Tyhmä nainen, joka ei osannut elää hetkessä

Olipa kerran vitun tyhmä nainen, joka ei osannut elää hetkessä. Vain ulkomaanmatkoilla, bileissä ja syödessään nainen osasi nauttia elämästään tässä ja nyt. Kaikkina muina aikoina hän muisteli menneisyyttään, katseli vanhoja valokuvia ja kuunteli muistoja herättäviä biisejä. Tai sitten hän odotti tulevaa tai stressasi siitä.

Nainen oli aivottoman kova stressaamaan asioista. Hän stressasi kaikkea ja kaikesta. Hän stressasi etukäteen ja jälkikäteen. Nainen stressasi niin, että hän kiskoi kymmeniä hiuskarvoja päästään joka päivä, itki ja oli tukehtua nauruun sekä kärsi nukahtamisvaikeuksista, pissatulehduksista ja päänsäryistä.

Nainen aloitti syyskuussa opettajan pedagogiset opinnot yliopistolla. Hän koki varsin raskaaksi opintojen ja asiakaspalvelutyön yhdistämisen, ja niinpä nainen alkoi heti syyskuussa odottaa joulukuuta kuin kuuta nousevaista. Kaiken aikaa, päivästä toiseen tyhmä nainen odotti joulukuuta, koska joulukuussa oli vihdoin vuorossa parin viikon tauko koulusta ja rentoutuminen. Ah ja oi, mikä ihanainen joulukuu!

Mutta kun tuo kauan odotettu joulukuu vihdoin saapui, tyhmä nainen huomasi yhä olevansa stressaantunut - oikeastaan jopa vitusti enemmän kuin joulukuuta ennen. Tyhmä nainen nimittäin oli havahtunut siihen tosiasiaan, että seuraava kuukausi, tammikuu nimittäin, olisi oleva maailman työntäyteisin, stressaavin ja tappavin.

Tammikuu ponkaistaisiin käyntiin työpaikan inventaariolla ja vähintään kymmenen tunnin työpäivillä. Nainen vihasi inventoimista. Vaikka hän muuten pitikin työstään, inventaariota hän ei millään meinannut sietää. (Teippirullien laskemista: "387, 388, 389, 390, 391..." Ja pakettikortit: "445, 446, 447, 450, 451... Eikun hetkinen, nyt taisi mennä väärin! Öööää... Missä kohtaa mä olinkaan? Öö, tota noinniin. VITTU VITTU SAAATANA!!!!!") Ja inventaarion jälkeen seuraavat kaksi ja puoli viikkoa tyhmän naisen tulisi pitää kaikki lukion äidinkielen 4. kurssin oppitunnit.

Tyhmä nainen aloitti suunnittelut jo joulukuussa. Hän ryhtyi etsimään lukion 4. kurssin oppikirjoja joka paikasta ja miettimään tuntiensa aiheita. Vaikka tyhmä nainen tiesi hyvin, että parhaat asiat ovat usein vähiten suunniteltuja, hän ei pystynyt lopettamaan tammikuun miettimistä. Ei niin perkele millään! Joulukuu ja edessä siintävä ihana kahden viikon tauko ei enää tuntunutkaan ihanalta eikä oikeastaan yhtään miltään. Joulukuussa tyhmä nainen alkoi odottaa helmikuuta.

Veturitallin Wanhassa valokuvaamossa

Eräänä päivänä pari-kolme viikkoa sitten pakenin nykypäivän todellisuutta äitimuorini työpaikalle Veturitalliin, jonne oli rakennettu ihana wanhojen aikojen valokuvaamo. Olin paikalla vain tunnin, mutta tuo tunti oli koko viikon mielenkiintoisin, erityisin ja hauskin. Jos mä saisin valita itselleni yhden yliluonnollisen kyvyn, mä en valitsisi näkymättömyyttä tai lentämistä, vaan mä valitsisin AIVAN EHDOTTOMASTI kyvyn aikamatkailuun. Mun mielestä olisi aivan sanoinkuvaamattoman upeaa päästä edes hetkeksi katsomaan, miltä maailma on aikoinaan näyttänyt, miten ihmiset ovat nykypäivän ihmisistä eronneet ja mitä esimerkiksi juuri tässä kohdassa, jossa mä nyt istun ja näpyttelen tietokonetta, on ollut vaikkapa 250 vuotta sitten.

