Joo. Mitäs muuta mun maaliskuuhun kuuluu kuin lampun häikäisyä? No ei sillä tavalla kummempaa. Mutta aina on jotain, mistä kirjoittaa.
Mut yllätettiin hulvattomasti yhtenä maaliskuun aamuna. Tämä hieno yllätys väänsi hymyn huulille pitkäksi aikaa. En siis saanut kahvia sänkyyn - ei mitään sellaista.
Mut yllätettiin hulvattomasti yhtenä maaliskuun aamuna. Tämä hieno yllätys väänsi hymyn huulille pitkäksi aikaa. En siis saanut kahvia sänkyyn - ei mitään sellaista.
Sen sijaan huomasin herätessäni, että olin saanut viestin vanhalta opiskelukaveriltani. Viestissään hän ilmoitti, ettei ole mun blogin ainut fani kotikaupungissaan. Hänen miehensä pitämällä seiskaluokkalaisten äikäntunnilla oli nimittäin pidetty vapaavalintaiset blogiesittelyt. Ja jumpe sentään, yksi ryhmä oli esitellyt minkäs muunkaan kuin minun upean Leoko-Eleiko-blogini! Aivan mahtavaa! *tähän se sydänsilmähymiö*
Viesti sai tosiaan hymyn naamalle ja hauskuutti päivää erittäin paljon. Samalla se sai myös ajattelemaan internetiä, sitä miten kummallinen se taas onkaan. Ihmettelin, miten seiskat olivat juuri mun blogiin täällä internetmeressä törmänneet. Jaan tätä blogia vain Facebookissa, joten ajattelemattomasti aina ajattelen, etteivät tätä lue muut kuin mun Facebook-kaverit.
Mulla on henkilökohtaista kokemusta internetin voimasta jo yli kymmenen vuoden takaa, ajoilta jolloin IRC-Galleria oli vielä netin khuulein juttu. Aprillipäivänä vuonna 2007 IRC-Galleria päätti säikäyttää käyttäjänsä väittämällä, että se on myyty Ruotsiin. Koko Galleria oli muuttunut ns. ruotsinkieliseksi, esimerkiksi profiili oli kääntynyt muotoon pråfil, päiväkirja puolestaan löytyi nyt nimellä dagbög.
Hetkeäkään miettimättä painuin huvittuneena dagbögiin kirjoittamaan sarkastista päiväkirjamerkintää. Kello oli ehkä 3 yöllä, olin väsynyt ja sokerihumalassa. Kirjoitin, etten voi käsittää, miksi Suomen suurin ylpeys on myyty Ruotsiin, ja etten pysty nukkumaan, koska olen itkenyt 90 minuuttia putkeen. Ja jotain muutakin märmätin, loppuun vielä totesin, että ainoa plussa on, että Galleriaan saattaa nyt liittyä hyvännäköisiä svedujätkiä, mutta enempää hyviä puolia en keksi. Sanoin myös olevani valmis ryhtymään toimenpiteisiin suomalaisen IRC-Gallerian pelastamiseksi joko yksin tai tukijoukkojen saattelemana.
Iltapäivään mennessä olin ehtinyt loksauttaa leukani auki monta kertaa. Kuvakaappaus tekstistäni oli levinnyt Riemurasiaan ja Naurunappulaan ja muuallekin. Olin saanut iltapäivään mennessä useita satoja "hahahaaaa vitun pauka pää XDDD" -tyylisiä kommentteja, ja niitä tuli koko ajan lisää. Sain niitä vielä useiden vuosien päästäkin. Itseäni ne lähinnä huvittivat enkä koskaan poistanut kirjoitusta.
Koko jutussa ei sinänsä ollut mitään järkeä, mutta ainakin se muistutti teini-Annaa siitä, että nettiin mikä joutuu se nettiin myös jää. Voisin siis oikeastaan yhtyä Temppari-Janneen, joka viime torstain jaksossa totesi jotakuinkin näin: "Hölmö kun on, niin ei sille voi mitään. Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi."
Päätin ostaa sarjakortin Töölön kisahallin kuntosalille. Lähdin viikko sitten reippain askelin taivaltamaan yksin kisahallille. Menin pääovista sisään ja näin opasteet A-hallille ja B-hallille. A-halli näytti olevan yleisöotteluita varten, mutta B-hallin alla luki "voimailualueet". Niinpä menin sinne. Ostin varmuuden vuoksi vain kertalipun, jos en kuntosalista pitäisikään.
Olin hyvin pettynyt kuntosaliin, joka ei edes ollut kuntosali. Samassa tilassa oli suuri halli ja sen ympärillä vain epämääräisiä kuntohuoneita, joissa oli vanhoja kuntolaitteita. Hallissa oli useita lapsiryhmiä harrastamassa telinevoimistelua ja pelaamassa jotain. Pallot sinkoilivat ympäriinsä, ja meteli oli kidutusta korville. Kiertelin sitten vain ympäri hallia välillä poiketen askeltamaan stepperillä tai nostamaan puntteja. Hengasin aika pitkäänkin, kun sinne nyt kerran olin tullut. Tiesin kuitenkin, etten enää tulisi takaisin, vaan valitsisin toisen kuntosalin.
