Asioita, joita en kaipaa Salosta, ja asioita, joita kaipaan

Jos mun pitäisi luokitella itseni kaupunkilais- tai maalaisihmiseksi, sanoisin olevani luonnonläheinen kaupunkilainen. Ensimmäiset 20 vuotta elämästäni asuin Salossa rauhallisella omakotitaloalueella, jossa oli lähellä lenkkipolkuja, pikkuisia metsiä ja niittyjä. Myös Helsingissä asustan merenrannan ja isojen puistojen vieressä, mutta olen niin iloinen, että pystyn kävelemään parissa minuutissa myös ruokakauppaan ja kahviloihin. Aivan ydinkeskustassa liian urbaanissa ympäristössä en osaisi asua.

Olen asunut Helsingissä nyt kaksi vuotta ja kolme kuukautta. Käyn Salossa säännöllisesti moikkaamassa kavereita ja perhettä (esim. kahden viikon päästä olen menossa kaverin Pikkujoulunaamoihin, jotka järkätään 12. kerran), mutta en ole vielä kertaakaan harkinnut takaisin muuttamista. Kun tänä vuonna onnistuin vieläpä saamaan unelmieni yksiön ja työpaikan, meikän purjelaivan ankkurit painuivat Töölönlahden pohjaan vielä vähän tiukemmin.

Salon torilla

On kummallista, kuinka nopeasti siitä ympäristöstä, jossa elämäänsä viettää, tulee ihmiselle uusi normaali. Kahdenkymmenen vuoden ajan pidin Saloa keskikokoisena kaupunkina, maailman keskipisteenä, jonne osasin jo lapsena ulkoa ajoreitin Helsingistä, Forssan Vesihelmestä ja Tampereelta. Mutta kun muutin Turkuun parikymppisenä, Turku alkoi muuttua keskikokoiseksi ja Salo pienentyä.

Nyt Helsingissä asuessani pidän Turkuakin jo pienenä. Ja Salo sitten taas…

Joo. Nykyisin Saloon mennessäni ja sen katuja katsellessani en ajattele sen olevan ainoastaan pieni – vaan myös autio, jollain tavalla sielutonkin. Näen pääkadulla olevia baareja, jotka ovat lopettaneet aikoja sitten, mutta joiden valokyltit ovat edelleen paikallaan. Näen grillikioskin kämäisessä paikassa, josta paloi yli kymmenen vuotta sitten talo, jonka tilalle ei ikinä rakennettu uutta. Näen autoja, jotka eivät käytä vilkkua, koska missään ei ole kuitenkaan muita autoja. Näen kauppakeskuksen ja kahviloita, joissa istuu eläkeläisiä ja nuorisoporukoita.

Tuntuu oudolta, että ennen Salo edusti mulle hitosti muutakin. Muutakin kuin palaneita taloja ja eläkeläisiä. Oikeastaan se edusti aivan kaikkea. Työpaikkaa, jossa kävi välillä hirveästi asiakkaita. Peli- ja baari-iltoja kavereiden kanssa. Bodypumpia, bodyjamia, pianotunteja. Hauskoja autoretkiä kavereiden kanssa. Oululaisia insinööripoikia, jotka olivat tulleet Oulusta Nokialle kesätöihin. Kaupungin uimarantaa, joka oli hellepäivinä niin vitun täynnä, ettei autoa saanut mihinkään.

Asioita, joita en kaipaa Salosta, ovat muun muassa

- Vaihtoehtojen vähyys, kun miettii minne menisi syömään

- Julkisen liikenteen heikkous

- Anonyymiyden puute: se kun kadulla tulee vastaan ihmisiä, joita ei tunne mutta jotka tunnistaa. Se saa mut kiinnittämään enemmän huomiota omaan olemiseen sen sijaan että kiinnittäisi vain vapautuneesti huomion ympäristöön.

- Ankea lakkautusten ilmapiiri: kun muutin helsinkiin 2017, Salosta oli parin vuoden sisään suljettu Mäkkäri, synnytysosasto, kouluja, ja myös mun entinen työpaikka oli lopetusuhan alla. Persut vaativat myös Salon taidemuseon sulkemista. Välillä joku uusi paikka avautui, mutta seuraavana päivänä taas kaksi muuta meni kiinni.

Mathildedal viime elokuussa

Asioita, joita kaipaan Salosta, ovat muun muassa

- Torstain iltatorit ja torikahvio Kurilan munkit

- Autolla ajamisen helppous, paikasta toiseen siirtyminen näppärästi ilman Reittiopasta ja sateessa odottelua

- MANNERILMASTO!! Salon ihanat kuumat kesät ja kuulaat pakkaspäivät, kun ilma on raikasta ja pysähtynyttä – sen sijaan että tuo merituuli pauhaisi sielua irti vartalosta

- Laaja tuttavapiiri: kaipuu iskee paitsi silloin, kun haluaisi heti seuraa, myös silloin, kun tietokone sekoilee eikä ole ketään auttamassa. Olen myös harkinnut vakavissani kissan ottamista lähivuosina, mutta suunnitelmia jarruttaa se, että potentiaalisimmat kissavahdit asuvat 110 kilometrin päässä. En kai voi viedä kissaa aina Saloon, kun lähden viikonloppureissuun.

Kurilan munkki <3

Mun tunteet Saloa kohtaan ovat siis varsin ristiriitaiset, mutta yleisesti ottaen voisin todeta Salon olevan mulle nykyisin paikka, jonne on aina kiva tulla, mutta josta on aina kiva myös lähteä.

Vaikka asun Helsingissä, mun juuret ovat edelleen Salossa varmaan tuhannen kilometrin syvyydessä. Sen vain tietää siitä julmetun kotoisasta tunteesta, joka valtaa mielen aina Saloon saapuessa. Ja siitä, kun televisiosta säätiedotuskarttaa katsellessaan kohdistaa aina automaattisesti katseensa sinne missä Salo sijaitsee – ja tajuaa joka kerta katsovansa väärää kohtaa ja tuntee tästä jotain outoa, selittämätöntä harmitusta.