitellä unikeoksi, laiskamadoksi ja unitautiseksi, vaikka hänen yöunensa eivät olisi tuntimäärissä yhtään pidemmät kuin muillakaan. Ja jos aamuluennolla silmäsi meinaavat ummistua väkisin, niin ihan saat itseäsi syyttää, kun et mennyt aikaisemmin nukkumaan.

Ihmisen vuorokausirytmiä kuitenkin säätelee, asenneongelman lisäksi, aivojen hypotalamuksessa sijaitseva biologinen keskuskello. Se on yhteydessä muun muassa ruumiinlämpöön, immuunijärjestelmään ja hormonitasoihin. Yhdysvaltalaisen Northwestern-yliopiston professori Ravi Allada vertaa sisäistä kelloa kapellimestariin, jonka johtaman orkesterin soitto menee sekaisin, jos sitä häiritään. Huonossa tapauksessa voi sairastua pysyvästi.

Mun orkesteria ei varmaan kukaan pystyisi kuuntelemaan. Sen verran useasti se on seonnut. Pahiten se tapahtui aikoinaan työssä, jossa työvuoroni alkoivat aamukuudelta ja välillä jopa viideltä. Lähtiessäni aamuöisin pimeään talvipakkaseen kolmen tunnin yöunien jälkeen tunsin itseni hauraaksi jääkalikaksi, joka olisi pienestäkin osumasta särkynyt palasiksi kadulle.

Olin silloin jatkuvasti väsynyt ja hytisin kylmyydestä kaikkialla. Nenästäkin alkoi yhtäkkiä valua verta aamuisin. Sairastuin muutaman kuukauden aikana kuumeflunssaan kolme kertaa ja olin saikulla enemmän kuin kaikissa aiemmissa työpaikoissani yhteensä.

Vaihtaisinko itseni aamuvirkuksi jos voisin? Enpä varmaankaan. Tykkään puuhastella iltaisin, ja iltaeloisuus ja -luovuus ovat osa mun persoonaa.

Kieltämättä ajatus silti vähän houkuttelisi. Voisi vihdoinkin herätä aamuisin virkeänä. Voisi käydä aamulenkillä ennen töitä. Voisi herätä itsestään, sen sijaan että olisi aina vaipuneena siihen syvimpään horrosvaiheeseen juuri silloin kun kello soi. Voisi elää sopivassa arjen rytmissä samalla omaa luontaista unirytmiään vaalien. Voisi tyynesti elellä yhteiskunnassamme, jossa aamuahkeruutta ihannoidaan ja jossa jopa sananlaskut ovat puolellasi, kuten aikainen lintu madon nappaa. Voisi nukkua miten parhaalta tuntuisi eikä kukaan paheksuisi valvomistasi tai kutsuisi unitautiseksi rasvakalaksi. Eikä kukaan kuittaisi väsymystäsi ja terveysongelmiasi kehottamalla menemään aikaisemmin nukkumaan ja ottamaan itseäsi niskasta kiinni.

No, ehkä maailma hiljalleen muuttuu ja matoja aletaan jättää myös myöhäisille linnuille. Mun viime vuodessa melkein parasta on ollut liukuva työaika, joka on tehnyt musta pirteän ja hyvinvoivan. Etätöiden ansiosta olen saanut nukkua aamulla vielä yhden tunnin pidempään, kun laittautumisia ja työmatkaa ei ole tarvinnut tehdä. Orkesteri pysyy nyt jopa aika kivasti tahdissaan.

Asioita, jotka tekevät mut kiukkuiseksi ja iloiseksi juuri nyt

Maaliskuun 16. päivästä on kohta kuusi viikkoa. Olen ollut siitä lähtien käytännössä koko ajan kotona. Istunut sohvan oikeassa nurkassa ja tuijottanut vastapäisen talon ikkunoista heijastuvaa auringonlaskua ilta toisensa jälkeen. Tällä viikolla aurinko on paistanut häikäisevästi silmään talon ylimmän kerroksen vasemmanpuoleisesta ikkunasta noin puoli kahdeksalta.

Jatkuva hengaaminen 28 neliön helsinkiläiskämpässä ilman seuraa, etupihaa, takapihaa, parveketta ja saunaa ei ole aina helppoa. Eikä se helpoksi muutu, vaikka kuinka meditoisi tai lukisi lifestyle-blogeista vinkkejä positiiviseen ajatteluun.

