Tykkään mun yksiöstä ja varsinkin huonekaluista

Istuin Mallorcalla rantakahvilassa äidin kanssa yhtenä heinäkuun tiistaina. Olin juuri viestitellyt Juuson (= mun pikkuveli) kanssa, joka oli ollut puolestani asuntonäytössä. Viesteissään Juuso totesi, että haastavaa on. Näytössä oli ollut kolmisenkymmentä henkilöä: vanhoja naisia, nuoria tyttöjä, poikia isiensä kanssa. He olivat kuulemma oikein muodostaneet kiemurtelevan jonon asunnonvälittäjän luokse, ojentaneet vuorollaan hakemuksensa ja yrittäneet samalla lausua jotain mieleenpainuvaa.

Sanoin äidille harmissani, että 99 prosentin varmuudella en saa kämppää. Noin kaksi minuuttia tämän sanomisen jälkeen mun puhelimeen soitettiin +358-alkuisesta numerosta. Kun puhelun soittaja ilmoitti mulle sen asian, jonka ei olisi pitänyt tapahtua kuin 1 prosentin todennäköisyydellä, meinasi luuri lentää kädestäni Välimereen. En voinut oikeasti uskoa korviani! En ole koskaan elämässäni hakenut lääkikseen, mutta sillä hetkellä musta tuntui kuin olisin päässyt sinne.

Olin haaveillut yksiöön muuttamisesta alkukesästä lähtien. Olin aloittanut keväällä uuden työn virastotyöajassa ja aloin kaivata enemmän omaa rauhaa iltaisin. Olin tosin ajatellut sopivan yksiön löytymisen vievän tässä ylikansoittuneessa kaupungissa ainakin viisi kuukautta aikaa, joten kaikki kävi yllättävänkin nopeasti ja helposti. Oli aivan uskomaton tuuri. Tai sitten vain uskomaton pikkuveli.


Mun uusi yksiö sijaitsee 150 metrin päässä vanhasta kimppakämpästäni, ja se on paras yksiö ikinä. Siinä on parvi ja valkoiset tikapuut. Se on 90 vuotta vanha ja kulunut ja edullinen verrattuna saman alueen yksiöihin.

Muutin parhaaseen yksiööni 2. elokuuta. Muutto kesti pakkauksineen noin kaksi tuntia: heivaten tavaroita pikavauhdilla Volkswagen Golfiin, pöytiä kokonaisina jalkoineen ja vaatteetkin suoraan henkareissa, ja Golfilla huristellen 150 metriä viereiselle kadulle. Sängyn jouduimme kantamaan käsin, koska se ei mahtunut henkilöautoon. Sängyn raahaaminen keskellä kirkasta päivää pitkin Helsingin katuja tuntui kummalliselta, joten ensimmäiset 50 metriä hihittelin ääneen. Lopulta ei kyllä sitten naurattanutkaan enää yhtään, kun vain ärsytti ja haukkarit meinasivat räjähtää kivusta.

Tämän tekstin ideana oli paitsi hehkuttaa uutta yksiötä myös esitellä joitakin tavaroita. Olen nimittäin aika ylpeä monista mun huonekaluista, joista suurimman osan olen saanut käytettynä. Kävin viikko sitten yhtenä sadepäivänä Ikeassa, joka oli ihmisiä väärällään. Tulevat opiskelijat ostivat koteihinsa kippoja, koreja, lamppuja, astioita, sohvapöytiä, hyllyjä, klippania, lackia, norsborgia ja karlstadia. Monet ihmiset ympärilläni ovat viime vuosina selvästi vähentäneet halpisvaatekaupoissa käymistä, mutta Ikean kilometrijonoja katsellessa vaikutti vahvasti siltä, ettei sama ilmiö päde vielä siellä.

Tässäpä siis joitain mun huonekaluja, joista tykkään:

Tykkään mun lipastosta ja peilistä. Tai totta puhuen rakastan niitä. Ne ovat mun äidin isovanhempien ja todennäköisesti peräisin 1930-luvulta. Peiliin katsellessa tuntuu oudolta ajatella, että tässä tämä neljännen sukupolven nainen katsoo itseään silmiin samasta peilistä kuin mistä nämä edellisetkin ovat itseään aikoinaan katsoneet. Tykkään myös mun huonekasveista, jotka ovat molemmat Ikeasta. Vasemmanpuoleisen olen ostanut sieltä 14-vuotiaana, eli se on ollut mulla yli puolet elämästäni.

Tykkään mun värikkäistä astioista. Ostin lautaset Salon Anttilasta 11 vuotta sitten, kun muutin Turkuun. Kulhot ostin tänä vuonna Tigerista. 

Tykkään mun Artekin tuolista ja Mörkö-viltistä, vaikka Mörön katse vähän pelottaakin mua iltaisin. Tuoli on mun isän äidin vanha. Istuin jo lapsena usein samalla tuolilla isovanhempien luona. 

Tykkään mun televisiosta, jonka ostin muutamalla kympillä kaveriltani Harrilta. Katson iltaisin mun televisiosta helkkarin tylsiä ohjelmia, kuten sellaisia joissa valitaan morsiamelle parasta hääpukua. Tykkään televisiostani siitä huolimatta, että sieltä tulee usein huonoja ohjelmia. Tykkään myös tv-tasosta, joka on Lilli-mamman vanha. Ja koska olen dinosaurus, tykkään myös mun CD-levyistä.

Tykkään mun syntikasta. Pianosta tykkään kyllä enemmän, mutta se ei mahdu yksiöön. :/

Tykkään mun Komisario Palmu -taulusta. Sen on tehnyt salolainen taiteilija Suvi Toivoniemi, ja sain sen äidiltä valmistujaislahjaksi.

Tykkään myös Kaj Stenvallin ankkataulusta. Se oli Juuson huoneessa, kun Juuso oli pieni. Nykyisin se on mun eteisessä toivottamassa tervetulleeksi aina kun tulen kotiin.

Kun mulle oli soitettu Espanjaan, lähetin heti Juusolle viestin: ”JUUUUUUUSSOOOOOOOO!!!! Mä sain sen kämpän!!!!!! *kuusi sydänsilmähymiötä*” ja perään ääniviestin, jossa kailotin vielä vähän lisää. Juuso vastasi häkellyksissään, että hän ei ollut vielä edes ehtinyt näytöstä kotiin.

Olen kutsunut Juuson ja hänen tyttöystävän mun luokse illalliselle. Aion tarjota heille erikoisolutta ja pastaa pinaatti-cashewpähkinä-pestokastikkeella. Se on paljon multa, jolle ruuan laittaminen yhdellekin ihmiselle on jo saavutus, mutta silti vähintä mitä voin tehdä osoittaakseni kiitollisuutta siitä, että tämä paras asunto on nyt mun.  <3