Mihin kiinnitän ensi vuonna huomiota: toisten mielenkiinnon kohteiden mollaaminen

Vielä joitain vuosia sitten mamman vielä eläessä meillä oli aina aatonaattona tapana käydä hänen luonaan koristelemassa kuusi. Joka vuosi Lilli-mamma sanoi, ettei hänellä ole ollut koskaan yhtä kauniisti koristeltua kuusta. Mamman luota ajoimme aina Filmtowniin hakemaan irtokarkkeja ja sen jälkeen kotiin katsomaan videonauhurilta Yksin kotona ykköstä. Siis ihan joka vuosi.

Mä olen ollut aina jouluihminen. Tykkään joulussa erityisesti juuri perinteistä ja joulun tunnelmasta. Tykkään myös joululeffoista ja -lauluista, varsinkin Sylvian joululaulusta.

Mutta on yksi asia, josta en joulun aikoihin tykkää. Nimittäin jokavuotiset jouluankeuttajat, ihmiset jotka sanovat, että joulu on perseestä. Perusteluiksi sanotaan, että joulu on inhottavaa kaavoihin kangistunutta juoksemista paikasta toiseen. Tai jouluruoka on pahaa, tai että Halloween on paljon kiinnostavampi kuin tylsä joulu.

Ymmärrän, että ihmisellä voi olla erittäin hyviä syitä olla pitämättä joulusta. Mutta en ymmärrä, miksi jouluihmisen iloa yritetään kiskoa alas tai vähätellä.

Joulun lisäksi keksin muitakin vastaavia esimerkkejä ankeuttamisesta. Tässä on pari repliikkiä, jotka mulle on aikoinaan sanottu suoraan:

"En ikinä menisi Neil Youngin konserttiin, vaikka maksettaisiin."

"En ikinä laittaisi tollaisia kenkiä jalkaani."

Molemmista on aikaa noin kymmenen vuotta, mutta muistan ne varmaan aina. Ensimmäisen lauseen sain vastaukseksi, kun kerroin iloisena ostaneeni lipun Neil Youngin konserttiin. Jälkimmäisessä tapauksessa taas olin pubissa valkoiset saappaat jalassa.

Mietin, mikä oli sanojien motivaatio? Nostaa itsensä mun yläpuolelle ja antaa ymmärtää, että musiikki- ja kenkämakuni on huonompi kuin heillä? Tai jos ei huonompi niin ainakin eriskummallinen, jos he nyt kerta eivät ikinä voisi toimia samoin.

Tähän liittyen: yksi asia, jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt, on kissaihmisten koirainho ja sama toisinpäin. Ja ylipäänsä ihmisten jakautuminen koira- ja kissaihmisiin, se että koirista pitäminen sulkisi pois mahdollisuuden pitää kissoista. Mä rakastan sekä koiria että kissoja, molempien kohtaaminen piristää päivää. Mutta vaikka pitäisi itseään koiraihmisenä, en ymmärrä miksi kokisi tarpeelliseksi kertoa kissan omistajalle, että hänen viaton kisulinsa on typerä eläin.

Ja entäs sitten se jalkapallovääntö... Tänä syksynä seurasin moneen kertaan, kun jotkut nettikommentoijat yrittivät vähätellä Suomen jalkapallon EM-finaalipaikasta ilakoivien ihmisten onnea. Ei kuulemma olla vielä saavutettu mitään. Ja jääkiekkokin on paljon kiinnostavampi laji sitä paitsi. Facebookissa sitten kinastelivat kuin lapset päiväkodin pihalla, kumpi on parempi lätkä vai futis.

Onneksi olen kuitenkin itse pyhimys ja kommentoin aina kauniisti muiden mieltymyksiä. Tai sitten en! En esimerkiksi suuremmin tykkää syksystä ja olen tehnyt tämän toisinaan selväksi syksyä hekumoiville. Mun mielestä on myös kyllästyttävää seurata kiinnostuksen kohteen jokapäiväistä ja yksipuolista hehkuttamista somessa.

Joulun kunniaksi meinasin nyt kuitenkin ryhtyä pyhimykseksi ja luvata kiinnittää tähän asiaan jatkossa enemmän huomiota. Olla iloinen ihmisten puolesta sen sijaan että veisi tilaa heidän iloltaan. Miten hitossa se on multa pois, jos jonkun lempivuodenaika on syksy? Maailmassa on jo tarpeeksi vihaa ja surkeutta. Ihanaa kun ihmisillä on asioita, jotka tuovat erityistä iloa maailmaan.

Kysynpä vaan, milloin sitä oppisi olemaan kokonaan välittämättä muiden sanoista. Käyttää valkoisia saappaita niin paljon kuin huvittaa ja tykätä jalkapallosta, jääkiekosta, koirista ja kissoista muiden kommenteista totaalisesti viisveisaten.

Kysynpä myös vaan, millaista olisi asua maailmassa jossa olisi vain yhtä väriä. Jossa kaikki käyttäisivät samanlaisia kenkiä ja kaikilla naisilla olisi samanlainen miesmaku. Ja jossa kaikki haluaisivat asua samanlaisissa taloissa, joissa olisi samanlaiset lattiat ja tapetit. Ja yhdessäkään näistä taloista ei vietettäisi joulua, koska kaikki vihaisivat sitä.

Asioita, joita en kaipaa Salosta, ja asioita, joita kaipaan

Jos mun pitäisi luokitella itseni kaupunkilais- tai maalaisihmiseksi, sanoisin olevani luonnonläheinen kaupunkilainen. Ensimmäiset 20 vuotta elämästäni asuin Salossa rauhallisella omakotitaloalueella, jossa oli lähellä lenkkipolkuja, pikkuisia metsiä ja niittyjä. Myös Helsingissä asustan merenrannan ja isojen puistojen vieressä, mutta olen niin iloinen, että pystyn kävelemään parissa minuutissa myös ruokakauppaan ja kahviloihin. Aivan ydinkeskustassa liian urbaanissa ympäristössä en osaisi asua.

Olen asunut Helsingissä nyt kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Käyn Salossa säännöllisesti moikkaamassa kavereita ja perhettä (esim. kahden viikon päästä olen menossa kaverin Pikkujoulunaamoihin, jotka järkätään 12. kerran), mutta en ole vielä kertaakaan harkinnut takaisin muuttamista. Kun tänä vuonna onnistuin vieläpä saamaan unelmieni yksiön ja työpaikan, meikän purjelaivan ankkurit painuivat Töölönlahden pohjaan vielä vähän tiukemmin.

Salon torilla

On kummallista, kuinka nopeasti siitä ympäristöstä, jossa elämäänsä viettää, tulee ihmiselle uusi normaali. Kahdenkymmenen vuoden ajan pidin Saloa keskikokoisena kaupunkina, maailman keskipisteenä, jonne osasin jo lapsena ulkoa ajoreitin Helsingistä, Forssan Vesihelmestä ja Tampereelta. Mutta kun muutin Turkuun parikymppisenä, Turku alkoi muuttua keskikokoiseksi ja Salo pienentyä.

Nyt Helsingissä asuessani pidän Turkuakin jo pienenä. Ja Salo sitten taas…

Joo. Nykyisin Saloon mennessäni ja sen katuja katsellessani en ajattele sen olevan ainoastaan pieni – vaan myös autio, jollain tavalla sielutonkin. Näen pääkadulla olevia baareja, jotka ovat lopettaneet aikoja sitten, mutta joiden valokyltit ovat edelleen paikallaan. Näen grillikioskin kämäisessä paikassa, josta paloi yli kymmenen vuotta sitten talo, jonka tilalle ei ikinä rakennettu uutta. Näen autoja, jotka eivät käytä vilkkua, koska missään ei ole kuitenkaan muita autoja. Näen kauppakeskuksen ja kahviloita, joissa istuu eläkeläisiä ja nuorisoporukoita.