Päivät näiden viikkojen aikana ovat olleet tasaisia ja itseään toistavia, mutta samalla hyvin erilaisia: jotkut helppoja ja jotkut vaikeita. Välillä nauran vedet silmissä ja rakastan elämää, välillä mietin ettei mistään tule mitään. Päiviin on mahtunut sekalaisesti niin kiukkua kuin iloakin aiheuttavia asioita.

Listaan nyt niistä muutamia.

___

ASIOITA, JOTKA TEKEVÄT MUT KIUKKUISEKSI JUURI NYT

- Mut tekevät kiukkuiseksi uutisten kommenteissa öyhöttävät ihmiset. Kaikkitietävät, vahingoniloiset, jälkiviisaat ja etukäteisviisaat ihmiset, jotka toteavat ykskantaan, miten asiat kuuluu / olisi kuulunut hoitaa. Olen toivonut tämän kriisin kasvattaneen ihmisten empatiakykyä ja yhteisöllisyyttä, mutta nettipalstojen lukeminen nakertaa tätä toivoa. En halua lukea kommenttipalstoja enää ollenkaan, jos Ruisrockin peruuttamista koskevan uutisen alla ilkutaan näin: ”Haha ketä vittu kiinnostaa! En menis ruispoppiin vaikka maksettais!” No huhuu, varmaan aika moniakin kiinnostaa – tapahtuman järjestäjiä ja esiintyjiä tuskin vähiten, ja mua harmittaa heidän puolestaan. Ja en ollut siis menossa Ruisrockiin itsekään.

- Mut tekevät kiukkuiseksi ruudut. Ruutuja täällä, ruutuja tuolla ja vähintään yksi aina mun silmien edessä. Aamulla katson ruutua, työpäivän aikana katson ruutua ja illalla katson ruutua. En tee enää muuta kuin ruutua toljota; ajankohdasta vain riippuu mikä ruutu kyseessä. Olen ruutujen vanki, oikea ruutukuningatar. Ette ikinä arvaa, mitä katson nytkin.

- Mut tekevät kiukkuiseksi ihmiset, jotka eivät noudata turvavälejä. Juksasin vähän äskeisessä kappaleessa: en oikeasti katso ihan koko aikaa ruutuja. Olen myös ulkoillut. Se olisi potentiaalisesti mukava ajanviettotapa, mutta miksi oi miksi niin monet helsinkiläiset kävelevät keskellä tietä? Oikein porukalla tullaan vastaan eikä varmana väistetä. Välillä tekisi mieli muuttaa korpeen.

- Mut tekee kiukkuiseksi tiskaaminen. Miten sitä niin riittääkin, vaikka asuu yksin? Sillä välin kun tiskaa, on uusi tiskikasa jo ehtinyt syntyä. Joku päivä saan vielä tarpeekseni ja syön kaikki raaka-aineet sormin suoraan jääkaapista kypsentämättä niitä.

- Mut tekee kiukkuiseksi jatkuvasti loppuvat tarvikkeet. Henkilönä, joka normaalisti viettää kodin lisäksi paljon aikaa töissä, matkoilla, kavereiden luona ja Salossa, en ole tottunut tällaiseen. Että miten kaikki voi olla koko ajan lopussa! Jos se ei ole ruoka, niin sitten se on tiskiaine (sattuneesta syystä), paristot, talouspaperi tai loisteputki. Ja sitten kun on kaupasta kantanut kassintäydeltä näitä tiskiaineita ja talouspapereita ranteiden luut murtuillen, niin eikö vaan seuraavana päivänä ala vuorostaan loppua vessapaperi, pyykinpesuaine, lattiakaivonsuodattimet tai joku oliiviöljy.


___

ASIOITA, JOTKA TEKEVÄT MUT ILOISEKSI JUURI NYT

- Mut tekevät iloiseksi kavereiden eläinkuvat ja -videot Instagramissa. Saatan katsoa jonkun eläintarinan vaikka kuinka monta kertaa 24 tunnin aikana ennen kuin se poistuu.