Veturitallin Wanha valokuvaamo on auki tammikuun 18. päivään asti. Valokuvaamossa kaikki museossa vierailevat voivat pukeutua vanhoihin vaatteisiin ja muuhun rekvisiittaan ja ottaa valokuvia taustamaalauksen edessä. Studiossa ei ole valokuvaajaa, joten oma kaveri mukaan! (OKM!) Studiossa on erikokoisia, niin naisille, miehille kuin lapsillekin tarkoitettuja vaatteita ja muuta rekvisiittaa, esimerkiksi hanskoja, hattuja ja huiveja ja päivänvarjo.

Mä olin sikäli muita paremmassa asemassa, että äitini työskentelee Veturitallissa ja jäimme hänen kanssaan kuvailemaan taidemuseon mentyä kiinni. Studiossa ei ole pukukoppia, joten vaatteiden vaihtaminen olisi ollut hankalaa, jos muut museoilijat olisivat kytänneet vieressä. Tosin monet vaatteet, ainakin takit ja hameet, sai heitettyä omien vaatteiden päälle.

Mä pukeuduin lopulta kolmeksi eri ihmiseksi. Annoin heille nimiksi Wilhelmiina, Agda ja Kosti. Tässä tulevat tarinat näistä kolmesta historiallisesta henkilöstä.




1. WILHELMIINA MÄKELÄ O.S. HOLMA

Kuvan nainen Wilhelmiina Mäkelä o.s. Holma oli perniöläisen kelloseppä Armas Mäkelän puoliso. Wilhelmiina ei ollut kovin älykäs eikä hän osannut lukea. Hän osasi yksinkertaisia yhteenlaskuja, mutta vähennyslaskuja hän ei osannut lainkaan. Hän oli kuitenkin taitava lasimaalaaja. Hänen lasimaalauksensa koristivat lähes jokaisen perniöläisen ikkunoita 1900-luvun alussa.

2. KREIVITÄR AGDA VON SADELHEIM

Kreivitär Agda von Sadelheim asui Sipoossa von Sadelheimin kartanossa. Hän peri kartanon sekä aviomiehensä 11 hevosta, kun kreivi kuoli höyrylaivaonnettomuudessa vuonna 1909. Kreivitär von Sadelheim ei ollut kovin kaunis, mutta, liekö mittavan omaisuutensa ansiota, hänellä oli vientiä miesrintamalla. Leskeksi jäätyään kreivitär avioitui heti samana vuonna helsinkiläisen laivanrakentajan kanssa, mutta jo vuoden kuluttua hän oli ehtinyt olla naimisissa neljän eri miehen kanssa. Kuollessaan 68-vuotiaana Agda von Sadelheimilla oli 29 lasta 17 miehen kanssa ja 72 lastenlasta.

3. MATRUUSI KOSTI EERIKKI MELANDER

Kuvan mies Kosti Eerikki Melander rakasti laivoja pienestä pitäen, mutta hän rakasti myös huumeita ja viinaa. Hän ehti toimia matruusina vain kaksi kuukautta, kun hänet erotettiin liiallisen viinankäytön vuoksi. Saatuaan lähtöpassit laivastosta matruusi Melander asettui kotikonnuilleen Sysmään ja avioitui messityttö Miinan kanssa.

Siinä olivat kaikki kolme historiallista henkilöä. Matruusin puku oli tarkoitettu lapsille, joten meillä kesti äidin kanssa yhteensä varmaan 15 minuuttia, että saatiin se mun päälle ja varsinkin pois. Paita oli todella kireä eikä joustanut yhtään, joten äiti sai ihan naama punaisena kiskoa sitä mun päältä pois. Onneksi museo oli kiinni.