Tuntuu oudolta, että ennen Salo edusti mulle hitosti muutakin. Muutakin kuin palaneita taloja ja eläkeläisiä. Oikeastaan se edusti aivan kaikkea. Työpaikkaa, jossa kävi välillä hirveästi asiakkaita. Peli- ja baari-iltoja kavereiden kanssa. Bodypumpia, bodyjamia, pianotunteja. Hauskoja autoretkiä kavereiden kanssa. Oululaisia insinööripoikia, jotka olivat tulleet Oulusta Nokialle kesätöihin. Kaupungin uimarantaa, joka oli hellepäivinä niin vitun täynnä, ettei autoa saanut mihinkään.

Asioita, joita en kaipaa Salosta, ovat muun muassa

- Vaihtoehtojen vähyys, kun miettii minne menisi syömään

- Julkisen liikenteen heikkous

- Anonyymiyden puute: se kun kadulla tulee vastaan ihmisiä, joita ei tunne mutta jotka tunnistaa. Se saa mut kiinnittämään enemmän huomiota omaan olemiseen sen sijaan että kiinnittäisi vain vapautuneesti huomion ympäristöön.

- Ankea lakkautusten ilmapiiri: kun muutin helsinkiin 2017, Salosta oli parin vuoden sisään suljettu Mäkkäri, synnytysosasto, kouluja, ja myös mun entinen työpaikka oli lopetusuhan alla. Persut vaativat myös Salon taidemuseon sulkemista. Välillä joku uusi paikka avautui, mutta seuraavana päivänä taas kaksi muuta meni kiinni.

Mathildedal viime elokuussa

Asioita, joita kaipaan Salosta, ovat muun muassa

- Torstain iltatorit ja torikahvio Kurilan munkit

- Autolla ajamisen helppous, paikasta toiseen siirtyminen näppärästi ilman Reittiopasta ja sateessa odottelua

- MANNERILMASTO!! Salon ihanat kuumat kesät ja kuulaat pakkaspäivät, kun ilma on raikasta ja pysähtynyttä – sen sijaan että tuo merituuli pauhaisi sielua irti vartalosta

- Laaja tuttavapiiri: kaipuu iskee paitsi silloin, kun haluaisi heti seuraa, myös silloin, kun tietokone sekoilee eikä ole ketään auttamassa. Olen myös harkinnut vakavissani kissan ottamista lähivuosina, mutta suunnitelmia jarruttaa se, että potentiaalisimmat kissavahdit asuvat 110 kilometrin päässä. En kai voi viedä kissaa aina Saloon, kun lähden viikonloppureissuun.

Kurilan munkki <3

Mun tunteet Saloa kohtaan ovat siis varsin ristiriitaiset, mutta yleisesti ottaen voisin todeta Salon olevan mulle nykyisin paikka, jonne on aina kiva tulla, mutta josta on aina kiva myös lähteä.

Vaikka asun Helsingissä, mun juuret ovat edelleen Salossa varmaan tuhannen kilometrin syvyydessä. Sen vain tietää siitä julmetun kotoisasta tunteesta, joka valtaa mielen aina Saloon saapuessa. Ja siitä, kun televisiosta säätiedotuskarttaa katsellessaan kohdistaa aina automaattisesti katseensa sinne missä Salo sijaitsee – ja tajuaa joka kerta katsovansa väärää kohtaa ja tuntee tästä jotain outoa, selittämätöntä harmitusta.

Virkamiesidentiteetti

Kohta tulee kuluneeksi kaksi kuukautta siitä, kun aloitin työt valtiolla. Mun on vieläkin vaikea käsittää, että sain juuri sen työpaikan, jonka niin kovin halusin. Olen pitänyt valtion työpaikan saamista lähes mahdottomana tehtävänä. Mutta niin mä sen vain sain: ihan normaalisti hakemuksen jättämällä ja haastatteluun menemällä.

Työpaikan saamisessa auttoi paljon, varmaan ratkaisevankin paljon, tänä keväänä ja kesänä hankkimani kokemus harjoittelusta valtionhallinnossa. Toinen auttava tekijä oli mun julmetun korkea motivaatio ja kiinnostus juuri tätä hommaa kohtaan. Tiesin hyvin tarkkaan, miksi halusin nimenomaan tämän paikan ja miksi se oli mulle sopiva ja minä sille sopiva. Niinpä en haastattelussa vetänyt mitään roolia, vastasin vain kysymyksiin rehellisesti, aidosti, loogisesti ja niin sanotusti suoraan sydämestä.

Mulle sana virkamies on edustanut aina jotain varsin etäistä. Rikasta ja kiireistä ihmistä, joka kulkee pitkässä takissa ja nahkahansikkaissa salkkua kantaen. Liikkuu mustalla kiiltävällä Mersulla. Lentää vähintään kerran viikossa aamulennolla Brysseliin ja illalla takaisin.

Nyt olen virkamies itsekin. Pidän sanaa edelleen etäisenä – ihan jo siitäkin syystä, että en ole mies. Mun on myös vaikeaa mieltää ympärilläni olevia työkavereita virkamiehiksi. He ovat rentoja, hauskoja ja vitsailevaisia. He käyttävät villapaitoja ja sisätossuja töissä. Heistä moni kulkee töihin samalla raitiovaunulla kuin minä, ei Mersulla. Kaikki eivät kanna salkkua, vaan monilla on reppu. Mullakin on reppu sekä Wienistä ostettu valkoinen kangaskassi jossa on aasin kuva. Kiireisiä he kyllä ovat, koska töitä on paljon.

Aloitin vasta tänä vuonna, tosin jo keväällä, ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllisen kokopäivätyön virastotyöajassa. Odotin todella innolla mun ensimmäistä palkkaa, koska se olisi tietysti oleva paljon suurempi kuin aiemmat osa-aikatöiden palkkani, opintotuet sun muut. Leuka meinasi loksahtaa nurin, kun huomasin saavani jättiverojen ja muiden vähennysten jälkeen rahaa vain vähän enemmän kuin osa-aikatyöstä. Tätäkö mun loppuelämä olisi, enemmän töiden tekoa jotta mun palkasta voitaisiin halkaista isompi lohkare pois? 

Vaikka edelleen turhauttaa, harmitus on sittemmin vähän hälventynyt. En ole ikinä ollut mikään tuhlailija enkä nyt sinänsä tarvitse tilille joka kuukausi tonnikaupalla rahaa ollakseni tyytyväinen.

Sitä paitsi: mulle on annettu elämäni aikana hyvin paljon. Ehkä voin nyt vuorostani antaa myös takaisin. Vielä vuosi sitten sain asumistukea, ja opintotuen avulla olen saanut hankittua itselleni korkeakoulututkinnon. Kiitos, ja olkaa hyvä.

Virkamies Mersussa salkkuineen

En ole arvoiltani todellakaan kovin oikeistolainen enkä pidä eriarvoisuudesta – mutta mua on kyllä myös aina ärsyttänyt suomalainen herrakateus ja -vihamielisyys. Pitääkö suhtautua niin vihaisesti rikkaisiin, vaikkapa Supercellin perustajiin, jotka maksavat Suomeen valtavia summia veroja yhteiseen hyvään? Välillä vihaisuus on toki aivan oikeutettua, esimerkkinä nyt vaikka Posti. 

