Virkamiesidentiteetti

Kohta tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun aloitin työt valtiolla. Mun on vieläkin vaikea käsittää, että sain juuri sen työpaikan, jonka niin kovin halusin. Olen pitänyt valtion työpaikan saamista lähes mahdottomana tehtävänä. Mutta niin mä sen vain sain: ihan normaalisti hakemuksen jättämällä ja haastatteluun menemällä.

Työpaikan saamisessa auttoi paljon, varmaan ratkaisevankin paljon, tänä keväänä ja kesänä hankkimani kokemus harjoittelusta valtionhallinnossa. Toinen auttava tekijä oli mun julmetun korkea motivaatio ja kiinnostus juuri tätä hommaa kohtaan. Tiesin hyvin tarkkaan, miksi halusin nimenomaan tämän paikan ja miksi se oli mulle sopiva ja minä sille sopiva. Niinpä en haastattelussa vetänyt mitään roolia, vastasin vain kysymyksiin rehellisesti, aidosti, loogisesti ja niin sanotusti suoraan sydämestä.

Mulle sana virkamies on edustanut aina jotain varsin etäistä. Rikasta ja kiireistä ihmistä, joka kulkee pitkässä takissa ja nahkahansikkaissa salkkua kantaen. Liikkuu mustalla kiiltävällä Mersulla. Lentää vähintään kerran viikossa aamulennolla Brysseliin ja illalla takaisin.

Nyt olen virkamies itsekin. Pidän sanaa edelleen etäisenä – ihan jo siitäkin syystä, että en ole mies. Mun on myös vaikeaa mieltää ympärilläni olevia työkavereita virkamiehiksi. He ovat rentoja, hauskoja ja vitsailevaisia. He käyttävät villapaitoja ja sisätossuja töissä. Heistä moni kulkee töihin samalla raitiovaunulla kuin minä, ei Mersulla. Kaikki eivät kanna salkkua, vaan monilla on reppu. Mullakin on reppu sekä Wienistä ostettu valkoinen kangaskassi jossa on aasin kuva. Kiireisiä he kyllä ovat, koska töitä on paljon.

Aloitin vasta tänä vuonna, tosin jo keväällä, ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllisen kokopäivätyön virastotyöajassa. Odotin todella innolla mun ensimmäistä palkkaa, koska se olisi tietysti oleva paljon suurempi kuin aiemmat osa-aikatöiden palkkani, opintotuet sun muut. Leuka meinasi loksahtaa nurin, kun huomasin saavani jättiverojen ja muiden vähennysten jälkeen rahaa vain vähän enemmän kuin osa-aikatyöstä. Tätäkö mun loppuelämä olisi, enemmän töiden tekoa jotta mun palkasta voitaisiin halkaista isompi lohkare pois? 

Vaikka edelleen turhauttaa, harmitus on sittemmin vähän hälventynyt. En ole ikinä ollut mikään tuhlailija enkä nyt sinänsä tarvitse tilille joka kuukausi tonnikaupalla rahaa ollakseni tyytyväinen.

Sitä paitsi: mulle on annettu elämäni aikana hyvin paljon. Ehkä voin nyt vuorostani antaa myös takaisin. Vielä vuosi sitten sain asumistukea, ja opintotuen avulla olen saanut hankittua itselleni korkeakoulututkinnon. Kiitos, ja olkaa hyvä.

Virkamies Mersussa salkkuineen

En ole arvoiltani todellakaan kovin oikeistolainen enkä pidä eriarvoisuudesta – mutta mua on kyllä myös aina ärsyttänyt suomalainen herrakateus ja -vihamielisyys. Pitääkö suhtautua niin vihaisesti rikkaisiin, vaikkapa Supercellin perustajiin, jotka maksavat Suomeen valtavia summia veroja yhteiseen hyvään? Välillä vihaisuus on toki aivan oikeutettua, esimerkkinä nyt vaikka Posti. 

En arvosta tätä systeemiä, jossa toiset tienaavat miljoonia ja toisilla ei ole varaa edes purkkihernekeittoon. Mutta ihmisiä kyllä yritän arvostaa: varakkaita ihan samoissa määrin kuin varattomampiakin.

En todellakaan arvosta ihmisissä kaikkea, en esimerkiksi epäoikeudenmukaisuutta, itsekkyyttä tai luottamuksen rikkomista. Mutta sillä ei taas ole arvostuksen kannalta niin väliä, onko ihminen salkkua kantava virkamies, kurkunpoimija, siivooja, työtön, työkyvytön, varhaiseläkkeellä, itsensä harmaan kiven läpi korkeaan asemaan puskenut, tuurilla rikastunut tai kaiken menettänyt. Enemmän hänen luonteensa ja tekonsa määrittävät sen, miten paljon häntä arvostaa.