tiistai 7. elokuuta 2018

Helsinki on ylimielisten landevihaajien kaupunki - tai sitten ei

Helsinki oli mulle ensimmäiset 29 vuotta elämästäni varsin etäinen kaupunki. Mun tuntema Helsinki rajautui lähinnä Lintsiin, keskustaan Forumeineen ja Stockineen ja Esplanadiin sekä satamaan, josta pääsi päiväretkelle Tallinnaan. Kaikki näiden ulkopuolella oleva oli jotain epämääräistä: vanhoja kivitaloalueita, kalliita asuntoja, Alepoja, liikenneruuhkia. Katuja ja puistoja with no name.



Nyt kun olen asunut Helsingissä kohta vuoden, suhtaudun kaupunkiin hyvin eri tavalla kuin ennen. En ole käynyt Forumissa tai Esplanadilla pitkään aikaan. Sen sijaan vietän aikaa siellä ulkopuolella, siellä epämääräisellä vyöhykkeellä. Rakastan yli kaiken aluetta, jossa asun, varsinkin näin kesällä. Lähin ravintola sijaitsee kadun toisella puolella ja ruokakauppakin kahden minuutin kävelyn päässä - mutta voin myös käpyttää kotioveltani hetkessä merenrantaan, kallioille ja saarille keskelle luonnonrauhaa, paikkoihin joista en tiennyt ennen mitään.




Kaikista eniten mun suhtautuminen on kuitenkin muuttunut itse helsinkiläisiin. Asukkaisiin, ihmisiin. En ole heistä enää lähellekään sitä mieltä, mitä joskus olin. Enkä kyllä tiedä, olenko koskaan mitään mieltä ollutkaan. On vain ollut käsitys.

Mun aivoihin on nimittäin jo lapsena istutettu sellainen faktatieto, että helsinkiläiset ovat itseriittoista ja ylpeää sakkia, jotka suhtautuvat ylimielisesti kaikkiin kehä kolmosen toiselta puolelta tuleviin. Helsinki on myös niin suuri, ettei siellä voi olla mitään yhteisöllisyyttä, kylmät ihmiskoneet vain kulkevat kaduilla toisiaan näkemättä. Muistan, kun mietin jo penskana, etten ikimaailmassa muuta Helsinkiin, koska olisin siellä vain yksinäinen maalaisjuntti.




Mutta ähäkutit, eihän täällä ole sellaista ollenkaan! Meininki mun nykyisin tuntemassa Helsingissä ei ole kylmä tai ylimielinen. Vaan yllättävänkin avoin ja toiset huomioon ottava.

Ovea pidetään auki, vaikka takana tuleva olisi vielä kaukana. Useampikin ihminen on kysynyt multa neuvoa bussipysäkillä ja jutellut niitä näitä. Naapurit moikkaavat aina iloisesti, ja kämppis käy grillailemassa alakerran mummojen kanssa. Hissin ovea ei paukauteta toisen edestä kiinni, vaan kysytään, tarvitseeko myös hän hissiä.

Kivointa on, että lähes kaikki mun tuntemat helsinkiläiset suhtautuvat asuinkaupunkiinsa positiivisesti. Kaikki kehuvat Helsingin merenrantaa ja sitä, että Helsingistä löytää aina uusia juttuja, vaikka olisi asunut siellä pitkäänkin.

Suuri ihmismäärä edustaa tietysti joillekin kolkkoutta ja kylmyyttä. Mulle se on sitten taas enemmänkin anonyymiutta. Pidän siitä, etteivät vastaantulijat tiedä musta tai mä heistä mitään. Salossa asuessa vastaan käveli koko ajan tuttuja naamoja. Tossa on toi, joka on seurustellut mun parhaan kaverin kanssa. Tossa toi, joka seisoi mun takana kun lensin turvalleni aerobic-tunnilla kun kompastuin steppilautaan.



Helsinkiläiset eivät ole vielä kertaakaan kiusanneet tai syrjineet mua siksi, että tulen Salosta. Kämppikset eivät sulje leffailtojen ulkopuolelle tai naljaile. Tarkemmin ajatellen siihen ei olisi edes varaa: toinen heistä on nimittäin kotoisin vielä kauempaa, Kotkasta.

Itse asiassa hyvin monet helsinkiläiset kaverini tulevat jostain muualta kuin Helsingistä: Turusta, Salosta, Porista, Vantaalta, Savonlinnasta, Rovaniemeltä ja Meksikosta. Sitten on ihan niitä monennen polvennen paljasjalkaisiakin. Helsingissä sillä nyt vasta vähän merkitystä onkin, mistä tulen.