En arvosta tätä systeemiä, jossa toiset tienaavat miljoonia ja toisilla ei ole varaa edes purkkihernekeittoon. Mutta ihmisiä kyllä yritän arvostaa: varakkaita ihan samoissa määrin kuin varattomampiakin.

En todellakaan arvosta ihmisissä kaikkea, en esimerkiksi epäoikeudenmukaisuutta, itsekkyyttä tai luottamuksen rikkomista. Mutta sillä ei taas ole arvostuksen kannalta niin väliä, onko ihminen salkkua kantava virkamies, kurkunpoimija, siivooja, työtön, työkyvytön, varhaiseläkkeellä, itsensä harmaan kiven läpi korkeaan asemaan puskenut, tuurilla rikastunut tai kaiken menettänyt. Enemmän hänen luonteensa ja tekonsa määrittävät sen, miten paljon häntä arvostaa.

Koko Eurooppa kesäaikaan: vastauksia pysyvää kesäaikaa vastustaville

Olin viime vuoden marraskuussa lomalla Krakovassa. Kiinnitin heti ensimmäisenä aamuna huomioni siihen, miten aikaisin aurinko nousi. Se herätti mut paistamalla naamaan hotellihuoneen ikkunasta tasan seitsemältä. Vastaavasti päivä hämärtyi jo kolmelta. Vierailin Auschwitzissa yhtenä päivänä, joka oli yksi ahdistavimmista päivistä ikinä. Vitutusta vain lisäsi se, kuinka kammottavan aikaisin pimeä saapui keskitysleirin ylle. En tule koskaan unohtamaan sitä synkkyyttä ja pakokauhun tunnetta.

Puola on hyvä esimerkki maasta, jossa kellonaika on mielestäni väärä aurinkoon nähden. Puola noudattaa Keski-Euroopan aikaa, mutta se sijaitsee idempänä kuin suurin osa samaan aikavyöhykkeeseen kuuluvasta Euroopasta. Esimerkiksi huomenna maanantaina aurinko nousee Krakovassa 6.23 ja Madridissa 7.40.

Jostain ihmeen ja kumman syystä myös suomalaiset mankuvat vastaavanlaisen pimeyden perään: talviajan, jossa yksi valoisa tunti on illan sijaan aamussa. Jos kellojen siirtely lopetettaisiin, enemmistö suomalaisista haluaisi pysyvään talviaikaan, joka myös the normaaliaikana tunnetaan. Onneksi vain niukka enemmistö. Mutta kuitenkin.

Enkä tarkoita suomalaisilla vain kaduntallaajataviksia ja vauvapalstan keskustelijoita, vaan myös professoreita, sanomalehtiä, tutkijoita. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa ollaan välillä oikein olan takaa etsimässä perusteita pysyvään talviaikaan siirtymiselle mm. tällaisin otsikoin: THL haluaa Suomeen pysyvän talviajan: "Valoisat illat johtavat terveyshaittoihin".

Kuka puolustaisi rakasta kesäaikaamme? Kesäaikaa, joka on elämässäni läsnä seitsemänä kuukautena vuodessa valoisine alkuiltoineen ja joka nyt yhtäkkiä syöksee minut ja teidät kaikki muutkin ennenaikaiseen kuolemaan.

Taitelijan (siis Annan) näkemys talviajasta.

Keräsin muutaman kesäaikaa vastustavan kommentin netistä ja vastasin niihin:

Oikeat termit kuuluu normaali, aito ja alkuperäinen, eli talviaika, ja keksitty aika, hatusta vedetty valeaika eli kesäaika.

True story. Talviaika ei ole ihmisen keksimä, kuten eivät aikavyöhykkeetkään tai kello. Ihminen keksi vasta myöhemmin hämmentävän kesäajan näitä luonnon alkuperäisasetuksia sekoittamaan.

Haluaisin myös vastata sulle, että Itä-Euroopan aika otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1921. Se ei ole siis ollut käytössä alkuräjähdyksestä alkaen eikä edes tuhansia vuosia vielä.

_____

Jos et lähde lenkille siksi, että pimeys saapuu yhden vaivaisen tunnin verran aikaisemmin, et ollut lenkille lähdössäkään.

No niin no. Mulla hetket juuri ennen lenkille lähtöä ovat kriittisimmät sen suhteen, päätänkö lopulta lähteä vai en. Jos katson ikkunasta ulos ja huomaan, ettei täyspimeys ole saapumassa vielä ihan hetkeen, lähden lenkkipolulle erittäin paljon todennäköisemmin. Tässä tilanteessa yhdellä tunnilla on suuri merkitys.

_____

Palataan takaisin siihen mikä olikin eli normaaliaikaan. 

"Takaisin normaaliin palaaminen" kuulostaa ristiriitaiselta ja hämmentävältä. Sen, mikä oli joskus normaalia, ei välttämättä tarvitse eikä kuulukaan olla sitä enää. Pitäisikös vaikkapa viedä naisilta äänioikeus samaan syssyyn? Suurin osa ihmisistä ei enää herää aamulla kanoja ja lehmiä hoitamaan, vaan matkaa sisätiloihin loisteputkien alle.

Kuten alussa totesin, olemme viimeiset vuosikymmenet eläneet kesäajan mukaan seitsemän kuukautta vuodessa, talviajan mukaan viisi. Näin ollen kutsuisin jo kesäaikaa ennemmin normaaliajaksi.

_____

Ei kiinnosta kumpaan siirrytään, kunhan se typerä kellojen siirtely loppuu. 

Ok. No mua kiinnostaa paljonkin. Pointti on siinä, että talviaamuna on säkkipimeää joka tapauksessa, kun herää, ja kesät ovat aina valoisia. Eniten olen huolissani keväästä ja syksystä. Suomen talvi on jo valmiiksi todella pitkä ja pimeä. En halua syksyn ja kevään illoista pimeämpiä ja näin ollen pitkittää pimeää talvea entisestään.

_____

Tietenkin talvi- eli normaaliaika. Se on luonnonmukainen. Eli kun aurinko on taivaalla korkeimmillaan, on keskipäivä eli klo 12.

Miksi auringon pitäisi olla kello 12 korkeimmillaan? On kyse siitä, miten valoisa aika ajoittuu sille aikavälille, jolloin ihmiset ovat hereillä ja aktiivisia. Kello 12 ei ole tämän aikavälin keskikohta. Ihmisen nykyinen elämänryhmi on painottunut iltaan. Monet kaupat aukeavat vasta kymmeneltä, ja ainakin mun lähikaupat ovat auki klo 23 asti. Arvelisin, että kultaisella 60-luvulla ne eivät olleet auki lähellekään yhtä myöhään.

Voisin myös veikata, että Itä- ja Länsi-Suomessa aurinko ei ole etelässä tasan samaan aikaan, saati sitten Puolassa ja Espanjassa, vaikka ne samaan vyöhykkeeseen kuuluvatkin. Eli tämän teorian mukaan vyöhykkeitä tarvittaisiin vaikka kuinka monia, jo pelkästään Suomeenkin.

_____

Talviaika on parempi, koska silloin ollaan lähempänä keskisen Euroopan aikaa. 

Tästä olen tavallaan samaa mieltä. Olisi melko typerää, jos Suomi valitsisi kesäajan ja Ruotsi talviajan. Sitten Suomi olisi jo kaksi tuntia edellä Ruotsin aikaa. 

