Leoko-Eleikon kirjaesittely: Kaikki hajoaa

Ihmiseksi, jolla sattuu olemaan äidinkielen opettajan pätevyys, luen aivan liian vähän kirjoja. Luen kyllä päivittäin monta tuntia, mutta harmillisesti kirjojen sijaan kohteena ovat useimmiten lehtien nettisivut ja Vauva.fi:n keskustelut. Ihailen ihmisiä, jotka lukevat kymmeniä kirjoja vuodessa.

En syytä asiasta somea, sillä olen ollut aina samanlainen. Uuden kirjan aloittaminen on ollut mulle aina vaikeaa. Mutta kun lopulta pääsen kirjaan sisälle, vajoan totaalisesti sen vietäväksi. Silloin vain luen ja luen enkä halua ajatella muutamaan päivään mitään muuta. Se on ihana tunne.

Kirjan loppuun saamisen jälkeen tunnen itseni aina hetken aikaa erityisen sivistyneeksi. Valaistuneeksi ja kulturelliksi kirjanoppineeksi, jonka maailmankuva on laajentunut 5000 kilometrillä. Niinkun että jos nyt osallistuisin Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan ja miljoonan euron kysymys koskisi tuota viimeksi lukemaani kirjaa, voittaisin miljoona euroa ja kaikki pitäisivät mua valtakunnan terävimpänä kansalaisena.

Tämä maailmankuvanlaajentumisreaktio tapahtui myös viimeisimmän kirjani kanssa, jonka luin loppuun eilen. Tällä kertaa se tapahtui ehkä jopa korostetusti, sillä kyseessä oli afrikkalainen romaani. Afrikka on nimittäin ollut mulle aina vieras ja etäinen, pinta-alaltaan valtavan kokoinen Kapkaupungista Tangeriin ulottuva tyhjiö omassa sivistyksessäni. En ole edes koskaan käynyt Afrikassa.

Kirjan nimi on Kaikki hajoaa. Se on vuodelta 1958, ja sen on kirjoittanut edesmennyt nigerialainen kirjailija, kriitikko ja Brownin yliopiston Afrikan tutkimuksen professori Chinua Achebe. Tutustuin kirjaan vuonna 2015 opiskelukaverini käsitellessä sitä seminaarityössään, mutta vasta nyt sain aikaiseksi lukea sen.

Takakannessa kirjan tapahtumia kuvataan näin: 1890-luvun Nigeriaan sijoittuva moderni klassikkoteos kertoo hienovireisen ironian sävyttämän, näennäisesti yksinkertaisen tarinan igbo-klaanin vahvasta miehestä Okonkwosta, jonka pahimmat viat ovat kiivas luonne ja ylpeys. Valkoisten saavuttua alueelle hänen elämäänsä alkavat hallita hämmennys ja pelko. Siirtomaavallan ja perinteisen klaaniyhteisön törmätessä toisiinsa Okonkwon ja hänen kansansa maailma hajoaa.


Kirja etenee alussa ja vielä keskivaiheillakin vähän verkkaisesti. Sivut täyttyvät pitkälti klaanin elämän ja seremonioiden kuvauksista, jotka toki ovat varsin mielenkiintoista luettavaa. Tunnelma on kuitenkin jatkuvasti odottavainen ja mielenkiinto pysyy yllä. Kirjan loppua kohden vauhti kasvaa, ja luinkin kirjan viimeisen kolmanneksen yhdessä illassa.

Kirjan klaanissa noudatetaan tarkkaa miesten ja naisten välistä hierarkiaa. Okonkwolla on useita vaimoja, joita hän uhkailee ja löylyttää. Jopa viljelykasvit on jaoteltu: naiset viljelevät helpot kasvit, kun taas jamssi, ”viljelykasvien kuningas”, kuuluu miehille. Okonkwo myös harmittelee usein sitä, että hänen lahjakkain lapsensa on tyttö.

Klaanissa elellään henkiuskontojen vallassa. Pytonin tappaminen olisi pyhäinhäväistys, sillä pyton edustaa vedenjumalan lihallista ilmentymää. Ihmisiä sen sijaan on tietyissä tilanteissa sopivaa tappaa tai jättää kuolemaan Pahuuden metsään.

Kirjan ihmisten elämä on haurasta. Okonkwon vaimo on synnyttänyt kymmenen lasta, joista vain yksi on hengissä. Muut ovat kuolleet varhain, tavallisesti ennen kolmen vuoden ikää. Poppamies selittää tämän sillä, että kuollut lapsi on ogbanje eli pahankurinen pienokainen, joka kuoltuaan palaa äidin kohtuun syntyäkseen uudestaan.

Lienee itsestäänselvää, että monet kirjassa tapahtuvat asiat tuntuvat 2020-luvun länsimaalaisneitosesta etäisiltä ja oudoilta. Onhan kirja syvästi afrikkalainen ja kuvaa vieläpä aikaa 130 vuotta sitten.

"Minä pelkään todella. Olemme kuulleet tarinoita valkoisista miehistä, jotka valmistavat väkeviä pyssyjä ja väkeviä juomia ja vievät orjia meren taakse, mutta kukaan ei ole kuvitellut että ne tarinat olisivat totta."

Toisaalta kirjan henkilöiden mietteisiin on usein myös helppo samaistua. Ihmisiä ohjaavat arvot ja tarpeet ovat lopulta hyvin samankaltaisia riippumatta siitä, millä mantereella ja vuosisadalla eletään. Okonkwo on mua kiivaampi ja kunnianhimoisempi, mutta hän myös nauttii ystävän kanssa istuskelemisesta palmuviiniä häppäillen. Lapset taas tykkäävät kuunnella satuja linnuista, muurahaisista ja siitä, miksi kilpikonnan kilpi on epätasainen. Okonkwon hämmennystä, pettymystä ja pelkoa on helppo ymmärtää herra Brownin ja Smithin vallatessa hänen armasta kotikontuaan, etenkin kun oma poikakin lopulta menee ja liittyy valkoisten kirkkoon.

Okonkwo oli syvästi murheissaan. Eikä hänen murheensa ollut vain henkilökohtaista. Hän murehti klaania, jonka hän näki murtuvan ja hajoavan, ja hän murehti Umuofian sotureita, jotka olivat selittämättömästi muuttuneet pehmeiksi kuin naiset.

Voin suositella kirjaa kaikille Afrikasta, kulttuureista, historiasta sekä ylipäänsä ihmisistä ja maailmasta kiinnostuneille. Onhan tämä kuulkaas merkityksellinen teos, ja sitä pidetään yhtenä parhaimmista afrikkalaisista romaaneista. Ei muuta kuin palmuöljylamppu päälle, kirja käteen ja kyytipojaksi palmuviiniä, kolapähkinöitä ja jamssikeittoa.