Väriestejuoksu juostiin Turun Impivaarassa

Leoko-Eleikon Sanomat, 11.9.2014

 Väriestejuoksu juostiin Turun Impivaarassa

FunRunin järjestämä Väriestejuoksu juostiin Turun Impivaarassa lauantaina 30. elokuuta. Paikalle oli saapunut jopa kolmetuhatpäinen joukko uudenlaisesta liikuntatapahtumasta kiinnostuneita osanottajia. Väriestejuoksu on kaikille avoin juoksutapahtuma, jossa osanottajat oman valintansa mukaan joko kävelevät, tanssivat tai juoksevat noin viiden kilometrin pituisen radan, jonka varrella osallistujat kohtaavat erilaisia esteitä, esimerkiksi kiipeilyverkkoja ja liukumäkiä, ja saavat päällensä värijauhetta. Valkoisissa paidoissa matkaan lähtevät juoksijat saapuvat maaliin värijauheen peitossa. Väriestejuoksu on järjestetty tämän vuoden aikana myös Vaasassa, Raumalla, Oulussa ja Lahdessa.
 

Turussa Väriestejuoksuun osallistui sankka joukko eri-ikäisiä ja -näköisiä juoksijoita, mutta valtaosa osanottajista oli 20–30-vuotiaita naisia. Suurin osa väriestejuoksijoista oli sonnustautunut aurinko- tai suojalaseihin ja lipun hintaan sisältyvään T-paitaan, mutta tapahtumapaikalla näki myös naamiaisasuissa kulkevia ihmisiä ja täysin alastomia miehiä.
 

Työnsä kautta tutustuneet ystävykset Anna ja Ira olivat saapuneet Väriestejuoksuun Annan autolla. Anna oli ottanut mukaansa jätesäkkejä, joiden avulla hän yritti estää autoa tahriintumasta tapahtuman jälkeen. Salolais-turkulainen Anna ja Somerolta kotoisin oleva ja sittemmin hankolaistunut Ira ottivat ensimmäistä kertaa osaa Väriestejuoksuun. Ystävykset olivat saapuneet tapahtumaan avoimin mielin.
 

– Olin lukenut tapahtumasta vain vähän etukäteen ja tiesin lähinnä sen, että täällä juostaan ja saadaan väriainetta naamaan, Anna kertoi. – Ira kysyi tammikuussa, lähdenkö hänen kanssaan Väriestejuoksuun. Hän sanoi, että saamme kaupan päälle aurinkolasit, jos ilmoittaudumme tammikuun aikana. Vastasin, että en tiedä tapahtumasta mitään ja että tietysti lähden. Ira ilmoitti meidät mukaan samantien.
 

Anna ja Ira olivat päällisin puolin tyytyväisiä juoksutapahtuman järjestelyihin. Anna totesi arvostavansa suuresti sitä, että Väriestejuoksu ei ole kilpailu vaan rento tapahtuma, joka innostaa myös liikuntakammoisia liikkumaan. Anna ilahtui myös huomattuaan, että Suomessa voidaan järjestää loistavalla menestyksellä sellaisiakin festareita, joissa ei käytetä alkoholia, joskin tapahtuman suurella suosiolla oli hänen mielestään myös negatiivinen puoli.
 

– Juoksuradalla puolet ajasta meni jonottamiseen, koska jotkut esteet olivat niin hitaita ylittää. Jo ennen starttia jono oli satojen metrien pituinen.
 

Myös väriaineen koostumus aiheutti Annassa pientä ihmetystä ja tuskailua.
 

– Luulin väriaineen olevan nestemäistä, mutta tämä onkin jauhemaista. Vedin järkyttävän kokoisen annoksen sinistä värijauhetta suoraan nenääni, kun saavuin esteelle hengästyneenä. Nyt nenästäni valuu mustaa räkää ihan taukoamatta, Anna ulisi.
 