- Mut tekevät iloiseksi työt ja koulutehtävät. Mun lempielokuva on Komisario Palmun erehdys, joka kertoo rikkaan Bruno Rygseckin murhasta. Bruno eli elämäänsä holtittomasti ja rattoisasti, mutta yhdessä asiassa hän oli täsmällinen: hän heräsi joka aamu kello 9.45. Bruno kommentoi asiaa: ”Tämä on viimeinen side, joka vielä yhdistää minut järjestyneeseen yhteiskuntaan”. Voin todeta täysin saman työnteosta ja koulutehtävistä. Niiden ansiosta en tunne olevani lainkaan niin yksin ja vetäytynyt kuin fyysisesti olen. Samalla ne estävät mun vuorokausirytmiä kellahtamasta ympäri.

- Mut tekee iloiseksi hoikistuminen. Normaaliarjessani syön muhkeita lounaita työpaikkaruokalassa ja haen kotimatkalla sushi-laatikon. Viikonloppuna sama kalorimäärä kolmella kerrottuna. Nykyisin käyn kerran kahdessa viikossa kaupassa, jossa ostan ennalta suunnitellut ainekset. Herkkujakin hankin tietty, mutta en tohdi kipata niitä kaksin käsin koriin.

Ostin nämä housut talvella :O

- Mut tekee iloiseksi liput vuoden 2021 Pori Jazzeille. Mulla oli hankittuna lippu tämän kesän tapahtumaan, mutta sillä pääsee automaattisesti sisään ensi vuonna.

- Mut tekee iloiseksi rahan vähäinen kuluminen. En ole varmaan koskaan yli kaksikymppisenä käyttänyt yhtä vähän rahaa kuin tässä kuussa. Säästyy samaan tahtiin ku pylly pienenee.

- Mut tekevät iloiseksi ihmiset, jotka laittavat viestiä ja kysyvät mitä kuuluu.

- Mut tekee iloiseksi jo talvella ostamani jättimäinen nestesaippuapussi. Kaikki muu loppuu, mutta nestesaippuaa riittää.

- Ja lopuksi: mut tekee iloiseksi se, että viime kauppareissulla haettuja herkkuja on vielä jäljellä. Nyt sieppaan nachot ja salsan kaapista, suljen tämän ruudun ja avaan toisen. Ja laitan verhot kiinni, sillä aurinko laskee ja kello on kohta puoli kahdeksan.

Leoko-Eleikon kirjaesittely: Kaikki hajoaa

Ihmiseksi, jolla sattuu olemaan äidinkielen opettajan pätevyys, luen aivan liian vähän kirjoja. Luen kyllä päivittäin monta tuntia, mutta harmillisesti kirjojen sijaan kohteena ovat useimmiten lehtien nettisivut ja Vauva.fi:n keskustelut. Ihailen ihmisiä, jotka lukevat kymmeniä kirjoja vuodessa.

En syytä asiasta somea, sillä olen ollut aina samanlainen. Uuden kirjan aloittaminen on ollut mulle aina vaikeaa. Mutta kun lopulta pääsen kirjaan sisälle, vajoan totaalisesti sen vietäväksi. Silloin vain luen ja luen enkä halua ajatella muutamaan päivään mitään muuta. Se on ihana tunne.

Kirjan loppuun saamisen jälkeen tunnen itseni aina hetken aikaa erityisen sivistyneeksi. Valaistuneeksi ja kulturelliksi kirjanoppineeksi, jonka maailmankuva on laajentunut 5000 kilometrillä. Niinkun että jos nyt osallistuisin Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan ja miljoonan euron kysymys koskisi tuota viimeksi lukemaani kirjaa, voittaisin miljoona euroa ja kaikki pitäisivät mua valtakunnan terävimpänä kansalaisena.

Tämä maailmankuvanlaajentumisreaktio tapahtui myös viimeisimmän kirjani kanssa, jonka luin loppuun eilen. Tällä kertaa se tapahtui ehkä jopa korostetusti, sillä kyseessä oli afrikkalainen romaani. Afrikka on nimittäin ollut mulle aina vieras ja etäinen, pinta-alaltaan valtavan kokoinen Kapkaupungista Tangeriin ulottuva tyhjiö omassa sivistyksessäni. En ole edes koskaan käynyt Afrikassa.

