Mä aloitin opettajan pedagogiset opinnot yliopistossa tämän
viikon maanantaina. Oon jo nyt uuvuksissa. Pääsin eilen koulusta iltakahdeksan
jälkeen. Äsken kirjoitin helvetin unisena esseen opettajan erilaisista rooleista.
Puolentoista viikon päästä alkaa ensimmäinen harjoittelu. Uutta informaatiota satelee
ikkunoista ja ovista, koskien muun muassa SmartBoardin käyttöä ja kaikkea muuta
ennenkuulumatonta. Mutta nyt vihdoin, torstaina varttia yli kaksi, mulla on omaa
aikaa. Ajattelin katsoa kohta yhden jakson Breaking Badia. Ihanaa kun voi vaan
olla ja tehdä mitä haluaa. Tai olla tekemättä mitään!
Asiat ei ole todellakaan aina olleet näin. Kesällä 2010 mä en
ollut missään töissä ja vietin kesälomaa huhtikuun lopusta syyskuun alkuun. Mun
kesäloma kesti muistaakseni 16 tai 17
viikkoa. SE OLI AIVAN PERSEESTÄ, olin tulla hulluksi! Mulla oli monia
kesäsuunnitelmia, mutta ehdin toteuttaa ne kaikki jo yhden kuukauden aikana.
Viimeiset 12 viikkoa hengasin kotona, lenkkeilin, olin Facebookissa ja pelasin
Crash Bandicootia. Yritin keksiä tekemistä väkisin, mutta ilman töitä ei ollut
rahaa tehdä mitään. Viikonloppuisin oli kivoja bileitä, mutta arkisin mulla ei
ollu mitään tekemistä. Kaikki kaverit
oli töissä tai jossain vaan. Pyysin kavereita pelaamaan mölkkyä ja krokettia ja
odotin peli-iltaa monta päivää. Kun kaverit joskus ilmoittivatkin, etteivät
pääsekään tulemaan, mun koko maailma romahti. Läsähdin sänkyyn
makaamaan ja itkin.
Kesällä 2010 varmaan 15 ihmistä sanoi olevansa kateellisia
mulle, koska sain vain olla ja tehdä mitä halusin. Mutta kun Facebookiin
ilmestyi ”Mulla on tänään vapaapäivä, ihanaa!!!” -tyyppisiä tilapäivityksiä, mä
puolestani mietin päässäni, että mitähän helvetin hienoa yhdessä vapaapäivässä
on, mulla kun on tässä sadas menossa putkeen.
Kaikki on vaan niin suhteellista! Lapsena ennen kesäloman
viimeistä viikkoa tuntui aina siltä, että loma on ohi, vaikka lomaa oli
jäljellä vielä yksi kokonainen viikko. Ja taasen ennen hiihtolomaviikkoa oli
sellainen fiilis, että MAHTAVAA, nyt on NIIN pitkä loma edessä että voi tehdä mitä vaan.
Mä siis pääsin kesällä 2010 lamaantumaan liian pitkien vapaiden johdosta. Kun en tehnyt enää mitään, en jaksanut enää keksiäkään mitään tekemistä. En tiedä, kävisikö muille ihmisille näin. Mä en voisi IKINÄ elää elämääni
ilman töitä ja rutiineja, koska mun perse kasvaisi täyteen homesieniä ja aivot
räjähtäisi ilmaan ja mä puutuisin kuoliaaksi, mutta joku muu varmasti voisi. Mä kannatan keskitietä. Liian kiire ei saa todellakaan olla, siihen kuolee. Mutta kiireettömyyteen kuolee myös.
Mulla on ollu yliopistossa aina tosi helppoa. Oon kuuden
vuoden ajan istunu hiljaa luennoilla, lukenu tenttikirjoja kotona ja viettäny
vapaapäiviä varmaan joka kolmas päivä. Oon vaan lorvinu enkä ole oikein osannut arvostaa vapaa-aikaa. Nyt mulla on koulua viitenä päivänä
viikossa ja työt päälle. Pedagogisissa opinnoissa täytyy olla aina paikalla, osallistua, keskustella ja tehdä ryhmätöitä. Kiire siis on, mutta
perkele, opinpahan arvostamaan vapaa-aikaa aivan eri tavalla! Tänään pääsin koulusta jo kahdeltatoista, ja kuten sanoin,
mulla on ihana olo juuri tällä hetkellä, koska nyt voin vaan istua persiilläni ja viettää
vapaa-aikaa! Kesällä 2010 olisin kaiketi vetäny itseäni turpaan näistä
punaisella kirjoitetuista sanoista.
 |
| Tästä ei vapaa-aika paljoa parane. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti