Kävin puolitoista viikkoa sitten ekaa kertaa elämässäni Högsårassa. Olin kyllä kuullut Högsårasta ennenkin, mutta ennen tätä kesää en ollut suunnitellut sinne menemistä. Siellä vierailun jälkeen en ole voinut kuin kummastella, miksi ihmeessä en ollut.
Högsåraa suositteli mulle työkaverini, joka kertoi käyneensä siellä kesällä perheensä kanssa. Mun oli hänen mukaansa e-hdo-tt-om-ast-i mentävä Högsåraan, kun olen sieltä lähimailta Salosta kotoisinkin. Högsårassa kuului hänen mukaansa olevan ihana ravintola Farmors Cafe, ja koko saari oli muutenkin kuin oma maailmansa. Högsåran kylä on vanha luotsiasema, ja monet sen rakennuksista ovat luotsitaloja 1700-luvulta.
Kaksi minuuttia työkaverin sanojen jälkeen kysyin äidiltä whatsapissa, voimmeko mennä viikonloppuna Högsåraan.
Varhain lauantaiaamuna pakkasin sitten autoon bikinit, läpyttimet sekä äidin, joka on aina ihanan innokas lähtemään mukaan mun ehdotuksiin.
Ajoimme Salosta Kasnäsin saarelle runsaassa tunnissa ja jätimme auton lossirantaan. Högsåralle ei oikeastaan kannata autoa viedä, koska saareen voi hyvin tutustua kävellen. Saarella on vain hiekkateitä, joiden idyllisyyttä autosumput vain turmelisivat. Kävellessä ei myöskään tarvitse stressata, mahtuuko lossiin, joka liikennöi Kasnäsistä Högsåraan melko harvoin (tuona lauantaina 1-2 tunnin välein).
Noin 10-15 minuutin merimatkan jälkeen lossi kolahti Högsåraan, joka heti ensisilmäyksestä lähtien tosiaan tuntui omalta maailmaltaan. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt johonkin vuosien 1700 ja 1900 välille.
Äänimaailma koostui lähinnä heinäsirkkojen säksätyksestä sekä lehmien ja lampaiden laulelosta. Talot olivat idyllisiä kuin Astrid Lindgrenin satukirjassa, yhdellä pihalla oli soutuvenettä maalaava mies ja toisella ympäriinsä juoksevia koiranpentuja. Alkoi harmittaa, että olin jättänyt järjestelmäkameran kotiin.
Harhailimme idyllisiä teitä pitkin päätyen lopulta uimarannalle.
Ihmisiä ei biitsillä näkynyt melkein ollenkaan, mutta emme silti todellakaan olleet ainoita, jotka olivat lähteneet samana päivänä Högsåralle pulikoimaan. Koko rantavesi oli nimittäin täynnä meduusoja, oi perhana! Ystävämme Google tunnisti heidät korvameduusoiksi. Thaimaassa olisin pelännyt meduusoja ja juossut äkkiä vedestä helevettihin, mutta nyt vain lähinnä hurmioiduin pikkuisista suomimeduusoista.
Me oltiin varattu pöytä Farmors Cafesta kello 12. Porttien edessä seisoi jo tuolloin suuri lössi odottamassa ravintolan avautumista. Olin kuvitellut paikan pieneksi, mutta kyseessä olikin useammasta vanhasta rakennuksesta koostuva alue puutarhoineen ja kotieläimineen. Tykkäsin paikasta hiton paljon. Farmors Cafen menu vaihtelee päivittäin ja siinä hyödynnetään Högsåran omia raaka-aineita. Ravintolan sähkökin tulee saaren tuulivoimaloista.
Mulla on varsin ristiriitainen suhde mereen ja saaristoon. Tyynenä ja aurinkoisena kesäpäivänä saaristolaismeininki on suorastaan lumoavaa korvameduusoineen ja veneitä maalaavine miehineen. Mutta kärsin myös jonkin sortin thalassofobiasta. Kammoan helvetisti synkkiä meriä ja myrskyisiä majakkasaaria.
Pointtini on, että myös Högsåra olisi ollut marraskuun tummanharmaana ja tuulisena päivänä hyvin toisenlainen kuin se nyt oli, ehkä jopa ahdistava. Mutta elokuun aurinkoinen ja kuuma päivä teki Högsårasta mulle täydellisen. Tulee vieläkin tosi hymyileväinen ja lämmin olo Högsåraa muistellessa.
Kuten sanoin, en ollut käynyt Högsårassa ennen. Tämän kokemuksen jälkeen voin kuitenkin vannoa, että tulen viettämään siellä vähintään yhden rantapäivän ensi kesänä, ja sitäkin seuraavana.
Vannon kautta kiven ja kannon. Jos sanani syön, niin mörökölli (vai pitäiskö sanoa korvameduusa?) minut vieköön.