Mutta näin tuskin tulee tapahtumaan. Päinvastoin: Ruotsi ja Viro ovat ilmaisseet kiinnostuksensa siirtyä pysyvään kesäaikaan, kun taas tonttusuomalaiset valitsisivat pysyvän talviajan. Länsinaapuri vetäisi jälleen kerran Suomea pitemmän korren säilyttämällä ihanat valoisat kesäillat ja pohjolan kesäöiden taian. Aurinko nousee Etelä-Suomessa jo nyt kesäkuussa liian aikaisin, joten en vain käsitä mitä iloa olisi siitä, että se möllöttäisi vielä tuntia aikaisemmin taivaalla? En ylipäänsä ymmärrä, halutaanko Eurooppaan tosiaan aivan tilkkutäkkimäinen aikavyöhykkeiden sarja, jossa kaikki maat noudattavat mitä aikaa haluavat?


Luin pari päivää sitten uutisen, jonka mukaan kellojen siirtelyn lopettaminen on jumissa EU:ssa. Ensinnäkin listalla on nyt tärkeämpiä aiheita, ja toisekseen kaikki maat eivät edes kannata kellojen siirtelyn lopettamista. "Saatana siellä Brysselissä saada taas mitään aikaan, nyt Suomi ulos jo EU:sta!" oli kommenttien pääasiallinen sisältö, kun niitä uutisen alapuolelta muutaman luin.

Itse valitsisin kaikkein mieluiten pysyvän kesäajan koko Eurooppaan, jos saisin päättää. (Aikavyöhykkeet toki pysyisivät.) Saisivat vähän valoa sinne Puolaankin. Mutta tämä päätöksen jumittaminen on mielestäni heti toiseksi paras vaihtoehto. Mieluummin valitsen harkiten päätöksiä tekevän Euroopan unionin kuin hätiköidyt ja epämääräiset päätökset, tilkkutäkkimäisesti rakentuvat aikavyöhykkeet ja menneiden aikojen talviajan synkeine alkuiltoineen.

Suomi on mun all-time feivöritti kieli

Pasilassa avataan huomenna uusi ostoskeskus nimeltään Mall of Tripla. I don't know what to think about it. En nyt tällä kertaa ota kantaa Mall of Triplan sisältöön tai tarpeellisuuteen. But what bothers me quite a lot, is the name of Mall of Tripla.

Olen ollut aina suuri suomen kielen ystävä ja ylpeä meidän pienestä, eloisasta, vivahteikkaasta ja taipuisasta kielestämme, jolla pystyn kikkailemaan mielin määrin. I even studied Finnish language and creative writing at the University of Turku. Teen tietoisesti suomipainotteisia sanavalintoja: en ikinä kutsu illallista dinneriksi tai tulostinta printteriksi. I would never ever use the expression all-time feivöritti, or steppi nextille levelille. 

Suomi-fanina olen myös aina pitänyt siitä, että elokuvien nimet suomennetaan. Some people think it's unnecessary but I wouldn't say so. En ole koskaan kuullut yhdenkään suomalaisen kutsuvan vaikkapa Uhrilampaita The Silence of the Lambsiksi. Hohto is Hohto, and Leijonakuningas will always be Leijonakuningas.

Ja enpä muuten yhtään tykkää siitä, kun pilkutetaan enkkutyyliin: "Kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen, he päättivät sittenkin mennä naimisiin." Ouuuch.

Joskus kun menen Helsingissä syömään pizzaa tai jotain muuta ruokaa, mun käteen tökkäistään ruokalista, joka on kokonaan englanniksi. I need to use Google Translator to be able to know what I should order. Kuulin joskus yhden ravintolan perustelevan tätä sillä, että englannin kieli on helpompaa ja kivempaa turisteille. What a strange argument. Jos matkustan Amsterdamiin, en kyllä toivo asioiden olevan siellä englanniksi – vaan hollanniksi. I didn't travel to London.

Myös Triplan kaupallinen kehitysjohtaja perustelee englannin kieltä kansainvälisyydellä. "Turismi kasvaa Helsingissä entisestään, ja Aallon mukaan on tärkeää, että kaikki ymmärtävät kauppakeskuksen ja kerrosten nimet." (HS 16.10.) Well then, here's my awesome tip for all companies that want to grow their customer flow: lisätkää englanninkielinen tarkenne nimen eteen, ja pian turistimassat jo puskeutuvatkin ovista ja ikkunoista. Like this: Mall of Hansakortteli, Newspaper of Helsingin Sanomat, Beer Restaurant of Janoinen Lohi, The Very Big Furniture Store of Ikea, etc. 

Mua ei haittaa mennä Aussie Bariin ja tilata siellä kaljaa englanniksi. I'm not saying being international is a bad thing, not at all. On hyvä, että myös suomea taitamattomille tai suomea opetteleville löytyy töitä Suomesta. But what worries me the most is the power and dominance of English. Englannin kieli hallitsee jo nyt vahvasti esimerkiksi talouden, tieteen, musiikin ja teknologian aloilla - ja kieli, jota ei käytetä kaikilla elämän alueilla, ei voi enää hyvin.

In the beginning I told that I'm avoiding English loanwords such as printteri and dinneri. Todellisuudessa lainasanoja, jopa alkuperäisen kirjoitusasun mukaisia sitaattilainojakin, vilisee mun puheessa ihan jatkuvasti. Here are just a few examples that I use in my daily life: turisti, baari, afterwork, burnout, online, deadline, stand up, e-maili, mätsätä, sheivata, personal trainer, striimata, fitness, show, hiphop, smoothie, freelancer ja hipsteri.

I guess the world is changing whether I wanted it or not. Onneksi mulla on aina vapaus valita, mitä sanoja käytän ja mitä en. Mutta tämän kivan suomalaisen asuinkaupunkini englanninkielistymisen edessä oon kyllä harmittavan heiveröinen.

Tykkään mun yksiöstä ja varsinkin huonekaluista

Istuin Mallorcalla rantakahvilassa äidin kanssa yhtenä heinäkuun tiistaina. Olin juuri viestitellyt Juuson (= mun pikkuveli) kanssa, joka oli ollut puolestani asuntonäytössä. Viesteissään Juuso totesi, että haastavaa on. Näytössä oli ollut kolmisenkymmentä henkilöä: vanhoja naisia, nuoria tyttöjä, poikia isiensä kanssa. He olivat kuulemma oikein muodostaneet kiemurtelevan jonon asunnonvälittäjän luokse, ojentaneet vuorollaan hakemuksensa ja yrittäneet samalla lausua jotain mieleenpainuvaa.

Sanoin äidille harmissani, että 99 prosentin varmuudella en saa kämppää. Noin kaksi minuuttia tämän sanomisen jälkeen mun puhelimeen soitettiin +358-alkuisesta numerosta. Kun puhelun soittaja ilmoitti mulle sen asian, jonka ei olisi pitänyt tapahtua kuin 1 prosentin todennäköisyydellä, meinasi luuri lentää kädestäni Välimereen. En voinut oikeasti uskoa korviani! En ole koskaan elämässäni hakenut lääkikseen, mutta sillä hetkellä musta tuntui kuin olisin päässyt sinne.

Olin haaveillut yksiöön muuttamisesta alkukesästä lähtien. Olin aloittanut keväällä uuden työn virastotyöajassa ja aloin kaivata enemmän omaa rauhaa iltaisin. Olin tosin ajatellut sopivan yksiön löytymisen vievän tässä ylikansoittuneessa kaupungissa ainakin viisi kuukautta aikaa, joten kaikki kävi yllättävänkin nopeasti ja helposti. Oli aivan uskomaton tuuri. Tai sitten vain uskomaton pikkuveli.