Väriestejuoksun hinta määrittyy sen mukaan, kuinka aikaisessa vaiheessa tapahtumaan ilmoittautuu. Anna ja Ira maksoivat tapahtumasta 35 euroa. Hintaan sisältyivät juoksun lisäksi aurinkolasit, T-paita, alkujumpat ja värijauhepussi sekä sponsorikassi, joka piti sisällään muun muassa pienen sipsipussin, myslipatukan ja smoothien.
 

FunRun on järjestö, joka omien sanojensa mukaan järjestää ”erittäin erikoisia juoksutapahtumia”, jotka ovat avoimia kaikille. Väriestejuoksun lisäksi FunRun on järjestänyt talvitapahtuma SnowRunFestin ja mutajuoksuja. Lokakuussa saa Raumalla ensi-iltansa sisätiloissa juostava ManicRun-juoksufestari, jossa esteradat ja rave-valaistus sekä menevä diskomusiikki kohtaavat toisensa. Tammikuussa ManicRun järjestetään myös Turun Kupittaalla. Ilmoittautuminen tapahtumaan on käynnissä FunRunin nettisivuilla. FunRunin tapahtumiin saa kuka tahansa ilmoittautua myös talkootöihin.

KUVIA (Oikeudet Leoko-Eleikon Sanomilla) :

 

 

Vapaa-aika on ihanaa ja perseestä

Mä aloitin opettajan pedagogiset opinnot yliopistossa tämän viikon maanantaina. Oon jo nyt uuvuksissa. Pääsin eilen koulusta iltakahdeksan jälkeen. Äsken kirjoitin helvetin unisena esseen opettajan erilaisista rooleista. Puolentoista viikon päästä alkaa ensimmäinen harjoittelu. Uutta informaatiota satelee ikkunoista ja ovista, koskien muun muassa SmartBoardin käyttöä ja kaikkea muuta ennenkuulumatonta. Mutta nyt vihdoin, torstaina varttia yli kaksi, mulla on omaa aikaa. Ajattelin katsoa kohta yhden jakson Breaking Badia. Ihanaa kun voi vaan olla ja tehdä mitä haluaa. Tai olla tekemättä mitään!

Asiat ei ole todellakaan aina olleet näin. Kesällä 2010 mä en ollut missään töissä ja vietin kesälomaa huhtikuun lopusta syyskuun alkuun. Mun kesäloma kesti muistaakseni 16 tai 17 viikkoa. SE OLI AIVAN PERSEESTÄ, olin tulla hulluksi! Mulla oli monia kesäsuunnitelmia, mutta ehdin toteuttaa ne kaikki jo yhden kuukauden aikana. Viimeiset 12 viikkoa hengasin kotona, lenkkeilin, olin Facebookissa ja pelasin Crash Bandicootia. Yritin keksiä tekemistä väkisin, mutta ilman töitä ei ollut rahaa tehdä mitään. Viikonloppuisin oli kivoja bileitä, mutta arkisin mulla ei ollu mitään tekemistä. Kaikki kaverit oli töissä tai jossain vaan. Pyysin kavereita pelaamaan mölkkyä ja krokettia ja odotin peli-iltaa monta päivää. Kun kaverit joskus ilmoittivatkin, etteivät pääsekään tulemaan, mun koko maailma romahti. Läsähdin sänkyyn makaamaan ja itkin.

 Kesällä 2010 varmaan 15 ihmistä sanoi olevansa kateellisia mulle, koska sain vain olla ja tehdä mitä halusin. Mutta kun Facebookiin ilmestyi ”Mulla on tänään vapaapäivä, ihanaa!!!” -tyyppisiä tilapäivityksiä, mä puolestani mietin päässäni, että mitähän helvetin hienoa yhdessä vapaapäivässä on, mulla kun on tässä sadas menossa putkeen.

 Kaikki on vaan niin suhteellista! Lapsena ennen kesäloman viimeistä viikkoa tuntui aina siltä, että loma on ohi, vaikka lomaa oli jäljellä vielä yksi kokonainen viikko. Ja taasen ennen hiihtolomaviikkoa oli sellainen fiilis, että MAHTAVAA, nyt on NIIN pitkä loma edessä että voi tehdä mitä vaan.

