Toronto-elämää

Moi kaikille, varsinkin juuri sinulle! :) Täällä kirjoittelee melko unelias henkilö, mutta en malta mennä vielä nukkumaan. En saa tätä julkaistua vielä tänään lauantaina, koska mulla ei toimi langaton netti läppärissä ja saan yhdistettyä nettiin vain piuhan avulla, joka sijaitsee yläkerrassa, enkä jaksa mennä ylös enää tänään. Julkaisen sitten sunnuntaina. Mulla on näköjään muodostumassa perinteeksi kirjoitella blogia joka toisena viikonloppuna, vaikka en ole tehnyt tarkoituksella niin.

Täällä Torontossa menee ihan todella mukavasti, voi kuinka iloinen olenkaan että päätin hakea tänne ja juuri tänne. Täällä on helppo viihtyä, ruoka on hyvää ja kaikenlaista sorttia löytyy, ihmiset ovat ystävällisiä ja puhuvat ymmärrettävämpää englantia kuin vaikkapa irlantilaiset, kissat on söpöjä, täällä on ruutukaava mikä helpottaa suunnistamista ja laittaa vihaamaan eurooppalaisten kaupunkien kaavoja, televisiosta tulee SmackDownia ja muita ihania roskaohjelmia, aurinko paistaa melkein joka päivä ja melkein missään ei näy tyhjiä liiketiloja kuten Salossa. Tykkään myös hirveästi siitä, että täällä asiakaspalvelijoita ei ole korvattu automaateilla samoissa määrin kuin Suomessa vaan esimerkiksi metroasemilla on ihan oikeat ihmis-lipunmyyjät. Luulen, että aika moni viihtyisi täällä, äitikin tykkäsi kaupungista tosi paljon. Vaikeitakin hetkiä ja päiviä on totta kai ollut, ei ole parkumatta ja hiuksia repimättä selvitty tästäkään reissusta. Suomesta kaipaan eniten ihmisiä, pianoa, kotisaunaa, tukiverkostoa ja sitä tunnetta, kun ei tarvitse koko ajan katsoa tavaroidensa perään kaupungilla kulkiessaan. En oikein tiedä, miten yleisiä taskuvarkaudet ovat täällä, mutta täällä esimerkiksi passin tai lompakon hävittäminen olisi suurempi katastrofi kuin koti-Suomessa.

Pelottava hämähäkki siellä.

Oon aina etsinyt tällaista mattaluomiväripalettia ja tällä viikolla sellainen löytyi Forever 21:stä hintaan 11,90 dollaria.

Mä sain oman huoneen vähän yli viikko sitten kun yksi kämppis lähti, tosin olen tässä huoneessa vain väliaikaisesti. Asun nyt kellarissa, mutta nyt sunnuntaina toinenkin kämppis Pirita lähtee ja muutan hänen tilalleen ullakkohuoneeseen. Tuntuu tietysti vähän tylsältä, kun Pirita lähtee. Ullakkohuonetta kyllä odotan aika kovastikin, koska en tunne tätä kellaria omakseni. Valo on ollut mulle aina hemmetin tärkeä juttu, mutta täällä kellarissa on arvatenkin pimeää. Mun huoneessa on vain pieni ikkuna, josta näkyy vuokraemännän auton eturengas. Lisäksi täällä kellarissa on kylmempi kuin muualla talossa, mikä on huono juttu mulle, jolle 22 astettakin on niin kylmä huonelämpötila että ilman villapaitaa ja vilttiä ei selviä. En ole koskaan viihtynyt laivallakaan siellä autokannen alapuolella, ja täällä kellarissa mulla on ollut vähän samanlainen tunne, siis että olisin jotenkin eristyksissä ja kaiken elämän alapuolella. Eilen menin vielä katsomaan läppäriltäni Paha maa -elokuvan ja meinasin kuolla ahdistukseen. Tänne on tulossa uusi asukas jo ensi viikolla, joten toivotaan että hän viihtyy eikä kärsi samanlaisista turhanpäiväisistä pääongelmista kuin minä. Ai niin ja täytyy sanoa, että mulla on oikeastaan ollut täällä kellarissa kissojakin aika kova ikävä. Kissat hengaavat vain ylimmissä kerroksissa eivätkä pääse kellariin. Niiden kanssa on ollut kivaa hengata, vaikka ne ovatkin välillä täysiä mulkeroita kun aloittavat aamuseiskalta hirveän aamupalanmankumisrääkymisen.

Me oltiin keskiviikkona koko talon väen kanssa (landladyt plus Pirita, Adrian ja mä) laulamassa Piritan läksiäiskaraokea. Oltiin sellaisessa paikassa kuin (öö vittu en muistakaan nimeä, olin menossa nettiin tarkistamaan mutta se ei toimi :D) joka sijaitsi Yonge Streetillä ja jossa oli privaattihuoneita. Me varattiin huone kolmeksi tunniksi. Oli ihan hemmetin kivaa, humalluin musiikista ihan täysin ja lauloin paljon, vaikka aluksi ajattelin etten oikein halua laulaa, kun kaikki muut olivat niin saakelin hyviä laulajia. Lauloin ainakin Spice Gilrlsin Who do you think you are -biisin sekä Ricky Martinin ja jonkun muijan, jonka nimeä en niin ikään muista, biisin Private emotion. Ja kaikkea muutakin tuli siinä kolmen tunnin aikana lauleskeltua, esimerkiksi Justin Bieberiä, Britney Spearsia ja joku Kaunotar ja hirviö -leffan laulukin. Mun täytyy muuten tunnustaa, että tykkään ihan helkkaristi Justin Bieberin biiseistä, varsinkin Sorry-  ja What do you mean -biiseistä. Ne soi täällä aika usein pikaruokaloissa ja kaupoissa ja kuuntelen niitä itsekin joka päivä...