Mun uusi yksiö sijaitsee 150 metrin päässä vanhasta kimppakämpästäni, ja se on paras yksiö ikinä. Siinä on parvi ja valkoiset tikapuut. Se on 90 vuotta vanha ja kulunut ja edullinen verrattuna saman alueen yksiöihin.

Muutin parhaaseen yksiööni 2. elokuuta. Muutto kesti pakkauksineen noin kaksi tuntia: heivaten tavaroita pikavauhdilla Volkswagen Golfiin, pöytiä kokonaisina jalkoineen ja vaatteetkin suoraan henkareissa, ja Golfilla huristellen 150 metriä viereiselle kadulle. Sängyn jouduimme kantamaan käsin, koska se ei mahtunut henkilöautoon. Sängyn raahaaminen keskellä kirkasta päivää pitkin Helsingin katuja tuntui kummalliselta, joten ensimmäiset 50 metriä hihittelin ääneen. Lopulta ei kyllä sitten naurattanutkaan enää yhtään, kun vain ärsytti ja haukkarit meinasivat räjähtää kivusta.

Tämän tekstin ideana oli paitsi hehkuttaa uutta yksiötä myös esitellä joitakin tavaroita. Olen nimittäin aika ylpeä monista mun huonekaluista, joista suurimman osan olen saanut käytettynä. Kävin viikko sitten yhtenä sadepäivänä Ikeassa, joka oli ihmisiä väärällään. Tulevat opiskelijat ostivat koteihinsa kippoja, koreja, lamppuja, astioita, sohvapöytiä, hyllyjä, klippania, lackia, norsborgia ja karlstadia. Monet ihmiset ympärilläni ovat viime vuosina selvästi vähentäneet halpisvaatekaupoissa käymistä, mutta Ikean kilometrijonoja katsellessa vaikutti vahvasti siltä, ettei sama ilmiö päde vielä siellä.

Tässäpä siis joitain mun huonekaluja, joista tykkään:

Tykkään mun lipastosta ja peilistä. Tai totta puhuen rakastan niitä. Ne ovat mun äidin isovanhempien ja todennäköisesti peräisin 1930-luvulta. Peiliin katsellessa tuntuu oudolta ajatella, että tässä tämä neljännen sukupolven nainen katsoo itseään silmiin samasta peilistä kuin mistä nämä edellisetkin ovat itseään aikoinaan katsoneet. Tykkään myös mun huonekasveista, jotka ovat molemmat Ikeasta. Vasemmanpuoleisen olen ostanut sieltä 14-vuotiaana, eli se on ollut mulla yli puolet elämästäni.

Tykkään mun värikkäistä astioista. Ostin lautaset Salon Anttilasta 11 vuotta sitten, kun muutin Turkuun. Kulhot ostin tänä vuonna Tigerista. 

Tykkään mun Artekin tuolista ja Mörkö-viltistä, vaikka Mörön katse vähän pelottaakin mua iltaisin. Tuoli on mun isän äidin vanha. Istuin jo lapsena usein samalla tuolilla isovanhempien luona. 

Tykkään mun televisiosta, jonka ostin muutamalla kympillä kaveriltani Harrilta. Katson iltaisin mun televisiosta helkkarin tylsiä ohjelmia, kuten sellaisia joissa valitaan morsiamelle parasta hääpukua. Tykkään televisiostani siitä huolimatta, että sieltä tulee usein huonoja ohjelmia. Tykkään myös tv-tasosta, joka on Lilli-mamman vanha. Ja koska olen dinosaurus, tykkään myös mun CD-levyistä.

Tykkään mun syntikasta. Pianosta tykkään kyllä enemmän, mutta se ei mahdu yksiöön. :/

Tykkään mun Komisario Palmu -taulusta. Sen on tehnyt salolainen taiteilija Suvi Toivoniemi, ja sain sen äidiltä valmistujaislahjaksi.

Tykkään myös Kaj Stenvallin ankkataulusta. Se oli Juuson huoneessa, kun Juuso oli pieni. Nykyisin se on mun eteisessä toivottamassa tervetulleeksi aina kun tulen kotiin.

Kun mulle oli soitettu Espanjaan, lähetin heti Juusolle viestin: ”JUUUUUUUSSOOOOOOOO!!!! Mä sain sen kämpän!!!!!! *kuusi sydänsilmähymiötä*” ja perään ääniviestin, jossa kailotin vielä vähän lisää. Juuso vastasi häkellyksissään, että hän ei ollut vielä edes ehtinyt näytöstä kotiin.

Olen kutsunut Juuson ja hänen tyttöystävän mun luokse illalliselle. Aion tarjota heille erikoisolutta ja pastaa pinaatti-cashewpähkinä-pestokastikkeella. Se on paljon multa, jolle ruuan laittaminen yhdellekin ihmiselle on jo saavutus, mutta silti vähintä mitä voin tehdä osoittaakseni kiitollisuutta siitä, että tämä paras asunto on nyt mun.  <3

Ajatuksia Ammattien Arvostuksesta

Istun ravintolavaunussa matkalla Seinäjoelta Helsinkiin ja juon Crowmoor-siideriä Karhu-tuopista. Edessä viuhuvat Etelä-Pohjanmaan lakeusmaisemat käynnistivät mun päässä poukkoilevan ajatusprosessin, joka jostain syystä, erilaisten mutkien kautta johti lopulta pohdiskelemaan eri ammatteja ja sitä kautta eri ammatteihin yhteiskunnassa liittyvää arvostusta. Ja arvostuksen puutetta.

Jos mun pitäisi mainita ammatteja, jotka ovat Suomessa hyvin arvostettuja, mieleen tulevat ainakin nämä: lääkäri, opettaja, psykologi ja asianajaja. Ehkä ensihoitaja ja kätilö myös.

Vähiten arvostetuista taasen mainitsisin ainakin siivoojan, telemarkkinoijan, marjanpoimijan, tuote-esittelijän ja ehkä bussikuskin.

Tavallaan haluaisin sanoa, että toivoisin voivani elää yhteiskunnassa, jossa kaikkia ammatteja arvostettaisiin. Sellaisessa, jossa kukaan ei joutuisi häpeämään ammattiaan. En kuitenkaan sano, koska en itsekään arvosta vaikkapa turkiseläinten kasvattajia. Enkä tykkää siitä, että multa kysytään joka julmetun päivä kadulla viisi kertaa, saisiko mulle olla päivän hesari. Toisaalta en väheksy näitä töitä tekeviä, vaan sitä, että tällaista toimintaa ylipäänsä harjoitetaan.

Olen itse tehnyt elämäni aikana paljon sellaisia töitä, jotka ehkä laskisin vähemmän arvostettujen joukkoon. Olen pakannut matkapuhelimia tehtaassa, myynyt halpatavaraa ja poiminut kurkkuja traktorin vetämässä kärryssä. Tänä keväänä ja kesänä olin palkallisessa harjoittelussa asiakirjahallinnon ja arkistoinnin alalla. Harjoittelun aikana kävi useaan otteeseen ilmi, että kyseessä on varsin aliarvostettu ala.

Koulutukseltani olen kuitenkin äidinkielen opettaja, mutta en ole tehnyt opettajan töitä enää muutamaan vuoteen. Opettaminen ei ollutkaan mun juttu eikä yksinkertaisesti tunnu ollenkaan hyvältä. Tämän olen saanut kertoa kymmeniä ellen jopa satoja kertoja kyselijöille, utelijoille, ihmettelijöille. Niin siis miksi et tee opettajan töitä? Eikö nyt kuitenkin kannattaisi vielä yrittää? Saattaisit tykätäkin, kun saisit enemmän kokemusta?