Kirjan nimi on Kaikki hajoaa. Se on vuodelta 1958, ja sen on kirjoittanut edesmennyt nigerialainen kirjailija, kriitikko ja Brownin yliopiston Afrikan tutkimuksen professori Chinua Achebe. Tutustuin kirjaan vuonna 2015 opiskelukaverini käsitellessä sitä seminaarityössään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen.

Takakannessa kirjan tapahtumia kuvataan näin: 1890-luvun Nigeriaan sijoittuva moderni klassikkoteos kertoo hienovireisen ironian sävyttämän, näennäisesti yksinkertaisen tarinan igbo-klaanin vahvasta miehestä Okonkwosta, jonka pahimmat viat ovat kiivas luonne ja ylpeys. Valkoisten saavuttua alueelle hänen elämäänsä alkavat hallita hämmennys ja pelko. Siirtomaavallan ja perinteisen klaaniyhteisön törmätessä toisiinsa Okonkwon ja hänen kansansa maailma hajoaa.


Kirja etenee alussa ja vielä keskivaiheillakin vähän verkkaisesti. Sivut täyttyvät pitkälti klaanin elämän ja seremonioiden kuvauksista, jotka toki ovat varsin mielenkiintoista luettavaa. Tunnelma on kuitenkin jatkuvasti odottavainen ja mielenkiinto pysyy yllä. Kirjan loppua kohden vauhti kasvaa, ja luinkin kirjan viimeisen kolmanneksen yhdessä illassa.

Kirjan klaanissa noudatetaan tarkkaa miesten ja naisten välistä hierarkiaa. Okonkwolla on useita vaimoja, joita hän uhkailee ja löylyttää. Jopa viljelykasvit on jaoteltu: naiset viljelevät helpot kasvit, kun taas jamssi, ”viljelykasvien kuningas”, kuuluu miehille. Okonkwo myös harmittelee usein sitä, että hänen lahjakkain lapsensa on tyttö.

Klaanissa elellään henkiuskontojen vallassa. Pytonin tappaminen olisi pyhäinhäväistys, sillä pyton edustaa vedenjumalan lihallista ilmentymää. Ihmisiä sen sijaan on tietyissä tilanteissa sopivaa tappaa tai jättää kuolemaan Pahuuden metsään.

Kirjan ihmisten elämä on haurasta. Okonkwon vaimo on synnyttänyt kymmenen lasta, joista vain yksi on hengissä. Muut ovat kuolleet varhain, tavallisesti ennen kolmen vuoden ikää. Poppamies selittää tämän sillä, että kuollut lapsi on ogbanje eli pahankurinen pienokainen, joka kuoltuaan palaa äidin kohtuun syntyäkseen uudestaan.

Lienee itsestäänselvää, että monet kirjassa tapahtuvat asiat tuntuvat 2020-luvun länsimaalaisneitosesta etäisiltä ja oudoilta. Onhan kirja syvästi afrikkalainen ja kuvaa vieläpä aikaa 130 vuotta sitten.

"Minä pelkään todella. Olemme kuulleet tarinoita valkoisista miehistä, jotka valmistavat väkeviä pyssyjä ja väkeviä juomia ja vievät orjia meren taakse, mutta kukaan ei ole kuvitellut että ne tarinat olisivat totta."

Toisaalta kirjan henkilöiden mietteisiin on usein myös helppo samaistua. Ihmisiä ohjaavat arvot ja tarpeet ovat lopulta hyvin samankaltaisia riippumatta siitä, millä mantereella ja vuosisadalla eletään. Okonkwo on mua kiivaampi ja kunnianhimoisempi, mutta hän myös nauttii ystävän kanssa istuskelemisesta palmuviiniä häppäillen. Lapset taas tykkäävät kuunnella satuja linnuista, muurahaisista ja siitä, miksi kilpikonnan kilpi on epätasainen. Okonkwon hämmennystä, pettymystä ja pelkoa on helppo ymmärtää herra Brownin ja Smithin vallatessa hänen armasta kotikontuaan, etenkin kun oma poikakin lopulta menee ja liittyy valkoisten kirkkoon.