Mä siis pääsin kesällä 2010 lamaantumaan liian pitkien vapaiden johdosta. Kun en tehnyt enää mitään, en jaksanut enää keksiäkään mitään tekemistä. En tiedä, kävisikö muille ihmisille näin. Mä en voisi IKINÄ elää elämääni ilman töitä ja rutiineja, koska mun perse kasvaisi täyteen homesieniä ja aivot räjähtäisi ilmaan ja mä puutuisin kuoliaaksi, mutta joku muu varmasti voisi. Mä kannatan keskitietä. Liian kiire ei saa todellakaan olla, siihen kuolee. Mutta kiireettömyyteen kuolee myös.

 

Mulla on ollu yliopistossa aina tosi helppoa. Oon kuuden vuoden ajan istunu hiljaa luennoilla, lukenu tenttikirjoja kotona ja viettäny vapaapäiviä varmaan joka kolmas päivä. Oon vaan lorvinu enkä ole oikein osannut arvostaa vapaa-aikaa. Nyt mulla on koulua viitenä päivänä viikossa ja työt päälle. Pedagogisissa opinnoissa täytyy olla aina paikalla, osallistua, keskustella ja tehdä ryhmätöitä. Kiire siis on, mutta perkele, opinpahan arvostamaan vapaa-aikaa aivan eri tavalla! Tänään pääsin koulusta jo kahdeltatoista, ja kuten sanoin, mulla on ihana olo juuri tällä hetkellä, koska nyt voin vaan istua persiilläni ja viettää vapaa-aikaa! Kesällä 2010 olisin kaiketi vetäny itseäni turpaan näistä punaisella kirjoitetuista sanoista.

 

Tästä ei vapaa-aika paljoa parane.

Välivuotta jäljellä neljä päivää :,(

Mä päätin talvella 2013, että haluan pitää välivuoden yliopistosta. Mulla oli opintoja jäljellä vielä kaksi vuotta, mutta opintotukikuukausia oli jäljellä enää yhdeksi vuodeksi, joten halusin viettää vuoden, jolloin pysäyttäisin opintotukeni, saisin rahani töitä tekemällä ja suorittaisin itsenäisesti joitain kursseja. Halusin saada paljon rahaa ja pitää taukoa yliopistomaailmasta ja tehdä asioita, jotka tekisivät mut iloiseksi. Mulla ei ollut vielä keväällä 2013 hajuakaan, miten käytännössä viettäisin tulevan vuoden. Hain töitä Madridista, Turun postikeskuksesta ja kesäleireiltä, mutta kaikista eniten halusin töitä kotikaupungistani Salosta ja mieluiten asiakaspalveluhommia, koska niistä mulla ei ollut paljoa kokemusta. Ja kävipä peikkomainen flaksi (kuten Hugo-peikko toteaisi), nimittäin minä sain Salosta asiakaspalveluhommia ja vieläpä ihanasta kaupasta, jossa soitetaan ihanaa musiikkia! Vittu miten onnellinen olin! Toukokuun 27. päivä vuonna 2013 mä seisoin Salon Tiger-kaupassa työessu päällä ja avainnauha kaulassa ja opettelin käyttämään kassakonetta.