Ei kannattaisi. En halua tuhlata muutama kymmenen vuotta kestävää elämääni ammatissa, joka tuntuu pahalta ja täysin väärältä. Tämän myöntäminen itselleni ja lopullinen päätös irtipäästämisestä oli saatanan vaikea mutta samalla elämäni paras. Miksi ihmeessä astuisin takaisin ammattiin, johon en halua, kuin takaisin huonoon parisuhteeseen josta olisin vihdoin päässyt yli?

Tiedän hyvin, että kukaan ei ole vähättellyt mua tolla tavoin kysellessään. Päinvastoin, ihmiset tarkoittavat hyvää ihmetellessään, miksi tekisin jotain vähemmän tai erilaista koulutusta vaativaa hommaa, kun olen opiskellut itselleni hyvän ammatin ja mulla olisi valmiuksia vaikka mihin. Silti joskus mietin, ihmettelisivätkö ihmiset yhtä paljon, jos olisinkin opiskellut jonkun eri ammatin, vaikkapa arkistonhoitajan, ja kertoisin ettei se ollutkaan mun juttu. Tulisiko siihen "eikö kannattaisi vielä yrittää" -kysymyksen sijaan enemmän "ok, sitten teet jotain muuta" -vastauksia? Ehkä ei tulisi. Tai sitten voisi tullakin.

Ammattien arvostus voisi parantua, kun ihmiset huomaisivat, millaista olisi elellä, jos työ olisi jätetty tekemättä. Luin tällä viikolla uutisen, että junamatkustajat ovat valittaneet junien törkyisyydestä VR:n vaihdettua siivousfirmaa. Johan siivousta taas arvostetaan ja kaivataan, kun sitä ei ole tehty.

Toisekseen ihmisten pitäisi kokeilla työtä itse ja ylipäänsä tietää, mitä se on. Olin tosiaan juuri harjoittelussa asiakirjahallinnon alalla ja opiskelen informaatiotutkimusta, mistä olen tykännyt. Jotkut ovat kyselleet multa vähän huolissaan, että eikö se ole vähän sellainen katoava ala, kun paperimaailma vähitellen häipyy unholaan.

Ei ole. Arkistossa työskentelevät eivät ole vain papereita ja mappeja kaiket päivät järjesteleviä hiirulaisia. Mun harjoittelu piti sisällään sitäkin, mutta sitäkin enemmän siihen kuului sähköisen asianhallinnan kehittämistä, lakeihin perehtymistä, prosessikuvauksien laatimista, uuden sähköisen asianhallintajärjestelmän käyttöönottoon liittyviä hommia ja tiedonohjaussuunnitelman valmistelua. Ala on aivan helvetin monimutkainen, lait ja suojaustasot tulee tuntea, ja monet täydennyskouluttautuvat opinnoissa, joihin haluaisin mutta joihin en edes pääse, koska niihin päästäkseen pitää olla vähintään kolmen vuoden työkokemus alalta.

Pahuksen ammatti näyttelee muutenkin mielestäni liian suurta osaa ihmisten elämässä. Kun menen sukujuhliin tai järjestetylle baarikierrokselle ulkomailla, kertoilen jatkuvasti, mitä teen työkseni tai miten opinnot sujuvat.

Mulla on oikein kiva työpaikka, mutta ensi kerralla vastaan "mitäs sä nykysin teet" -kysymykseen, että kiitos kysymästä kasvatan mun luonnollista hiustenväriä takaisin ja olen ihan liikaa puhelimella. Välillä käyn kuntosalilla ja välillä vain istun junien ravintolavaunuissa ja juon Crowmoor-siideriä Karhu-tuopista. 

Miksi pitää jännittää niin paljon?

Mun mielestä jännittämisen tunne on kamala. Varsinainen piru olkapäässä roikkumassa. Se on kamala siitäkin huolimatta, että olen monesti kuullut sen olevan myös positiivinen asia: kuulemma se karaisee ja virittää toimimaan haastavassa tilanteessa.

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt tätä yhteyttä positiivisuuden ja jännittämisen välillä.

Ehkä tulen huomaamaan sen vielä joskus, kun juoksen raivostunutta elefanttia karkuun savannilla ja tarvitsen stressihormoniryöppyä virittämään kaiken huomioni ja voimani selviytymiseen. Mutta vielä kertaakaan en ole hyötynyt sydämentykytyksestä, hikoilusta ja käsien tärinästä vaikkapa esitelmää pitäessä. Harvassa (nolla kpl) ovat ne esitelmät, jotka olisivat menneet paremmin yleisölle puhuessa kuin etukäteen yksin peilin edessä harjoitellessa.

Päinvastoin, jännittäminen on pilannut paljon. Hain vuonna 2012 luokanopettajaksi Turkuun. Ensimmäisessä vaiheessa kirjallisessa VAKAVA-kokeessa karsittiin valtava osa hakijoista. Jatkoon päässeille oli vielä vuorossa melko yksinkertainen matemaattis-luonnontieteellinen koe ja ryhmätehtävä. Repesin riemusta, kun sain postissa kotiin kutsun toiseen vaiheeseen. Luokanopettajaksi jo opiskeleva kaverini sanoi, että nyt kun pahin on selätetty, paikka on jo käytännössä minun.

Matemaattis-luonnontieteellinen osio meni hyvin. Mutta sitten tuli se ryhmätehtävä. Aloin jännittää varttia sitä ennen niin kovin, etten saanut henkeä. Mietin, että koska olen päässyt näin pitkälle, niin enää tämä pitää hoitaa - se on nyt tästä kiinni nainen. En muistanut ryhmätehtävän jälkeen siitä paljon mitään, paitsi sen, että olin toistellut koko ajan pääni sisällä itselleni, että lopeta jännittäminen ja älä nyt mokaa tätä. En ollut kuunnellut muita keskustelijoita ollenkaan enkä siten ollut myöskään pystynyt tarttumaan heidän juttuihinsa. Olin vain heittänyt väliin joitain irrallisia, sekavia kommentteja.

Ryhmätehtävästä piti saada vähintään 5/15 pistettä päästäkseen osiosta läpi. Sain juuri nämä 5 pistettä. Jäin luokanopettajan paikasta 1,5 pisteen päähän. Jos olisin saanut edes 6,5/15 pinnaa, mikä sekin olisi ollut kehnosti, olisin päässyt sisään. Nykyisin olen tyytyväinen, että näin ei käynyt, koska en olisi luokanopettajaksi jälkeenpäin halunnutkaan. Silti koko juttu tuntuu typerältä edelleen. Ei olisi tarvinnut kuin vetää normaali jokapäiväinen ruokapöytäkeskustelu, niin paikka olisi ollut heittämällä mun, mutta jännittämisen takia vajosin pohjamutiin ja niiden allekin.

Mä en jännitä aina. Kun suhtaudun asioihin ihan sama -asenteella, en hermoile ollenkaan. Mitä enemmän olen kiinnostunut asiasta ja koen tarvetta luoda itsestäni hyvän vaikutelman muille, sitä enemmän jännitän. Esimerkiksi uudessa työpaikassa jännitän aluksi todella paljon, mutta mitä enemmän saan kokemusta ja opin tuntemaan ihmisiä, sitä vähemmän koen tarvetta todistella mitään. Hauskaa tässä on se, että vaikutukset ovat yleensä täysin päinvastaiset. Maailmassa ei liene nähty yhtä EPÄRENTOA ihmistä kuin se Anna, joka tekee kaikkensa antaakseen itsestään RENNON vaikutelman.

