Mulla ei ole ollut oikeastaan kertaakaan elämässäni sellaista parisuhdetta, jota ihmiset kutsuvat oikeaksi parisuhteeksi. Suurta ihastumista on ollut mutta valitettavasti myös todella suurta kriittisyyttä. Mä oon ollut parinvalinnassa aina varsinainen perfektionistien perfektionisti, mikä, todettakoon heti, ei johdu siitä, että lukeutuisin itse niihin kedon täydellisimpiin kukkasiin. Sen sijaan se kumpuaa lapsuudestani, jonka oon viettänyt erittäin tasapainoisessa suhteessa elävien vanhempien kasvattamana ja kaipaan jotain hyvin samanlaista itselleni.
Nykyisin oon onneksi sentään tullut vähän järkevämmäksi ja edellytän mieheltä vähän eri asioita kuin nuorempana, jolloin en tosin tainnut mitään elämäni miestä vielä etsiäkään. Kuuluin alle 20-vuotiaana IRC-Galleriassa yhteisöön nimeltä "Nuttura tekee miehen". Pidin oikeasti 18-vuotiaana miehen tärkeimpänä ominaisuutena sitä, että hänellä on nuttura päässä. Lisäksi miehellä piti olla mahdollisimman matala ääni ja hänen täytyi käyttää raidallisia neulepaitoja.
Nykyisin on ihan yhdentekevää, onko miehellä nuttura. Miehen voivat tehdä myös lyhyet hiukset, ja niiden värillä ei ole mitään väliä. Nykyinen unelmieni mies on sen sijaan mukava, uskollinen, kunnioittava, positiivinen ja ehkä vähän vinksahtanut hyvällä tavalla. Hän on myös ihan ehdottomasti älykäs ja kiinnostunut lukemaan maailman asioista. Mies ei saa olla sellainen ärsyttävä hienostelija, joka käy syömässä sushia ja ottaa siitä instagramiin ylpeänä kuvia vaikka ei oikeasti tykkää sushista. Hän ei myöskään saa vihata eläimiä tai olla homofoobikko.
Mä haaveilen koko elämän kestävästä tasapainoisesta suhteesta. Tiedän, että sellainen alun hullaantumisvaihe ei kestä kuin muutaman kuukauden, ja se ei haittaa mua. Tavoitteena kun olisi olla miehelle elämän aikana jotain muutakin kuin intohimon kohde: esimerkiksi yksi elämän tärkeimmistä ihmisistä, jolle kertoa kaikki noloimmatkin jutut itsestään ja jonka kanssa vaihtaa autonrenkaita ja ylipäänsä jakaa koko yhteinen elämä ongelmineen ja epätäydellisyyksineen.
Mä en yhtään unelmoi mistään romantiikkaa räiskyvästä suhteesta, jossa riidellään ja rakastetaan rajusti ja jossa tappelut sovitetaan jollain hemmetin kukkalahjoilla ja kiihkeällä sovintoseksillä. Ei ikimaailmassa. Martina Aitolehti totesi hiljattain jossain artikkelissa, että vihaista naista kannattaa lepyytellä antamalla hänelle shoppailurahaa. En oo Aitolehden kanssa samaa mieltä tästä asiasta.
Romantiikka on kyllä parasta ja sen ei todellakaan tarvitse tai kuulukaan kuolla. Sitä voivat olla esimerkiksi yhteiset kynttiläillalliset, leffaillat tai pienet yllätykset, tai en mä edes tiedä, mutta tärkeintä mulle on aina ehdottomasti ollut sellainen jokapäiväinen välittäminen, kunnioittaminen ja pienet teot.
Ei vain toisen muistaminen syntymäpäivänä tai vittu tappelun jälkeen.
Että sellaisia aatoksia on mulla. Ne eivät ehkä koskaan toteudu tai toteutuvat vain joiltakin osin, mutta ainakin mulla on ystäviä. Ihmisiä ja eläimiä.
Hyvää ystävänpäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti