Torontosta kotiin surullisena ja kiitollisena

Hello again Finland, our home and native land. Siitä alkaa olla viikko aikaa, kun lähdin Torontosta, ja olo on edelleen todella epätodellinen ja valitettavasti vähän ahdistunutkin. En ole koskaan elämässäni saapunut Suomen rajojen yli niin, että olisin ollut poissa yli kaksi viikkoa. Ja juuri siitä johtuen tämä tunne, jota nyt tunnen, on äärettömän hämäävä ja sellainenm jota en ole koskaan elämässäni tuntenut: tunne siitä, että on paikassa, jossa kaikki on vanhaa ja tuttua mutta siitä huolimatta ei ymmärrä missä oikein on?!?!? Olen siis elänyt aikamoisessa sumussa viimeiset päivät, ollut välillä todella masentunut ja välillä taas ihan iloinen. On tämä nyt jumankauta, että kun lähdin Suomesta tammikuussa niin itkin koko lentomatkan ja nyt olen taas parkunut ikävääni monta kertaa pisin viikkoa. Rankkaa on oikeasti. Tällä hetkellä kello on 4:22 aamuyöllä ja mua ei väsytä yhtään, ja tällainen aikaerorasitus ei ainakaan tuo helpotusta tähän älyttömyyteen. Pahinta on, ettei oikein mikään tunnu auttavan. Oikeastaan tämä blogin kirjoittaminen tuntuu parhaalta terapialta tällä hetkellä. 

Kun mä saavuin Helsinki-Vantaalle torstaiaamuna ja näin Finnairin koneet parkissa, sinikeltaiset opasteet ja kolmionmalliset lattialaatat, olin oikeastaan todella yllättynyt, miten tutulta se kaikki näyttikään. Ihan kuin olisin vasta paria viikkoa aiemmin lähtenyt sieltä Kanadaan. Siitä huolimatta tiesin, että olin saanut niiden ”parin viikon” aikana kokea upeita asioita enemmän kuin koskaan aiemmin. Mun Toronton-matka oli sanoinkuvaamaton: tutustuin vaikka kuinka moneen vaikka kuinka monesta kulttuurista tulevaan ihmiseen joilta opin elämästä vaikka mitä, vierailin New Yorkissa ja San Franciscossa, vietin kaikki keskiviikot weekly meetingissä, tulin kissanaiseksi, vuokraemäntä vei mut kesämökilleen, sain uuden lempiruoan (Ali Babasin shawarma- ja falafel-rullat) ja tavallaan myös toisen kotikaupungin. Kävin kahdessa NHL-pelissä ja yhdessä AHL-pelissä sekä baseball- ja korispeleissä. Kaksi kertaa Niagaran putouksilla. En edes tiedä, mitä kaikkea mainitsisin.

Mun ikävä Torontoon on sen verran supermassiivinen, että yritin pari päivää sitten jostain ihmeen syystä jopa etsiä reittiohjeita sinne Google Mapsilla :D

Varsinkin mun viimeiset viikot Torontossa olivat upeita ja ilma oli kaunis, mikä teki lähtemisestä kivuliaampaa kuin mitä se olisi ollut esimerkiksi alkukeväällä. Joitain kuvia ja tarinoita viimeisiltä viikoilta:

Vuokraemäntä vei mut ja kämppikseni tosiaan mökillensä pohjoiseen kahdeksi yöksi kesäkuun ekana viikonloppuna. Tehtiin mökillä hyvin perinteisiä juttuja, saunottiin ja uitiin ja soudettiin, ja mä luin He eivät tiedä mitä tekevät -kirjaa. Luonto näyttäytyi suomimuijalle varsin tutunnäköisenä, ainoa vaan että siellä oli maaoravia, ja rannalla on kuulemma joskus näkynyt kilpikonniakin.

Vuokraemäntä paistoi meille ensimmäisenä päivänä lounaaksi lättyjä, jotka olivat hävyttömän hyviä. Ensin söin muutaman lätyn voin, tomaatin, pekonin ja fetan kanssa, minkä jälkeen päällisiksi vaihtui banaani, mansikka, mustikka, kermavaahto ja nutella. Oikein ärsytti kun tuli täyteen, kun olisi vain halunnut syödä enemmän koko ajan.

Lähtöpäivänä oli vähän erilainen ilma: 

Mulla oli synttärit niin ikään kesäkuun alussa, ja sain kotiväeltä lahjaksi rasian tummaa suklaata ja Toronto Raptorsin lippiksen. Ihanaa porukkaa.

  Mun pikkuveli Juuso vieraili kesäkuun puolivälissä, ja kyseinen viikko oli mieletön. Mä en yleensä ylpeile elämän hienoudella, mutta nyt on pakko, koska oli vaan niin sairaan helvetin kivaa. Vierailimme muun muassa baseball-ottelussa, Canada's Wonderland -huvipuistossa, Hockey Hall of Famessa, Little Italy -kaupunginosassa syömässä pizzaa, weekly meetingissa, Full Moon Partyissa rannalla ja Niagaran putouksilla.

