Istuin yhtenä iltana bussissa ja harrastin mun lempiasiaa. Eli luin Vauva.fi:n keskusteluja. Kaikki aina hihittelee mun harrastukselle, mutta mä kyllä aidosti tykkään siitä. Keskustelujen lukeminen herättää kivasti ajatuksia ja tuo erilaisia näkökulmia asioihin. Opin niiden kautta myös itsestäni ihmisenä, kun huomaan mihin näkökulmiin samaistun ja mihin taas en ollenkaan.
Myös tuon kyseisen bussimatkan aikana törmäsin yhteen keskusteluun, joka sai mut erityisen mietteliääksi.
Kyseisen keskustelun aloittaja kertoi uuden työkaverinsa kysyneen, onko hänellä perhettä. Kutsun aloittajaa nyt vaikka Eulaliaksi, ettei tarvitse koko ajan sanoa "aloittaja". Eulalia, joka oli vähän alle kolmekymppinen, kertoi vastanneensa, että kyllä on: hänellä on kuusi sisarusta ja vanhemmatkin asuvat lähellä. Tähän työkaveri oli korjannut, että hän siis tarkoitti, onko Eulalialla omaa perhettä. Tämän jälkeen uusi työkaveri oli alkanut kertoa omista lapsistaan. Työkaveri ei ollut tarkentanut, mitä hän tarkoitti "omalla perheellä", mutta lienee selvää, että hän viittasi mahdollisiin lapsiin ja puolisoon. Eulalia kysyi viestissään, pitivätkö palstalaiset työkaverin kysymystä outona.
Mä en loukkaannu asioista yleensä helposti, mutta Eulalian työkaverin kommenttia pidin kyllä outona ja epäkohteliaana. Siitä tuli tunne, että perheeksi saisi kutsua vain sellaista instituutiota, johon kuuluu lapsia. Niin että Eulalian perhe, johon kuuluu vanhempien lisäksi kuusi sisarusta, ei ikään kuin olisi oikea perhe.
Työkaverin kommentti oli turha siksikin, että Eulalia oli juuri vastannut hänelle perhekysymykseen. Siinä ei ollut omia lapsia mainittu.
Olisin itse vastannut perhekysymykseen hyvin samalla tavalla. Olisin sanonut, että asun yksin mutta perheeseeni kuuluu vanhemmat ja veli ja aion ottaa kissan. Olisin ilman muuta maininnut heidät! Perheellä on ollut aina hyvin keskeinen osa mun maailmassa. Kysyin juuri eilen Whatsapissa apua vanhemmilta, kun pudotin vahingossa tekokasvin keittiönkaapin päältä liesituulettimen taakse. Khöh...
En ylipäänsäkään pidä suomalaisessa kulttuurissa siitä, että läheiset välit vanhempien kanssa ja avun pyytäminen vanhemmilta koetaan epäitsenäisyyden merkiksi. Jos mies sanoisi mulle olevansa läheinen äitinsä kanssa, en ajattelisi ensimmäisenä hänen olevan nössö mammanpoika, vaan pitäisin sitä vain mukavana asiana.
Kaikista eniten mua kuitenkin häiritsi Eulalian työkaverin sanoissa se, että niistä välittyi fiilis, että elämän pitäisi mennä tietyn kaavan mukaan. Puoliso, lapset ja labradorinnoutaja, tai muuten ihmisessä on jotain vialla. Keskeneräisiä feikkiperheellisiä muussa tapauksessa vain ovat, omaa paikkaansa maailmasta vielä etsimässä.