Mulla oli tossa myös operaatio 25-30 runebergin torttua. Rofessori kysyi, haluaisinko yrittää leipoa runebergin torttuja tunnille opiskelijoiden iloksi oppiaineen laskuun, ja vastasin myöntävästi. Tykkään leipomisesta, mutta en ole siinä ihan mikään luonnonlahjakkuus (tosin leipomusten syömisessä kyllä olen). Tarvitsen leipomiseen aina millintarkat ohjeet, koska jos teen yhdenkin asian väärin, koko homma menee yleensä ihan päin persiljaa. Jotenkin tuntuu, että ruuanlaitossa yksi moka ei välttämättä koidu maailmanlopuksi mutta leipomisessa se koituu aina. Tässä on kuva mun ensimmäisestä testiannoksesta. Jokainen, joka tietää miltä runebergin tortut yleensä näyttää, varmaan huomaa heti että menikö tämä erä päin persiljaa vai ei.

Ongelma ei ollut pelkästään siinä, että tortut olivat pissanvärisiä, kun kaiken lisäksi ne maistuivatkin niin yrjöttävän hirveiltä, että kaikki kuusi lensivät sekunnin murto-osissa biojäteasiaan, hyiperkelehelvetti oikeasti! Kaameita. Mikä meni pieleen? No ainakin se että reseptissä käskettiin laittamaan piparimurskaa ja mantelijauhetta, mutta mulla ei ollut pipareita joten laitoin mantelijauhetta niidenkin edestä... Lisäksi käytin vehnäjauhoja, jotka löysin kaapista, ja se pussi taisi olla jotenkin pilaantunut koska se haisi oudolta ja ne jauhot myös pöllähtelivät oudosti. Seuraavana päivänä kävin ostamassa uudet vehnäjauhot ja keksejä ja kokeilin uudestaan, tällä kertaa huomattavasti paremmalla menestyksellä. Torttuja tuli neljä ja söin ne kaikki itse, koska kukaan ei ollut kotona, haha.

Sain loppujen lopuksi tehtyä jopa sen 25 tortun eränkin ja kai ne sitten opiskelijoille ihan hyvin maistuivat. Tosin pilasin oman voipakettini sulattamalla voita liian kauan mikrossa ja jouduin lainaamaan vuokraemännän voita. Unohdin ottaa kuvan valmiista tortuista, koska lisäsin niihin kuorrutteet vasta yliopistolla puoli tuntia ennen tunnin alkua. Niistä tuli aika pieniä, mutta ihan hyvänmakuisia kumminkin. Tein ne paperisiin muffinssivuokiin, eli niistä tuli runebergin muffinsseja. Torttujen leipominen oli opettavaista, sillä opin paitsi leipomaan runebergin torttuja ensimmäistä kertaa elämässäni niin myös englannin kieltä. Nyt osaan esimerkiksi sellaiset sanat kuin baking powder, wheat flour ja cardemom varmasti koko loppuelämäni.

Ostin pari viikkoa sitten hetken mielijohteesta lipun itselleni Toronto Marliesin peliin eli AHL-matsiin. Joukkueessa pelaa Kasperi Kapanen. Jotkut olivat vähän kauhuissaan, kun sanoin meneväni yksin, mutta ei se mua kyllä haitannut, koska tykkään tehdä välillä asioita ihan yksinkin. 

Kavereitakin on löytynyt enkä ole täällä enää niin yksin kuin tammikuun alussa. On pitänyt muistaa olla itse aktiivinen, koska kukaan ei muuten tiedä olemassaolostani eikä tule kotoa hakemaan. Mä oon käynyt keskiviikkoiltaisin CouchSurfingin weekly meetingissä, jossa on ollut helppoa tutustua ihmisiin. Se järjestetään joka viikko eri pubissa. Sitä järjestelee sellainen harmaapäinen Rob, joka on todella ihana kun jaksaa sellaisia viikoittain järjestellä. Mun on ollut yleensä vaikeaa mennä tosta vaan juttelemaan tuntemattomille ihmisille, ja lähes kaikkiin elämäni aikana tuntemiini ihmisiin oonkin tutustunut joko koulussa, töissä, jossain harrastuksessa tai jonkun toisen ihmisen kautta. Weekly meetingissä on sen sijaan hemmetin helppoa jutella kaikille, kun kaikki haluavat tutustua. Se ehkä vähän ärsyttää, että kaikkien paikallaolijoiden motiiveista ei aina tiedä. Aika monet miehet lisäävät heti Facebook-kaveriksi ja alkavat lähetellä silmäniskunaamalla varusteltuja viestejä, kun itse haluaisin löytää kavereita, joiden kanssa käydä leffassa, teatterissa, museossa, peleissä, baarissa, juhlissa ja kirjastossa ja sellaista.

Loppuun laitan kuvan musta ja Juusosta, joka on otettu serkun häissä kesällä 2014. Satuin vaan löytämään sen, kun äiti oli täällä ja selasin kuvia hänen puhelimellaan. Oon vasta viime aikoina tajunnut, että olen oikeasti aika lyhyt ihminen. Tässäkin mulla on kymmenen sentin korot jalassa. Oon jotenkin aina ajatellut, että olisin keskikokoinen...