Juuso ostaa kaljaa:

Mun läksiäisiltana grillattiin kotiväen kanssa ja pelattiin Mölkkyä takapihalla

Juuso lähti pari päivää mua ennen, ja mä kulutin ne pari viimeistä päivää asioiden hoitamiseen, paikasta toiseen juoksemiseen, pakkaamiseen, siivoamiseen ja parkumiseen.

Huone lähtöaamuna

 
Itkin oikeastaan koko viimeisen yön ja jatkoin sitä aamulla, kun piti lähteä. Myös mun vuokraemäntä Paula itki, kun halattiin viimeisen kerran, ja yritin kiittää häntä kaikesta, mutta en pystynyt sanomaan mitään kun ääni murtui koko ajan. En voinut olla miettimättä, miten paljon se asuinpaikka oli vaikuttanut mun koko matkaan ja miten täysin erilainen se puolivuotinen olisi ollut, jos olisin asunut jossain muualla. Mökkireissu, grillailut, kolme karaokeiltaa, ravintolaillat, saunailta, kissat ja hengailut Paulan kanssa iltaisin sohvalla typeriä tosi-tv-ohjelmia katsoen ja jätskiä syöden, niin hyviä muistoja. Paula lähti töihin ja mun kämppis Adrian tuli saattamaan mua kentälle metrolla ja bussilla. Adrian sanoi, ettei tule lentokentän sisälle ollenkaan, koska sitten hänen pitäisi poistua bussista ja ostaa uusi bussilippu paluuta varten, mutta mä keksin antaa Adrianille mun kesäkuun kuukausikortin, koska en tehnyt sillä enää mitään. Niinpä Adrian tuli kentälle asti ja sai katsella mun punaista naamaa ja kuunnella mun ”oh my god it feels so strange” -huokailuja vielä vähän pidempään.

That's it

Kuuntelin melkein koko yölennon ajan Torontosta muistuttavia lauluja Icelandairin henkilökohtaisesta viihdekeskuksesta ja tuijotin ulos, ja siinä parkuessani tunsin surun lisäksi äärettömän syvää kiitollisuutta kaikkea sitä kohtaan, mitä olen saanut elämässäni jo kokea. Tässä helvetin pahassa maailmassa herää välillä arvostamaan sitäkin tosiasiaa, että on ylipäänsä selvinnyt hengissä tähän asti. Jossain vaiheessa taisinkin parkua ihan vain sillekin ajatukselle, että olen ylipäänsä elossa. Haha ei hitsi, en tiedä ovatko muut ihmiset tällaisia vai vain minä.

Kaikista eniten tässä satuttaa ajatus siitä, että se kaikki on oikeasti loppu. Se aika, joka monen kuukauden ajan oli täyttä todellisuutta, elämää tässä ja nyt, olikin loppujen lopuksi vain lyhyt väliaikainen toinen elämä, johon ei ole enää ikinä paluuta. Sinne se vitun elämä jäi, kauas tuhansien kilometrien ja Atlantin taakse. Voin tietysti mennä aina mahdollisuuden tullen käymään Torontossa, mutta sellaiset turistimatkat tuntuvat lähinnä epätoivoisilta yrityksiltä saada vanhaa elämää takaisin. Olen jo vähän miettinyt uutta matkaa Torontoon, mutta samalla pohdin, onko sinne mitään järkeä lähteä repimään taas haavoja auki silloin kun ne ovat jo ehkä vähän ehtineet parantua.

Toisin kuin tosta haavajutusta voisi olettaa, mä en tullut Torontossa kovinkaan läheiseksi kenenkään kanssa. Rakastuin vain itse Torontoon ihan täysin, esimerkiksi sen lukuisiin erilaisiin kaupunginosiin (Chinatown, Little Italy, Kensington Market, Greektown, College Streetin baarit, Toronto Island), kodin alla kulkevan metron jylinään, siihen että tapahtumia oli viikonloppuisin niin paljon ettei tiennyt minkä valitsisi, kotikadun vaahterapuihin, lähes ainaiseen auringonpaisteeseen ja lämpimiin iltoihin, ihmisvilinään, pesukarhuihin ja maaoraviin, ystävälliseen ilmapiiriin sekä siihen että oikeasti ainakin viidesosa ihmisistä kulki kadulla Toronto Raptorsin tai Blue Jaysin lippis päässä. Rakastuin myös vuokraemännän 15-vuotiaaseen höntin näköiseen Juku-kissaan niin kovin, että olen omistanut muutaman itkukohtauksen pelkästään hänelle.

</3

Suomeen tultuani olen ollut todella onnellinen siitä, että niin monet ihmiset ovat ottaneet yhteyttä ja pyytäneet hengaamaan. Se on ilahduttanut ja piristänyt enemmän kuin mikään. <3 Myös äiti ja iskä ovat olleet ihania ja pyytäneet terassille ja tapahtumiin, ja mulla on huono omatunto kun olen jetlägin ja ahdistuksen takia ollut välillä hiljainen ja poissaoleva. Se mikä mua auttaa tässä kamaluudessa, on ajatus siitä, että loppupeleissä ympärillä olevat ihmiset rakentavat mun maailman ja merkitsevät paljon enemmän kuin joku kaupunki.