Okonkwo oli syvästi murheissaan. Eikä hänen murheensa ollut vain henkilökohtaista. Hän murehti klaania, jonka hän näki murtuvan ja hajoavan, ja hän murehti Umuofian sotureita, jotka olivat selittämättömästi muuttuneet pehmeiksi kuin naiset.

Voin suositella kirjaa kaikille Afrikasta, kulttuureista, historiasta sekä ylipäänsä ihmisistä ja maailmasta kiinnostuneille. Onhan tämä kuulkaas merkityksellinen teos, ja sitä pidetään yhtenä parhaimmista afrikkalaisista romaaneista. Ei muuta kuin palmuöljylamppu päälle, kirja käteen ja kyytipojaksi palmuviiniä, kolapähkinöitä ja jamssikeittoa.

Mun 2010-luku

2010
Asuin ylioppilaskylässä 18,3 neliön kopperossa, Three beers -baaria vastapäätä. Vaikka mun koti oli suunnilleen leikkimökin kokoinen, olin sisustanut sen taidokkaasti 1,2 metriä leveällä sängyllä, kolmen istuttavalla sohvalla sekä neljän hengen ruokapöydällä, ja kyllä siellä vielä mahtui kävelemäänkin. Mun kodissa oli myös hysteerinen palovaroitin, joka hälytti aina kun tein ruokaa tai käytin leivänpaahdinta. Kodissani oli myös todella usein hämähäkkejä, mikä oli tehdä mut hulluksi. Pidin vuonna 2010 aina pipoa päässä, sisälläkin.

2011
Sain valmiiksi mun kandidaatintutkielman. Tarkastelin (tyhmä sana) siinä kiroilua 1960-luvun Komisario Palmu- ja 2000-luvun Vares-elokuvissa. Sain siitä nelosen. Muistelen nyt, että sen tekeminen oli tosi hauskaa, mutta ei se kyllä silloin ollut.

Olin töissä Nokian tehtaalla koko kesän. Olin työskennellyt siellä kolmesti aiemmin, mutta kesä 2011 jäi viimeiseksi. Tapasin tuona kesänä siellä mustahiuksisen tytön nimeltä Ira, joka oli 21-vuotias. Nyt hän on 30, ja olemme edelleen huippuhyvät ystävykset. Häneen tutustuminen oli yksi koko vuosikymmenen onnekkaimmista tapahtumista.

Nokian vuorokalenteri

Nokian kesäjuhlat Vuohensaaressa

2012
Tämä vuosi oli tylsä, ja monet asiat menivät mönkään. En oikein tiennyt mitä tekisin elämälläni. Mietin, josko alkaisin sittenkin luokanopettajaksi, ja hain Turun OKL:ään. Pääsin toiseen vaiheeseen, mutta tunaroin viimeisen pääsykoetehtävän. 

En saanut myöskään kesätöitä paitsi satunnaisia pitopalvelukeikkoja ja kesän lopussa menin poimimaan kurkkuja kolmeksi viikoksi.

Ensimmäiset kaksi kurkunpoimintaviikkoa sujuivat hyvin, kun aurinko paistoi; mikäpäs siinä oli pellolla touhutessa. Mutta viimeisellä viikolla sitä vettä tulikin sitten taukoamatta. Kurkut oli kuitenkin poimittava, satoi tai ei. Siellä minä märkä ja kurainen raataja rahanalainen pinosin viimesenkin viikon ahkerasti kurkkulaatikoita, jotka muuten painoivat kuin lyijy, ja riuhdoin joka askeleella kumisaappaita irti mutaliejusta.

2013
Aloitin osa-aikatyöt Salon Tiger-myymälässä. Se oli avattu vain pari kuukautta aiemmin. Joka päivä joku tuli kassalle kysymään, mikä ihmeen kauppa tämä nyt on ja minne Salon Seudun Puhelin on kadonnut. "Se on nykyään osoitteessa Turuntie 1, Nordeaa vastapäätä", vastasin kysyjille monta kertaa viikossa kuin robotti.

Meillä oli tosi kiva työporukka Tigerissa. Asiakkaatkin taivastelivat ympärillä, että onpa ihastuttava uusi kauppa ja ihania tavaroita. Itsekin kuskasin usein uutta tavaraa kotiin. Maapallon kuormittumisesta ei puhuttu yhtä paljon kuin nykyisin.