Mutta aina en jännitä silloinkaan kun yritän tehdä vaikutusta. Jos olen juuri ennen esitelmää jutellut opettajan kanssa viikon lounaslistasta, olen todennäköisesti päässyt rentoutumaan enkä jännitä. Tai jos mun vuoro on heti alussa, en ehdi hermostumaan. Mutta jos joudun odottamaan pitkään, alan yliajatella asioita ja sitten se onkin menoa se. 

It’s hard to dance with a devil on your back, so shake him off. Kyllä, yritän. Mutta kun se ei vain lähde, ei vaikka kuinka sheikkaisin vittu. Mutta sitten taas, pitäisikö sen lähteä? Miksi edes vihaan jännittämistä niin paljon? Todennäköisesti siksi, että tunnen siitä häpeää. 

En pidä muiden ihmisten jännittämistä tavallaan huonona asiana, vaan enemmänkin se herättää sympatiaa. En myöskään kiinnitä muiden jännittämiseen lähellekään yhtä suurta huomiota kuin omaani, ja tuskin katsojana huomaankaan sitä yhtään niin vahvasti kuin jännittävä henkilö itse.

Jonain päivänä haluaisin siis oppia suhtautumaan myös omaan jännittämiseen positiivisemmin. Kulkekoon siellä olkapäällä sitten, kun ei poiskaan lähde.

Toisin sanoen en halua olla mukana tukemassa maailmassa vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan jännittäminen ei saisi näkyä ulospäin. EI, vaan jännittämistä nimenomaan ei kenenkään kuuluisi hävetä. Mikä ihana wonderland olisikaan sellainen maailma, jossa jännittämistä ei tarvitsisi tunkea väkipakolla pois piiloon. Kaikki saisivat jännittää ihan niin paljon kuin hartiat jaksaa kantaa.

Maaliskuun kuulumisia

Moikka! Olohuoneen lamppu häikäisee mua suoraan silmään, mutta en millään jaksaisi käydä sammuttamassa sitä, kun juuri pääsin sohvalle istumaan läppärin kanssa. Voi piru vieköön. Siinäpähän paistaa silmään sitten.

Joo. Mitäs muuta mun maaliskuuhun kuuluu kuin lampun häikäisyä? No ei sillä tavalla kummempaa. Mutta aina on jotain, mistä kirjoittaa.

Mut yllätettiin hulvattomasti yhtenä maaliskuun aamuna. Tämä hieno yllätys väänsi hymyn huulille pitkäksi aikaa. En siis saanut kahvia sänkyyn - ei mitään sellaista.

Sen sijaan huomasin herätessäni, että olin saanut viestin vanhalta opiskelukaveriltani. Viestissään hän ilmoitti, ettei ole mun blogin ainut fani kotikaupungissaan. Hänen miehensä pitämällä seiskaluokkalaisten äikäntunnilla oli nimittäin pidetty vapaavalintaiset blogiesittelyt. Ja jumpe sentään, yksi ryhmä oli esitellyt minkäs muunkaan kuin minun upean Leoko-Eleiko-blogini! Aivan mahtavaa! *tähän se sydänsilmähymiö*

Viesti sai tosiaan hymyn naamalle ja hauskuutti päivää erittäin paljon. Samalla se sai myös ajattelemaan internetiä, sitä miten kummallinen se taas onkaan. Ihmettelin, miten seiskat olivat juuri mun blogiin täällä internetmeressä törmänneet. Jaan tätä blogia vain Facebookissa, joten ajattelemattomasti aina ajattelen, etteivät tätä lue muut kuin mun Facebook-kaverit.

Mulla on henkilökohtaista kokemusta internetin voimasta jo yli kymmenen vuoden takaa, ajoilta jolloin IRC-Galleria oli vielä netin khuulein juttu. Aprillipäivänä vuonna 2007 IRC-Galleria päätti säikäyttää käyttäjänsä väittämällä, että se on myyty Ruotsiin. Koko Galleria oli muuttunut ns. ruotsinkieliseksi, esimerkiksi profiili oli kääntynyt muotoon pråfil, päiväkirja puolestaan löytyi nyt nimellä dagbög.

Hetkeäkään miettimättä painuin huvittuneena dagbögiin kirjoittamaan sarkastista päiväkirjamerkintää. Kello oli ehkä 3 yöllä, olin väsynyt ja sokerihumalassa. Kirjoitin, etten voi käsittää, miksi Suomen suurin ylpeys on myyty Ruotsiin, ja etten pysty nukkumaan, koska olen itkenyt 90 minuuttia putkeen. Ja jotain muutakin märmätin, loppuun vielä totesin, että ainoa plussa on, että Galleriaan saattaa nyt liittyä hyvännäköisiä svedujätkiä, mutta enempää hyviä puolia en keksi. Sanoin myös olevani valmis ryhtymään toimenpiteisiin suomalaisen IRC-Gallerian pelastamiseksi joko yksin tai tukijoukkojen saattelemana.

Iltapäivään mennessä olin ehtinyt loksauttaa leukani auki monta kertaa. Kuvakaappaus tekstistäni oli levinnyt Riemurasiaan ja Naurunappulaan ja muuallekin. Olin saanut iltapäivään mennessä useita satoja "hahahaaaa vitun pauka pää XDDD" -tyylisiä kommentteja, ja niitä tuli koko ajan lisää. Sain niitä vielä useiden vuosien päästäkin. Itseäni ne lähinnä huvittivat enkä koskaan poistanut kirjoitusta.

Koko jutussa ei sinänsä ollut mitään järkeä, mutta ainakin se muistutti teini-Annaa siitä, että nettiin mikä joutuu se nettiin myös jää. Voisin siis oikeastaan yhtyä Temppari-Janneen, joka viime torstain jaksossa totesi jotakuinkin näin: "Hölmö kun on, niin ei sille voi mitään. Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi."

Päätin ostaa sarjakortin Töölön kisahallin kuntosalille. Lähdin viikko sitten reippain askelin taivaltamaan yksin kisahallille. Menin pääovista sisään ja näin opasteet A-hallille ja B-hallille. A-halli näytti olevan yleisöotteluita varten, mutta B-hallin alla luki "voimailualueet". Niinpä menin sinne. Ostin varmuuden vuoksi vain kertalipun, jos en kuntosalista pitäisikään.

Olin hyvin pettynyt kuntosaliin, joka ei edes ollut kuntosali. Samassa tilassa oli suuri halli ja sen ympärillä vain epämääräisiä kuntohuoneita, joissa oli vanhoja kuntolaitteita. Hallissa oli useita lapsiryhmiä harrastamassa telinevoimistelua ja pelaamassa jotain. Pallot sinkoilivat ympäriinsä, ja meteli oli kidutusta korville. Kiertelin sitten vain ympäri hallia välillä poiketen askeltamaan stepperillä tai nostamaan puntteja. Hengasin aika pitkäänkin, kun sinne nyt kerran olin tullut. Tiesin kuitenkin, etten enää tulisi takaisin, vaan valitsisin toisen kuntosalin.

No talvitakin päälle puettuani ja hallista poistuessani pysähdyin hallin ulkopuolella katsomaan, että mikäs ihme tämä toinen sivuovi tässä on. No arvatkaa vaan, lukiko tuossa ovessa "Töölön kisahallin kuntosali". Joo perus. Olin siis mennyt väärään saliin tajuamatta koskaan sen edes olleen väärä. Hienosti taas Anna! En enää sattuneesta syystä jaksanut mennä tuolle oikealle kuntosalille, mutta pari päivää myöhemmin kävin ostamassa kortin sinne ja tykkäsin. Jepajee!