No talvitakin päälle puettuani ja hallista poistuessani pysähdyin hallin ulkopuolella katsomaan, että mikäs ihme tämä toinen sivuovi tässä on. No arvatkaa vaan, lukiko tuossa ovessa "Töölön kisahallin kuntosali". Joo perus. Olin siis mennyt väärään saliin tajuamatta koskaan sen edes olleen väärä. Hienosti taas Anna! En enää sattuneesta syystä jaksanut mennä tuolle oikealle kuntosalille, mutta pari päivää myöhemmin kävin ostamassa kortin sinne ja tykkäsin. Jepajee!
Sitten vähän vakavampaa. Lainasin kämppikseltäni tällä viikolla kirjan, jonka nimi on Ihmisyyden rajalla. Sen on kirjoittanut itävaltalainen psykiatri Viktor E. Frankl, joka oli Toisen maailmansodan aikana kolme vuotta vankina keskitysleireillä. Kirja on psykologinen kuvaus ihmisen selviytymisestä äärimmäisissä olosuhteissa.
"SS:n suorittaman kapojen valinnan lisäksi vankien joukossa tapahtui koko ajan eräänlaista itsevalintaa. Yleisesti ottaen vain ne vangit saattoivat pysyä hengissä, jotka taivaltaessaan vuosia leiriltä toiselle olivat menettäneet kaiken arkailun olemassaolon taistelussa. He olivat valmiit käyttämään kaikkia keinoja, rehellisiä ja epärehellisiä, jopa raakaa voimaa, varkautta, ystävän pettämistä, pelastaakseen henkensä. Me jotka tulimme takaisin, kiitos monien onnellisten sattumien tai ihmeiden - miksi kukin niitä sitten nimittääkin - tiedämme: parhaat meistä eivät tulleet takaisin."
Ihminen on erittäin sopeutuvainen olento. Frankl kertoo, että vaikka he eivät voineet puhdistaa leirillä hampaitaan, heidän ikenensä olivat paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Vaikka he eivät peseytyneet päiviin, heidän käsissään olevat, maatyöstä saadut haavat ja ruhjeet eivät märkineet. Toisten kiduttamisen seuraaminen ei tuntunut lopulta miltään, kun mielen oli vallannut apatia, eräänlainen emotionaalinen kuolema. Miksi toiset sitten selvisivät paremmin kuin toiset? Kirjottajan mukaan ratkaisevaa oli, pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen.
Luin kirjan yhdessä päivässä. Se on vain runsaat sata sivua pitkä mutta sitäkin kiinnostavampi.
Loppuun huippukivoja uutisia!
Mä aloitan huhtikuussa hiton kiinnostavan työharjoittelun! (Hyvä siirtymä keskitysleiri-aiheesta työharjoitteluun...) Menen tiedonhallinnan harjoittelijaksi, eli harjoittelu vastaa täysin mun omaa alaa ja vieläpä sitä aluetta, josta oon eniten kiinnostunut. Mun opinnot on olleet aivan super-teoriapainotteisia, joten oon tosi innoissani kaikista käytännön asioista, joita tuun harjoittelussa oppimaan. Best thing ever :)
Hetkeäkään miettimättä painuin huvittuneena dagbögiin kirjoittamaan sarkastista päiväkirjamerkintää. Kello oli ehkä 3 yöllä, olin väsynyt ja sokerihumalassa. Kirjoitin, etten voi käsittää, miksi Suomen suurin ylpeys on myyty Ruotsiin, ja etten pysty nukkumaan, koska olen itkenyt 90 minuuttia putkeen. Ja jotain muutakin märmätin, loppuun vielä totesin, että ainoa plussa on, että Galleriaan saattaa nyt liittyä hyvännäköisiä svedujätkiä, mutta enempää hyviä puolia en keksi. Sanoin myös olevani valmis ryhtymään toimenpiteisiin suomalaisen IRC-Gallerian pelastamiseksi joko yksin tai tukijoukkojen saattelemana.
Iltapäivään mennessä olin ehtinyt loksauttaa leukani auki monta kertaa. Kuvakaappaus tekstistäni oli levinnyt Riemurasiaan ja Naurunappulaan ja muuallekin. Olin saanut iltapäivään mennessä useita satoja "hahahaaaa vitun pauka pää XDDD" -tyylisiä kommentteja, ja niitä tuli koko ajan lisää. Sain niitä vielä useiden vuosien päästäkin. Itseäni ne lähinnä huvittivat enkä koskaan poistanut kirjoitusta.