2014
Kävin äidin kanssa Kuubassa. Aloitin myös blogin kirjoittamisen. Se oli hyvä päätös, koska olen tykännyt kirjoittaa tätä.

Te quiero mucho mi viejo verde.

2015
Aloin olla melkein valmis FM, mutta en edelleenkään tiennyt mitä töitä alkaisin isona tehdä. Niinpä päätin hankkia informaatikon pätevyyden ennen valmistumista ja ilmoittauduin informationsvetenskap-sivuaineopintoihin Åbo Akademiin. Viikkoa ennen opintojen alkua päätin sittenkin käyttää energiani gradun loppuun kirjoittamiseen ja jättää vetenskapit kokonaan väliin. Se oli päätös, jota kaduin jälkeenpäin miljoona kertaa.

Tein loppusiivouksen ylioppilaskylän kämpässäni, jossa olin asunut kuusi ja puoli vuotta. Bye bye Turku.

2016
Pääsin harjoitteluun Kanadaan, Torontoon. Jännitin sinne lähtemistä etukäteen aivan hirveästi. Rakastuin kuollakseni kaupunkiin kuitenkin heti ensimmäisenä iltana, kun vuokraemäntä tuli hakemaan mut lentokentältä ja ajoimme iltapimeällä downtownin pilvenpiirtäjäryteikön läpi. Olin täysin mykkänä ihastuksesta ja epäuskosta, SIIS TÄMÄKÖ OLI MUN UUSI VÄLIAIKAINEN KOTI!!!!

Vuosi oli elämäni upein ja mielenkiintoisin, ja se oli myös sekavin ja raskain. Kun tulin kotiin kesällä, olin kadottanut itseni ihan kunnolla ja laihtunut 7 kiloa. En ymmärtänyt mistään mitään, en missä olin, enkä varsinkaan missä olisi pitänyt.

Tein myös viikonloppumatkan San Franciscoon Toronto-aikana.

2017
Muutin Helsinkiin, vanhan kerrostalon neljänteen kerrokseen. Samassa kämpässä asui mun lisäksi yksi mies, yksi nainen ja yksi jackrussellinterrieri. Mies tykkäsi skeittaamisesta ja pitkistä ulkomaanmatkoista. Nainen tykkäsi askartelemisesta ja nachojen syömisestä. Nainen ei tykännyt Bachelor Suomi -ohjelmasta. Jackrussellinterrieri tykkäsi siitä, kun joku tuli kotiin. Jackrussellinterrieri ei tykännyt talvitakistaan.

Loppuvuodesta hain opiskelemaan informaatiotutkimuksen verkko-opintoja avoimeen ja pääsin! Tällä kertaa ne olivat suomeksi, ja tällä kertaa en hitossakaan jättänyt niitä väliin.

Voi parkaa <3

2018
Täytin 30 vuotta yhtenä aurinkoisena, kuumana ja tuulisena päivänä. Tuona päivänä kutsuin sukulaiset kahvittelemaan, ja illalla join salolaisten ystävieni kanssa kaljaa. Tein myös suuren ja hienon julisteen, jossa kerrattiin vuoden 1988 tapahtumia. (Sain idean ystävältäni Saaralta, joka oli laatinut samanlaisen vuodesta 1986 omana 30-vuotispäivänään.) Opin julistetta tehdessäni, että vuonna 1988 avattiin Suomen siihen asti suurin katettu kauppakeskus Koskikeskus, vihittiin virkaan Suomen ensimmäiset naispapit sekä pidettiin talviolympialaiset Calgaryssa ja kesäolympialaiset Soulissa. Vuonna 1988 ei nähty televisiosta Linnan juhlia, mihin oli syynä tv-toimittajien lakko.

2019
Aloitin työt informaatioalalla. Työssä tarvittiin paljon sellaisia piirteitä, joista työnteossa pidän: järjestelmällisyyttä, yleissivistystä, tarkkuutta, kielitaitoa ja itsenäistä työotetta. Koin siis olevani oikealla alalla, vihdoin. 

Kävin Gran Canarialla. Olen aina halunnut Kanarialle. Hotellin parvekkeella palmumaisemia katsellessa ja Imprint of pleasurea kuunnellessani tunsin itseni jopa aika onnelliseksi.