Pelästyin pahemman kerran pari-kolme viikkoa sitten.
Tein töitä yksin kotona läppärin ääressä (kuten kaikkina muinakin päivinä), kun yhtäkkiä huomasin, etten näe toisella silmälläni yhtä hyvin kun toisella. Kun laitoin käden toisen silmän päälle, teksti ruudulla muuttui epätarkaksi. Toisella silmällä taas näin sen terävänä. Mulla ei ole ollut ikinä näön kanssa mitään ongelmia, joten tilanne tuntui kummalliselta.
Otin yhteyttä työterveyteen. Ajattelin, josko sitä kautta järjestyisi aika silmälääkärille jollekin päivälle. Sieltä vastattiinkin, että nyt ei kannata mitään kiireettömiä aikoja varailla, vaan nyt on parempi hakeutua viipymättä lähimpään julkiseen päivystykseen.
Ei siinä sitten muu auttanut kuin vähän hätääntyä, vetää kengät jalkaan ja lähteä kävelemään kohti sairaalaa.
Siinä käpytellessäni mietin mitä seuraavaksi tapahtuisi, ja mun mielikuvitus alkoi laukata ihan kunnolla. En tiedä, käykö muillekin tolleen vai vain mulle. Olin lähes varma, että silmäongelmani johtuisi lasiaisen irtoamisesta, mikä olisi samalla aiheuttanut vakavan repeämän verkkokalvoon. Joutuisin kiireelliseen silmäleikkaukseen, joka menisi pieleen. Viettäisin sairaalassa useita päiviä. Palaisin kotiin vasta yli viikon päästä, kokonaan ilman toista silmää.
Päivystyksessä mun mieli rauhottui heti, kun hoitajat ottivat mut vastaan. He ovat jotenkin niin lempeitä ja asiansa osaavia.
Vartin odottelun jälkeen pääsin lääkärin vastaanotolle. Herra Lääkäri tutki mun näkökentän, silmänpaineet ja tiputti jotain oranssia nestettä silmääni, minkä johdosta nenästäni valui keltaista räkää koko loppuillan. Hän ei löytänyt silmästäni mitään vikaa. Näkö toisessa silmässäni oli erinomainen, ja sillä sumeallakin näin kuulemma paremmin kuin keskivertosuomalainen.
Hän soitti silmälääkärille. Heidän yhteinen diagnoosinsa oli, että mun silmä on vain päässyt kuivumaan. Sain reseptin silmätippoihin. Heti seuraavana aamuna näin silmälläni taas tarkasti.
Simmut on siis tallella edelleen. Ja simmun kuivumista en kyllä ihmettele ollenkaan. En ole tehnyt viimeiseen vuoteen oikein muuta kuin tuijottanut ruutuja. Työpäivän aikana katson yhtä ruutua ja sen jälkeen toista matafakin ruutua. Kutsuin jo viime keväänä itseäni täällä blogissa ruutukuningattareksi ja ruutujen vangiksi.
Ruudut ovat ihan kivoja. Ne auttavat mua pitämään yhteyttä muihin ihmisiin, kun olen yksin. Mutta kyllä niitä toljotellessa tuntuu myös siltä, että elämä valuu auttamattomasti hukkaan.
Olen yrittänyt tehdä kaikkea muutakin työpäivän jälkeen (eli sen jälkeen kun olen sulkenut koneen ja kävellyt metrin matkan sohvalle). Olen jumpannut kotona, yksin. Olen lukenut kirjoja, yksin. Olen kokeillut erilaisia ruokareseptejä, yksin. Ai niin, ostin myös yhdelle pelaajalle tarkoitetun älypelin! Sitä olen pelannut monena iltana. Yksin. Vittu jee, miten rattoisaa.
Ei mun elämä ollut ennen näin yksitoikkoista ja tylsää. Yksiössä hengailua Ikean viherkasvit seurana. Yksinäistä ajan tappamista. Toivottavasti rajoituksia päästäisiin viimeistään kesällä purkamaan.
Mutta sitten taas: hyvä että on rajoituksia, koska terveys on vähän helevetin tärkeä asia. Sen sain taas hoksata tässä kuussa. En ole koskaan rakastanut ja arvostanut silmiäni yhtä paljon kuin nyt! Ne ovat aina olleet vähän oudot silmät. Mulla on hooded eyes, mikä tarkoittaa sitä että iho silmän yllä peittää allensa koko silmäluomen. Luomet eivät siis näy, kun pidän silmiä auki. En pysty tekemään samanlaisia hienoja silmämeikkejä kuin Youtuben make up tutorialeissa.
Mutta ainakin nämä silmät näkevät ihanan hyvin. Lähelle ja kauas. Probably the best eyes in the world.
<3
Ps. Pitäisi nostaa katse ruudulta useammin ja katsella hetki vaikka ulos. En tee sitä nyt tarpeeksi, koska mun asunnon ikkuna osoittaa suoraan toimistorakennuksen seinään. Tähän on tulossa apu ensi kuussa, kun muutan uuteen kotiin, jossa on iso parveke ja ikkunat vehreillä maisemilla, jee! Kelpaa silmän taas tuijottaa muutakin kuin ruutua.