Koko jutussa ei sinänsä ollut mitään järkeä, mutta ainakin se muistutti teini-Annaa siitä, että nettiin mikä joutuu se nettiin myös jää. Voisin siis oikeastaan yhtyä Temppari-Janneen, joka viime torstain jaksossa totesi jotakuinkin näin: "Hölmö kun on, niin ei sille voi mitään. Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi."
Päätin ostaa sarjakortin Töölön kisahallin kuntosalille. Lähdin viikko sitten reippain askelin taivaltamaan yksin kisahallille. Menin pääovista sisään ja näin opasteet A-hallille ja B-hallille. A-halli näytti olevan yleisöotteluita varten, mutta B-hallin alla luki "voimailualueet". Niinpä menin sinne. Ostin varmuuden vuoksi vain kertalipun, jos en kuntosalista pitäisikään.
Olin hyvin pettynyt kuntosaliin, joka ei edes ollut kuntosali. Samassa tilassa oli suuri halli ja sen ympärillä vain epämääräisiä kuntohuoneita, joissa oli vanhoja kuntolaitteita. Hallissa oli useita lapsiryhmiä harrastamassa telinevoimistelua ja pelaamassa jotain. Pallot sinkoilivat ympäriinsä, ja meteli oli kidutusta korville. Kiertelin sitten vain ympäri hallia välillä poiketen askeltamaan stepperillä tai nostamaan puntteja. Hengasin aika pitkäänkin, kun sinne nyt kerran olin tullut. Tiesin kuitenkin, etten enää tulisi takaisin, vaan valitsisin toisen kuntosalin.
No talvitakin päälle puettuani ja hallista poistuessani pysähdyin hallin ulkopuolella katsomaan, että mikäs ihme tämä toinen sivuovi tässä on. No arvatkaa vaan, lukiko tuossa ovessa "Töölön kisahallin kuntosali". Joo perus. Olin siis mennyt väärään saliin tajuamatta koskaan sen edes olleen väärä. Hienosti taas Anna! En enää sattuneesta syystä jaksanut mennä tuolle oikealle kuntosalille, mutta pari päivää myöhemmin kävin ostamassa kortin sinne ja tykkäsin. Jepajee!
 |
| Hyvä Salon Vilpas! |
Sitten vähän vakavampaa. Lainasin kämppikseltäni tällä viikolla kirjan, jonka nimi on Ihmisyyden rajalla. Sen on kirjoittanut itävaltalainen psykiatri Viktor E. Frankl, joka oli Toisen maailmansodan aikana kolme vuotta vankina keskitysleireillä. Kirja on psykologinen kuvaus ihmisen selviytymisestä äärimmäisissä olosuhteissa.
"SS:n suorittaman kapojen valinnan lisäksi vankien joukossa tapahtui koko ajan eräänlaista itsevalintaa. Yleisesti ottaen vain ne vangit saattoivat pysyä hengissä, jotka taivaltaessaan vuosia leiriltä toiselle olivat menettäneet kaiken arkailun olemassaolon taistelussa. He olivat valmiit käyttämään kaikkia keinoja, rehellisiä ja epärehellisiä, jopa raakaa voimaa, varkautta, ystävän pettämistä, pelastaakseen henkensä. Me jotka tulimme takaisin, kiitos monien onnellisten sattumien tai ihmeiden - miksi kukin niitä sitten nimittääkin - tiedämme: parhaat meistä eivät tulleet takaisin."
Ihminen on erittäin sopeutuvainen olento. Frankl kertoo, että vaikka he eivät voineet puhdistaa leirillä hampaitaan, heidän ikenensä olivat paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Vaikka he eivät peseytyneet päiviin, heidän käsissään olevat, maatyöstä saadut haavat ja ruhjeet eivät märkineet. Toisten kiduttamisen seuraaminen ei tuntunut lopulta miltään, kun mielen oli vallannut apatia, eräänlainen emotionaalinen kuolema. Miksi toiset sitten selvisivät paremmin kuin toiset? Kirjottajan mukaan ratkaisevaa oli, pystyikö ihminen löytämään tarkoituksen elämälleen.
Luin kirjan yhdessä päivässä. Se on vain runsaat sata sivua pitkä mutta sitäkin kiinnostavampi.
Loppuun huippukivoja uutisia!
Mä aloitan huhtikuussa hiton kiinnostavan työharjoittelun! (Hyvä siirtymä keskitysleiri-aiheesta työharjoitteluun...) Menen tiedonhallinnan harjoittelijaksi, eli harjoittelu vastaa täysin mun omaa alaa ja vieläpä sitä aluetta, josta oon eniten kiinnostunut. Mun opinnot on olleet aivan super-teoriapainotteisia, joten oon tosi innoissani kaikista käytännön asioista, joita tuun harjoittelussa oppimaan. Best thing ever :)