Mun välivuosi on hurahtanut mykistävän nopeasti alusta loppuun. Ensin oli kesä, ja hetken päästä mä jo huomasin seisovani kassan takana Ring-elokuvan Samara-tytöksi pukeutuneena halloween-viikonloppuna, kunnes Tiger jo täyttyikin joulutontuista, villasukista ja liukureista, heti perään pääsiäispupuista ja puutarhakäsineistä ja lopulta taas kesäleluista. Ja siinä samalla mä kehityin kassakoneen kanssa tunaroivasta tyttöparasta ihan kelpo myyjäksi, joka osaa vastata asiakkaiden kysymyksiin ja tietää, missä mikäkin tavara on. Mulla on ollut oma kämppä Turussa koko ajan, mutta mä oon silti hengannut paljon Salon lapsuudenkodissa ja katsellut kaiket yöt kaapeista löytyviä videoita ja valokuva-albumeita ja lukenut vanhoja ystäväkirjoja. Mä olen matkustanut Barcelonaan, Kuubaan ja Lontooseen, mulla on ollut paljon rahaa ja ihana olo. Oon antanut paljon aikaa itselleni ja iltaisin olen tehnyt kaikkea muuta kuin miettinyt koulujuttuja. Mulla on ollut tosi paljon energiaa myös opiskella vapaa-aikana maailman maista, historiasta ja kaikesta mielenkiintoisesta, mikä ei liity mun omaan alaan.

Mä myönnän, että välivuosien ihanuus liittyy mun mielestä varsinkin vastuuttomuuteen ja nuoruuden tunteeseen. Mä olen ollut tänä vuonna ehdottomasti hyödyksi ja käynyt töissä, mutta silti oon ollut vähän pysähdyksissä. Mun mielestä on ihanaa syödä äidin tekemiä ruokia vielä viimeisiä kertoja ja käydä lauantaisin baareissa. Mä en halua vielä tulla arkipäivisin neljältä ruokakaupan kautta kotiin enkä ahdistua, kun alaiset/oppilaat/potilaat törmäävät muhun lauantai-iltana kaupungilla tai näkevät mun idioottimaisia kuvia Facebookissa. Musta on ihanaa, kun työt ei seuraa kotiin ja iltaisin voin tehdä mitä haluan, esimerkiksi lukea kirjoja tai kirjoittaa tätä blogia.

Tää oli mun elämäni toinen välivuosi. Ensimmäisen vietin heti lukion jälkeen. Suomen valtio ja Turun yliopisto olisi varmasti äärimmäisen riemuissaan kuullessaan, että välivuodet on parasta mitä mulle on elämässäni ikinä tapahtunut. Mun kaveri Marikki lähti välivuodeksi Berliiniin. Mä taasen en tehnyt mitään läheskään yhtä siistiä, vaan tein hommia Nokialla ja Tigerissa, mutta mulle tärkeintä on aina ollut vain olla onnellinen, ja se todellakin riittää. Mä oon huomannu, että Facebookissa satelee aina eniten tykkäyksiä sellaisille statuspäivityksille, joissa kerrotaan suurista elämänmuutoksista, esimerkiksi muutosta ulkomaille. Mun mielestä kaikki superhypermuutokset on todellakin hienoja, ja sellaisia mä haluan vielä itsekin kokea, mutta paljon mieluummin mä eläisin silti tasapaksua elämää onnellisena kuin dynaamista elämää onnettomana.

Välivuosien aikana ihmiset kyselee mun tilanteesta paljon. Tuntuu kuin joku olisi vähän huolissaankin. Varsinkin ekan välivuoden aikana sain jatkuvasti vastailla kysymyksiin. ”Miksi olet Nokialla? Etkö hakenut kouluun ollenkaan? Etkai sä sinne Nokialle aio koko elämäksi jäädä? Milloin aloitat pääsykokeisiin lukemisen?” Nyt mulla alkaa jo seitsemäs vuosi yliopistossa, mutta kukaan ei ole vielä kysynyt, meinaanko mä jäädä yliopistoon koko elämäksi.

Mutta ei hätää, eteenpäin tässä kuljetaan ihanista välivuosista huolimatta. Mä aloitan maanantaina opettajan pedagogiset opinnot yliopistossa. Mulla on neljä päivää aikaa muuttua Pikku Myy -paitoja käyttävästä Tiger-tytöstä asiallisesti käyttäytyväksi ja pukeutuvaksi opettajaharjoittelijaksi. Hehhe hee! Lainatkaa joku mulle vaatteita.

