Miksi pitää jännittää niin paljon?

Mun mielestä jännittämisen tunne on kamala. Varsinainen piru olkapäässä roikkumassa. Se on kamala siitäkin huolimatta, että olen monesti kuullut sen olevan myös positiivinen asia: kuulemma se karaisee ja virittää toimimaan haastavassa tilanteessa.

En ole kuitenkaan koskaan löytänyt tätä yhteyttä positiivisuuden ja jännittämisen välillä.

Ehkä tulen huomaamaan sen vielä joskus, kun juoksen raivostunutta elefanttia karkuun savannilla ja tarvitsen stressihormoniryöppyä virittämään kaiken huomioni ja voimani selviytymiseen. Mutta vielä kertaakaan en ole hyötynyt sydämentykytyksestä, hikoilusta ja käsien tärinästä vaikkapa esitelmää pitäessä. Harvassa (nolla kpl) ovat ne esitelmät, jotka olisivat menneet paremmin yleisölle puhuessa kuin etukäteen yksin peilin edessä harjoitellessa.

Päinvastoin, jännittäminen on pilannut paljon. Hain vuonna 2012 luokanopettajaksi Turkuun. Ensimmäisessä vaiheessa kirjallisessa VAKAVA-kokeessa karsittiin valtava osa hakijoista. Jatkoon päässeille oli vielä vuorossa melko yksinkertainen matemaattis-luonnontieteellinen koe ja ryhmätehtävä. Repesin riemusta, kun sain postissa kotiin kutsun toiseen vaiheeseen. Luokanopettajaksi jo opiskeleva kaverini sanoi, että nyt kun pahin on selätetty, paikka on jo käytännössä minun.

Matemaattis-luonnontieteellinen osio meni hyvin. Mutta sitten tuli se ryhmätehtävä. Aloin jännittää varttia sitä ennen niin kovin, etten saanut henkeä. Mietin, että koska olen päässyt näin pitkälle, niin enää tämä pitää hoitaa - se on nyt tästä kiinni nainen. En muistanut ryhmätehtävän jälkeen siitä paljon mitään, paitsi sen, että olin toistellut koko ajan pääni sisällä itselleni, että lopeta jännittäminen ja älä nyt mokaa tätä. En ollut kuunnellut muita keskustelijoita ollenkaan enkä siten ollut myöskään pystynyt tarttumaan heidän juttuihinsa. Olin vain heittänyt väliin joitain irrallisia, sekavia kommentteja.

Ryhmätehtävästä piti saada vähintään 5/15 pistettä päästäkseen osiosta läpi. Sain juuri nämä 5 pistettä. Jäin luokanopettajan paikasta 1,5 pisteen päähän. Jos olisin saanut edes 6,5/15 pinnaa, mikä sekin olisi ollut kehnosti, olisin päässyt sisään. Nykyisin olen tyytyväinen, että näin ei käynyt, koska en olisi luokanopettajaksi jälkeenpäin halunnutkaan. Silti koko juttu tuntuu typerältä edelleen. Ei olisi tarvinnut kuin vetää normaali jokapäiväinen ruokapöytäkeskustelu, niin paikka olisi ollut heittämällä mun, mutta jännittämisen takia vajosin pohjamutiin ja niiden allekin.

Mä en jännitä aina. Kun suhtaudun asioihin ihan sama -asenteella, en hermoile ollenkaan. Mitä enemmän olen kiinnostunut asiasta ja koen tarvetta luoda itsestäni hyvän vaikutelman muille, sitä enemmän jännitän. Esimerkiksi uudessa työpaikassa jännitän aluksi todella paljon, mutta mitä enemmän saan kokemusta ja opin tuntemaan ihmisiä, sitä vähemmän koen tarvetta todistella mitään. Hauskaa tässä on se, että vaikutukset ovat yleensä täysin päinvastaiset. Maailmassa ei liene nähty yhtä EPÄRENTOA ihmistä kuin se Anna, joka tekee kaikkensa antaakseen itsestään RENNON vaikutelman.

Mutta aina en jännitä silloinkaan kun yritän tehdä vaikutusta. Jos olen juuri ennen esitelmää jutellut opettajan kanssa viikon lounaslistasta, olen todennäköisesti päässyt rentoutumaan enkä jännitä. Tai jos mun vuoro on heti alussa, en ehdi hermostumaan. Mutta jos joudun odottamaan pitkään, alan yliajatella asioita ja sitten se onkin menoa se. 

It’s hard to dance with a devil on your back, so shake him off. Kyllä, yritän. Mutta kun se ei vain lähde, ei vaikka kuinka sheikkaisin vittu. Mutta sitten taas, pitäisikö sen lähteä? Miksi edes vihaan jännittämistä niin paljon? Todennäköisesti siksi, että tunnen siitä häpeää. 

En pidä muiden ihmisten jännittämistä tavallaan huonona asiana, vaan enemmänkin se herättää sympatiaa. En myöskään kiinnitä muiden jännittämiseen lähellekään yhtä suurta huomiota kuin omaani, ja tuskin katsojana huomaankaan sitä yhtään niin vahvasti kuin jännittävä henkilö itse.

Jonain päivänä haluaisin siis oppia suhtautumaan myös omaan jännittämiseen positiivisemmin. Kulkekoon siellä olkapäällä sitten, kun ei poiskaan lähde.

Toisin sanoen en halua olla mukana tukemassa maailmassa vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan jännittäminen ei saisi näkyä ulospäin. EI, vaan jännittämistä nimenomaan ei kenenkään kuuluisi hävetä. Mikä ihana wonderland olisikaan sellainen maailma, jossa jännittämistä ei tarvitsisi tunkea väkipakolla pois piiloon. Kaikki saisivat jännittää ihan niin paljon kuin hartiat jaksaa kantaa.