Kuka kertoisi minulle?

Auschwitz ja Birkenau. En ole ennen käynyt, nyt olen, ja ikinä en enää mene takaisin. Kerron nyt elämäni häiritsevimmästä lauantaipäivästä, joka oli niin outo, että on vaikea löytää sanoja tuota outoutta kuvaamaan. En tosin meinaa löytää sanoja koko aiheestakaan. Hyvin mykäksi mielen vetää.

Auschwitz

Birkenau

Istuin minibussissa. Ympärilläni kävi kova puheensorina ja puolalainen poppi soi. Olimme matkalla Krakovasta keskitysleireille. (Krakova -> Birkenau -> Auschwitz -> Krakova.) Keskitysleirit ovat suosittu päiväretkikohde Krakovasta, koska matkaa niille on vain puolitoista tuntia. Siksi mekin olimme retken ostaneet, kun Krakovassa kerrankin olimme.

Tällä retkellä ainoastaan bussikyyti maksoi. Sisäänpääsy itse leireille on ilmainen, ja niin kuuluukin olla. Myös kalliimman, opastetun retken olisi voinut ottaa, mutta me emme halunneet opastusta.

Mitä lähemmäs saavuimme, sitä hiljaisemmiksi ihmiset muuttuivat, ja jossain vaiheessa huomasin myös musiikin loppuneen. Yhtäkkiä Birkenaun valokuvista tuttu portti jo häämötti edessä.

Kun Auschwitz toimi enemmänkin työleirinä, oli Birkenau tuhoamisleiri, jonne satojentuhansien ihmisten matka päättyi. Tarkkaa tietoa luvuista ei ole koskaan saatu, mutta Birkenaussa kävellessä tajuaa, minkä laajuisesta alueesta on ollut kyse. Alkeellisten puuparakkien (joista valtaosasta on enää jäljellä savupiippu) jonot jatkuivat ihan häiritsevän pitkälle. Birkenaussa on ollut yli 300 rakennusta.

Sää oli marraskuun 24. päivänä 2018 tunnelman mukaisesti juuri niin paskainen kuin olla saattoi. Oli sumeaa ja hämärää koko päivän, tuuli kylmästi ja vettä tihutti välillä. Palelin koko ajan, eikä lämmittelemään päässyt oikein mihinkään. Mulla sentään oli lämmin takki ja olin juuri syönyt tukevan hostelliaamiaisen, ja tämän tiedostaminen sai tuntemaan vieläkin surkeampaa oloa nälässä pidettyjen vankien elämän loppumetreistä.

Jo Birkenaun jälkeen mietin, etten haluaisi enää jatkaa Auschwitziin. Mutta kai sinne oli mentävä kun sinne asti oli tultu.

Auschwitz koostuu pääasiassa punaisista tiilitaloista. Näihin taloihin on koottu näyttelyitä keskitysleirin kauheuksista. Eli vaikka Auschwitz ei ollut alueena yhtä ahdistava kuin Birkenau, siellä tunnelma kävi vieläkin painostavammaksi. Kaikki lätkäistiin suoraan päin kasvoja kuin litimärkä homeinen rätti.

Nämä ihmiset olivat oikeasti olleet olemassa. Näin seinillä vankikuvia uhreista, kuin kovistakin rikollisista, jotka tuijottivat silmiin. Mietin, mitähän he näissä kuvissa ajattelivat. Kuvien alta luin, keitä he olivat olleet, mistä tulleet ja mitä työtä tehneet. Näin lukkoseppiä, opettajia, maanviljelijöitä, lääkäreitä. 

Näin uhrien tavaroista kasattuja valtavia vuoria: kenkävuoria, harjavuoren, matkalaukkuvuoren, hiusvuoren ja pyöreämallisten silmälasien sekaisen kasan. 

Luin ihmisille tehdyistä ************ *****, **********, ************ ja muista käsittämättömistä julmuuksista, joita en edes mainitse. Ihan täyttä paskaa.

Lopulta sain tarpeekseni. En halunnut enää nähdä yhtäkään vuorta tai lukea yhtäkään uutta infotaulua. Kuljin huoneiden läpi katsomatta enää mihinkään, kunnes en enää halunnut mennä taloihinkaan ja jäin seisomaan keskelle Auschwitzia johonkin Block 13:n eteen, jossa ilta oli jo alkanut hämärtyä ja ihmiset kaikonneet. Ja meidän bussin lähtöön oli vielä tunti aikaa. Oli muuten harvinaisen pitkä tunti.

Paluumatkalla pimeässä minibussissa istui hyvin hiljaista ja mietteliästä porukkaa. Mullakin oli mielessä pirusti kysymyksiä ja suurin niistä oli tämä: M I K S I ? Mikä ajaa ihmisiä moiseen? Kuka kertoisi minulle, miten ihminen voi olla noin sanoinkuvaamattoman hirveä? (Eikä edes vain yksi ihminen vaan suuri joukko ihmisiä yhteisellä oikeaksi uskomallaan asialla.)

Sanoin alussa, etten mene enää ikinä Auschwitziin. En menekään, mutta sillä en todellakaan tarkoita, että katuisin Auschwitzissa käymistä. Päinvastoin olen tyytyväinen, että kävin, ja mun puolesta muutkin voisivat. Nämä asiat ovat oikeasti tapahtuneet. Niitä ei voi unohtaa tai lakaista maton alle, vaan niiden nimenomaan kuuluu tulla kerrotuiksi ja kuunnelluiksi. Juuri eilen oli Ylellä uutinen, jossa sanottiin, että CNN:n kyselyn mukaan eurooppalaisten tietämys holokaustista on hiipumassa. Kolmannes vastaajista sanoi, että he tietävät vähän tai eivät mitään tästä joukkomurhasta. No sepä hyvä. Jos historiaa ei tunneta, ei siitä sitten mitään voi vastaisuuden varalle oppiakaan.

Toisaalta olen tyytyväinen, että kävin jo. Tykkäsin Krakovasta tosi paljon, varsinkin sen halvoista ravintoloista ja juutalaiskorttelin baareista. Että ensi kerralla menen hyvillä mielin nauttimaan ihan vain Krakovasta itsessään.