LISTAUS: 15 piirrettä, joita arvostan, ihailen tai kadehdin ihmisissä

Tällä kertaa listaan piirteitä, joita arvostan, ihailen ja kadehdin ihmisissä, viisi piirrettä kutakin. Mä keksin tämän aiheen tänään kuntosalilla, joten pitää se sitten tehdä. Tykkään hitosti kirjoittaa tällaisia listausjutskia.

Todettakoon vielä se itsestäänselvyys, että minä itse en näitä piirteitä ihan paria lukuun ottamatta todellakaan omista, mutta tavoitteena on vielä joskus omistaa mahdollisimman monta, edes vanhana mummelina.

Let’s go, biaaatches.

Mä ARVOSTAN todella paljon ihmistä…

1. joka kertoo avoimesti itsestään ja elämästään mutta kysyy myös, mitä mulle kuuluu.

2. joka tekee asioita muiden hyväksi, esimerkiksi luovuttaa verta, osallistuu etsintäpartioon tai käy usein moikkaamassa vanhaa isoäitiään.

3. joka ei uhoile koko ajan vaan tekee asioita ilman löpinöitä. En tykkää yhtään siitä, kun joku pitää kovaa meteliä siitä, mitä kaikkea mahtavaa hän tekisikään heti jos vain voisi, mutta kun oikea tilaisuus tulee eteen, niin hän ei teekään mitään.

4. joka ei anna täydellistä kuvaa itsestään ja elämästään, vaan hän voi puhua myös tekemistään virheistä ja mokista.

5. joka myöntää olleensa väärässä eikä lähde puolustamaan itseään vielä siinäkin vaiheessa kun tietää itsekin olevansa väärässä. Hän myös myöntää tappionsa ja haluaa kehittää itseään sen sijaan että etsisi syitä tappioonsa jostain muualta tai joistain muista.

Mä IHAILEN todella paljon ihmistä…

6. joka auttaa aina toisia ihmisiä ja uskaltaa puuttua vääryyksiin, esimerkiksi kiusaamiseen. Hän HALUAA auttaa, koska hän on hyvä ja jalomielinen tyyppi, eikä tee sitä vain näyttääkseen muille olevansa hyvä ihminen.

7. jolla on jokin erityistaito tai harrastus, jota hän rakastaa ja johon hän on panostanut paljon, esimerkiksi jääkiekko, trumpetin soitto, surffaaminen, säveltäminen, valokuvaus, melkein mikä vaan.

8. joka uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, eikä hän välitä toisten mielipiteistä ja pitkistä katseista. Monet sanoo olevansa tällaisia, mutta mä ihailen niitä, jotka oikeasti on.

9. joka on viisas ja tietää paljon kaikesta.

10. joka on sosiaalisesti älykäs. Hän on elementissään sosiaalisissa tilanteissa, tulee toimeen kaikkien kanssa ja pystyy puhumaan kaikkien kanssa kaikesta, rakastaa sosiaalisia tilanteita ja osaa lukea ihmisiä ja tunnistaa valehtelijan helposti.

Mä KADEHDIN todella paljon ihmistä…

11. joka on aina tiennyt mitä haluaa elämältään (varsinkin, jos hän on aina tiennyt tulevan ammattinsa).

12. joka osaa puhua monia kieliä.

13. jolla on kesämökki.

14. jolla on niin huikea mielikuvitus, että hän pystyy luomaan kokonaisen uuden maailman, esim. Harry Potter -muija Rowling.

15. joka on kokenut paljon hienoja asioita, esimerkiksi matkustanut ympäri maailmaa. Mä en ole yhtään kateellinen ihmiselle, joka omistaa kalliin auton, mutta olen perkeleen kateellinen sille, joka on matkustellut Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Australissa, Uudessa-Seelannissa ja Afrikassa. (Tosin tavallaan oon kateellinen myös kalliin auton omistajalle, koska voisin myydä hänen autonsa ja lähteä matkalle sillä rahalla.)

Arvostan äitiä, koska hän tekee perhanan hyvää pizzaa.