Entinen lempibloggaajani kuoli

Entisen lempibloggaajan kuolema pysäytti ja sai ajattelemaan. Olen seurannut häntä IRC-Galleria-ajoista asti ja yleensä monta kertaa viikossa, toisin sanoen kymmenen vuoden ajan joka viikko. Ensialkuun hän vaikutti piittaamattomalta ihmiseltä ja vähän vittumaiseltakin, koska hän kirjoitti joskus tahallaan naiiveja ja provosoivia kommentteja. Hänestä puhuttiin paljon paskaa Vauva.fi:n keskusteluissa ja usein myös suoraan hänen bloginsa kommenttikentissä. Mutta mitä enemmän hänen juttujaan luin ja videoita katselin, sitä enemmän löysin hänestä uusia syvällisiäkin puolia ja aloin pitää hänestä. Tykkäsin hänen suorapuheisuudestaan ja ihanasta hassuudestaan ja rempseydestään sekä siitä, että hän latasi Youtubeen aina uusia tanssivideoita, vaikka oli juuri saanut edelliseen videoon "Nolasit itsesi täysin tällä videolla" -kommentteja. Ihailin hänen taitoaan kirjoittaa blogia, joka sai mut ja tuhannet muut koukuttumaan täysin ja lukemaan välillä koko yön putkeen hänen piristäviä juttujaan. Kun mulla meni paskasti, hänen bloginsa lukeminen oli mulle täydellinen terapiamuoto. Kirjoitin hänelle joskus kommentteja, joissa kiittelin häntä bloginsa olemassaolosta. 

Viimeisten parin vuoden aikana blogi muuttui vain varjoksi entisestään, ja samalla mun kiinnostus blogia kohtaan vähän hiipui. Kirjoituksia ilmestyi paljon harvemmin, ja niistä suuri osa oli yhteistyöjuttuja. Niistä uupui se sama elämänmakuinen aitous, joka vanhoissa kirjoituksissa oli ollut. Vielä muutama vuosi sitten olin ollut kateellinen hänelle ja olisin tehnyt mitä vain voidakseni vaihtaa oman tylsän elämäni hänen elämäänsä, jossa ympäristönä oli ihana Helsinki miljoonine mahdollisuuksineen ja ihmisineen. Kadehdin helvetisti hänen vuosipalkkaansa, joka oli monta kertaa suurempi kuin mulla, vaikka hän ei ilmeisesti tehnyt paljoa muuta kuin bloggasi. Ällistelin hänen rohkeuttaan ottaa hetken mielijohteesta iso tatuointi tai ostaa yksin lentoliput toiselle puolelle maapalloa parin päivän päähän. Mutta pitkiin aikoihin en ole enää ollut kateellinen. Nyt viisaampana 27-vuotiaana voin todeta olevani aina vain tyytyväisempi tähän suhteellisen tasapainoiseen elämääni ja pääkoppaani.

Tuntuu oudolta tuntea pahaa oloa siitä, että henkilö, jota en ole koskaan edes tavannut, on kuollut. Hän ei edes ollut mikään idolijulkkis, vaan hän oli vain tavallinen tyttö, joka kertoi elämästään netissä. Mä en kuulunut hänen elämäänsä millään tavalla, mutta hän kuului mun elämään. Tiesin vaikka mitä hänen perheestään, kavereistaan, luonteenpiirteistään ja lukemistaan kirjoista. Tunsin hänet niin hyvin, että osasin odottaa hänen kuolemaansa viimeisen vuoden ajan. Kun se sitten tapahtui, ajattelin vain, että nyt se sitten tapahtui.

Mun entinen lempibloggaaja oli helvetin kiinnostava ja jännittävä persoona, ja hänestä olisi voinut olla vaikka mihin. Hänen videonsa ja juttunsa saivat mut usein nauramaan ja aina hymyilemään. Mulla oli erilaiset arvot kuin hänellä, mutta silti hänessä oli paljon sellaista, mistä ihmisissä pidän. Mulla olisi voinut olla hiton hauskaa, jos olisin joskus saanut tavata hänet. Tai sitten ei. En oikeastaan tiedä - enkä tule koskaan tietämäänkään. Hän pyysi joskus lukijoitaan mukaansa baariin ja piknikille, ja ajattelin, että menen ihan mielenkiinnosta mukaan sitten joskus. Koskaan ei pitäisi ajatella, että sitten joskus, koska sitten joskus se ei enää onnistu.