Hyvä Salon Vilpas!

Sitten vähän vakavampaa. Lainasin kämppikseltäni tällä viikolla kirjan, jonka nimi on Ihmisyyden rajalla. Sen on kirjoittanut itävaltalainen psykiatri Viktor E. Frankl, joka oli Toisen maailmansodan aikana kolme vuotta vankina keskitysleireillä. Kirja on psykologinen kuvaus ihmisen selviytymisestä äärimmäisissä olosuhteissa.

"SS:n suorittaman kapojen valinnan lisäksi vankien joukossa tapahtui koko ajan eräänlaista itsevalintaa. Yleisesti ottaen vain ne vangit saattoivat pysyä hengissä, jotka taivaltaessaan vuosia leiriltä toiselle olivat menettäneet kaiken arkailun olemassaolon taistelussa. He olivat valmiit käyttämään kaikkia keinoja, rehellisiä ja epärehellisiä, jopa raakaa voimaa, varkautta, ystävän pettämistä, pelastaakseen henkensä. Me jotka tulimme takaisin, kiitos monien onnellisten sattumien tai ihmeiden - miksi kukin niitä sitten nimittääkin - tiedämme: parhaat meistä eivät tulleet takaisin."

Ihminen on erittäin sopeutuvainen olento. Frankl kertoo, että vaikka he eivät voineet puhdistaa leirillä hampaitaan, heidän ikenensä olivat paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Vaikka he eivät peseytyneet päiviin, heidän käsissään olevat, maatyöstä saadut haavat ja ruhjeet eivät märkineet. Toisten kiduttamisen seuraaminen ei tuntunut lopulta miltään, kun mielen oli vallannut apatia, eräänlainen emotionaalinen kuolema. Miksi toiset sitten selvisivät paremmin kuin toiset? Kirjottajan mukaan ratkaisevaa oli, pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen.

Luin kirjan yhdessä päivässä. Se on vain runsaat sata sivua pitkä mutta sitäkin kiinnostavampi.

Loppuun huippukivoja uutisia!

Mä aloitan huhtikuussa hiton kiinnostavan työharjoittelun! (Hyvä siirtymä keskitysleiri-aiheesta työharjoitteluun...) Menen tiedonhallinnan harjoittelijaksi, eli harjoittelu vastaa täysin mun omaa alaa ja vieläpä sitä aluetta, josta oon eniten kiinnostunut. Mun opinnot on olleet aivan super-teoriapainotteisia, joten oon tosi innoissani kaikista käytännön asioista, joita tuun harjoittelussa oppimaan. Best thing ever :)

Helmikuun kuulumisia

Hyvää iltaa! :) Kirjoittelen vähän kuulumisia!

Mun informaatiotutkimuksen verkko-opinnot sujuu hyvin. Neljäs kurssi loppui juuri, ja maaliskuun alussa alkaa viides, joka on viimeinen perusopintojen kurssi. Sen jälkeen on vielä aineopinnot jäljellä. Informaatikon pätevyyden saa siis suorittamalla korkeakoulututkinnon, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu informaatiotutkimuksen perus- ja aineopinnot. Mulla on korkeekoulututkinto jo pohjalla, eli nämä opinnot päälle riittävät pätevyyteen. Haluaisin olla isona ehkä arkistonhoitaja tai tiedonhallinnan suunnittelija/asiantuntija.

Mulle on jo ainakin neljän vuoden ajan mainostettu Facebookissa (ja netissä ylipäänsä) raskaustestejä. Jossain vaiheessa ne muuttuivat vaippamainoksiksi, mutta koska en ilmeisesti näyttänyt kiinnostuvan, niin nyt tyrkytetään taas sitä raskaustestiä. No viime viikolla Facebook pani asteen verran paremmaksi ja mainosti mulle sitten raskausajan uimapukua. Voi helkkarin helkkari. Mikä voisi olla seuraavaksi vuorossa?

Mä juon lähes joka ilta tai vähintään kolmesti viikossa mun lempiteetä. Sen nimi on Immune Support -tee. Ostin teetä Ruohonjuuresta ekan kerran melkein vuosi sitten, minkä jälkeen en ole ostanut kaupasta mitään muuta teetä. Sen jälkeen, kun aloin juoda Immune Support -teetä, en ole ollut kipeä kertaakaan. 

Paitsi yhden kerran, marras-joulukuussa viikon kestävässä 38,5 asteen kuumeessa. Ja arvatkaa! Immune Support -tee oli ollut multa juuri marraskuun alkupuolelta asti loppu, eli en ollut juonut sitä pariin-kolmeen edeltävään viikkoon. Oon niinkun ihan varma, että näillä asioilla on yhteys.

Mulla oli pari viikkoa sitten talviloma, jonka vietin Gran Canarialla. En ole ennen käynyt Kanarialla. Näin espanjalaista elämänmenoa Las Palmasissa. Näin eläkepäiviään viettäviä mummoja ja vaareja Playa del Inglesissä. Näin myös yllättävän paljon suomalaisia nuoria aikuisia töissä, baarimikkoina ja tarjoilijoina.

Mietin, että kivaahan tuo olisi. Viettää koko talvi täällä Espanjan auringon alla. 

Mutta ei sitten kuitenkaan. Juttelin yhden suomalaisen tarjoilijan kanssa, joka sanoi, ettei oikein kestä tilannettaan. Töitä on yhdeksän tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa, ja palkka on alle tonnin. Hierarkia töissä näyttäytyy todella vahvana, ja häntä komennetaan ja tytötellään.

Mua ärsyttävät sanomalehtien kommenttipalstoilla Suomesta vinettävät suomalaiset. Siis sellaiset, että kun uutisessa kerrotaan, että Suomi on tutkimuksen mukaan paras maa, niin valitetaan, että eikä kun paskahan tämä on. Kanarian tarjoilijan avautumisen jälkeen ne ärsyttävät vielä enemmän. Helppoa tätä Suomea onkin varmaan kritisoida, kun on käyty yhden kerran elämässä ulkomailla ja silloinkin siellä aurinkovarmalla Kanarialla all inclusive -hotellissa, eikä ole turistipleksit silmillä nähty pintaa syvemmälle.
Ja Espanjakaan ei sieltä ihan pahimmasta päästä varmastikaan ole.

Tänään on ollut todella kiva päivä. Olin pelaamassa curlingia Oulunkylässä. Kyseessä oli joululahja multa, Juusolta ja parilta serkulta meidän vanhemmille ja serkkujen vanhemmille. Paikalla oli siis kaksi perhettä. Olin kieltämättä hyvin yllättynyt, kun opetustuokiota pitämään saapui, kukas muukaan kuin curlingin olympiahopeamitalisti Markku Uusipaavalniemi :D

Curlingin pelaaminen oli sairaan hauskaa ja vaikeaa. En osannut tekniikkaa kunnolla, mutta sain silti kiven tökkäistyä pari kertaa yllättävänkin lähelle keskustaa. Pelasimme perheet vastakkain, ja kilpailu pysyi erittäin tiukkana tilanteen ollessa tasan viimeiselle kierrokselle tultaessa. Meidän perhe sen sitten hävisi kahdella pisteellä. Ensi vuonna on siis revanssin paikka. Curlingin jälkeen mentiin vielä syömään läheiseen kivaan Capperi-pizzeriaan.